(Luku)päiväkirja : The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

 

Minulla kesti tämän kuuntelussa todella kauan. Aloitin kirjan jo vuonna 2019, mutta kuuntelin loppuun vasta nyt. En ihan tarkkaan tiedä, miksi siinä nyt näin kauan meni. Elämä tuli väliin - ja korona. Voitteko kuvitella, että aloitin lukemaan Evelyn Hardcastlen murhasta ennen koronavuosia ? 

The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Oma hankinta Audiblesta - lukija: Jot Davies

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Mies herää tietämättä, kuka on, ja joutuu selvittämään, miksi hän on päätynyt outoon taloon keskellä metsää. Talossa on juhlat ja vähitellen käy ilmi, että joku murhataan. Aina nukahtaessaan, mies siirtyy seuraavaan henkilöhahmoon. Tarkoituksena on tunnistaa murhaaja (tai estää koko murha?) 

Luulen, että alkuun vain menin kirjan kanssa ihan sekaisin ja siksi jätin kesken. Hahmoja oli jotenkin liikaa ja jokainen niistä jotenkin enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Väkivalta ja kuolema kulkivat kintereillä hahmosta riippumatta. Nyt pääsin tarinaan paremmin kiinni ja yllättäen muistin aiempien hahmojen seikkailut yli viiden vuoden takaa. Ei huono kirja siis, kun tarttui mieleen, vaikka tokihan päivät myös toistuvat. 

Väkivalta ja synkkyys (jopa sateinen myrskykeli) ovat ennallaan, mutta jotenkin ryhdyin kannustamaan hahmoani ja tokihan tarinasta tulee aina sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän tapahtumia päivästä selviää. Silti myönnän olleeni aikalailla pimennossa loppuratkaisun suhteen. Eikä tyyli onneksi rikkoutunut lopussakaan. Jossain kohtaa mietin, miten ihmeessä tarina saadaan kasaan, ja pelkäsin kuollakseni sen lässähtävän kokonaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Taisin pitää kirjasta. Ainakin lukukokemus (tai kuuntelukokemus äänikirjasta) oli vähintäänkin riemastuttavan omanlaisensa. Onhan samaa mekanismia käytetty muissakin kirjoissa, mutta tämä oli erinomainen genrensä edustaja. Arvostan. En tylsistynyt, ärsyynnyin. En tosiaankaan pystynyt arvaamaan oikeaa vastausta, vaan ehdokkaitani lähinnä kuoli. Jep. Ei tarvinnut pelätä peruskaavaa, joka  näköjään on minulle se kaikkein suurin kirjaan hermostumisen syy nykyään. Lukija oli myös kirjan tyyliin sopiva ja taitava, kuten näissä englanninkielisissä isompien toimijoiden äänikirjoissa aikalailla järjestään. 

Kovasti tätä silloin aikoinaan muistaakseni hypetettiin, eikä näköjään ihan turhaan. Toki miksikään cozy mysteryksi ja viihdytykseksi tästä ei ole. Ennemminkin mennään siellä pienen inhonväristysten puolella, mutta vaihtelu virkistää. 

(Luku)päiväkirja : Jonathan Strange & herra Norrell

 

En ole ihan varma, mitä minä juuri luin. Susanna Clarken Piranesi kadotti minut vaaleaan, veden valtaamaan, labyrinttiin ja jollain kumman tavalla kietoi lumoukseensa. Jonathan Strange & Herra Norrell puolestaan - no, en oikein tiedä pidinkö ja tajusinko ja olikohan tuossa oikein mitään, mutta reippaasti luin kaikki melkein 800 sivua. 

Susanna Clarke : Jonathan Strange & Mr Norrell

Kirjastosta 

Englantilainen magia on kadonnut korppikuninkaan mukana. Enää on vain teoreettisia maagikoita ja heidänkin seuransa hajotetaan salaperäisen Mr Norrellin saapuessa paikalle. Hän on oikea maagikko eli käytännön sellainen, joka todella saa aikaan maagisia tapahtumia. Patsaat puhuvat ja sää muuttuu ja Englannin ministerit ja ylähuoneen jäsenet haluavat kilvan hyödyntää uutta vallanvälinettään. Varsinkin Napoleon Bonapartea vastaan käyty sota vaatisi erikoisia keinoja. 

Jonathan Strange puolestaan on maagisesti lahjakas nuori mies, josta tulee herra Norrellin oppilas. Kaksikko on erottamaton, kunnes luonteiden vastakkaisuus ja siitä johtuva lähestymistapojen muutos ajaa heidät välirikkoon. Jonathan Strange on vieläkin käytännöllisempi ja vielä kunnianhimoisempi halutessaan palauttaa magian Englantiin. 

Magian kanssa ei kuitenkaan ole leikkimistä. Herra Norrell janoaa tunnustusta Lontooseen saapuessaan ja erehtyy käyttämään keijumagiaa saavuttaakseen mainetta ja vaikutusvaltaa. Samalla hän tulee taikoneeksi paikalle kauan muissa maailmoissa oleilleen keijuvaltiaan. Keijut taas... no, nyt ei puhuta niistä keijupölyä levittävistä ja vienosti hymyilevistä kukkahahmoista, vaan varsin vallanhimoisista ja itsekkäistä olennoista, joille ihmiset ovat vain välineitä tai omistettavia olentoja. Lopputuloksena on surua monille ja outoja tapahtumia ja maisemia kaikille. 

Tarina etenee kirjassa kiemurrellen ja poiketen ja hahmokavalkadi täydentyy maagisilla tai magiikan valtaan joutuvilla palvelijoilla. Naiset ovat kauniita ja keijun himon kohteita, uhreja. Korppikuninkaan merkit ja ennustukset leijuvat kaiken yllä. Kirja on runsas, mielenkiintoinen, mutta samalla yllättävän tylsä. Tarinaa lukee mielenkiinnolla, mutta sen tapahtumia ei jännitä. Henkilöhahmot lähinnä hämmästyttävä itsekkyydellään ja sokeudellaan. Tyypillisiä ihmisiä siis. Onhan tämä taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin yhtä teoreettinen kuin teoreettiset maagikot kirjaviisaudessaan... 

No, kyse on kuitenkin ilmeisen menestyneestä teoksesta ja jotain sen kiinnostavuudesta toki kertoo sekin, että luin ihan tyytyväisenä melkein 800 sivua. Pidän silti enemmän Piranesista. Se kosketti ja jäi ajatuksiin tunnelmallaan pitkäksi aikaa. Muistan siitä yllättävän paljon vieläkin, vaikka lukemisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.

Kolmas sisar - vetävää kotimaista fantasiaa

"Pitkästä aikaa kävi niin, että yöunet lyhenivät vetävän kirjan vuoksi. Halusin lukea tarinan loppuun. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että koukuttava kirja oli kotimaista fantasiaa. "

Tuosta blogikirjoituksen aloituksesta on jo jonkin aikaa. Sitten jumahti (niin muiden kirjojen lukeminen kuin blogin kirjoittaminen). Se ei kuitenkaan vähennä laisinkaan kirjan ansioita. 

Jossain kohtaa somea osui silmiini kirjailijan merkintä siitä, että toinen osa olisi piakkoin ilmestymässä. Pitänee siis saada tämä bloggaus ulos ennen kuin on seuraavakin osa luettuna, ja luetuksihan se tulee. 

Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Lune ja Ciel ovat nuoria noitia, joista odotetaan paljon. Valkoisen ja  mustan noidan tyttärinä heidän laulunsa pitäisi soida suuruutta. Niin ei kuitenkaan käy. Lunen laulu soi heikosti ja Ciel jää kaikkien kauhuksi lauluttomaksi. 

Ystävyys ja uskollisuus kuitenkin kantavat ja tytöt lähtevät kotimaailmastaan ja päätyvät Maahan. Suursodasta on aikaa, mutta mahtavat voimat ovat taas liikkeellä. Valkoisen noidan etsiessä epätoivon vimmalla tytärtään maailmojen välissä, joutuvat Lune ja Ciel pohtimaan lojaalisuudensa suuntaa samalla yrittäessään selviytyä vieraan ympäristön haasteista. 

Ensin mietin, onko tämä ehkä vähän liian YA minun makuuni, vaikka toki nuorille suunnattua kirjallisuutta luenkin tosi mielelläni. Asetelma oli jotenkin vähän liian yksinkertainen ja heijastumia aiemmista sarjoista (Potter koulusta, maailmojen väliset portit jostain muusta, laulu noidan voiman lähteenä on sekin jossain tullut vastaan) muistui mieleen säännöllisin väliajoin. Sitten meno koveni, panokset suurenivat ja eikä kuvio ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Huomasin jääneeni koukkuun. 

Kolmas sisar on jotenkin virkistävän erilainen. Se yhdistää noidat, maailmojen (planeettojen?) väliset jännitteet ja koulumaailman jännäksi sekoitukseksi. En sitten ollutkaan ihan varma, miten tarina etenee, vaikka genren perussäännöt pysyvätkin mielessä (jos sellaisia nyt fantasiakirjallisuudessa voi edes ajatella olevan)). 

Henkilöhahmoissa pidin niiden pienestä särmästä. Maailma on ehkä musta ja valkoinen, mutta harmaa hivuttautuu mukaan monessa kohtaa, vihreästä puhumattakaan. Eivätkä rakkaus, ystävyys ja uskollisuuskaan ole aina ihan sellaisia kuin voisi kuvitella. Twistejä riittää. 

Pidin siis kovasti. Koskakohan se toinen osa ilmestyy ? Goodreads ei ainakaan näyttänyt vielä tietävän. 

