Sain näytteitä DrOetkerilta kokeiltavaksi ja kyllä se paketti sitten houkuttikin. Ihan pakko oli saada perjantai-illaksi muffinsseja. Koristeet olivat juuri niin herkkiä kuin ajattelinkin, Vitalis (Crunchy Plus Double Chocolate) mysli toi ihanaa pientä rapeutta ja suklaasattumia. Vuoat hoitivat hommansa moitteettomasti, rasvaa itkemättä, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista kuuluisimpienkaan leivontatarvikemerkkien vastaavista.
Shown vei kuitenkin tuo vaniljamylly. Ihan mahtava vehje, jolla sai helposti vaniljaa taikinaan. Tuoksu tuntui jo metrin päähän, kun avasin paketin. Miten olen ikinä voinut tulla toimeen ilman sellaista ? Saakohan siihen ostaa täytepussia jostain ? Sääli jos heti vaniljan loppuessa pitää ostaa uusi myllykin.
Alice Munro : Kallis elämä Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Vuoden 2013 Nobel-voittaja on ollut minulle vieras. Siis, nimen olen toki tiennyt, mutten koskaan aikaisemmin ole lukenut häneltä mitään. Jotenkin olen niputtanut Munron yhteen Margaret Atwoodin kanssa ja kun en hänen kirjaansa (The Blind Assassin) kovin hurjasti ihastunut niin... Onhan naisilla tietysti yhteistäkin. Molemmat ovat kanadalaisia ja syntyneet 1930-luvulla, mutta myönnän yhteyden olevan aika heiveröinen. Silti...
Atwood kertoo kirjassaan särkyneistä ihmisistä muutoksen keskellä. Samoin Munron tarinoissa on aina jokin vähän vinksallaan. Sodasta palannut, mieleltään särkynyt mies ajelehtii paikasta ja ihmisestä toiseen. Yksinäinen nainen huomaa tärkeimmän ihmissuhteensa perustuneen hyväksikäyttöön. Lapsi yrittää selvitä lapsuuden tragediasta ja ymmärtää äitinsä motiiveja elämänmuutokseen. Tarinat on taitavasti kirjoitettu. Lukija ei aina heti huomaa, mikä tarinan maailmassa häiritsee, oivallus tulee vähitellen.
Novellit on siis mestarin kynästä ja ne ovat eheitä kokonaisuuksia. Jotenkin minä en vain päässyt kirjan maailmaan sisälle. Liekö syynä sitten maantieteellinen etäisyys, aikakauden erilaisuus tai ajattelutavan vieraus. Veikkaisin ehkä tuota viimeistä. Olen itsessäni viime aikoina huomannut jonkinlaista kärsimättömyyttä tarinoihin, joiden henkilöt eivät viimeiseen saakka pidä väkisin käsissään kontrollia elämästään. Ehkä tämä yrittäjän toimien epävarmuus on saanut etsimään kirjallisuudesta vakuutusta jonkinlaisesta elämänhallinnasta ja yksilön vallasta omaan olemiseensa. En tiedä. Mielenkiintoista kuitenkin, miten oma olotila vaikuttaa siihen miten kirjan kokee. Ehkä siksi on usein parempi jättää ne nuoruuden suosikitkin vain vanhoiksi muistoiksi eikä lukea uudelleen...
Nyt tuntuu vähän pahalta se, että olen arvottanut kaksi kirjailijaa lukemalla vain yhden teoksen kummankin laajasta tuotannosta. Tämä tarkoittaa sitä, että tämän vuoden lukulistalta löytynee vielä sekä Atwoodia että Munroa. Varsinkin, kun kummankin kohdalla tunnistan täysin taituruuden ja ymmärrän suosion. Nämä nimenomaiset kirjat eivät vain olleet minulle kirjoitettuja.
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta
On nuijia ja on nuijia. Toiset ovat sellaisia mauttomia ja vähän limaisen tuntuisia, ja toiset taas... no, kun päälle sivelee ennen paistoa ja paiston aikana sellaista vähän siirappimaista ja chilisen maukasta sitruunalientä niin voitte arvata lopputuloksen. Minä tykkään ja hyvin uppoaa meidän villimiehiimmekin.
Tässä siis suosikkimarinadini kananuijille.
Sitruuna-hunajanuijat
Laita pieneen kattilaan 2rkl hunajaa, 1 sitruunan mehu ja 1rkl paprikajauhetta, 1rkl chilijauhetta ja ripaus cayennepippuria. Voit laittaa sekaan halutessasi vielä timjaminlehtiä.
Kiehauta marinadia niin kauan, että se muuttuu vähän siirappimaiseksi.
Ruskista nuijat pannulla ja sivele marinadilla. Laita 200 asteiseen uuniin. Anna paistua ihanan ruskeiksi ja muista sivellä marinadilla aina välillä paiston aikana.
Anna hitusen jäähtyä, nappaa koipiluusta kiinni ja haukkaa. Luolamiesmeininkiä.
Paula Luen ja kirjoitan-blogista heitti minua haasteella. Tokihan siihen pitää vastata, kun kysymyksetkin ovat noin mukavia.
1. Miksi luet?
- "Koska voin" En taida oikein osata olla lukemattakaan.
2. (Ellet vastannut jo edellä, niin kerro vielä, että) Mitä odotat, kun aloitat uuden kirjan?
- Matkaa johonkin toiseen maailmaan, uusia tuttavuuksia, että opin jotain ja liikutun
3. Mitä muuta kirjallista harrastat (esim. bookcrossing, kirjoittaminen...)?
- No en oikein mitään muuta - paitsi tietysti blogin kirjoittamista. Lapsena haaveena oli kirjailijaksi tuleminen jossain vaiheessa. Ehkä minä sitten eläkkeellä ehdin.
4. Onko kirjoja, joista et kirjoita blogiin? Miksi?
- Aina välillä jää joku väliin. Syitä on monia. On ollut ehkä liian kiire ja toiset ajoivat ohi, ei ollut oikein mitään kirjoitettavaa mitäänsanomattomasta kirjasta tai sitten ihan vain unohtui. Esimerkiksi viime vuodelta bloggaamatta ovat vielä Pekka Hiltusen Sysipimeä ja Kazuo Ishiguron A Pale View of Hills - ei hajuakaan miksi.
5. Onko jokin sitaatti jostain kirjasta jäänyt elämään ajatuksiisi? Mikä?
- Toisinaan jokin teksti jää mieleen. Nyt viimeksi naureskelin Major Pettigrew'n tokaisulle : "Life does often get in the way of one's reading" So true.
6. Miltä näyttää vuotesi 2014?
- Jännittävältä! Olin viime vuonna perustamassa peräti kahta yritystä ja tämä vuosi on nyt sitten näytön paikka! Olisi ihanaa saada elanto jostain itse rakentamastaan, mutta katsotaan miten käy. Tervetuloa muutkin bloggaajat matkaan mukaan Blogatiin! (www.blogat.fi)
7. Mitä ihanaa olet kuullut sanottavan itsestäsi?
- Öööh... no tuossa viime viikolla mies sanoi, että ottaa minut idolikseen myyntisoittojen puskemisessa. Sanoi, että ihailee sitä enerigaa, jolla pakotan asiakkaat innostumaan tuotteestamme ;-) Mies tietysti ei oikein osaa suomea, joten en tiedä paljonko hän tosissaan ymmärtää sivusta kuulemistaan puheluista, mutta kuitenkin...
8. Jos mitään rajoitteita (kuten raha tms.) ei olisi, millaisen illan haluaisit viettää parhaiden ystäviesi kanssa?
- Kyseessä olisi hyvä ruoka (kuten nytkin aina) jossain tosi ihanassa paikassa. Vaikka jollain trooppisella saarella auringonlaskua katsellessa lasten juostessa vesirajassa polskuttamassa. Pöydällä ihania hedelmiä, hummeria ja muita mereneläviä ja tietysti jotain hyvää juotavaa.
9. Linkitä yksi biisi, joka on jollakin tavalla koskettanut sinua. Jos haluat, voit selittää, miksi kappale on sinulle tärkeä.
- Tätä kuuntelimme miehen kanssa usein ennen lapsia ja levy oli myös mukana sairaalassa, kun olimme esikoista hakemassa. Tosin sitä ei soitettu, kun tämä synnyttävä äiti ei sietänyt sen paremmin mitään ylimääräistä hälyä kuin koskettamistakaan. Menivät suunnitelmat niin musiikin kuin selkähieronnan suhteen vähän pieleen..
Kappale on myös todella kaunis ja kertoo rakastuneiden luomasta omasta maailmasta ja miten maailma voi kuitenkin tulla väliin. Aina ei onnistu, vaikka tavoitteena olisi olla vain onnellinen mies...
