Kustantajalta yllätysarvostelukappale luettavaksi
Kaipa tämä on sellainen klassinen angsti-kuvaus elämästä irrallista kautta läpikäyvästä päähenkilöstä. Haahuilua kaupan ja kodin välillä, ystävien tapaamista, matkoja lainarahalla, töidenhakua sopivan tuulen sattuessa, haahuilua, baari... Pahinta taitaa olla, että tunsin kirjaa lukiessani itseni vanhaksi tädiksi, jonka teki koko ajan mieli nillittää jostain. Ei kai kukaan halua sellaista tunnetta?
En vain voi sille mitään. Rationalisti sisälläni toteaa, että jos tilillä on vain 48 euroa, ei mennä aamupuurolle Café Engeliin. Onhan siinä ehkä jollain kriteereillä jotain hohdokasta. "Liput liehuen syvyyteen" - tyylisesti, mutta en voi itselleni mitään. Pudistan päätäni ja totean maalaisjärjen puuttuvan.
Suurin hankaluus tässä kirjassa kohdallani on siis sisällön lievä ärsyttävyys. Päähenkilö sinänsä on ihan sympaattinen, eikä itse asiassa edes mitenkään kovin nuori enää (yli kolmekymppinen...), joten sellaista teinisekoilua tässä ei ole. Kaikilla meillä on vaikeita hetkiä ja sipsitkin lohduttavat sopivissa hetkissä, mutta silti koen kirjan maailman ja ajattelutavan itselleni kovin vieraaksi. Ei voi mitään. Ehkä minä tosiaan olen tuollainen tylsä keski-ikäinen täti-ihminen.
Tarina itsessään rakentuu pienistä hetkistä ja lyhyistä luvuista. Kirja on helppolukuinen ja nopeasti haukattavissa. Ehkä vauhdissa jää jotain olennaista huomaamatta, tai sitten ei. Olen nyt osunut lukemaan useamman viihteeksi luokiteltavan romaanin omasta elämästään irrallisena ja miltei hellyttävän eksyksissä soheltavian nuorehkojen naisten elämästä. Jotkut kirjoista ovat ärsyttäviä, toiset eivät.
En oikein tiedä, mikä saa ärsytysmittarini värähtelemään. Ehkä kyse on ulkoistamisesta. Kun poikaystävä jättää, Tinder-tutut eivät soita, kukaan ei kutsu töihin, tai sipsejä on tarjolla lähimarketissa. Mitäs, jos päättäisi itse etsiä paikkansa? Ei ole helppoa, tiedän, mutta voisi edes yrittää.
No niin, huono kirjahan tämä mitä ilmeisimmin ei ole. Ylläoleva kiukuttelu kohdistuu fiktiiviseen henkilöön ja hänen valintoihinsa, ei kirjan rakenteeseen tai tylsyyteen. Kuten sanoin, Savonlahden kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Paljon kehuttu romaani oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto-ehdokkaanakin viime syksynä, joten selkeästi se on onnistunut tavoittamaan lukijoitaan. Ehkä minä en ole oikeaa kohderyhmää. Samaistumispinta puuttuu.
