(Luku)päiväkirja: Kuukauden luetut ja vähän Blogistaniaa

Se on toukokuu eli hauskaa vappua! Kelikin on ollut ihan juhlan mukainen eli taivaalta tippuu jotain säännöllisin väliajoin ja jäätävä tuuli puhaltaa. Onneksi ei ollut sen kummempia suunnitelmia, niin ei ole tarvinnut värjötellä ulkosalla. 

Kuva on viime viikonlopulta, jolloin oli vielä lämmin. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Hyvinkäällä. Kohteena oli kulttuurikahvila Arkikulta. Siellä jaettiin Blogistanian 2022 kirjapalkinnot ja tottahan sitä piti käydä katsomassa kahvilaakin. Sitä pitää Takakansi-podcastin Marko vaimonsa kanssa, joten "fanityttö momentkin" oli luvassa. 

Idyllisessä kahvilassa on suloinen sisustus ja tarjolla herkullisia vohveleita. Sinne kannattaa suunnata ihan jo kahvilavisiitillekin, mutta myös ohjelmaa järjestetään säännöllisesti. Kiva paikka. Harmi, ettei ole lähempänä. Kävisin siellä harva se viikonloppu. 

Nyt paistaa aurinko, mutta lämpötilassa taitaa olla viime viikonloppuun eroa yli kymmenen astetta. Tänään siis on kylmempää. Saisinkohan itseni jossain kohtaa lenkille ? (Toim.huom. juoksemista ei mainittu.) Eilinen päivä kun meni aika tarkkaan sohvannurkassa ja herkkujen parissa. Lopputuloksena sain Orlandon luettua loppuun, vaikka tavasinkin viimeisiä sivuja vain minuutteja ennen puoltayötä. Nukahdin taas illalla sohvalle kirjan viereen, enkä sitten tietty meinannut saada unta sänkyyn siirryttyäni. Mikä siinä onkin, että sohvalla uni on niin makeaa ?

  

Tässä vielä Blogistanian Vuoden 2022 palkitut : 

Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kaunokirja
Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022

Blogistanian Globalia eli paras käännetty kaunokirja
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
Suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY 2022

Blogistanian Tieto eli paras tietokirja
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Kustantamo S&S 2022

Blogistanian Kuopus eli paras lasten- tai nuortenkirja
Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys
WSOY 2022

Onnea voittajille! 

Kuten listasta kai näkyy, olen lukenut vasta yhden voittajateoksista. Erityisesti tuo Ripley kuitenkin kiinnostaisi. Ihan jo senkin takia, että Toton lukuinto on pahasti hiipunut ja samalla minun epätoivoni kasvanut. Pitäisi löytää hänelle jotain uutta luettavaa. Selvästi nuo varhaisnuorille suunnatut fantasiatarinat eivät enää uppoa. Maaliskuun lukulistaltani löytyvä Skandar ja yksisarvisvaras olisi aiemman perusteella ollut hänelle aivan täsmäisku, mutta toistaiseksi sen olen lukenut vain minä. Sinänsä harmi, sillä tarina yksisarvisratsastajista on hyvin kirjoitettu, vaikka toki sisältää aika paljon kliseisiä kuvioita. Oli kuitenkin virkistävää, miten rooleja oli vähän kiepauteltu nurinperin, eivätkä yksisarvisetkaan olleet vaalenpunaista glitteriä. 

Kaikkiaan siis maaliskuu oli oikein kelpo lukukuu, vaikkei ihan helmikuun tasolle yltänytkään. Tosin en odotakaan vastaavaa tahtia edes lähivuosina. Neljätoista kirjaa on kuitenkin hyvin, kun ajattelee töiden kiivasta tahtia maaliskuussa. Sinänsä luettujen lista on minulle tyypillinen sillisalaatti kaikenlaista kirjallisuutta ja kirjamuotoja. 

Äänikirjoissa aloitin kuukauden Emmi-Liia Sjöholmin palkitulla äänikirjateoksella Virtahevot. En ehkä ole ihan kohderyhmää tai muuten vaan elänyt elämääni jotenkin toisin, mutta oli tuo mielenkiintoinen kuunneltava. 