10. Lempireseptisi?
APUUVA... näitä on ihan kamalan monta! Kannattaa selata blogia - sieltä löytyy varmaan suurin osa :-) Suosikit myös vaihtelevat sesongin mukaan ja ajan kuluessa. Viime aikojen suosikkejani ovat olleet mm. klementiinikakku ja olutpossupaisti,
Haasteeseen kuuluu keksiä omat kymmenen kysymystä ja laittaa ne eteenpäin. Tässä siis kysymykset :
1) Minkä kirjan luit viimeksi ?
2) Mikä kirja on saanut sinut viimeksi itkemään tai nauramaan ääneen ?
3) Kuka kirjailija olisi tervetullut luoksesi päivälliselle ?
4) Valitsetko luettavaksesi historiallisen tiiliskiviromaanin vai ohuen runokirjan ?
5) Mitä leivoit viimeksi ?
6) Syötkö laskiaispullasi mantelilla vai hillolla ?
7) Mikä on erikoisin syömäsi ruokalaji ja missä ?
8) Millaisen elokuvan haluaisit nähdä seuraavaksi ?
9) Mikä oli viime vuoden mukavin tapahtuma elämässäsi ?
10) Mikä on tämän päivän syysi onneen ?
Voiko mikään tuntua paremmalta kuin oman sadon korjaaminen pihalta ? Kyllä voi. Vieläkin parempaa on se, kun talvipakkasella nostaa keittiön pöydälle sadosta jäljellä olevan kurpitsan ja ryhtyy miettimään, mitä siitä laittaisi ruoaksi. Samalla voi muistella kesän lämpöä.
Kurpitsat ovat ihania. Ne säilyvät kuukausitolkulla täysin käyttökelpoisina ja lisäksi ne taipuvat niin makeisiin kuin suolaisiinkin herkkuihin. Ne myös kasvavat pihalla aika lailla itsekseen, kunhan muistaa kuivimpina kausina huolehtia kastelusta.
Meillä oli pihalta syksyllä poimituista jäljellä se kaikkein suurin. Rohkeus ei ollut oikein riittänyt sen avaamiseen aikaisemmin, kun pelkäsimme osan menevän inspiraation puutteesta hukkaan. Ihan turhaan pelkäsimme. Kurpitsasta riitti mukavasti useampaankin ateriaan.
(1) Ensin laitoimme paloja mausteiden kanssa uuniin ja nautimme ihanan risoton kaverina.
(2) Lopuista uunipaloista tehtiin perinteinen kurpitsakeitto eli sekoitettiin jääkaapista löytyviä juureksia (porkkana, palsternakka), sipulia ja mausteiset kypsät kurpitsapalat. Lorautettiin sekaan risoton jäljiltä pikkupullon pohjalta löytyvä valkoviini & kasvislientä ja annettiin porista. Tarkistettiin mausteet ja lisättiin tarvittaessa. Keitto olisi hyvää ihan palojen kera, mutta lapsiin uppoaa ainakin meillä paremmin kun vedetään vielä sauvasekoittimella sileäksi.
(3) Keiton seuraksi oli jo aiemmin tehty kinkku-kurpitsamuffinsseja. Ihanan pehmeitä herkkuja, jotka tekivät kevyestä keitosta ruokaisamman iltaruoan.
(4) Loppuosa kurpitsasta päätyi taas palasina uuniin ja muussattiin kurpitsalasagnen osaksi. Että voikin olla kasvislasagne hyvää. Pinaatilla, fetalla ja pinjansiemenillä höystetty herkku katosi niin nopeasti, ettei edes kunnon kuvaa ehditty ottamaan.
Sitten huomattiin, että makeat jäivät kokonaan tällä kertaa tästä kurpitsasta tekemättä. No, siinä on hyvä syy jatkaa kurpitsansiemenien törkkäisyä keskelle kukkamaata taas ensi keväänä... Kurpitsalasagne
Leikkaa kurpitsaa paloiksi iso uunivuoallinen, sekoita joukkoon mausteita (chiliä, savupaprikajauhetta, pippuria jne...) ja kypsennä 200 asteessa noin 30min. Muussaa kauhalla.
Tee Bechamel-kastike sulattamalla 50g voita kattilassa ja sekoittamalla siihen noin desin verran vehnäjauhoja. Kaada joukkoon vähitellen litran verran maitoa koko ajan hyvin sekoittaen.Leikkaa lopuksi joukkoon 1 oksa rosmariinia.
Raasta Emmental- tai Edamjuustoa muutama kourallinen. Kuullota 1-2 sipulia pannussa oliiviöljyssä ja sekoita lopuksi joukkoon huuhdellut pinaatinlehdet. Paahda pari kourallista pinjansiemeniä kuivalla pannulla.
Kokoa lasagne vuokaan laittamalla pohjalle kurpitsasosetta, ripottelemalla sen päälle sipuli-pinaattiseosta, pinjansiemeniä ja murustettua fetajuustoa. Asettele päälle lasagnelevyt ja kaada kerros valkokastiketta. Ripottele juustoraastetta ja toista sitten kerroksia kunnes vuoka on täynnä. Laita päällimmäiseksi kastiketta ja ripottele päälle juustoraastetta.
Kypsennä uunissa 180 asteessa 50min, kunnes pinta on kauniisti ruskistunut. Anna vetäytyä vielä hetken aikaa ja nauti.
Tässä viikolla olin kuuntelemassa Uusien kirjojen aamussa esittelyjä kevään uutuuksista. Luutnantti Wennehielmin järjestyksessä toinen seikkailu, Kello, kuulosti mielenkiintoiselta. Innostuin 1700-luvun loppuun sijoittuvasta dekkarista sen verran, että tulin lukuharkinnastani maininneeksi muillekin ja Kirjasfäärin Taika sitten haastoi minun lukemaan luutnantin ensimmäisestä tapauksesta kertovan Kellarin. Varmana asiastaan hän uhosi tarjoavansa minulle hyvät ranskikset, jos en kirjasta pitäisi.
Taitavat ilmaiset ranskikset jäädä saamatta. Nielen tappioni ihan suosiolla sillä kirja oli varsin oiva lukukokemus. Jyrki Heinon historiallinen dekkari on viimeistelty kokonaisuus. Erikoisesta murhasta alkava tarina polveilee historian kiemuroissa, eikä ratkaisuun riitä salaliitto eikä edes rakkaustarina vaan vaaditaan... mutta senhän kaikki tietysti voivat lukea kirjasta.
Ruotsinvallan aika on minulle vähän vieraampaa historiaa, mutta Heino saa tavat ja toimet elämään osana tarinaa. Lisäksi Kellari on sijoitettu Turkuun ja sen ympäristöön, mikä näin vanhasta turkulaisesta tuo tarinaan ihan oman säväyksensä. Vaikka palot ja vuodet ovat kaupunkia kovasti noista ajoista muuttaneetkin, löytyi kirjasta monta tuttua kulmaa, joita saattoi mielessään verrata nykyisiin.
Luutnantti Wennehielm on sympaattinen tuttavuus. Alakuloisuuten taipuvainen luutnantti kävelee kepin kanssa vanhan sotavamman vuoksi. Vaikka liikkumisen vauhti ehkä onkin hidas, aivot toimivat edelleen täydellä teholla. Entinen kuninkaan salaisen palvelun agentti on käärmeissään erään tehtävänsä epäonnistumisesta ja paneutuu mysteerin ratkaisuun tosissaan saadessaan mahdollisuuden revanssiin. Sisäinen ruokabloggaajani hykerteli myös mielissään lukiessaan Wennehielmin kulinaristisista taipumuksista. Niistä voisi saada vaikka jotain kokeiltavaa kotikeittiöönkin.
Myös muut henkilöt olivat kirjassa mielenkiintoisia, vaikkakin kovasti miesvaltaisia. Naiset esiintyivät lähinnä nuorina tyttöinä, joita joko suojeltiin tai joita kohdeltiin kaltoin, tai sitten taloutta pitävinä mamselleina. Mamselli Kaisa huolehtii luutnantin jokapäiväisestä mukavuudesta ja siinä samalla autta murhatapauksen ratkaisemisessa. Roolitus tietysti sopii ajankuvaan, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan rikastuuko naiskuva mahdollisesti jossain vaiheessa romantiikan myötä. Keväällä ilmestyvässä seuraavassa osassa kun kuulemma on luvassa ainakin jotain säpinää sillä rintamalla.
Leipominen on kivaa ja leivonnaisten syöminen vielä mukavampaa. Uusia reseptejä on jännittävä kokeilla, mutta minulle tuottavat erityistä mielihyvää johonkin tiettyyn sesonkiin tai juhlaan liittyvät herkut. Sellaiset, joita tulee tehtyä vuodesta toiseen suurin piirtein samoihin aikoihin.