Luukellot

Tämän(kin) kirjan olen lukenut jo jokin aika sitten, mutta en oikein osannut heti kirjoittaa siitä mitään. David Mitchell on velho kirjoittamaan tuokioita, kuvia, joiden irrallisesta ketjusta lopulta muodostuu kiehtova kokonaisuus. Noin voin sanoa jo kahden kirjan lukukokemuksella. Cloud Atlas koukutti minut jo vuosia sitten, mutta jostain kumman syystä kesti 5 vuotta ennen kuin tartuin Mitchelliin seuraavan kerran. 

David Mitchell: Luukellot 

Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jos Cloud Atlas peilasi tarinasta toiseen, kertoo Luukellot fragmentoituneen juonen ajan kulumisen kautta. Henkilöhahmot toistuvat, heidän tarinansa limittyvät ja lomittuvat, maailma  muuttuu ja samalla lähestytään salaperäistä Horologia kaiken keskiössä. Loputtoman peilitunnelin sijasta liu'utaan spriraalin kaarteita. 

On pikkuveli, joka katoaa. On nuori Holly, joka karkaa kotoa ja kuulee päässään ääniä verhon takaa.  On huonoa omatuntoa poteva sotakirjeenvaihtaja, on kynänsä kadottanut kirjailija ja sitten ovat ne, jotka haluavat elää ikuisesti. 

Ikiaikainen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta piruineen ja enkeleineen pukeutuu uudenlaiseen asuun. Valta, kuolemattomuus ja rakkauden voima sotkeutuvat ympäristökatastrofiin ja inhimillisyyden rappioon. Juonipyörteessä kelluu ja keikkuu vaikka ja mitä. Minä tykkäsin. 

Luukellot on häiritsevä ja hämmentävä, lumoava ja koukuttava. Se on kirja, jossa historialliset ja kirjalliset viitteet piiloutuvat valeasuihin ja lukija joutuu miettimään omia assosiaatioitaan. Rakenteellisesti kirja on haastava aikahyppyjen ja henkilöhahmojen välisten suhdekiemuroiden vuoksi. Toisaalta sama haasteellisuus myös suo oivalluksen makeita hetkiä, kun yhteydet ja vaikutukset pikkuhiljaa paljastuvat. 

Lukukokemus oli palkitseva ja nautinnollinen, vaikka kirjan lukemisen jatkaminen tuntui välillä yllättävän vaikealta. Luukellot ei päästä helpolla. Ilman paneutumista voi kärryillä pysyminen käydä hankalaksi. Olisi kuitenkin ollut todella sääli, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Sen verran korkealle Luukellot kiilaisi suosikkilistalleni. Sille päästäkseen pitää kirjan jäädä mieleen kummittelemaan vielä viimeisen sivun jälkeen ja kaikkein parasta on, jos voin kuvitella lukevani kirjan joskus uudelleen. (En sitä nimittäin tee juuri koskaan.) Arvannette, että kriteerit nyt täyttyivät.

Luulen lievien lukuvaikeuksieni johtuvan oman keskittymiskykyni viime aikaisesta pirstaloitumisesta. Korona-aika on vaatinut veronsa, sillä huomaan tarinaan ja hetkeen rauhoittumisen tulleen vaikeammaksi. Silti pitäisi yrittää, sillä hyvän kirjan kohdalla syventyminen palkitsee. Siinä pääsee pandemia-rajoituksista huolimatta matkalle jonnekin ihan muualle. Nostaessaan silmänsä kirjasta, huomaa tankanneensa uutta energiaa selviytymiseen arjesta etäkuplassa.

Auringon pimeä puoli

Tässä juuri jaettiin taas Finlandia-palkintoja. Tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ensimmäistäkään, en myöskään tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kaunokirjallisuuden ehdokkaista olin lukenut yhden. 

No, vielä ehtii. Kirjat eivät katoa minnekään. Sainhan minä vihdoin luettua viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajankin! 

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli 

Oma ostos Totolle 

Ostin kirjan Totolle jo kauan sitten. Ajan olemus ja mahdollisuus aikamatkustamiseen olivat meillä pöytäpuheissa yleinen aihe Toton luettua madonreikä-teoriasta Stephen Hawkingin lapsille suunnatusta elämäkerrasta. Madeleine L'Englen Hyppy ajassa kiinnosti myös, eikä ainakaan vähentänyt aikamatkailuinnostusta. Olisi siis luulla, että ajan olemusta pohtivassa romaanissa olisi ollut jotain houkuttelevaa. 

Luulo ei taaskaan osoittautunut tiedon väärttiksi. Toto ei ole tähän kirjaan vieläkään tarttunut, mutta minä luin ja onhan se Toton hyllyssäkin edelleen odottamassa sopivaa hetkeä.  

Palkinnoissa on se huono puoli, että niiden jälkeen odotukset ovat aina normaalia luku-uteliaisuutta korkeammalla. Ehkä siksi minulle kesti melkein kirjan puoleenväliin saakka päästä tarinaan kunnolla mukaan. Pohdiskelua ja pohjustamista oli melko paljon ja päähenkilö Emilia tuskailee ja muistelee ahkerasti. Oikeastaan kiinnostukseni heräsi tosissaan, vasta siinä kohtaa, kun tarina ryhtyi heijastelemaan tapahtumia vähitellen selviävän aikakäsityksen mukaisesti. Sitten luinkin melkein ahmimalla.

Emilia on päähenkilönä oikeastaan aika ärsyttävä - vähän sellainen kaikkitietävä ja itsetietoinen, kuten teinit pääasiassa kai ovat tai ainakin näyttävät siltä peittääkseen epävarmuutensa. Muut henkilöhahmot jäävät ehkä vähän harmillisen pinnallisiksi. Osaksi tuo johtuu tietysti tarinan kiemuroista. Plussaa hahmoille pitää antaa siitä, että ne eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja vaan jännän ristiriitaisia. Tarina myös kykenee yllättämään, vaikka keski-ikään mennessä sitä onkin jo oppinut tunnistamaan tiettyjä tarinankaaria. Nuorille lukijoille kirja tarjonnee useampia oivalluksen hetkiä. 

Aika, valta, erilaiset motivaatiot, jotka johtavat joko lammasmaiseen seuraamiseen tai kapinointiin - Auringon pimeä puoli käsittelee varsin universaaleja teemoja. Yhdistyneenä ihmisen tekojen ympäristövaikutuksiin ja luonnon tuhoutumiseen teemat nousevat heti ajankohtaisuusasteikolla.  Jokainen lukija miettiköön omia motiivejaan - ratkaisuja kirja ei tarjottimella eteen kanna. Oikeastaan ollaan asteikolla vähän pessimismin puolella.  

Ymmärrän, miksi Auringon pimeä puoli palkittiin ja sitä on hehkutettu. Kirjailija ei missään kohtaa aliarvioi lukijoitaan. Selittelyä on kiitettävän vähän kaikesta pohdiskelusta huolimatta. Toto taitaa olla kuitenkin vielä vähän nuori varsinaiseen kohderyhmään nähden. Tarjoaisin tätä ennemminkin yläasteikäisille, joihin tematiikka voi osua paremmin. Jätetään siis hyllyyn toistaiseksi odottamaan. En usko tämän tarinan ajankohtaisuuden katoavan kovin nopeasti. 

Loukkupoika koukuttaa

Lukeminen on kaikkiaan jäänyt viime aikoina pienten äänikirjakuuntelupätkien varaan. Syyksi voi mainita niitä perinteisiä, kuten kiireen, väsymyksen, keskittymiskyvyn puutteen, mutta kummasti mikään noista ei vaikuta, kun käsiin osuu tarpeeksi vetävä kirja.

Perjantaina oli ihan pakko lukea loppuun Loukkupojan tarina (tai siis sarjan eka osa), vaikka silmäluomet lupsivat ja kello kävi puoltayötä. Se on aina hyvä merkki kirjan kohdalla.

Kuva: Otava (Kansi:Sami Saramäki)

Nonna Wasiljeff : Loukkupoika 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Parasta kirjassa on miljöö, vaikka tarkemmin ajateltuna sitä ei edes varsinaisesti kuvata. Fragmenteista ja Aaronin matkareitistä vain syntyy mielenkiintoinen kuva maailmasta, jossa erilaisuutta ei suvaita vaan se suljetaan Loukkuun. Vain tietynlainen luonto selviää tiettyjen piirien jäsenten hallussa.

Aaron on asunut Loukussa koko ikänsä. Vartijat, Tomut ja toisen tason pelko ovat hänellä arkea, samoin kuin Loukussa elävät ystävät. Sitten eräänä päivänä kaikki muuttuu ja Aaron pakenee.

Pidin tarinasta. Siinä oli mielenkiintoisia käänteitä, mutta ennen kaikkea monitahoisia henkilöhahmoja, jotka eivät aina ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Paon organisoinut Taikuri, Loukkuun suljetut kapinalliset veljekset, sirkuksen väki ja pelottavat nuoret naiset, kaikista löytyy monia puolia, eikä petos aina ole pahuuden seurausta. Kauemmin blogia lukeneet tietävät minun kyllästyvän nopeasti, jos hahmoista ei löydy särmää, mutta tässä kirjassa turhanpäiväinen siloittelu oli unohdettu. Jopa Aaronin äiti osoittautuu varsin ristiriitaiseksi hahmoksi. Oikeastaan vain Aaron itse on melko tasainen, ainakin toistaiseksi. Toinen osa on ilmestynyt, joten se pitänee hankkia myös luettavaksi ja katsoa, mihin suuntaan Aaron kehittyy.

Aika ei käynyt pitkäksi myöskään juonen käänteiden suhteen. Tahti ei ollut varsinaisesti hengästyttävä, mutta yllätyksiä, uusia tuttavuuksia ja paikkoja riitti sopivasti pitämään yllä mielenkiintoa.