Loppukuu menikin sitten Lady Detectiven  seikkailuja kuunnellen ja sarja näköjään meni heittämällä kolmen osan säännön yli eli oikein viihdyttävää hötöä (eikä tuo ollut mitenkään halveeraava termi, vaan kuvastaa sitä rentouttavaa hyväntuulisuutta, joka kirjoista huokuu). Vähän samanlaista vibaa on K.B.Owenin vastaavassa Lady Detectivesta kertovassa sarjassa, mutta US moodissa. Olen lukenut ensimmäisen osan ja se oli ihan lupaavaa viihdettä.

Nykyaikaan sijoittuvia dekkareita tuli lisäksi luettua kaksi ja molemmat laatutavaraa. Ruth Galloway-sarjan viimeisin osa Yöhaukat, oli jotenkin parempi kuin muutama edellinen. Satu Rämön Rósa & Björk puolestaan lunasti Hildurin asettamat odotukset. Rämö on singahtanut tähdeksi Suomen dekkaritaivaalle varsin vauhdilla ja ihan ansaitusti. Taatusti tulen lukemaan myös jatkoa, jota käsittääkseni onkin luvassa.  

Deborah Levyyn piti palata postauksen muodossa huhtikuun aikana, mutta eipä tullut tehtyä, vaikka toki trilogian viimeisinkin osa Omistuskirjoituksia loppui jo kuun alkupuolella. Itse asiassa olen tainnut vähän liikaa lukea kirjailijanaisten kuvauksia naiseudesta ja elämästään ja ilmassa oli lievää kyllästyneisyyttä aiheeseen. Siksikin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni oli niin virkistävää luettavaa. Miehinen näkökulma toi uutta mietittävää. Toki se on näkökulmamuutoksen lisäksi myös avoin ja vereslihalla oleva kuvaus erilaisuuden tunteesta ja väkivaltaisten traumaattisten kokemusten pitkistä jäljistä. 

Pitkästä aikaa hankin myös keittokirjan ja heti perään myös siihen liittyvän keittiökoneen. Airfryer on ollut kovassa käytössä niin kirjana kuin laitteena, vaikka churrot eivät onnistuneetkaan. 

Noin muuten ei liene yllätys, että Virginia Woolf on jatkanut lukemisteni hallintaa #kevätvirginiankanssa haasteen myötä. Nautin Orlandosta, mutta vielä enemmän olen pitänyt Woolfin päiväkirjojen lukemisesta. Olen menossa osassa kolme.  Kiinnostaisi lukea vielä muitakin hänen teoksiaan, mutta saa nähdä siirtyykö katseeni kenties Proustin suuntaan kesäkaudeksi. Vähän näyttää siltä, kun on tuo Biarritz-viikkokin edessä... 

Tänään ehkä kuitenkin keskityn johonkin vähän kevyempään. Suomennettua cozy dekkaria olisi vuorossa eli Lynn Messinan Murha paremmissa piireissä. Vaikka olisi tietysti tuossa tuo Woolfin päiväkirjakin odottamassa. 

(Luku)päiväkirja: Ruumiin ylittävä ääni

 

Olipas taas viikko. Ylä- ja alamäkiä riitti, pieniä voittoja ja isoja pettymyksiä osui kohdalle jatkuvalla syötöllä. Kaikkein tasaisinta taisi koko viikossa olla orkidean nupun paisuminen. Nupuksi minä tuon nimittäin nyt tulkitsen ja odotan malttamattomana, olenko oikeassa. 

Ei liene yllätys sekään, etttä lukeminen on jäänyt illan viimeisiin hetkiin ennen nukahtamista. Mitä nyt olen hermoja rauhoitellut välillä Virginia Woolfin päiväkirjalla lounastunnilla tai kuunnellut Lady Detectiven The Egyptian Antiquities Murder cozy mysteryä suhatessani Espoosta Helsinkiin ja takaisin. Rauhallisista etäpäivistä kun ei tällä viikolla ollut tietoakaan. 