"Perinneleivonnaiset" tuovat muassaan jatkuvuuden, tunteen siitä, että kuuluu johonkin. Siksi ne kai maistuvat niin herkullisilta - siis sen lisäksi, että ne ovat koetellun hyvänmakuisia. Oma ilonaiheensa on myös perinteen jatkuminen. Kun huomaa, että lapset tunnistavat ajankohdan ja osaavat sen yhdistää oikeaan herkkuun.
Tällaisia pohdintoja tänään laskiaispullan vieressä. Pian tehdään myös runebergintorttuja, sitten keväinen sitruunapiirakka. Kesän aloittaa ensimmäisistä raparperinvarsista tehty piirakka ja sitä jatkavat kaikki mansikkaiset leivonnaiset. Syksyn ensimmäisen tuulahdukset tuo muassaan mustikkapiirakka ja lehdet putoavat puista kurpitsapiirakan myötä. Jouluna herkutellaan tietysti kaikella suklaisella ja pähkinäisellä ja loppiaisen kruunaa kuninkaan kakku.
Miltä teidän leipomisvuotenne näyttää ?
p.s. aiempia #satasyytäollaonnellinen haasteen juttujani voi lukea FB:n puolelta tai vaikka tästä.
Teki mieli keiton seuraksi vaihteeksi muuta kuin leipää. Suolaiset muffinssit ovat ihania, kunhan niistä ei tule liian kovia ja kuivia. Jugurtti ja kurpitsa taikinassa tekevät näistä ihanan pehmeitä. Juuri sopivia lauantai-lounaalle.
Sekoitin jauhoiksi myös Myllärin Luomun Hurjan viljaisia sämpyläjauhoja lisämauksi. Hyvin maistui.
Sekoita nesteet, kurpitsa, sipuli, kinkku ja puolet juustoraasteesta. Lisää hiukan suolaa (muista, että suolaa on myös kinkussa ja juustossa) ja mustapippuria. Sekoita kuivat aineet ja lisää nesteisiin. Sekoita vähän löysäksi taikinaksi ja jaa lusikoiden avulla paperisilla muffinssivuoilla vuorattuihin muffinssipellin koloihin.
Ripottele päälle loput juustoraasteesta ja paista 175 asteisessa uunissa noin 15 minuutta. Nosta pelliltä jäähtymään ja tarjoile haaleana.
Jauhot tarjosi Myllärin Luomu osana Suomen inspiroivin leipoja kisaa
Aschan Café Jugend oli hieno, mutta kylmä paikka tilaisuudelle
Kävin tuossa viikolla kuuntelemassa Atenan ja Schildts & Söderströmsin uusien kirjojen aamua. Kirjasfäärin Taika tuossa jo ansiokkaasti listasikin muutaman minuakin kiinnostaneen kirjan ja kirjailijan. Aika lailla samoissa fiiliksissä olin minäkin, paitsi etten ole vielä lukenut Jyrki Heinon luutnantti Wennehielmistä - epäkohta, joka pitänee korjata pikimmiten ihan siltäkin varalta, että Taika joutuisi minulle piffaamaan ne ranskalaiset...
Oli siellä muitakin kiinnostavalta kuulostavia kirjoja. Romaanien lisäksi aamussa juteltiin myös muunmuassa James Bond kloonien yleisyydestä Suomen kamaralla (ei kuulemma ole vakoojan elämä yleensä elokuvan veroista) ja Talotohtori opasti meitä maallikkoja siitä, että "kunhan osaa kokata ruokaa keittiössä, osaa myös sekoittaa maaleja". Tiedänpähän, mitä tehdä kun seuraavaksi kokkausjumi iskee.
Parhaiten tulevista kirjoista jäi mieleeni kuitenkin Susanna Kovasen ja Harri Lapinojan Ruokapyramidihuijaus. Näin ruoasta yleisesti kiinnostuneena sitä yrittää kiinnittää huomiota ruoan alkuperään ja sisältöön. Usein kuitenkin huomaa, että kiire ajaa ohi. Kaupassa ei ehdi pysähtymään lukemaan pakettien pikkupränttiä eikä varsinkaan ostoksille kauempana olevaan halliin, josta myyjältä voisi kysyä tarpeelliset kysymykset. Oli mielenkiintoista kuunnella ihmisiä, jotka ovat intohimoisesti paneutuneet kaikenlaisiin suosituksiin sekä niiden taustoihin. .
Kirjassa paneudutaan siihen, miten syömistämme ohjaavat säädökset ja ohjaukset ovat oikein syntyneet. Minä olen aina kannattanut "kohtuus
kaikessa"-koulukuntaa ja jättänyt suosiolla kaikki ruoka-"ismit" vähemmälle
huomiolle. Silti myönnän sisäistäneeni ruokapyramidi- ja lautasmallin ajatuksen monipuolisen ruoan tarpeesta ja ihan tietoisestikin muokanneeni aterioita sen mukaisesti. Suositukset siis vaikuttavat, vaikkei trendejä orjallisesti seuraisikaan.
Ruokapyramidihuijaus siis pitänee lukea sen ilmestyttyä. Kirjoittajien blogista löytyy esimakua tyylistä. Noin pikaisella vilkaisulla näytti asiapitoiselta, teesejä ei vain julistettu vaan asiaa oli raapaistu pikkuisen pintaa syvemmältä.Tähän(kin) siis palataan.
Minä en juo olutta. En vaan ole löytänyt sellaista, jonka mausta pitäisin. En ole myöskään pahemmin käyttänyt olutta ruoanlaitossa, mutta siihen saattaa hyvinkin tulla muutos. Tämä possupaisti sai oluesta aivan mahtavat aromit ja olutleivän reseptikin tuolla odottaa kokeilijaansa.
Olutpaisti kasslerista
Ruskista vajaan parin kilon painoinen pala kassleria voin ja oliiviöljyn seoksessa uunipadan pohjalla. Suolaa, pippuroi ja levitä päälle Dijonin perinnesinappia (sitä, jossa on kokonaiset sinapinsiemenet).
Tässä kohtaa pitää myös kehua pataani. Ostin muutama vuosi sitten Ranskasta Staubin soikean uunipadan ja se taisi olla yksi parhaita keittiöhankintojani. Kansi sulkeutuu suhteellisen tiiviisti ja sen alapinta on täynnä nystyröitä, jotka ohjaavat höyrystyneen nesteen takaisin alapuolella kypsyvään ruokaan. Tämä tarkoittaa sitä, että nestettä ei tarvita kuin pieni loraus eli maut syvenevät ja kypsyvä liha saa ihanan ruskean pinnan. Siis varsinkin, kun muistaa kypsentää vähän kovemmassa lämpötilassa ilman kantta viimeiset 30 minuuttia.
Palataan paistiin. Laita paisti takaisin pataan, lorauta päälle pieni lasillinen olutta, lisää joukkoon vähän sipulia, porkkanaa, laakerinlehtiä, palsternakkapalanen ja pari valkosipulinkynttä. Kasvikset siivilöidään liemestä pois lopussa, joten niitä ei tarvitse kovasti silputa tai edes varsinaisesti kuoria. Kunhan ovat puhtaita.
Laita 150 asteiseen uuniin runsaaksi pariksi tunniksi. Ota kansi pois, nosta lämpötila 200 asteeseen ja anna olla vielä puolisen tuntia. Muista kuitenkin vahtia, ettei sinappi pala.
Ota pata pois uunista, laita kansi päälle ja anna odottaa vielä parikymmentä minuuttia. Laita tarjolle ja siivilöi kastike. Voit suurustaa voin ja jauhojen seoksella, mutta älä liioittele yhtä pahasti kuin me tällä kerralla. Silloin tuloksena on nimittäin tahna eikä kastike.
Minähän olen täällä harmitellut, kiukutellut, voivotellut ja muuten vaan valittanut jo monta vuotta, miten jälkikasvuni ei ole perustanut kirjoista ollenkaan. Pakolla on saatu vähän lukemaan jotain, joskus. Nyt lupaan olla hiljaa ainakin jonkin aikaa, nimittäin...
(1) Olimme käymässä Suomalaisen alessa (äiti halusi - tietysti), kun esikoinen (11v) käveli viereeni Harry Potterin neljäs osa käsissään ja kysyi saisiko kirjan. Arvatkaa saiko ? Eikä se ollut edes alennuksessa! Nyt olen onnesta hykerrellen seurannut pojan lukemista ja kuunnellut juoniselostusta. Jee, ehkä sitä pitäisi taas ottaa blogiinkin ne lasten lukupäiväkirjat, kun sinne kerran tulee jotain uutta täydennystäkin ?
(2) Keskimmäinen (9v) suorittaa koulussa lukudiplomia. Olemme yhdessä valinneet tarjottimilta kirjoja ja kotoakin on löytynyt useita sopivia. Tosin hän valitsee kirjat pituuden mukaan eli lyhin kelpaa, mutta kuitenkin...