Tuntuu, että viime aikoina on julkaistu enemmän ja enemmän mielenkiintoista suomalaista scifi-fantasia-dystopia -romaaneja (tai -sarjoja). Hyvä juttu. Pitää nimittäin tätäkin tarjota myös Totollekin luettavaksi jossain vaiheessa. Ehkä kohta 9v saisi tarinasta jo hyvin irti. Ei tämän ainakaan Harry Potterit jo lukeneelle luulisi olevan liian pelottava.

Witcher eli Noituri eli kirja eli tv-sarja (ja pelikin vielä)

Tulin tässä ihan sattumalta ladanneeksi itselleni "Viimeinen toivomus"- nimisen kirjan, kun esikoinen mainitsi ehkä itsekin haluavansa lukea sen. Kuulemma kuuluisa fantasiasarja, johon perustuvaa peliä hän on pelannut.

Kului jonkin aikaa ja perheen miesväki alkoi kohkata jostain Netflix-sarjasta, joka on kuulemma tulossa joulun aikoihin. Minä aloin lukemaan lataamaani kirjaa ja huomasin sen varsin omanlaisekseen tarinaksi hirviöitä tappavasta Noiturista.

Andrzej Sapkowski : Viimeinen toivomus
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Noiturit luodaan taikuudella mutanteiksi muuttuvista lapsista. Heidän ainoa tehtävänsä on rahaa vastaa poistaa maailmasta hirviöitä. He eivät tunne mitään ja kuolevat ennen eläkeikää. Geralt Rivialainen on yksi noitureista, mutta "Valkoinen susi" on Noituriksi poikkeuksellinen. Hän kyllä tappaa hirviöitä, mutta elää myös jonkinlaisen oman käyttäytymiskoodinsa mukaisesti, eivätkä hänen tunteensa ole ihan niin jäässä kuin legendan mukaan pitäisi.

Noituri-sarja on puolalaisen kirjailijan kotimaansa taruista ja legendoista lainaava fantasiasarja. Se ei niinkään ole erikoinen tapahtumien ja maailmankuvauksensa vuoksi, mutta henkilöhahmojen syventäminen ja juonen rakentaminen etenee sirpaleittain, epälineaarisesti ajassa hyppien, taru (tai bardin laulu) kerrallaan. Ensin en millään ymmärtänyt, mikä Noiturista tekee niin suositun. Sitten jäin kiinni lumoukseen. Tarina rakentuu pienistä paloista, oivallusten kautta. Palaset loksahtelevat paikoilleen luku kerrallaan ja se on lukijalle oikeastaan aika palkitsevaa.

Toki olen ehtinyt toistaiseksi lukemaan vain ensimmäisen osan, joten en tiedä, miten jatko rakentuu. Jo ensimmäisestä osasta saa kuitenkin hyvän tuntuman tunnelmaan, jonka Netflixin Witcher-sarjassa on osattu taitavasti luoda television keinoin. Tarina sinänsä on ilmeisesti melkein sama, vaikka joidenkin henkilöiden historiaa luodataan ja kuvataan kirjaa enemmän. Minä pidin tästä ratkaisusta, sillä se täydensi hienosti kirjassa ehkä ohueksi jäävien päähenkilöiden kuvaa. Aika harvoin pääsee sanomaan, että elokuvassa tai tv-sarjassa on kiinnitetty kirjaa enemmän huomiota henkilöhahmojan rakentamiseen, mutta tässä (ainakin yhden kirjan perusteella) on niin päässyt käymään.

Tarinapalasten järjestystä on muutettu enemmän tv-formaattiin sopivaan muotoon, mutta sirpaleisuus, takaumat ja monenmonet henkilöhahmot ovat läsnä - samoin kuin moninaisten langanpätkien päätyminen samaan solmuun loppua kohden. Minua miellytti tv-sarjan kyky rakentaa täysi kaari tarinalle, vaikka jatkolle selvästi tilaa ja tarvetta pedattiinkin.

Pidin sarjasta, samoin kuin meidän muu (isompi) miesväki. Kuopukselle annettiin kirja tai jotain muuta kivaa tekemistä ja sitten me neljä istuimme rivissä katsomassa Witcheriä. Jakso per päivä oli sopiva tahti. Peliä pelanneet pojat pysyivät juonessa mukana ja minäkin kirjan ansiosta, isäntä välillä vähän nikotteli nopeasti vaihtuvien ajankohtien ja paikkojen kanssa - pari kertaa jouduttiin selittämään, missä mennään. Ei mikään ihme, sillä tahti oli melkomoinen.

Taistelutkin olivat tv-sarjassa melkomoisia ja minulle ehkä vähän turhankin inhorealistisia. En kauheasti pidä yksityiskohtaisista "miekka silmään, pää poikki"-kohtauksista ja myönnän katsoneeni välillä toisaalle. Muuten maisemat olivat hienoja ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä pysyäkseen fantasiaolentoina. Teräsmies Witcherinä aiheutti nuorisossa pientä huvittuneisuutta, mutta kun en ole kyseistä elokuvaa nähnyt niin eipä tuo minua häirinnyt. Ihan katsottava uros sinänsä on kyseessä.

Nyt sitten pohdin, luenko sarjan seuraavia osia vai pitääkö odottaa ensin Netflix-sarjan seuraava kausi. Ainakin täytyy sen verran pitää taukoa, että juonenkäänteet hieman häipyvät muistista. Ei sitä ihan pelkkää kertausta viitsisi.

Kaksosauringot

Aika kauan kesti saada tämä trilogia luettua. Aloitin jo viime vuoden elokuussa ja nyt sain vasta kolmannen kirjan loppuun. Niin se elämä ( ja muut kirjat) tulevat väliin. Samalla vähän harmillisesti on jäänyt hyvä fantasiasarja esittelemättä jo ensimmäisen osien osalta, kun vaan ajattelin kirjoittavani sitten koko paketista kerralla.

No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan (?)

Toisaalta Kaksosauringot on trilogia, jossa yksittäisen kirjan tarina jää kesken. Kokonaisuus muodostuu vasta, kun on lukenut kaikki kolme osaa.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Seleesian näkijä, Nefrin tytär
Omat ostokset Elisa Kirjasta

Kirjan kolme osaa ovat jännästi erilaisia, vaikka tarinan jatkumon kannalta kaikki pitääkin lukea ymmärtääkseen. Erilaisuus tulee ympäristöistä ja henkilöhahmoist, varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla.

Ensimmäisessä osassa nuori nainen saapuu lumimyrskyssä seleesi Corildonin luo. Aleiaksi itsensä esittelevä tyttö ei  muista aiemmasta elämästään mitään, mutta pystyy aistimaan Corildonin kykyihin vaikuttavat "huonot tuulet".

Seleesien tietyt suvut nimittäin pystyvät hallitsemaan luonnonelementtejä. Corildon käskee tuulta, hänen äitinsä näkee näkyjä ja pystyy lukemaan ajatuksia, isä hallitsee tulta. Ihmisistä kyvyiltään erilaiset seleesit ovat outoja ja pelottavia, mutta jonkinlainen rinnakkaiselon tasapaino on kyetty saavuttamaan kahden auringon maailmassa.

Corildon haluaa auttaa Aleiaa ja samalla selvittää hänen salaisuutensa. Miten tavallinen ihminen voi aistia huonot tuulet ja seleesin pulssin?

Toisessa kirjassa ollaan Seleesiassa. Setvitään poliittisia kuvioita ja pelätään sotaa. Aleia tutustuu Corildonin perheeseen ja saa lisätietoa sisällään asuvasta lumouksesta. Viimeisessä osassa Aleia osoittautuu erilaisemmaksi kuin kukaan osasi kuvitellakaan ja lopulta kyseessä on Kaksosaurinkojen maailman tuhon välttäminen.

Tarina etenee jouhevasti ja jokainen tarinan aalto nostaa seuraavaa aina korkeammaksi. Loppuratkaisu on vauhdikas, vaikkei varsinaisesti ihan hirmuisen yllättävä. Matkan varrella on saatu paljon vihjeitä ja viitteitä tulevasta. Itse asiassa loppua olisi ehkä voinut sekä napakoittaa että täydentää. Olisin ehkä kaivannut enemmän osallisten eri näkökulmien kuvausta, mutta toisaalta tapahtumat olisivat voineet olla teräväpiirteisempiä - tai sitten minä lukijana vähän vähemmän väsynyt.

Pidin kirjoista ja luin ne mielenkiinnolla, mutta jotenkin oudosti niissä oli joain mieltä hiertävää. Ehkä olisin kaivannut hieman tasaisempia päähenkilöitä. Jotenkin oltiin epätasapainossa ja esim. Corildonin ja Aleian välinen suhde syveni jotenkin selittämättömän nopeasti, vaikka tapahtui siinä tietysti kaikenlaista.

Hieman jäin myös hämmennyksiin eri osapuolien motiivien osalta. Olisi varmaan pitänyt lukea vähän hitaammin, että olisi pysynyt kärryillä, tai ehkä motiivit olivat sen verran moninaiset ja keskenään ristiriitaiset, että yksinkertaistuksia tai yleistyksiä on melkein vaarallista tehdä. Tämä tietysti heijastaa myös todellisen maailman tilannetta, jossa ihmisryhmien stereotypiat ovat vaarallisia.

Samoin heijastumia todellisuudesta voi löytää Aleian tarinassa eri ryhmien välisessä dynamiikassa. Ihmiset ja seleesit eivät ehkä ymmärrä toisiaan, mutta hyvällä tahdolla voidaan silti asuttaa sama maailmaa. Tiukasti omiin mielipiteisiinsä ja tavoitteisiinsa jumittuminen aiheuttaa epäluuloa, joka puolestaan aiheuttaa silmien sulkemisen toisten hädältä ja erilaisuuden syrjimisen puheissa ja teoissa.

