Kului jonkin aikaa ja perheen miesväki alkoi kohkata jostain Netflix-sarjasta, joka on kuulemma tulossa joulun aikoihin. Minä aloin lukemaan lataamaani kirjaa ja huomasin sen varsin omanlaisekseen tarinaksi hirviöitä tappavasta Noiturista.
Andrzej Sapkowski : Viimeinen toivomus
Oma ostos Elisa Kirjasta
Noiturit luodaan taikuudella mutanteiksi muuttuvista lapsista. Heidän ainoa tehtävänsä on rahaa vastaa poistaa maailmasta hirviöitä. He eivät tunne mitään ja kuolevat ennen eläkeikää. Geralt Rivialainen on yksi noitureista, mutta "Valkoinen susi" on Noituriksi poikkeuksellinen. Hän kyllä tappaa hirviöitä, mutta elää myös jonkinlaisen oman käyttäytymiskoodinsa mukaisesti, eivätkä hänen tunteensa ole ihan niin jäässä kuin legendan mukaan pitäisi.
Noituri-sarja on puolalaisen kirjailijan kotimaansa taruista ja legendoista lainaava fantasiasarja. Se ei niinkään ole erikoinen tapahtumien ja maailmankuvauksensa vuoksi, mutta henkilöhahmojen syventäminen ja juonen rakentaminen etenee sirpaleittain, epälineaarisesti ajassa hyppien, taru (tai bardin laulu) kerrallaan. Ensin en millään ymmärtänyt, mikä Noiturista tekee niin suositun. Sitten jäin kiinni lumoukseen. Tarina rakentuu pienistä paloista, oivallusten kautta. Palaset loksahtelevat paikoilleen luku kerrallaan ja se on lukijalle oikeastaan aika palkitsevaa.
Toki olen ehtinyt toistaiseksi lukemaan vain ensimmäisen osan, joten en tiedä, miten jatko rakentuu. Jo ensimmäisestä osasta saa kuitenkin hyvän tuntuman tunnelmaan, jonka Netflixin Witcher-sarjassa on osattu taitavasti luoda television keinoin. Tarina sinänsä on ilmeisesti melkein sama, vaikka joidenkin henkilöiden historiaa luodataan ja kuvataan kirjaa enemmän. Minä pidin tästä ratkaisusta, sillä se täydensi hienosti kirjassa ehkä ohueksi jäävien päähenkilöiden kuvaa. Aika harvoin pääsee sanomaan, että elokuvassa tai tv-sarjassa on kiinnitetty kirjaa enemmän huomiota henkilöhahmojan rakentamiseen, mutta tässä (ainakin yhden kirjan perusteella) on niin päässyt käymään.
Tarinapalasten järjestystä on muutettu enemmän tv-formaattiin sopivaan muotoon, mutta sirpaleisuus, takaumat ja monenmonet henkilöhahmot ovat läsnä - samoin kuin moninaisten langanpätkien päätyminen samaan solmuun loppua kohden. Minua miellytti tv-sarjan kyky rakentaa täysi kaari tarinalle, vaikka jatkolle selvästi tilaa ja tarvetta pedattiinkin.
Pidin sarjasta, samoin kuin meidän muu (isompi) miesväki. Kuopukselle annettiin kirja tai jotain muuta kivaa tekemistä ja sitten me neljä istuimme rivissä katsomassa Witcheriä. Jakso per päivä oli sopiva tahti. Peliä pelanneet pojat pysyivät juonessa mukana ja minäkin kirjan ansiosta, isäntä välillä vähän nikotteli nopeasti vaihtuvien ajankohtien ja paikkojen kanssa - pari kertaa jouduttiin selittämään, missä mennään. Ei mikään ihme, sillä tahti oli melkomoinen.
Taistelutkin olivat tv-sarjassa melkomoisia ja minulle ehkä vähän turhankin inhorealistisia. En kauheasti pidä yksityiskohtaisista "miekka silmään, pää poikki"-kohtauksista ja myönnän katsoneeni välillä toisaalle. Muuten maisemat olivat hienoja ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä pysyäkseen fantasiaolentoina. Teräsmies Witcherinä aiheutti nuorisossa pientä huvittuneisuutta, mutta kun en ole kyseistä elokuvaa nähnyt niin eipä tuo minua häirinnyt. Ihan katsottava uros sinänsä on kyseessä.
Nyt sitten pohdin, luenko sarjan seuraavia osia vai pitääkö odottaa ensin Netflix-sarjan seuraava kausi. Ainakin täytyy sen verran pitää taukoa, että juonenkäänteet hieman häipyvät muistista. Ei sitä ihan pelkkää kertausta viitsisi.