Ainoa harmituksen paikka on se, että iltaisin on vaikea saada poikia nyt kirjojen takia ajoissa nukkumaan, eikä äiti meinaa millään raaskia komentaa laittamaan kirjat kiinni.
Noin muuten tämä on ehdottomasti syy olla onnellinen!
Neil Gaiman : The Graveyard Story (suom. Hautausmaan poika, Otava 2009) Oma ostos Kobosta
Minä olen tykästynyt Gaimaniin, enkä vähitellen hänen monipuolisuutensa vuoksi. Totta, kaikki hänen kirjansa ovat jossain realismin tuolla puolen, fantasian ja yliluonnollisen maailmassa, mutta silti niissä on kaikissa oma maailmansa ja oma tunnelmansa. Neverwhere minut jo koukutti, American Gods kiinnitti vielä tiukemmin ja nyt viimeistään The Graveyard Story vakiinnutti Gaimanin yhdeksi suosikkikirjailijoistani.
Pienen pojan perheen kohtaloksi koituu kylmäverinen murhaaja. Taapero lähtee avoimesta ovesta seikkailemaan juuri samalla hetkellä ja päätyy hautausmaalle haamujen kasvatettavaksi. Entisten aikojen kuolleet suojelevat poikaa häntä yhä etsivältä surmaajalta ja hänet otetaan osaksi hautausmaan taikayhteisöä. Vaan voiko ihmispoika elää elottomien kanssa muurien suojassa ikuisesti?
Tarina on tyylipuhtaasti makaaberi, mutta miten karmaisevasta aiheesta voikin saada noin herttaisen ? Päähenkilöön kiintyy ja hänen toivoo löytävän oman tiensä. Haamut ja hautausmaan suojelijat ovat rakastettavia, vaikkakin välillä vähän pelottavia. Paha on oikeasti paha, vaikka aikuinen miettiikin motiiveja ja löytää takaa bisnesjutuista kumman tutun ahneuden. Kirja on kaikkiaan koukuttava kokonaisuus.
Kyseessä on lasten fantasiaromaani, joten mitään kovin pelottavaa tai hurjan väkivaltaista siitä ei löydy. Minä jo yritin tätä ehdottaa Potterin neljänteen osaan uppoutuneelle pojalleni (11v) seuraavaksi luettavaksi, mutta ei hän (vielä) luvannut. Ehdottomasti haluaisin kuulla hänen kommenttinsa tarinasta. Uskon nimittäin, että miljöö ja sankarin unelmat löytävät hyvinkin kaikupohjaa esimurrosikäisen mielessä, siinä missä Potterkin.
(Niin, äiti täällä salaa tuulettaa, kun poika on ruvennut lukemaan. Kohta pistän taas lasten lukulistankin sivuksi tänne blogiin näkyviin - nyt kun siihen on jotain kirjoitettavaakin...)
Kirjoista ja elämästä blogin ulkopuolella tuli jo kirjoitettua kahdessakin eri taustapeilikirjoituksessa. Liekö sitten loppuvuoden kokkausjumi vaikuttanut, mutta ruokapuoli unohtui kokonaan. Vielä ehtii, eikös vaan ? Tammikuuhan on vuoden alkua. Viime vuonna olikin kaikenlaista.
Kapineita ja puheenaiheita
Vuosi 2013 oli tässä blogissa sarjojen aikaa, niin myös ruoasta puhuttaessa. Kuukauden kapinetta ihmeteltiin alkuvuodesta, useimmiten Chez Mariuksen tiskillä. Tarkoituksena ei ollut etsiä mitään kovin uutta ja ihmeellistä, vaan miettiä vaihtoehtoja ihan jokapäiväisten työvälineiden osalta. Niin kuin nyt esimerkiksi kuorimaveitsien. Tosin joukkoon eksyi kyllä sellainenki apparaatti kuin spiromaatti - hyödyllinen kapine kylläkin, jota on käytetty muutenkin kuin artikkelia varten testatessa. Oma suosikkini viime vuoden kapineista on kuitenkin perunalumivehje. Voi, miten meidän muusimme onkaan nykyään pehmeää.
Keskustelua käytiin useammastakin aiheesta blogien yli. Luomubroileri herätti huomiota vuoden aikana. Samoin jäätelökoneen tarpeesta käytiin keskustelua uuden glukoosisiirapin tullessa markkinoille. Reseptikilpailuja oli syksyllä bloggaajilla jo melkein yli tarpeen ja kiinnostuksen ja erilaiset tapahtumat ja messut vetivät porukkaa innokkaina mukaan. Kiireinen vuosi siis.
Suosikkireseptejä
Toki viime vuonna myös kokkailtiin. Blogistanian trendien huippu eli nyhtöpossu tuli testattua meilläkin ja pataleipää on tehty säännöllisesti viime tammikuusta lähtien. Omia suosikkejani ja ruokapöytäencorensa ansainneet ja saaneet ovat myös olleet makeista herkuista taatelikakkuset ja porkkanakakku, joita molempia tehtiin useampaankin kertaan. Uusi tuttavuus taas oli lemon posset, joka aiheuttaa edelleen minulle päänvaivaa. Miten ihmeessä onnistun joka toinen kerta epäonnistumaan tumpelovarmaksi kehutun reseptin tekemisessä ?
Ihan uutta olivat myös naurispasta ja muutenkin juureksia tuli käytettyä ehkä entistäkin enemmän, vaikka pizzaan. Kasvikset nousivat muutenkin tapetille meidän perheen ruokavalinnoissa - kesän hitti oli kesäkurpitsa"pihvit", joista myös lukijat tuntuivat kovasti tykkäävän. Pastaa syötiin säännöllisesti, niin kuin aina - nakkipasta, chili-chorizopasta ja sitruunainen tomaattipasta tulevat mieleen noin ensimmäisinä.
Vuoteen mahtui vielä paljon muitakin herkkuja, mutta nämä tulivat nyt ensimmäisinä mieleen. Juhlia juhlittiin ja arkena koitettiin saada hyvää ja terveellistä mahdollisimman helpolla. Samoilla linjoilla jatketaan. Nyt laitetaan nokka kohti loppuvuotta 2014.
Kohta onkin taas ruoka-aika - mitähän sitä tänään laittaisi ? Pekoni-purjopastaa!
Milja Kaunisto : Kalmantanssi Luettavaksi ja blogattavaksi Gummerukselta
Olavi Maununpojan seikkailut keskiaikaisessa Ranskassa jatkuvat. Jos Synnintekijässä matkalla oli viaton pappiskokelas, on Kalmantanssissa tiellä syntiä nähnyt ja tehnyt mies. Ehkä oma keski-ikäinen minäni suvaitsee paremmin vähemmän naiivia päähenkilöä, sillä jotenkin pääsin tässä toisessa osassa paremmin tarinaan mukaan.
Päähenkilöistä muuten sen verran, että kaikkein eniten tykästyin Beatriceen, jonka seikkailua seurataan myös tämän toisen osan ensimmäisessä kappaleessa. Jotenkin omapäisen ja hullunrohkean punatukan edesottamuksista olisi voinut lukea vielä enemmänkin.
Olavi Maununpojan tarina kulkee Suomen Turusta Pariisin kautta Roueniin ja taas takaisin Sorbonnen yliopiston suojiin. Olavi joutuu tahtomattaan sekaantumaan Orleansin neitsyen oikeudenkäyntiin ja lukijakin seuraa mielenkiinnolla tämän tarinan kehkeytymistä. Pariisiin palattuaan on hänellä edessä toinenkin oikeudenkäynti. Tällä kertaa hän joutuu taistelemaan rakastettunsa elämän puolesta, vaikkei edes tiedä onko tämä enää elossa ruton runtelemassa maassa.
La danse macabre, Kalmantanssi, on läsnä erilaisina kuvina ja kuvioina läpi kirjan. Hautausmaan kappelin ovien maalauksessa kuoleman luurangot tanssittavat uhrejaan. Ranskan valtapelin poliittisessa juonittelussa osapuolet kiertävät toisiaan ja jokaisella kierroksella joku kuolee. Kaiken ympärillä rutto kaataa kansaa yhteiskunnallisesta asemasta välittämättä, heittämällä noppaa henkiinjäämisen sattumasta. Kehyksenä Kalmantanssi kuvaa hyvin keskiajan elämän olemusta eli kuoleman odotusta.
Jo Synnintekijä oli rehevä ja rikas kuvaus keskiajasta, mutta Kalmantanssissa historialliset yksityiskohdat ja tapahtumat nivoutuvat jännittävällä tavalla Olavi Maunupojan tarinaan. Juoni on ehkä "älyllisesti" mielenkiintoisempi, jos näin voi historiallisesta fiktiosta sanoa. Tarina on myös jotenkin tiiviimpi ja pysyy paremmin kasassa. Pidin kirjasta kovasti.