Kaikkiaan kirjat on kirjoitettu hyvin, fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, mutta uusia sävyjä luoden. Näitä voi suositella sekä YA-kirjojen kohderyhmälle että aikuisille lukijoille.

Outoja tapahtumia, otuksia ja sukusalaisuuksia eli Halloween lukuhaaste osa 2: Domowik

Kuva Yöpöydän kirjat

Tässä viimein toinen osa lokakuun Halloween lukuhaasteeseen.  Lukenut kyllä olen, mutta kirjoittaminen on jäänyt vähän kaikenlaisen kirjamessuilun ja muun touhun jalkoihin. No, tällä viikolla sitä kai varsinaisesti Halloween onkin ajankohtainen. Kelikin on muuttunut teeman mukaiseksi. On kylmää, synkkää ja märkää. Lehdet ovat varisseet ja syyshortensiakin siirtynyt kuivakkaan talviasuunsa. Sopiva tunnelma kummituksille ja muille kummajaisille.

Haamu löytyy tästäkin kirjasta ja lisäksi Alismaan asukkeja ja sukua vainoavat pahalaiset, siis paljon perinteisiä kauhutarinan elementtejä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään vertahyytävän pelottava tarina, vaan nuorille (lapsille?) tarkoitettu sopivasti jännittävä juttu Vilman muutosta perintötaloon.

Ilkka Auer: Domowik 
Oma ostos Turun Kirjamessuilta 

Oi, että... Minä en varsinaisesti ole kauhugenren ystävä. Liian pelottavat tarinat ryömivät mukaan uniin ja ylivilkas mielikuvitus värittää niitä vielä lisää. Ilkka Auerin kauhutarinoitakin olen vähän vältellyt, mutta Domowikin perusteella pitää kyllä ehdottomasti tutustua muihinkin (Anastasia, Kymnaasi...) Tämä nimittäin ei varsinaisesti pelottanut vaan oli kaikessa synkkäsävyisessa kummallisuudessaan ihastuttava lukukokemus.

Vilma muuttaa perheineen vanhaan taloon perittyään sen yllättäen isosedältään. Heti taloon saavuttuaan hän huomaa, ettei kyseessä olekaan tavallinen rakennus, vaan sen liepeillä ja sisällä on monta kummallista asiaa. Vähitellen Vilman onnistuu selvittämään isosedän jättämiä arvoituksia Domowik-kotihengen avustuksella ja joutuu lopulta kohtaamaan suvun pelottavat salaisuudet ja Alismaan kauhut.

Kuulostaa siis varsin kauhupainotteiselta, eikös ? Jännittäviä tapahtumia kirjasta löytyykin, mutta sopivasti annosteltuina ja aina kuitenkin sopivasti turva löytyy kulman takaa. Itse asiassa mietin, voisiko tämäntasoista kauhua antaa jopa kuopukselle. Toto on kirjastossa sormeillut muutamaan kertaan Goosebumps-sarjan kirjoja, muttei vielä uskaltautunut niitä lainaamaan. Toisaalta Noidan käsikirja tuli uniin... Katsotaan.

Vilman kohtaama maailma on viehättävä yhdistelmä satuja, kauhuelementtejä ja vanhoja legendoja oman maailmamme rinnalla (tai alla) olevasta rinnakkaisesta todellisuudesta, jonka asukit vain jotkut maan ihmisistä voivat nähdä. Keijut, tontut ja erilaiset henget ovat saapuneet tarinoihimme juuri noilta mailta.

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja vaikka pahikset ovat tosi pahoja, voi myös suru muuttaa käytöksen ikäväksi ja viedä pahuuden piireihin. Silti on toivoa ja samalla myös erilaisuudelle annetaan tilaa.

Tykkäsin siis kovasti tästä herttaisesta ja ihastuttavan kummallisesta kauhutarinasta ja vaikka edelliset sanat ehkä tuntuvat kovasti ristiriitaisilta, minusta ne kuvastavat Domowik-tarinaa varsin oikein.

Gigi ja Henry - vihdoinkin

Taisi lääkäri olla jollain tavalla oikeilla jäljillä lykätessään minulle antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Silmiä särkevä väsymys on väistynyt ainakin toistaiseksi - tosin tässä on eletty rentoa viikonloppua, mikä lienee osaltaan vaikuttanut asiaan. Toivon kuitenkin, että myös työviikko sujuisi samalla tavalla. En minä vieläkään täysissä voimissa ole (ja antibioottikuuriakin on vielä jäljellä yli puolet), mutta ainakin saan silmäni pidettyä auki ilman, että otsaluu särkee ponnistuksesta.

Lukenutkin olen... Sain kuin sainkin luettua Gigi ja Henry -trilogian loppuun ennen kuun vaihdetta (jolloin syyskuun lukulista ei sentään jäänyt ihan häpeälliseksi). Se on keikkunut lukulistallani vuosikausia, mutta vasta viime vuoden kirjamessuilla osuivat kaikki kolme osaa vastaan sopivassa kohdassa.

Sitten ensimmäinen osa katosi esikoisen huoneen syövereihin - Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta kirjoilla on taipumusta kätkeytyä niin halutessaan. Lopulta päädyin lainaamaan ensimmäisen osan kirjastosta ja, arvannette miten kävi, Kerjäläisprinsessa kurkisti heti sen jälkeen parin esikoisen koulukirjan välistä... Miten liekin sinne livahtanut ja väistänyt kaikki etsinnät. 

Alkuun päästyäni ei trilogian lukemiseen mennyt kuin pari kuukautta (kaikkien muiden luettavien lomassa). Tarina eteni vauhdikkaasti ja Gigin seikkailut koukuttivat.

Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar (Gigi ja Henry 1-3)
Oma ostos viime vuoden Kirjamessuilta 

Gigi asuu Keloburgin Satamakaupungissa ja juoksentelee leikkimässä sen kaduilla parhaan ystävänsä Henryn kanssa. Sitten leikit saavat yllättävän lopun, kun salamurhaajat kohdistavat attentaatin Gigin perheeseen tuhotakseen Umbrovian maanpaossa elävän kuningasperheen. Sillä Gigi on oikeasti prinsessa, jonka suonissa virtaa ikivanha hallitsijoiden veri, eikä hän voi väistää sen merkitsemää kohtaloa.

Tarina etenee ja kirjasta toiseen Gigi kasvaa. Myös ensimmäinen osan melkein leikillinen sävy muuttuu tummemmaksi ja teematkin synkistyvät. Gigi joutuu miettimään lopulta vastuun merkitystä teoille, päätösten seuraamuksia ja petojen olemusta pahuuden reunalla.

Jostain syystä Toto ei oikein innostunut Kerjäläisprinsessasta ja nyt olen itse asiassa melkein tyytyväinen. En nimittäin ole ihan varma sopisiko Susikuningatar herkän 8-vuotiaan luettavaksi, kun jo kanteen kuvattu mekaanisin osini paikattu tyttö herätti vähän hermostunutta kyselyä. Keskittyköön hetken Tohtori Proktorin pierupulvereihin - jatketaan Gigin tarinaa sitten samalla kuin Harry Potterin viimeisiä osia.

Gigin ja Henryn maailma sinänsä on varsin mielenkiintoinen. Ilmalaivat ja mielikuvitukselliset mekaaniset laitteet luovat jännittävän Steampunk-kokonaisuuden. Gigin isä, kuningas, on jonkinlainen hajamielisen professorin ja hieman hullun neron yhdistelmä, jonka keksintöjä himoitsee myös Keloburgin isäntä (Vihreän saaren eli Grönlannin hallitsija...) Euroopan vaihtoehtoishistoria tuo mukaan koulukirjoista tuttuja tapahtumia, mutta uusiksi pyöräytetyin vaikutuksin ja vääristynein valtasuhtein.

Historiatwistit ovat kuitenkin vain taustaa Gigin tarinalle eikä Umbroviaa löytyne maailmankartastosta, sen ihmissusikansasta Varcolaceista puhumattakaan. Gigin ja Henryn tarina on pesunkestävä seikkailu, jossa on asiaankuuluva määrä taistelua, sankareita, ylenmääräisen karsea pahis ja suuria tunteita. Seikkailun lisäksi kyseessä on nuoren tytön kasvutarina, jossa poneille ei ole tilaa ihmissusien keskellä, pitsit ovat vaihtuneet metallikäteen ja ystävyys kantaa menetystenkin yli.  

Outoja kuvioita ja klassikkolainauksia

Maailma on täynnä kirjoja (ja elokuvia), joissa hyödynnetään jotain aikaisempaa menestysteosta tai klassikkoa. Bram Stokerin Dracula ja siinä vampyyrejä jahtaava tohtori van Helsing sekä tietysti kaikkien etsivien esikuva Sherlock Holmes lienevät kaikkein lainatuimpien joukossa. Joissakin onnistutaan luomaan jotain vähän uudenlaista ja viittaus on tarpeeksi kevyt, jotta sen sivuuttaa kuriositeettina ja tarinaa sävyttävänä elementtinä. Joissakin taas... no, tulee lähinnä olo klassikolla ratsastamisesta, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Vivian Shaw: Strange Practice 
Vivian Shaw: Dreadful Company

Vivian Shawn versio tohtori van Helsingistä on tuore ja esikuvastaan poikkeava. Yhteistä on oikeastaan vain nimi, oppiarvo ja se, että ollaan tekemisissä vampyyrien kanssa. Kyseessä on nimittäin nuori nainen, joka toimii yliluonnollisten olentojen lääkärinä ja listaa muutaman vampyyrin parhaimpien ystäviensä joukkoon. Tässä kohtaa kontrasti esikuvaan on se mielenkiintoinen tekijä. Sitten siirrytään ihan omiin, nykyajan urbaanifantasian sfääreihin ja tehdään se varsin tyylikkäästi.