Ehkä nyt on hyvä aika ryhtyä kirjoittamaan mielessä kummitelleesta kirjasta. Tämän luin jo edellisellä viikolla,  mutta piti vähän pureskella.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Oma ostos 

Tartuin Tuomas Aitonurmen esseeteokseen  innokkaana, mutta hieman ristiriitaisin tuntein. Olen viime aikoina lukenut naisten kirjoittamia kuvauksia elämästä, yhteiskunnan vaatimuksista ja roolien kapeudesta. (esim.Levy, Cusk, Ditlevsen). Kuvauksissa toistuu naisen lahjakkuuden kätkeytyminen (tai kätkeminen) ja odotuksista poikkeamisesta seuraava rangaistus, vähän erilainen kirjoittajan roolista ja aikakaudesta riippuen. Nyt odotin vastaavaa miehen näkökulmasta, mutta samalla pelkäsin vierautta ja sitä, etten (naisena) yksinkertaisesti ymmärtäisi. 

Tuomas Aitonurmi tuo esseissään näkyviin totutuista perusnormeista eroavan miehen traumaattisen kokemuksen ympäristön (poikien ja miesten?) väkivaltaisista(kin) reaktioista heidän kokiessaan omat standardinsa uhatuiksi. Kokemukset ovat raadollista luettavaa ja niiden aiheuttama tuska todellista. Pelkoni omasta ymmärtämättömyydestäni osoittautuu turhaksi. Tekstit koskettavat ja vähän yllättäenkin niistä tunnistaa naisena niin usen vastaantulevien rajojen piikkisen reunan. 

Lisäksi selkeää kerrontaa on vaikea olla tajuamatta. Pitäisi tietoisesti sulkea aivoista luetun ymmärtämisen osa, jos haluaa jättää huomiotta ympäristön toimijoiden rikkoman minän kipuilun vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti niin kuitenkin tekevät juuri ne, joiden olisi hyvä ymmärtää tekojensa käsittämättömyys, hulluus ja ennen kaikkea seuraukset. Valitettavasti.

Raivostuttaa ja samalla mieleen hiipii väsynyt toivottomuus. Mikä muuttuu ? 

Ruumiin ylittävä ääni on tärkeä puheenvuoro, jonka soisi tulevan luettavaksi monilla forumeilla. On pakko saada vaiennetut äänet kuuluviin, jos haluamme kehittää yhteiskuntaa inhimillisemmäksi. Samalla kuitenkin huomaan hieman turhautuvani. Jään kaipaamaan sävyä, joka ymmärrettävästä syystä jää puuttumaan Aitonurmen kirjasta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjallisuudessa homoseksuaalisus rinnastuu erilaisuuteen ja herkkyyteen. Vaatimus olemassaolon tunnustamisesta ja tilasta kohdistaa valokeilan ihmisryhmään, mikä pahimmillaan mahdollistaa yleisen miehisyyden kuvan kapeuden sivuuttamisen. Missä ovat ne kirjat, joissa kerrotaan miehen oikeudesta olla omanlaisensa, ilman määreitä? (Haluan vielä korostaa, että tämä kysymykseni ei mitenkään vähennä Aitonurmen kirjan tärkeyttä tai tarvetta kohdistaa valokeila, mutta minä haluan vielä enemmän.) 

Minulla on kolme poikaa, joita olen yrittänyt kasvattaa näyttämään tunteensa, kunnioittamaan kanssaihmisiään, kohtaamaan toiset yksilöinä, olemaan uhoamatta, puolustamaan heikompia ja puuttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Heidän kasvaessaan ja kertoessaan kokemuksistaan koulussa aloin jossain kohtaa jo pelkäämään, että olen varustanut lapseni huonosti maailman melskeeseen ja odotuksiin, mutta eihän mikään muutu, jos ei muutokseen anneta eväitä. Uskon vahvasti nuoriin ja tuleviin sukupolviin, mutta kaipaisin uskoni vahvistukseksi kuitenkin luettavakseni puheenvuoroja uudenlaisesta miehisyydestä, odotusten muuttumisesta ja roolien monimuotoisuuden vahvistumisesta (muutenkin kuin lastenhoitovastuun jakautumisen osalta). 

Mitä olen missannut ? Mitä minun pitäisi lukea ? 

(Luku)päiväkirja: Vai viikoistako tässä puhutaan?

Sunnuntai jo 

Ei tämä nyt ihan päiväkirjalta vaikuta, kun tuskin kerran viikossa saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Asiaa kyllä olisi. Huomaan monesti viikon varrella miettiväni, että tuostakin, ja tuostakin, voisi kirjoittaa ja teksti on päässäni jo miltei valmiina. Sitten se haihtuu muihin kiireisiin, enkä muista tuon taivaallista vihdoin koneen viereen istahtaessani. Mitä kirjallisia helmiä lieneekään piiloutunut jonnekin muistini syövereihin ? 