Minä haluaisin aina lukea kirjasarjat kerralla, mutta Olavi Maununpojan elämästä kertovan trilogian kolmatta osaa joudun vielä vähän odottamaan. Kalmantanssikin ilmestyi vasta tässä tammikuun puolivälissä. Onneksi kolmannen osan kirjoittamisen etenemistä voi pieninä vilauksina seurata Milja Kauniston FB-sivulla, muiden mielenkiintoisten juttujen ohessa.
Kirjabloggaajilla on myös mahdollisuus tavata Milja kuun lopussa, hänen ollessaan Suomessa käymässä. Ehdottomasti odottamisen arvoinen tilaisuus, josta sitten täytyy tietysti raportoida blogissakin!
Usein sitä yrittää tehdä leivästä niinsanotusti terveellisempää eli käyttää täysjyväjauhoja tai ruisjauhoja. Tummemmilla jauhoilla saa leipään myös enemmän makua. Aina välillä kuitenkin tekee mieli, lapsilla jostain syystä useammin kuin aikuisilla, sellaista vaaleaa hötöleipää. Kaupan muovipussihötöleivät ovat pääsääntöisesti aika kumisia (poikkeuksena ehkä Pågenin paahtoleivät), mutta voihan sitä tehdä vaaleaa leipää ihan itsekin.
Tämän(kin ) reseptin inspiraationlähde on viimeisimmässä Delicious-lehdessä. Hiukan tuli muunneltua kaapista löytyvien tarvikkeiden ja oman laiskuuden mukaan.
Sekoita vesi ja suola keskenään ja anna suolan liueta. Sekoita jauhot ja hiiva keskenään ja lisää nesteeseen. Sekoita pikaisesti taikinaksi ja jätä kannen alle lepäämään 10minuutiksi.
Ohjeessa käskettiin laittamaan öljyä pöydälle ja käsiin, mutta minä vaan öljysin kulhon pohjan ja käteni ja etenin pienemmällä tiskillä. Eli taikina venytetään kevyesti ja taitetaan takareuna etureunan päälle. Painele litteämmäksi, ja käännä sivureuna toisen sivureunan päälle. Toista molemmat manööverit muutamaan kertaan ja jätä taikina lepäämään 10minuutiksi.
Toista kerran. Odota 10min. Toista toisen kerran ja jätä lepäämään 30minuutiksi. Tässä vaiheessa taikina on ihanan kevyt, hötöinen ja lupaa herkkua.
Ripottele päälle hiukan jauhoja, muotoile leiväksi ja asettele öljyttyyn leipävuokaan. (Minä tosin unohdin öljytä silikonivuokani - siksi oli ilmassa pientä jännitystä kypsymistä odottaessani). Laita liinan alle kohoamaan vielä 45 minuutiksi. Leikkaa pintaan terävällä terällä viilto.
Paista 200 asteisessa uunissa 35-45 minuuttia. Anna levätä hetken aikaa ja ota pois vuoasta ja ritilälle jäähtymään.
Helen Simonson : Major Pettigrew's Last Stand Oma ostos Kobosta
Aina välillä tekee hyvää lukea jotain herttaista ja pikkuisen liikuttavaa. Major Pettigrew's Last Stand kuuluu juuri tuohon sarjaan, ainakin päällisin puolin. Tarkemmin luettuna kirja käsittelee siinä sivussa muutamaakin isompaa teemaa kuten yksinäisyyttä, rasismia ja kaupallisuuden tuomaa muutosta perinteiseen elämäntapaan.
Major Pettigrew on eläkeläinen. Hänen vaimonsa on kuollut ja elämä pyörii vanhoja klassikkoja lueskellessa ja pojan typeryyttä ihmetellessä. Sitten majurin jalat alkavat kuin varkain kuljettaa häntä kyläkaupan kassan takana istuvan lesken luo. Kaksi yksinäistä löytää lohtua toistensa seurasta, mutta voiko perienglantilaisen, jäykän ja hillityn majurin ja pakistanilaisten perinteiden piirissä elävän naisen ystävyydestä tulla mitään.
Juoni kiemurtelee monien kommervenkkien kautta. On perintöaseita, juonittelevia kylän rouvia, avioliiton ulkopuolisen rakkauden hedelmiä ja pörssihaipojan rakkaustarinoita. Kummallista kyllä, kaikista sivupoluista ja henkilöiden suuresta lukumäärästä huolimatta, punainen lanka ei katoa ja tarinassa pysyy hyvin kärryillä. Tahti kiihtyy loppua kohti ja vaikka välillä uskottavuus onkin vähän koetuksella, kirjaa lukee mielellään ja sen parissa viihtyy.
Henkilöhahmot ovat ehkä pikkuisen karikatyyrejä - tai mistä minä tiedän. Ehkä Englanti on täynnä vanhan koulun sotilaseläkeläisiä, jotka ovat jäyhiä kuin suomalaiset ikään eivätkä osaa puhua tunteistaan sen paremmin lapsilleen kuin ihastuksensa kohteille. Kirja on täynnä herkullisen kliseisiä hahmoja. Majurin pojan pörssipinnallisuus, amerikkalaisen liikemiehen kovaääninen jenkkimäisyys ja kylän naistoimikunnan pelottavuus naurattivat - noin muutamia mainitakseni.
Hiukan vähemmän sitten tuli naureskeltua Majurin ihastuksen perheen käytökselle. Naisen aseman väheksyntä ja suvaitsemattomuuden piilottaminen uskonnon säännösten taakse kuulostivat liiankin tutuilta. Ne taitavat olla oikeastikin läsnä monien elämässä ja niitä on myös helppo käyttää syrjinnän perusteina, kun rajoja suljetaan. Kirjassa tilanteet kärjistyvät viihteelle sopivan liioitellusti, mutta silti ne myös jäävät elämään ajatuksenpoikasina mieleen.
Pieniä pistoja sinkoilee myös niiden suuntaan, joiden mielestä vanhusten tulee tyytyä muistelemaan menneitä ja unohtaa eläminen. Kuka voi sanoa, missä iässä ei voisi tutustua uusiin juttuihin ja löytää onnea yllättävältäkin suunnalta.
Noista mainituista teemoista huolimatta, Major Pettigrew's Last Stand on ihan puhdasveristä viihdettä ja mukavan leppoisaa luettavaa töiden jälkeen rentoutuessa. Se on herttainen tarina rakkaudesta, joka voittaa kaiken ja yllättää jo kypsempään ikään ehtineen sankarinsa.
Tämäntapaista kakkua näin joskus Nigellan tekevän jossain ohjelmassaan. En tullut reseptiä koskaan kirjanneeksi, enkä sitten löytänyt sitä mistään hänen kirjoistaankaan. (Ja minullahan on ne melkein kaikki).
Nyt sitten satuin ostamaan viimeisimmän Delicious-lehden ja siellähän komeili samanlainen. Oli pakko kokeilla. Eikä harmita. Tämä maidoton ja gluteeniton kakku on ihanaa!
Vähän nauratti myös Delicious-lehden pääkirjoituksen hehkutus siitä, miten heillä lehdet ilmestyvät nyt niinä kuukausina, joiksi reseptit on tarkoitettu. Jostain syystä ainakin Englannissa tammikuun lehti on ilmestynyt joulukuun alussa ja helmikuun lehti tammikuun alussa jne... Nyt sitten on Delicious-lehti keksinyt suuren innovaation ja julkaisee tammikuun lehden tammikuun alussa... Kaikenmaailman kommervenkkejä.
Joka tapauksessa, nyt kun noista joulu- ja juhlareseptien jokavuotisesta toistosta on päästy vähäksi aikaa eroon, on lehdessä monta kokeiltavaa herkkua.
Kostea klementiinikakku
Ota kolme klementiiniä. Pese ne ja laita pariksi tunniksi poreilemaan veteen kypsymään. Valuta ja anna jäähtyä hieman. Poista siemenet ja miksaa nopeasti kuorineen päivineen sileäksi massaksi. Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Sekoita keskenään 2,5dl sokeria, n.4dl mantelijauhetta, 1rkl kardemummaa ja 1tl leivinjauhetta. Sekoita klementiinimassaan 6 kananmunaa, 2tl vaniljauutetta ja sekoita nopeasti taikinaksi kuivien aineiden kanssa. Kaada ruokaöljyllä voideltuun vuokaan, jonka pohjalle olet laittanut leivinpaperiympyrän. Minä käytin 20cm halkaisijalla olevaa silikonivuokaa. Kypsennä uunissa 50-60min. Pistele kakkuun reikiä coctailtikulla ja valuta päälle klementiinisiirappia. (2 klementiinin mehu + vajaa desi sokeria kiehautettuna muutaman minuutin ajan kanelitangon kanssa). Halutessasi voit myös kuorruttaa kakun sekoittamalla 1 klementiinin mehuun tomusokeria, kunnes saat haluamasi paksuisen massan. Levitä kakulle.