Tässä kohtaa herää tietysti kysymys siitä, miksi ihmeessä pitää edes klassikkoon viitata, mutta kaipa se tuo oman pienen kirpeän vivahteensa ja samalla ehkä viittauksen myös modernin ajan (näennäiseen?) kykyyn hyväksyä erilaisuutta menneisyyttä paremmin. Tiedä sitten... kukin tulkitkoon tavallaan.

Joka tapauksessa Strange Practice ja Dreadful Company ovat viihdyttäviä romaaneja, joissa ensimmäisessä Lontooseen ilmaantuu kummallinen joukko kaapupukuisia munkkeja, joiden ainoana elämäntehtävänä tuntuu olevan yliluonnollisten olentojen tai heidän kanssaan tekemisissä olevien tavallisten ihmisten eliminoiminen puhdistuksen nimissä. Tohtori van Helsing ystävineen ryhtyy tietysti taistelemaan ryhmittymää vastaan, varsinkin kun näiden puhdistushalu tuntuu liippaavan jo vähän liiankin läheltä.

Juoni on mukavan kiemurainen ja henkilöhahmot hauskasti melkein karikatyyrejä. On  paholaisen maan päälle päätynyt virkailija (demoni kuinkas muuten), kahdenkinlaisia vampyyrejä ja kaikenlaisia muitakin perinteistä tuttuja olentoja.

Toisessa osassa siirrytään Pariisiin konferenssiin, joka päättyy tohtorin kohdalta hivenen hankalalla tavalla, kun hänet kidnapataan ja suljetaan selliin Pariisin alla kiemurteleviin katakombeihin. Sitten taas seikkaillaan ja tavataan erilaisia hahmoja, harvemmin yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, ja eksytään jopa Oopperan kummituksen reviirille. Viittaukset klassikoihin ovat kunnioittavia ja uskollisia esikuvilleen. Ne tuovat oman pienen vivahteensa sinänsä aika tyypilliseen urbaanifantasian edustajaan.

Tykkäsin molemmista osista ja niitä voi hyvillä  mielin suositella rentouttavaksi vapaa-ajanvietteeksi.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

No niin, sitten tämä toinen "lainaaja". Tämän kohdalla olen huomattavasti varauksellisempi. Toki Goldbergin Holmes joutuu vähän epäreiluun tilanteeseen, kun rinnan ekirjan tulin myös kuunnelleeksi Audiblen äänikirjaversiota alkuperäisen Sherlock Holmesin tarinoista (Stephen Fryn lukemana!). Mainittakoon siis selvyyden vuoksi, että klassikko on aina klassikko.

Huomaan myös vierastavani suoria lainauksia. Vähän samoin kuin "copycat"-kirjat Poirotista saavat vähän piikit pystyyn niskassani, myös tämän romaanin yritys tuoda Watson henkilöhahmoksi (vaikka kuinka sitten poikansa kertojaminän kuvaamana) ei nyt oikein tunnu onnistuvan. Muutenkin "sukupolvenvaihdos" tuntuu vähän keinotekoiselta.

Sinänsä dekkari on sarjaa "ihan ok" - ei mikään kovin kummoinen, mutta kyllä sen luki. Tosin ilman klassikkolinkitystä ei olisi tarinaakaan, sen verran keskeinen asetelma verisiteistä syntyy.

Myönnettäköön kuitenkin, että olen samaa mieltä siitä, millainen olisi Sherlock Holmesin ja Irene Adlerin tytär. Veitsenterävä äly hivenen Viktoriaanisen ajan harsoihin piiloutuneena. Parhaiten muistankin henkilöhahmot. Juoni ei nyt kertakaikkiaan tehnyt tarpeeksi isoa vaikutusta, että muistaisin yksityiskohtia näin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Joku kuoli ja tapaus selvisi. Siinä se, lyhykäisyydessään.

Toki Sherlock Holmesin tytär kannattaa lukea kuriositeettina ja esikuvansa kunnianosoituksena, mutta en ole ihan varma tartunko sen jatko-osiin. Tosin sarja mitä ilmeisemmin petraa edetessään, ainakin mikäli on Goodreadsin tähtiä uskominen.

Täti nillittää - Langennut oli oikeasti aika tylsä

No nyt se on ihan varmaa. Minä olen ohi teini-iästä ja virallisesti astunut ikävien täti-ihmisten joukkoon. Viime aikoina on useampi teineille tarkoitettu kirja lähinnä ärsyttänyt - huolimatta yleisestä hypetyksestä. Nyt viimeisimpänä tämän kohtalon koki kovasti huomiota (ja elokuvaversion) saanut Langennut.

Lauren Kate : Langennut
Oma ostos Elisa Kirjasta

Sinänsä asetelmana langennut enkeli rakastumassa ihmistyttöön ja itseään syklisesti aikojen yli toistava rakkaustarina on varsin herkullinen. Yleensäkin enkelit maan päällä ja teinien jonkunlaisessa koulukodissa kuulostaa ihan lupaavalta kuviolta, mutta... mutta...

Ongelmana lienee juurikin tuo teinien osuus tarinassa. Juoni kyllä etenee, mutta lähinnä Lucen (teinisankaritar) huokailujen toiston kautta. Hän kun tuntee kummaa vetoa Danieliin (vaikka onhan Cam myös ihan namu) ja sitten soudetaan ja huovataan ja näytetään keskisormea ja vaklataan kirjaston arkistoista sukutarinaa ja... mainitsinko jo, että huokaillaan?

Siis ihan oikeasti. Kyllä minä sen verran muistan omastakin teini-iästäni, että elämä pyöri muissakin asioissa kuin vain jonkun miespuolisen koulukaverin ympärillä - oli tämä sitten kuinka söpö hyvänsä. Toki tiedostan myös sen, että näin iän myötä sitä on tainnut tulla vaativammaksi ympäristökuvausten, taustoituksen ja erityisesti henkilöhahmojen syventämisen osalta. Eikä juonen tuhdimpi kehittely sivuraiteineen ole pahitteeksi sekään. Itse asiassa olisin voinut lukea kirjan vähän pidenpänä, kunhan osa huokailuista olisi vaihdettu juoneen tai henkilöiden syventämiseen... Tarinan romanttisuus kyllä vetoaa keski-ikäiseen Minnaan samalla tavalla kuin vastaavat noin 30v sitten.

Ehkä tämä toimii paremmin sitten elokuvana. Sinänsähän tarina on romanttinen ja on tainnut vedota teineihin eri puolilla maailmaa suurella mittakaavalla siinä määrin, että elokuvallekin voi povata jonkunlaista menestystä. Minä taidan jättää väliin - ainakin siihen saakka, kunnes joku ikätovereistani hehkuttaa sitä jollain areenalla. Sitten voin mennä kokeilemaan kestääkö tädin romanttisuus enkeleitä valkokankaalla.

Zoo City - Eläinten valtakunta

Viime vuosina fantasiakirjat ovat edustaneet lukustatistiikassani yhtä eniten lukemistani kirjallisuuslajeista. Siksi onkin kovasti yllättävää, ettei alkuvuoden luetuissani ole kuin yksi fantasiaromaani, eikä sekään kovinkaan perinteinen. Itse asiassa kirjaa voisi luonnehtia melkein enemmän tyyliltään "film noir" -dekkariksi joillakin fantasiaelementeillä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten valtakunta 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija, jonka fantasiaromaanissa rikoksiin tai pahoihin tekoihin syyllistyneet ihmiset saavat kiinteäksi seurakseen eläinkumppanin. Zinzillä kumppani on laiskiainen, jonka mukana hän sai myös kyvyn löytä ihmisten kadonneita asioita.

Tavaroiden etsintäbisnes kokee takaiskun, kun yksi Zinzin asiakkaista murhataan. Sitten musiikkialan suurin moguli palkkaa hänet etsimään listojen kärjessä keikkuvan kaksosduon tyttöä. Tarinassa vain tuntuu olevan useampi taso ja kun "eläimellisiä" löydetään surmattuina ja eläimistään eroon leikattuina, muodostuu kuvasta pelottavampi kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Zinzin Johannesburg on slummeja ja muurien takana asuvia rikkaita. Tunnelma vinkkaa silmää Marlowen ja muiden kovaksikeitettyjen etsivien suuntaan päähenkilön puolittaisen "hälläväliä, kurjaa on kuitenkin" - asenteen, tummasävyisen miljöökuvauksen ja päähenkilön kertojaroolin myötä, mutta samalla kirjassa on värinää. Vaikka väkivalta, julmuus ja rikokset ovat jokapäiväisiä, löytyy kovan kuoren alta myös usein solidaarisuutta ja myötätuntoa.

Tarina itsessään on kiemurainen jo siihen pisteeseen saakka, etten väitä ihan kaikki juonenäänteitä välttämättä kokonaan edes ymmärtäneeni Pääasiat kuitenkin selvisivät ja tarkemmin ajatellen kyseessä on tavallaan aika perinteinen dekkari kuorrutettuna fantasiaeläimillä ja pienellä ripauksella taikuutta. Pahikset ovat tosi pahiksia, mutta monet rikollisiksi mielletyt vain yrittävät selvitä päivästä toiseen.

Päähenkilö on ristiriitainen, eivätkä hänen motiivinsa ja taustansa oikein auenneet minulle. Muuten ympärillä on sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän karikatyyrisia hahmoja. Lopputuloksena on aikamoinen sekamelska kaikenlaisia motiiveja ja tavallaan järjettömän loogisilta vaikuttavia tekoja, kun omaa etua ajetaan voimalla.

Ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta pidin kirjasta. Se nyöritti virkistävällä tavalla eri dekkarin ja fantasian kliseitä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan romaaniin. Vaikka välillä jäin hieman hämmennyksiin, on päällimmäisenä jälkikäteen mielessä vetävä tarina, jonka kanssa ei päässyt kyllästymään. Luin tämän putkeen, enkä yhtään harhaillut toisten kansien välissä, mikä lienee tässä lukuhyppelymoodissa kirjalta jo aikamoinen saavutus.

Lyhytarvioita viihdyttävistä sarjoista viime vuodelta

Minä olin viime vuonna ihan kamalan laiska bloggaaja. Vuoden lopussa kaikista luetuista kirjoista oli peräti yli 40 vielä bloggaamatta! Se oli melkein kolmasosa luetuista.
Osa bloggaamattomista on kirjoja, joista en keksinyt sanottavaa. Sellaisia mitäänsanomattomia ja samantien unohtuvia. Osa taas on vain jäänyt, eikä laiminlyönnille ole muuta selitystä kuin bloggaajan laiskuus (tai ajanpuute).

Tietty kirjaryhmä jäi bloggaamatta vähän vahingossa. Kyseessä ovat viihteeseen viittaava cozy dekkarit tai fantasia-sarjat, joita olen ajatellut jatkaa, mutta sitten taas siirtynyt joko muihin tai muuten vaan unohtanut. Alla niistä muutama vinkiksi leppoisaan ja usein myös hupaisaan luettavaan. 

Noilla voi rentoutua sitten, kun malttaa postikorttikeleistä kotiutua. Kuva on ihan meidän pihalta.

Bobbi Holmes: The Ghost of Marlowe House
Sarja : Haunting Danielle #1

Danielle perii talon, jonka aikoo muuttaa pieneksi hotelliksi. Remontissa ja järjestelyissä on tietysti odotettavissa yllätyksiä, mutta ikiomaa kotikummitusta Danielle ei osannut odottaa.
Walt Marlow on jäänyt jumiin entiseen kotiinsa, eikä tiedä mitään omasta kuolemastaan. Hän on kuitenkin vahvasti sitä  mieltä, että tapahtuman selvittäminen auttaisi matkalla eteenpäin.

Ei siinä  mikään auta, Daniellen ryhtyy selvittämään vanhoja tapahtumia.

Tämä kirja on hauska sekoitus amerikkalaista pirteyttä, mysteerien selvitystä, aarrejahtia ja kummitustarinoita. Sarja jatkuu ja varmasti luen lisää - kunhan ehdin.


Angie Fox: The Southern Spirits, The Skeleton in the Closet, The Haunted Heist
Sarja: Southern Ghosthunter Mysteries

Ah, tämä sarja oli laadukasta huvitusta. Ihan oikeasti vähän tuli hihiteltyäkin ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeaan tahtiin.

Jo alkuasetelma on herkullinen. Verity on jättänyt petollisen poikaystävänsä alttarille, mikä sai kyseisen komistuksen vaikutusvaltaisen äidin aiheuttamaan Veritylle hankaluuksia, eikä vähiten taloudellisia. Kaiken lisäksi hän vahingossa vangitsee ruusupensaansa juurelle haamun. Haamu ei ole kuka tahansa vaan aikoinaan valtavaa pahennusta aiheuttanut gangsteri. Hih. Jo tässä kohtaa tietää, että vauhtia on luvassa. 

Haamun myötä Verity saa myös kyvyn nähdä muita yliluonnollisia olentoja - siis silloin kun uudelle kämppikselle sopii. Tämä taito saa Verityn miettimään, josko elantoa voisi hankkia myös auttamalla ihmisiä pääsemään eroon ei-toivotuista yliluonnollisista vieraista. Ensimmäiseksi asiakkaaksi ilmoittautuu ex-sulhasen veli, jonka tontilla haamut tekevät tuhojaan. Tosin kaikki epätoivotut kävijät eivät osaa kävellä seinien läpi, mutta he eivät ole sen takia vähemmän vaarallisia.

Toisessa osassa tutkitaan kirjaston haamuja sekä yhtä hyvin todellista ruumista - tai ehkä ennemminkin sitä, miten se on kirjastoon päätynyt. Kolmannessa puolestaan joudutaan mukaan pankkiryöstöön, joka näyttää haamun tekemältä...

Kyllä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jotka eivät tosin aiheuta pelon väristyksiä vaan pikemminkin naurattavat. Oikein mukava tuttavuus.


Angie Fox: The Accidental Demon Slayer, The Dangerous Book for Demon Slayers
Sarja: Demon Slayer

Lizzie Brown elää hiljaista ja rauhallista elämää. Aina siihen saakka, kunnes demoni yrittää nielaista hänet. Sen jälkeen mikään ei ole enää samanlaista ja pakomatka isoäidin Harleyn selässä hänen moottoripyöränoitiensa hoiviin pakottaa Lizzien poikkeamaan monista totutuista tavoista.

Kuten Ghosthunter, myös Demon Slayer leikittelee elämäänsä ja asennoitumistaan muuttamaan joutuvien nuorten naisten tarinoilla. Seurauksena on herkullisia henkilöhahmoja ja vauhdikkaita käänteitä. Oikeaa rentoutuskirjallisuutta.


Ja vielä yksi...

Kitty French : The Skeletons of Scarborough House 
Sarja: The Chapelwick Mysteries aka. Girls' Ghostbusting Agency

Yep, Melody näkee haamuja. Lisäksi hänen perheellään on noitabisnes. Seisoakseen omilla jaloillaan Melody perustaa haamujen karkottamisyrityksen ja ensimmäiseksi hänen tehtävänään on puhdistaa vanha talo sitä vainoavista haamuista. Karkotus ei kuitenkaan onnistu ilman ikivanhan murhan selvittämistä. Valitettavasti vain myös romanttiset houkutukset sotkevat selvitystöitä, vanhasta heilasta puhumattakaan.

Tässäkin alkuasetelma on herkullinen ja kirja onnistuukin lunastamaan lupauksiaan. Viihdyin.


En minä tietenkään koko vuotta viettänyt vain aloittamalla uusia sarjoja vaan palasin myös ainakin kahteen jo aiemmin aloitettuun. Ilona Andrewsin avaruusvampyyrit jatkoivat nettiromaanissa Sweep of the Blade ja C.J. Archerin sarja elämää ylläpitävästä kellosta ja sen korjaajan etsimisestä jatkui osalta The Magician's Diary. 

Jollei ylläolevista löydy vielä sopivaa "aivojen nollauskirjallisuutta", kannattaa myös muistaa vastaavia jo blogattuja kuten C.C.Dragonin meedioetsivä tai Deanna Raybournin murhia tutkiva Lady Julia. 

Pure mua

Minä pidän fantasiasta ja olen lukenut viihdefantasiaakin muodossa jos toisessa. Nyt kuitenkin tuli vastaan kirja, joka heitti kerralla kehiin ihan jotain uutta - ja vielä genren kotimaisena edustajana! Ihan oikeasti viihdyin ja hihittelin huolimatta siitä, että joukossa on myös vakavaa asiaa siitä, mitä toiselle olennolle voi tehdä, vaikka tämä sitten olisikin kuollut.

Terhi Tarkiainen : Pure mua
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjouksessa 11.11. saakka) 

Annan täyttäessä 30 hän saa lahjaksi vampyyrin. Eikä ihan mitä tahansa vampyyriä vaan tumman ja komean ja kaikki kliseet täyttävän. Onhan lemmikkivampyyrin tarkoituksena toimia jonkunlaisena harjoituskappaleena, kunnes Anna jollain ihmeellä saisi miehen itselleen. Kulmilla roikkuvaa entistä poikaystävää kun ei lasketa.

Vampyyrin mukana tulee käyttöohje sekä tuskallisia komentopiikkejä antava kauko-ohjain kurinpidollisia toimia varten. Annaa lahja lähinnä puistattaa ja hän haluaisi päästä siitä eroon, mutta miten hän voisi palauttaa lahjansa salaperäiseen Kenneliin, kun ei ole mitään takeita siitä, että seurava emäntä tai isäntä kohtelisii lemmikkiään edes kohtuullisesti. Pitäähän vampyyriakin kohdella ihmismäisesti, vaikka hän miten olisi kuollutta lihaa.

Ihanat värit kannessa !

Annan etsiessä palautusmahdollisuutta, alkaa 1918 sisällissodan tapahtumiin liittyvä gradukin jäädä entistä enemmän paitsioon, eikä hieman omituisesti aiheesta pakkomielteinen proffakaan auta asiaa ollenkaan. Kaiken lisäksi gradussa mainitut Annan kotitalossa tapahtuneet julmuudet tuntuvat jotenkin kummasti liittyvän myös lahjavampyyriin sekä tämän paikalle ilmaantuvaan ystävään.

Seikkailussa on tietysti kaikenlaisia käänteitä, seksuaalisia patoumia, väkivallan uhkaa, verta niin pullossa kuin kaulassa. Jotenkin jännästi Terhi Tarkiainen on onnistunut hyödyntämään monenlaisen fantasiakirjallisuuden kliseisimpiä piirteitä ja sekoittamaan ne uudestaan piristäväksi Helsinki-coctailiksi.

Anna on henkilönä mukavan ristiriitainen. Vähän saamaton opiskelija ja ajelehtija, jolla kuitenkin on tiukkoja moraalisia periaatteita. Nössykkä selkärangalla, joka kai yllättää tarinan edetessä itsensäkin muutamassa kohtaa. Myös Vlad ja hänen ystävänsä ovat hauskalla tavalla monimutkaisia hahmoja. Heistä ei lopulta oikein ota selvää. Kumpikaan ei ole kiltti, mutta ei heistä oikein mustan mustia pahiksiakaan saa millään. Tässä porukassa on mielenkiintoista särmää.