Noin käy usein lukiessani tai pohtiessani lukemaani. Ehkä vanha kunnon muistikirja tulisi taas tarpeeseen. 

Sinänsä en aio ottaa blogista yhtään lisää stressiä. Eihän Virginia Woolfkaan kirjoittanut päiväkirjaansa joka päivä, tai edes välttämättä joka kuukausi. Lukemani päivkirjojen toinen osa on väliin hyvinkin repaleinen ja välillä taas täynnä intoa ja tekstinpurskahduksia. 

Virginia Woolf Päiväkirja II:sen lisäksi olen jatkanut #kevätVirginiankanssa haastetta muutenkin. Käteen tarttui yksi lempiteoksistani eli Orlando, tällä kertaa englanniksi. Se on juuri niin soljuva ja viehättävä kuin muistinkin ja kuvaus Thames-joen jääkernevaaleista venäläisen ruhtinattaren seurassa on edelleen lumoava. Paljon pidemmälle en olekaan vielä ehtinyt.  

Woolfin osalta tosin päädyin myös tässä välissä pieneen keventävään taukoon. Olen kuunnellut uudelleen High Society Lady Detective sarjaa. Siitä on uusia osia Storytelissä ja kun en muistanut sen paremmin murhaa kuin murhaajaakaan sarjan ensimmäisistäkään osista, mutta mielikuvissani ne ovat sujuvaa viihdettä, niin aloitin sarjan alusta. En muuten muistanut kuunnellessanikaan, joten ihan täydellistä rauhoittumiskuunneltavaa iltaisin. Viimeksi listaamani Dead and breakfast puolestaan jäi kesken lupaavan alun jälkeen. Ei pitäisi luottaa kirjan nimiin, vaikka ne miten huvittaisivat. Päähenkilöt alkoivat ottamaan päähän, kun tuntuivat sinkoilevan sinne tänne yrittäessään ratkaista murhaa ihan itsekseen. Noin muuten dekkareista tuli pääsiäisenä pikaiseen luettua myös viimeisin Ruth Galloway eli Yöhaukat. Se oli jotenkin viihdyttävämpi kuin pari edellistä. 

Kaikkiaan pääsiäisen jälkeinen nelipäiväinen työviikko tuntui jostain syystä pitkältä kuin nälkävuosi. Perjantai-iltaan päästessäni oli olo kuin tyhjiin puristetulla ketsuppipurkilla. Lauantaina jaksoin vielä innostua. Taas tuli todettua kirjakeskustelun voima. Kuuntelin Takakansi-podcastia eli Markon keskustelua Tuomas Aitonurmen kanssa ja lopputuloksena totesin kirjaston jonon olevan liian pitkä ja kävelin kirjakauppaan ostamaan esseekokoelman Ruumiin ylittävä ääni. Miehistä näkökulmaa viime aikojen roolivaatimuskeskusteluun olen vähän kaivannutkin kaikkien lukemieni vahvojen naisäänien lisäksi. Kolmen pojan äitinä tiedostan vahvasti myös miehiin kohdistuvat vaatimukset ja miehistä kuvaa pitää monipuolistaa siinä missä naistenkin. Maailma on julma niille, jotka eivät mahdu standardimuottiin. 

Tänään sitten makasin suurimman osan päivästä potemassa päänsärkyä sohvan nurkassa, joten lukeminen jäi täysiin minimimiin. Sen verran kuuntelin podcastia (arvatkaa mitä ?), että tulin kaivaneeksi hyllystä Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua uudelleenlukuun. Ilmeisesti Mykkkäseltä on syksyllä tulossa "esseeromaani", jossa myös käsitellään miehenä olemista, joten se jatkanee sitten Aitonurmen lukemisissani aloittamaa teemaa. 

Sen verran vielä viikonlopusta, että ostin myös Airfryerin - sen jälkeen, kun olin ostanut Sari ja Ozzy Spåran aiheeseen liittyvän keittokirjan. Testausta siis tulossa. Ehkä sitä saisi jotain vaikka ruokapäiväkirjan puolellekin.