Kakku tulee muuten korkeamman tason suosituksella. Siitä pitävät teinimutanttikilpikonnatkin. Näin ainakin tulkitsen siitä, että sellainen oli pakko saada kakun kanssa samaan kuvaan. Onkohan meillä kasvamassa tulevaisuuden ruokastylisti ?
Copycat on ollut ihan onnessaan. Pitkästä aikaa alkaa kokkausjumitus helpottamaan ja reseptien lukeminen houkuttamaan hellan ääreen hyvällä mielellä. Jaelin porkkanamajoneesi kuulosti koukuttavalta, mutta se jäi kuitenkin tänään vain korvan taakse talteen. Glorian ruoka ja viini -lehdessä kun oli vähän samantapainen ohje munakoisosta yhdistettynä lammaskoftaan ja sumakkisipuleihin. Jälkkäriksi kypsyy uunissa vielä(kin) klementiinikakku, mutta siitä lisää sitten vähän myöhemmin. Kun nyt ensin päästäisiin maistamaankin.
Kolme innostavaa reseptiä samana päivänä - se on melkein enemmän kuin marraskuun alun jälkeen yhteensä. Tässä olikin tälle päivälle oiva syy olla onnellinen (numero5). Numero nelonen liittyi nuorimmaisen uhma-raivareihin, mutta miten... sen voitte lukea FB:n puolelta.
Tämä annos on kovasti lihapitoinen ja vaikutti ensin siltä, että eihän tuosta yhdistelmästä voi nälkä edes lähteä, mutta tuhti munakoisotahna kyllä täytti vatsan. Yhtään ei tarvinnut enempää.
Ihan kaikkia ainesosia ei meiltä tällä kertaa löytynyt huolimattoman kauppareissun seurauksena, mutta tosi hyvää oli näinkin. Alla pikaiseen niin kuin tänään tehtiin.
Sumakkisipulia
Leikkaa pari sipulia siivuiksi ja laita pieneen kattilaan. Lisää loraus riisiviinietikkaa, iso lusikallinen sumakkia, loraus vettä ja puoli desiä sokeria. Anna poreilla noin 10min ja jätä sitten maustumaan. Nosta tarjoilukulhoon ja sekoita joukkoon ripaus Maldon-suolaa ja loraus oliiviöljyä. Sipuleista tulee ihanan vaaleanpunaisia.
Munakoisotahna (Baba Ganoush)
Leikkaa kaksi munakoisoa halki pitkittäin, ripottele puolikkaille suolaa ja jätä ne puoleksi tunniksi "itkemään". Pyyhi suola pois, ripottele puolikkaille kuivattuja yrttejä (meillä sattui olemaan Provencen yrttejä laatikossa). Ohjeen mukaan niitä pitäisi kypsentää 170 asteessa tunnin verran folioon käärittyinä, mutta minä taidan seuraavaksi tehdä vanhalla tavalla ilman foliota ja 200 asteessa. Munakoisot nimittäin olivat ihan kovia vielä tunnin jälkeen. Nostin lämpöä pariin sataan ja jätin foliopaketit avoimina vielä puoleksi tunniksi uuniin. Muista laittaa myös muutama valkosipulinkynsi uuniin foliossa samaan aikaan munakoisojen kanssa.
Kypsennyksen jälkeen saa lusikalla kaavittua munakoison sisuksen kattilaan. Purista vielä valkosipulit joukkoon pois kuoristaan, lisää 1 sitruunan mehu ja pari isoa ruokalusikallista tahinia sekä pari ruokalusikallista oliiviöljyä. Sekoita sileäksi sauvasekoittimella. Kaavi kulhoon ja koristele mustilla seesaminsiemenillä.
Lammaskoftat
Hiero lusikallinen korianterinsiemeniä, puolikas chili silputtuna, valkosipulin kynsi, lusikallinen juustokuminajauhetta, 2 tl suolaa ja sitruunan kuori raastettuna huhmareessa tahnaksi. Silppua nippu korianteria joukkoon.
Sekoita mausteseos karitsan jauhelihan joukkoon ja muotoile kourassasi pötköiksi. Paista pienessä määrässä öljyä kypsiksi.
Piti oikein kokeilla, miten tuhtia leipää tulee sekoittamalla täysjyvä- ja hiivaleipäjauhoja pataleivässä. Onhan tuo aika tymäkkää, mutta maku on mahtava. Syötiin jauhelihakeiton lisukkeena ja siihen tämä leipä oli ihan omiaan.
Peruspataleipäohjeella saa ihanan hötöistä vaaleaa leipää. Tummemmilla jauhoilla leipä on paljon tiiviimpää, mutta nousee silti mukavasti ja se kuori on juuri niin rapsakkaa kuin pitääkin. Kypsennytmetodina pata on noin yleensäkin mahtava. Olen onnistunut ihan joka kerta. Oli leipäresepti sitten millainen tahansa.
Sekoita illalla kuivat aineet keskenään, kaada vesi
joukkoon ja sekoita. Laita kulhon kansi kiinni ja jätä huoneenlämpöön odottamaan aamua.
Lämmitä uuni 225 asteeseen ja laita kannellinen pata kuumenemaan
samalla. Minä käytän sellaista perinteistä Kokki-pataa, joka pelittää hyvin. Sekoita taikinaa ja vaivaa pyöreäksi leiväksi. Jätä vielä nousemaan peitettynä puoleksi tunniksi. Laita leipä kuumaan
pataan, kansi päälle ja paista puoli tuntia. Ota kansi pois ja jätä vielä uuniin 15 minuutiksi.
Myllärin Luomu tarjosi jauhot osana Suomen inspiroivin leipoja-kisaa
Asko Sahlberg : Herodes Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Viime vuoden lopussa jo tulin jotenkin lukeneeksi erityisesti historiallisia romaaneja ja sama näyttää jatkuvan tässä alkuvuodesta - Synnintekijä, The Luminaries , Oppinut neiti ja Siipirikko saivat nyt seuraa vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaasta eli Asko Sahlbergin Herodes-kirjasta.
Kyseessä onkin aikamoinen järkäle (580sivua sanoi Kobo), mutta ei sitä pidä pelästyä. Minulla on kestänyt kauemmin paljon lyhyempiekin tarinoiden lukemisessa. Jotenkin Sahlberg on onnistunut kirjoittamaan tarinan, joka soljuu kepeästi eteenpäin monista hahmoista ja tapahtumista huolimatta. Herodes siinä jutustelee ja kertoo elämästään.
Onhan tarinassa raskaitakin aineksia. Pääsemme seuraamaan sivusta kristinuskon ensi askelia, jotka, kuten tiedämme, eivät ehkä olleet sieltä kepeimmästä päästä. Kirjassa myös murhataan ihmisiä ja pohditaan vallan perimmäistä olemusta, sen vapauttavaa ja kahlitsevaa vaikutusta käyttäjäänsä. Orjan suhde isäntäänsä on myös esillä sekä sisällössä että rakenteessa. Osan tarinaa nimittäin kertoo Joosafat, Herodeksen orja ja ystävä.
Joosafatin osuus tarinassa oli minusta itse asiassa se kaikkein heikoin. En oikein ymmärtänyt, miksi se oli siihen lisätty. Muissakin blogeissa on vähän ihmetelty orjan ja isännän kertojaäänien samanlaisuutta. Minä taas en oikein saanut irti tarinan syventymistä kertojaäänen vaihdolla. Eihän se huono ollut, mutta jotenkin sellainen vähän irrallinen kokonaisuudesta.
Kaikkiaan pidin kirjasta kovastikin. Pituudestaan huolimatta siinä on sellaista ilmavuutta, joka teki lukemisesta miellyttävää. Jos The Luminaries (Valontuojat) paiskasi lukijansa lukijansa Maelströmin syövereihin pyörimään yhä kiivaammin kohti keskustaa, niin Herodes leikittelee pienten vaahtopäiden yllä, hypähdellen takaumien ja tarinan nykyhetken välillä näennäisesti satunnaiseen tapaan, mutta kuitenkin Herodeksen ja hänen aikakautensa kokonaiskuvaa rakentaen.
"Taitavasti kirjoitettu kirja", sanoo tämä suuren yleisön maallikkolukija. Aihekin käsittelee mielenkiintoista ja Suomessa kai loppujen lopuksi aika vähän käsiteltyä aikakautta. Aikalaisten näkemys profeetta Jeshuan toimista, vaikka fiktiivisetkin, toivat hyvää perspektiiviä omaankin ajatteluun. Eikös JP Koskinen ole kirjoittanut jonkun kirjan samasta ajankohdasta ? Pitänee hankkia sekin luettavaksi jossain välissä.