Parasta kirjassa oli kuitenkin omituisesti hulvaton meininki. Tapahtuu kauheita ja ollaan vaarassa, mutta huomaan hihittäväni ja mieli piristyy. Riemastuttavaa ja hyvää viihdettä twistillä. Tykkäsin kovasti.

Yks tuskainen ja yks ihanuuksien ihanuus

Huono lukija voi pilata hyvänkin kirjan, mutta hyväkään lukija ei saa huonosta kuin juuri ja juuri kuunneltavan...  Markus Niemi tekee ihan kelpo työn, mutta milläs tökeröstä sujuvan saisi ?

Matthew Costello, Neil Richards : Murha Thamesin varrella 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukija Markus Niemi

Sinänsä ajatus Thamesin varrella murhaa selvittelevästä entisestä New Yorkin poliisista ja eron jälkeen lapsineen kylään palanneesta naisesta on ihan kelvollinen. Englantilainen maaseutuhan tunnetusti on oikea murhaajien lempiympäristö - ainakin kirjallisuudessa. Tuo asetelma minutkin kirjan pariin houkutteli.

Valitettavasti sitten tarina itsessään ei ole kummoinenkaan ja jatkuva päähenkilöiden ajatusten selittely ja töksähtelevät dialogit särähtävät korvaan turhan kipeästi. Itse asiassa jätin kirjan kesken pitkäksi aikaa ja palasin sen pariin vasta tylsistyneinä sadekelipäivinä ja kuuntelin loppuun ihan vain varmistaakseni, olinko ymmärtänyt murhaajavaihtoehdot puolessa välissä oikein. Olin ymmärtänyt ja 10min jaksoissa lyhyehkö kirjakin löysi ratkaisunsa siedettävässä ajassa.

Ei siitä sen enempää. Taitavat seuraavat osat jäädä kuuntelematta.

Sitten, kun fantastista kirjaa lukee huipputaitava ääninäyttelijä, on kuuntelukokemus kuin leijuisi jossain toisessa ulottuvuudessa. 

Robin Hobb : Assassin's Fate 
HelMet Overdrive -laina
Lukijana Elliot Hill

Robin Hobb on nopeasti noussut suosikkikirjailijoideni joukkoon. Jostain syystä minulta ovat jääneet hänen aiemmat fantasiatrilogiansa lukematta, mutta nyt sain loppuun elämänsä ehtoopuolelle saapuneen salamurhaajan ja hänen narrinsa seikkailusta kertovan trilogian.

Ah ja voi ja oi, että voikin olla upea tarina

Fitz jatkaa tyttärensä etsimistä ja seikkailu vie hänet valkeiden profeettojen kaupunkiin, jossa kauniin ulkokuoren alla muhii mätä ja väkivaltainen sydän.

Luvuittain vaihtuva kertoja antaa lukijalle tietoa tarinan eri hahmojen kokemuksista ja yhdessä näkökulmista kehkeytyy rikas, monopolvinen ja ennen kaikkea uskomattoman jännittävä tarina.

Nautin kuuntelusta aivan suunnattomasti, vaikka siihen menikin ihan luvattoman paljon aikaa. Kaikkiaan taisi kirja olla minulla kesken melkein vuoden. Vika ei tosin ollut sen paremmin kirjassa kuin kuuntelijassakaan - yli 39h tiukkaa kuuntelua ei työssäkäyvältä onnistu sitten millään kahden viikon laina-ajassa. Sehän on jo yli työsopimukseen kirjatun viikottaisen työajan - ja kun siellä töissäkin pitää käydä. Niinpä jonotin muiden innokkaiden kuuntelijoiden jonossa pariinkin otteeseen ja jono oli pitkä. Nyt tosin olisi suoraan tarjolla, ilmeisesti jonottaneet saivat vihdoin kuunneltua loppuun...

Elliot Hill on edelleen yksi taitavimmista äänikirjojen lukijoista ikinä! On uskomatonta, miten hän pystyy pienillä nyansseilla herättämään kertojahahmot henkiin. Silti hän lukee, ei näyttele. Joko sanoin, että Assassin's fate oli kertakaikkisen nautinnollista kuunneltavaa?

Sitten kirja itsessään. Kertaakaan en kyllästynyt tarinaan, vaikka se polveilee kiemuran jos toisenkin. Kaupungit ja maat ovat täynnä rikkaita yksityiskohtia, päähenkilöt monisyisiä ja osittain ristiriitaisia eli mielenkiintoisia hahmoja, tarina täynnä yllättäviä käänteitä. Jännitystä riiti ja varsinkin loppuhuipennus eli noin kolmasosa kirjasta oli hiuksianostattavaa kuunnteltavaa. Kertakaikkiaan yksi lempitarinoistani (tai trilogioista) ikinä!

Zombeja, satuja ja Mr Darcy

Tuossa jokunen vuosi sitten käsiini osui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin pohjalta kirjoitettu zombie-tarina - tai itse asiassa kaksi.

Vasemmanpuolisessa vain henkilögalleria ja asetelma on lainattu Austenilta - tarina on omanlaisensa. Jälkimmäinen puolestaan on ihan puhtaasti Austenin tarina, mutta zombeilla höystettynä. Ei liene yllätys, että pidin enemmän tuosta jotain omaakin käsittävästä romaanista, vaikka kuriositeettina tuo kopiokin menettelee. Hauskoja olivat molemmat. ¨

Nyt sitten silmiini osui Netflixistä Pride and Prejudice and Zombies - elokuva. Se oli tietysti ihan pakko katsoa lauantai-illan huvitukseksi - varsinkin, kun siskokin oli bongannut saman ja ehtinyt sen parissa jo huvittumaan.

En tiedä, onko elokuvalla mitään tekemistä kirjan kanssa. Minun (hatarien) muistikuvieni mukaan juoni ei ollut ihan samanlainen. Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Darcy on komea, Elisabeth omapäinen ja kaiken ympärillä zombiet ovat valtaamassa Englantia.

Kliseillä leikittely ja tarinan päättömyyteen nähden tasokas näyttelijäkaarti sai elokuvan kuitenkin viihdyttävämmäksi kuin kuvittelin. Sitä ei onneksi ollut otettu liian vakavasti. Eikä mikään tietysti voi muuttaa Austenin asetelmien herkullisuutta, vaikka tässä olikin otettu vapauksia juonenkäänteiden suhteen.


Muitakin 

Viime vuosina on muutenkin ollut päällä yllättävän vahva trendi klassikoiden ja satujen hyödyntämisessä sekä elokuvissa että kirjoissa. Tuhkimo-muunnelmia on tietysti tehty ajan sivu, mutta nyt on vaihdettu näkökulmia ja mm. Ruususen äitipuolikin saanut äänensä kuuluviin.  (Maleficent).

Sadut toki ovat aina eläneet ja muuttuneet kertojien vaihtuessa. Miksi nykyaikana suullisen kertomaperinteen vähetessä lainat tuntuvat välillä turhalta kaupalliselta laskelmoinnilta ? Ehkä siksi, että tunnetun tarinan markkinointi uudessa paketissa on tietysti helpompaa kuin kokonaan originaalin. Pakostakin käy mielessä, että ainakin osasyynä tutun tarinan valintaan on juurikin tuo myynninedistäminen.

Myönnän toki itsekin tarttuvani helposti tarinaan, jossa vähintään viitataan satuun. Norma on toistaiseksi ainoa lukemani Sofi Oksasen kirja. Samoin tulin tarttuneeksi YA:ksi luokiteltavaan The Lunar Chronicles -sarjaan puhtaasti sen satuyhteyden vuoksi.

Marissa Meyer : Cinder, Scarlet, Cress 
HelMet Overdrive -lainat 

Cinder on tietysti Cinderella. Tällä kertaa tytärpuoli osoittautuu adoptoiduksi kyborgiksi eli teknisillä osilla onnettomuuden jälkeen korjatuksi ihmiseksi. Keisari Kain valtakunnassa kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, eikä Cinderillä tietenkään ole äitipuolensa kanssa helppoa. Muutakin maassa on vialla. Outo rutto tappaa kansalaisia eikä lääkkeestä ole tietoa. Lisäksi kuussa asuvat ajatuksia hallitsevat "lunarit" julman kuningattarensa kanssa uhkaavat vallata koko maapallon.
Cinder päätyy totta kai tanssiaisiin, mutta lopputulos on vähintäänkin yhtä katastrofaalinen kuin sadussakin ja toisessa osassa sitten koitetaan selvitä jälkimainingeissa.

Toisen osan päähenkilönä on Scarlet, joka tutustuu sudeksi geenimanipuloituun kuun soturiin. Kolmannessa kohdataan satelliittiin suljettu Cress (Crescent Moon), jonka pitkä letti on saanut kasvaa myyttisiin mittoihin... Maapalloa pelastaessa tarvitaan kaikki kolme tyttöä sekä tietysti keisari ja ainakin yksi prinssintapainen (ainakin olemukseltaan).

Mielenkiinto tarinaan ja hahmoihin kantoi minut kolmannen osan puoleenväliin. Sitten lievä naiivius ja tarinan turha venyttäminen veivät veronsa. Loppuratkaisu löytyy kuulemma neljännestä osasta, jossa Winter eli kuun prinsessa koittaa selvitä ilkeän kuningattaren armoilla. Taitaa olla Lumikista kyse tässä.