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavaintaisena Elisa Kirjalta
Kääretorttuleivoksia tehtiin jo minun lapsuudessani. Niin kauan kuin minun muistini on mitään rekisteröinyt olen syönyt kääretorttua omenahillolla, saanut päälle jotain (kerma)vaahtoa ja hyvällä tuurilla muutaman suklaapalan. Torttua teki tietysti äitini jostain saamallaan vanhalla reseptillä.
Nyt jatkan samaa perinnettä omien lapsieni kanssa ja palaset katoavat lautaselta ihan yhtä nopeasti. Kääretortun resepti on tuttu ja väliin laitetaan tietysti mummin omenahilloa. Nam,nam,nam.
Kääretorttu on varmaan sellainen resepti, josta on yhtä monta variaatiota kuin leipuriakin.
Mitäs te laitatte lemppariversionne väliin ?
Minä tosiaan rakastan kääretorttua omenahillolla, mutta täytyy myöntää edelliskesänä mansikka-raparperihillalla täytetyn jääneen mieleen myös erityisen raikkaana ja herkullisena.
Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi. Siivilöi joukkoon jauhot ja sekoita varovasti tasaiseksi.
Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun syvempään leivinpeltiin ja paista uunissa kauniin ruskeaksi (n.15min meidän uunissamme).
Laita pöydälle voipaperia ja ripottele päälle sokeria tai kookoshiutaleita. Käännä uunista nostettu kääretorttu siihen päälle niin, että paperipuoli jää ylöspäin. Kuori paperi varovasti pois kääretortun päältä. Jos se näyttää tarttuvan, niin kostuta ihan hiukan paperia päältä kylmällä vedellä. (Siis levitä pullasudilla hiukan vettä pinnalle).
Kääretorttu on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kun hillo on ehtinyt sen kostuttamaan, mutta meillähän ei kukaan malta odottaa. Onneksi se on sen verran iso, että huomennakin vielä saadaan.
Susan Sellers : Vanessa & Virginie Luettavaksi Into-kustannukselta
Tämä kirja odotti pitkään yöpöydällä pinossa. Odotti ei mistään syystä tai lähinnä siksi, että hyvää luettavaa on ollut viime aikoina käsissä enemmän kuin ehtii käymään läpi. Pinoon se oli päätynyt kahdestakin syystä. Ensinnäkin, kirjasta on kirjoitettu blogeissa monta mielenkiintoista juttua, joten kun kirjamessuilla sitä luettavakseni tarjottiin, niin käsi ojentui nopeammin kuin ehdit sanoa Virginia Woolf. Siinä se toinen syy, Virginia Woolf.
Aallot, Majakka, Flush ja Orlando ovat olleet tajuntaa laajentavia lukukokemuksia. Kun osaisikin kirjoittaa tuolla tavalla. Näennäisen huolettomasti, melkein kuin luonnostellen ja kuitenkin kutoen kellontarkasti tarinaa ja tunnelmia, joiden varassa lukija pääsee jonnekin ihan muualle kuin sanat sellaisenaan antaisivat ymmärtää. Jacob's Room taas on minulla edelleen kesken - siihen en päässyt sisälle laisinkaan. Mielenkiintoinen kirjailija siis. Hänen elämästään taas en tiedä oikein mitään. Tai siis tiedän jotain, sen yleisimmän skandaalilehdistöaineksen : eli jossain vaiheessa naisen kanssa - teki itsemurhan hukuttautumalla.
Ei Vanessa & Virginiekään ole mikään elämäkerta. Se on fiktiivinen romaani, joka perustuu kai ainakin jonkinlaisiin faktoihin. Eikä se kyllä itse asiassa ole oikein kunnollinen romaanikaan, jos kriteerinä on selkeä juoni. Enemmänkin kyseessä on sarja tuokiokuvia ja ajatuksia, joista löyhästi koostuu kokonaisen elämän kuvaus. Kaiken lisäksi kirja ei edes kerro Virginia Woolfista kuin epäsuoraan. Se on kirjoitettu Virginian sisaren, taidemaalarin ja kolmen lapsen äidin, eli Vanessan näkökulmasta.
Virginia on vain sivuhenkilö ja kuitenkin kaiken keskiössä. Vanessa kirjoittaa tarinansa juuri hänelle.
Sisarten keskinäinen rakkaus ja toisiinsa sitoutuminen, melkein riippuvuus tulevat tarinan kulussa näkyviin selkeästi. Samoin nousee esille kateus. Vanessan maalaukset eivät koe samanlaista menestystä kuin Virginian kirjat. Vanessan kodikkuus, lapset ja miehet, taas ovat Virginialle jotain kaivattavaa, mutta jostain syystä niin kovin saavuttamatonta. Molemmat sisaret ovat vahvasti tuntevia, ehkä vähän kliseisiäkin taiteilijapersoonia, mutta sellaisina jotenkin niin kovin rakastettavia.
Kirja pääsi myös pikkuisen yllättämään. Tartuin siihen Virginia Woolf mielessäni, mutta huomasin seuraavani suurella mielenkiinnolla Vanessan edesottamuksia. Mitä ilmeisemmin hän on ollut vähintäänkin sisarensa veroinen sovinnaisuussääntöjen rikkoja. Häneen on töitätekevän äidin kuitenkin myös helppo samaistua - samanlaista tasapainottelua se on näköjään ollut aina.
Mainitsin jo, että kirja koostuu "snapshoteista" eli tapahtumakuvista. Kun juonena on ihmiselämä, rakenne toimii. Se kuitenkin tuo myös pientä hajanaisuutta lukukokemukseen - ehkä jonkunlainen, selkeämpi punainen lanka olisi vielä vahvistanut lukijan sidosta tarinaan.
Hajanaisuus on kuitenkin pientä - minä nautin tämän kirjan lukemisesta. Viime vuosisadan alun tunnelma ja boheemit kulttuuripiirit keskusteluineen ja suhteineen luovat rikkaan kontekstin. Tuosta ajasta ja noista ihmisistä tekisi mieli lukea lisää.
Minä olen jo toooosi kauan miettinyt, että pitäisi saada blogin osoite muistuttamaan paremmin blogin nimeä. En vain ole saanut aikaiseksi muuttaa - ennen kuin nyt.
Pyydän jo etukäteen anteeksi hankaluuksia, joita tämä mahdollisesti aiheuttaa blogin löytymisessä. Päivittelen kyllä linkkejä sitä mukaa kun vastaan / mieleeni tulee ja käsiksi pääsen. Kerrottehan tekin, jos jossain ei toimi :-)
Kiitos.
Eiköhän tämä pidemmän päälle ole kuitenkin parempi näin...
Perjantaikokki haastoi ruokabloggaajia(kin) osallistumaan #satasyytäollaonnellinen - haasteeseen. Tarkoituksena on kirjata näkyville 100 asiaa, jotka saavat kirjoittajan onnelliseksi. istauksen voi tehdä ihan itsekseen tai sitten julkisesti, kuten nyt vaikka blogissa.
Vaikken ihan puhdasverinen ruokabloggaaja olekaan, niin tämä haaste sopii tähän blogiin kuin nenä päähän. Kun vauhti eteenpäin on kova, tekee hyvää välillä pysähtyä miettimään hyviä juttuja elämässä. Niitä löytyy varmasti ainakin 100!
Haasteessa kehotetaan kirjaamaan yksi syy päivässä, mutta minä taidan pitää ihan omaa tahtiani. Näin äkkiseltään, kun tulee tietysti mieleen heti useampi.
Ihan ensimmäisenä (1) täytyy listata oma perhe - eli mies, lapset ja kissa. Se normaali tohina : nauru, halit, kinat, leikit ja ihan vaan yhdessäolo. Ehdoton ykkönen! Tietysti myös sisko ja muut kuuluvat joukkoon.
Toisena (2) on pakko merkitä sunnuntaiaamun rauhallinen englantilainen aamiainenperheen kanssa - ja tieto siitä, että lounasta ei sitten olekaan kiire saada pöytää. Tämä olotila on aikas autuaallinen, vaikka vatsanahka onkin pinkeänä.
Eilisestä lähtien (3) on eteläsuomalaista ilahduttanut myös vihdoinkin valkoinen maa. Satoi lunta! Pojat ehtivät jo olla lumisotaa ja laskea mäkeä. Tänään aikovat olla lumisotaa ja... laskea mäkeä.
Tämäpä onkin kivaa - niin kivaa, että jatkan haastetta eteenpäin.
Jyrki Pitkä : Ilmari Rautapää, okkulttinen etsivä - Punavuoren susimiehet Oma äänikirjaostos Elisa Kirjasta
Lukija: Markku Kuronen
Musiikki: Azra Topcu ja Jyrki Pitkä
Alunperin ostin Ilmari Rautapään ensimmäisen seikkailun pojalle kuunneltavaksi joululoman hiljaisina hetkinä. Sitten ajattelin kuuntelevani pätkän itse ensin - ihan vain varmistaakseni, että teksti sopii 11-vuotiaalle. Äkkiä huomasin kuunnelleeni koko tarinan ja pitäneeni siitä.
Ilmari Rautapää on sopivan vinksahtanut antisankari. Eri ulottuvuuksien välillä matkustava, henkimaailman kommervenkit tunteva ja vähän rähjäinen etsivä ryhtyy auttamaan rikosylikonstaapelia oudon kuolemantapauksen selvittämisessä. Näyttää nimittäin siltä, että kiltti kotikoira olisi riehaantunut repimään emäntänsä riekaleiksi. Tutkimus tutustuttaa Ilmarin mainosmaailman raakaan peliin ja vie lopulta henkimaailman poluille.
Ilmarin lisäksi tarinassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Rikosylikonstaapeli Pohjavirta on sopivan jäyheä poliisimies, pahis oikeasti paha ja kettu juuri niin juonikas kuin maineensa antaa ymmärtää. Kaksiosainen äänikirja kesti vain tunnin, mutta siihen tuntiin mahtui paljon kaikenlaisia käänteitä. Lyhyet musiikkipätkät kohtausten välissä loivat sopivaa tunnelmaa. Minä viihdyin.
Entä annoinko pojalle kuunneltavaksi ? No, en. Kirjassa on sellaista kaljanhajuista rappiotunnelmaa ja vähän kielenkäyttöäkin, jonka soisin hetken vielä odottavan. Tiedän, olen ylisuojeleva äiti, joka poikkeuksetta aliarvioi poikansa, mutta antaa nyt olla vähän aikaa kuitenkin. Hiukan vanhemmille nuorille tämä kyllä varmasti soveltuu kuunneltavaksi ja heitä mukavasti huvittaakin.
Keskityn tällä hetkellä nauttimaan lukemista kuin ruttoa karttaneen pojan äkillisestä mielenmuutoksesta kirjoja kohtaan. Hän kun ihan oma-aloitteisesti halusi saada käsiinsä Harry Potterin neljännen osan ja on sitä jopa ahkerasti lukenut... ehkä sitten Potterin jälkeen.
Tämä leipä on ihan parasta mustaherukkahillon kanssa aamiaispöydässä. Se on myös sen verran tuhtia ja ruokaisaa, että nälkä ei tule ihan heti uudestaan ja aamupalaksi riittää siivu leipää hillon kera. Viereen ehkä vähän hedelmiä. Niin, ja tietysti se puolen litran kuppi vahvaa teetä.
Kuppi on juju myös reseptissä. Tässä ei desilitroja tai grammoja mittailla. Otetaan vain kuppi. Tosin en suosittele sitä puolen litran teekuppia, sillä taikinasta tulee vähän turhankin suuri. Kannattaa ottaa sellainen 2,5dl kahvikuppi.
Sekoita jauhot, hiiva ja siemenet isossa kulhossa. Sekoita vesi, hunaja, suola ja öljy pienemmässä kulhossa ja kaada jauhojen sekaan. Sekoita nopeasti taikinaksi. Anna nousta lämpimässä paikassa puolisen tuntia.
Sekoita taikinaa vielä hetken ajan. Taikina on kosteaa ja tarttuvaista, joten varsinaiseen vaivaamiseen ei ole tarvetta eikä kunnon mahdollisuuttakaan. Kaada taikina (silikoniseen) leipävuokaan ja anna nousta vielä 30min. Ripottele päälle seesaminsiemeniä.
Paista uunissa 175 asteessa noin 45min. Tarkkaile kypsyyttä paistamisen aikana.
Myllärin Luomu tarjosi jauhot ja hiutaleet osana Suomen inspiroivin leipoja kisaa
Viktoriaaninen mysteeriromaani sijoitettuna Uuden Seelannin kultakentille on kai se lyhyin ja selkein määritys tälle kirjalle. Kuollut erakko, oopiumin takia tieltä tainnoksissa löytynyt huora ja kadonnut kullankaivaja muodostavat kolmikannan, jonka kulmasta toiseen tarina pyörii yhä kiihtyvällä tahdilla. Kirjan sieppaa lukijansa liukuun pitkin spiraalia, jossa tapahtumat lähenevät toisiaan, henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia ja ydin - miksi ja miten kaikki lopulta tapahtui - kiitää kohti huimaavaa vauhtia.
Eihän tämä helppo luettava ole. Alkuun mielessä kävi, päästäänkö juonessa ollenkaan asiaan. Catton heittää eteen henkilöhahmon henkilöhahmon perään ja pelkästään kokonaisuuden hahmottaminen on työn takana. Myös aikajanalla hypitään välillä hämmentävästi. Sitten alun tarinankerronta hämärässä pubissa vaihtuu kertojan ääneen. Samalla spiraalissa siirrytään pienemmälle kierrokselle ja tarinan poljento muuttuu nopeammaksi. Kun lukija saa juonesta kiinni ja ymmärtää, miten tarinan rakenne etenee, on loppuosa kirjasta yhtä nautintoa. Pitää vain hypätä mukaan ja antaa painovoiman viedä.
Kirjan ansiot eivät kuitenkaan pelkästään kiinnostavassa rakenteessa. Uuden Seelannin kultakuume ja sen tuoma ihmisten irrallisuus levittäytyy lukijan eteen kaikessa karuudessaan. Huijarit, poliitikot, huorat ja kullankaivajat apulaisineen ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä. Jokainen on hieman eksyksissä ja etsii paikkaansa uudessa maassa. Kohtalon käänteet heittelevät heitä ryysyistä rikkauksiin. Kukaan ei ole puhdas pulmunen, mutta motiivien vaihtelu saa lukijan pitämään toisista enemmän kuin toisista.
Eleanor Catton voitti kirjallaan Booker -palkinnon viime vuonna. Huomattava romaani siis on kyseessä. Kirja olikin pitkästä aikaa erilainen lukukokemus. Se vaati vähän pureskelua ja pohdintaa myös jälkikäteen ihan vain selvittääkseni, pidinkö vai en. Pohdinnan lopputuloksena oli, että pidin. Minusta on mahtavaa, ettei lukijaa päästetä helpolla. Jotenkin Catton on onnistunut kirjoittamaan maagista realismia ilman niitä maagisia tapahtumia. Onhan kirjassa jotain pientä yliluonnollisuuden vibaa, mutta noin periaatteessa pysytään realististen tapahtumien piirissä. Silti... Kirjan luvutkin on nimetty tähtimerkkien sijaintien mukaan ja tähtien asentojen vaikutukseen ihmiskohtaloihin viitataan itse tarinassakin. Tähdistäkö kaikki sitten lopulta johtuikin ?
Kirja vaatinee vielä toisen lukukerran. Siltala julkaisee suomennoksen keväällä 2014 nimellä Valontuojat. Pitänee lukea sekin jossain vaiheessa.
Norkkukin ehti tämän jo lukemaan. Hänen ajatuksensa ovat aika lailla linjassa omieni kanssa.
Kun edellisestä ateriasta jää kypsää riisiä, se pitää käyttää nopeasti pois. Meillä isännän bravuuri hävikin välttämisessä ovat erilaiset kroketit. Nämä riisipallerot eivät ehkä ole kevyimmästä päästä juustotäytteineen, mutta varsin oiva iltapala salaatin kera. Olen muuten salaateissa jäänyt ihan koukkuun omena-avokadoyhdistelmään. Siihen ei tarvitse lisätä kuin pikkuisen sitruunamehua. Isännän riisi-tonnikalapallerot
Kypsää riisiä
Philadephia-juustoa
purkillinen tonnikalaa vedessä
Espelette-chiliä
sumakkia
raastettua emmental-juustoa
(ja mitä nyt muuten tekee mieli mausteeksi)
kananmuna
jauhoja
korppujauhoa
rypsiöljyä kypsentämiseen
Sekoita palleroainekset ja muotoile kostein käsin pientä kananmunaa vielä hitusen pienemmiksi kroketeiksi. Kieritä jauhoissa, kasta kevyesti vatkattuun kananmunaan ja kieritä vielä korppujauhoissa. Jätä vähäksi aikaa seisomaan kylmässä.
Kuumenna öljyä kattilassa niin, että leipäpala ruskistuu, kun sen tiputtaa joukkoon. Uppopaista kroketteja kunnes ne ovat kauniin kullanruskeita.
Nauti rennosti majoneesin ja ketsupin kera, salaatilla kevennettyinä.
.jpg)