En tiedä pääsenkö koskaan neljänteen osaan. Todennäköisesti uteliaisuus voittaa ja haluan lukea loppuratkaisun. Eikä sarja missään nimessä varsinaisesti huono ole. Siinä on paljon oivalluksia ja satuviittaukset viihdyttävät ainakin osan aikaa. Olen kai vain yksinkertaisesti liian vanha. Tarina olisi minulle paljon kiinnostavampi ilman ihastumisia ja teini-ihkua, ihan vain pelkästään politiikan ja vallan kuvioiden osalta. Toki rakkautta saa olla, mutta tässä mennään ehkä hiukan helpolla.

"Satukirjoja" ja -elokuvia löytyy viime vuosilta varmasti monia muitakin. 

Onko teillä omia suosikkeja ?  

Kissoja siellä ja kissoja täällä eli Väärän kissan päivä

Mistähän se johtuu, että asiat tulevat aina vastaan sarjoissa? Nytkin olen lukemassa Islannista (Islantilainen voittaa aina), lehdessä tuli vastaan islantilaista ruokaa ja lisäksi töissä valmistelen projektia, joka tullaan tekemään Reykjavikissa. Toinen viime aikojen teema on ollut kissa - varsinkin kirjoissa. Luin Osuuskumman Varjoisilta kujilta (pelkkiä kissatarinoita), viimeksi lukemaani fantasiakirjaan ilmestyivät ihmiskissat (ihmissusien lisäksi) ja Pasi Ilmari Jääskeläisenkin viimeisin romaani vilisi kissoja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Kaarna kutsutaan kuolevan äitinsä luokse hoitokotiin. Perille päästyään hän huomaa olevansa myöhässä ja ryhtyy äitinsä kuolinvuoteen vierellä pohtimaan elämäänsä ja sen salaisuuksia. Juostessaan muistojen viitoittamaa polkua kaupungilla kilpaa kellon kanssa, hän huomaa asioiden ja ihmisten lopulta olevan jotain muuta kuin oli koko ikänsä uskonut - ja miksi ihmeessä koko kaupunki tuntuu olevan täynnä noita omituisia kissoja?

"Tik,tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta!"

Aahh... tämä oli taas taattua Jääskeläistä. Kiemurtelevaa ja ärsyttävän vaivihkaa maagisen realismin puolelle keikahtavaa, miltei salapoliisitarinamaista kieputusta. Nautin tarinasta suunnattomasti. Se oli juuri sopivan arvaamaton ja kiemurteleva, pysyen kuitenkin tarpeeksi absurdin tällä puolen, jotta kirjaa voi lukea kertomuksena eikä unikuvauksena, vaikka tiesihän sen jo Shakespearekin:

"We are such stuff, as dreams are made on; and our little life is rounded with sleep..." (The Tempest)

Ihan kauheasti en Väärän kissan päivän tarinasta halua tässä edes kirjoittaa, sillä kirjan ensimmäisen lukukerran viehätys perustuu juuri arvaamattomuuteen. Se tuo riemastuksen hetkiä, kun tajuaa tulleensa (melkein) huijatuksi. Joitain asioita arvasin, joissain minua vietiin kuin pässiä narussa. Kirja myös kestänee toisenkin lukukerran, sillä uskon tarinan piilottelevan vielä montaa yksityiskohtaa ja linkkiä, joita en ensimmäisellä lukukerralla tullut huomanneeksi.

Jääskeläinen on taas parhaimmillaan ja löysin kirjaa lukiessani saman tunnelman ja viehätyksen kuin kohdallani saivat aikaan Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, joista kumpaankin ihastuin täysin varauksettomasti (hehkutusta ja mutinaa täällä) Viimeisin romaani eli Sielut kulkevat sateessa aiheutti tuota mutinaa. Siihen en jotenkin oikein päässyt millään mukaan.

Väärän kissan päivä on samalla tavalla "leijuva" kuin kaksi ensimmäistä Jääskeläisen romaania, mutta samalla se on jotenkin kypsempi ja huolitellumpi. Tarinan kaaret lomittuvat juuri oikeissa kohdissa, lukija säpsähtää ja huomaa oivaltaneensa jotain.

Tämä kirja on maailmanluokan romaani, jonka soisi saavan huomiota laajemmaltikin. Olen aiemminkin verrannut Jääskeläistä Murakamiin - tämä romaani vain vahvisti mielikuvaani. Molemmat ovat suuria suosikkejani vuosien varrelta ja saavat minut samanlaiseen haltioituneeseen lukufiilikseen.

Vauhtisokeus vs. hengityksen tasaaminen ?

Olen viime aikoina kertonut, miten "aivot narikkaan" - kirjallisuus kuten esim. romantiikkaa ja vauhdikkaita juonenkäänteitä sisältävä fantasia on pitänyt minut toimintakykyisenä kaiken stressin ja hulinan keskellä. Tämä pitää edelleen paikkansa, mutta klassikkohaasteeseen lukiessani totesin hyvään klassikkoon uppoutumisen toimivan samoin rentoutukseen, mutta eri tavalla.

Vauhtisokeus vs. hengityksen tasaaminen  

Vauhdikkaat fantasiat, kuten vaikka Ilona Andrewsin Kate Daniels ja The Innkeeper Chronicles -sarjat hengästyttävät lukijan juonenkäänteillään ja siinä hötäkässä sitten tippuvat matkasta kaikenmaailman huolenaiheet ja pohdittavat asiat. Syke ei laske, mutta mieli kieputetaan tyhjiöön, johon eivät mahdu kuin vampyyrit ja ihmissudet ja muut oudot otukset.

Klassikot taas ovat kuin vajottava höyhenpatja (ainakin Proust). Kirjaa lukiessa vajoaa hitaasti kielen syövereihin. Hengitys tasaantuu, sydämenlyönnit hidastuvat. Sitä vain keinuu kauniin kielen mukana ja unohtaa todellisen maailman haasteet ja haihatukset. Itse asiassa vähän vaikeampaa ja keskittymistä vaativaa klassikkoa lukiessa mieli lepää täydellisemmin kuin vauhdin pyörteissä. Toki samaan voi päästä nykykirjallisuudellakin, mutta jotenkin vanha, vähän koukeroinen kieli tekee tuon minulle paremmin.

Metodin paremmuus riippuu tilanteesta. Hetken hengähdyksen saa fantasian vauhdissa helpommin. Keino sopii käyttöön kiireisen päivän tauolla tai kun pitää saada työajatukset pois kieppumasta. Klassikkoon tarttuminen sopii viikonlopun tai lomanaloituksen irtautumiseen. Silloin kun oikeasti ehtii hetkeksi keskittymään. Liian lyhyissä pätkissä klassikko voi stressata lisää, kun siihen ei oikein ehdi päästä sisälle. Silloin voi mahtavakin kirja tuntua vain vaikealta.

Mitäs tuumitte? Mikä teillä toimii? 

p.s. klassikoita kokeiltavaksi löytyy pitkä rivi Kirjabloggaajien klassikkohaasteista. Viimeisintä isännöi Tekstiluola. Fantasiaa taas, no, klikkaa vaikka tähän. Lista jatkuu tosi pitkänä, kunhan painaa "vanhemmat tekstit" aina lopussa. Jonkun verran on tullut näköjään fantasiaa lueskeltua vuosien varrella.

Ei seksiä, ei rakkautta eikä raakaa väkivaltaa

Silti tai ehkä juuri siksi nämä ovat ilahduttavaa kuunneltavaa. Kunnon perinteistä fantasiaa, jossa maailma rakennetaan huolella ja henkilöhahmot rakentuvat paperitasoa useammista dimensioista.

Taas kerran tuli todettua myös äänikirjojen käytännöllisyys. Jouduin tällä viikolla keskeyttämään lomani ja palaamaan keskelle villiä pyöritystä. Rennot lomapäivät ja pikkuhiljaa tapahtuvat esikoisen rippijuhlavalmistelut vaihtuivat pitkiin työpäiviin ja stressaavaan menoon. Lukeminenkin jäi pahasti paitsioon, mutta äänikirja seurassani sain sentään vähän haukattua happea iltakävelyillä. Samalla ajatukset pääsivät irti työhaasteista, jotka muuten varmaan kävelylläkin olisivat kiertäneet päässä kehää.

Penric oli oivaa seuraa ja hänen seurassaan jäivät projektihaasteet kepeästi kulkevien askelten taakse.



Lois McMaster Bujold : Penric's Demon, Penric and the Shaman 
HelMet Overdrive
Äänikirjan lukijana Grover Gardner 

Penric on matkalla omiin kihlajaisiinsa, kun hän matkalla pysähtyy auttamaan tien reunaan tuupertunutta vanhaa naista. Tämän seuralaiset näyttävät jostain kumman syyst pysyvän naisesta kaukana, mutta Penric istuu naisen vieressä tämän vetäessä viimeisen henkäyksensä - ja saa palkaksi naisen demonin sisäänsä.

Herättyään tajuttomuudesta, Penric tajuaa saaneensa harvinaisen lahjan  tai kirouksen. Nainen oli temppelin näkijä, jonka demoni tuo Penricille uusia taitoja ja kykyjä, mutta samalla myös mahdollisuuden joutua demonin hallitsemaksi pedoksi. Kaiken lisäksi yksi demoni tarkoittaa kahtatoista naista, jotka nyt asuvat Penricin nuoren miehen ruumiissa ja osallistuvat kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja toimiinsa.

Penric ja Desdemona -sarjan ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan, miten Penricin sopeutuminen uuteen tilanteeseen etenee ja lisäjännitystä saadaan tietysti muiden suhtautumisesta tavanomaisesta poikkeavaan järjestelyyn. Toisessa osassa Penric on jo edennyt opinnoissaan ja joutuu mukaan etsimään murhaajaksi päätynyttä shamaania pitkin vuoristoteitä. Totuus ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen kuin miksi jahti esiteltiin.

Penricin tarinassa on jännää lumousta. Niissä ei varsinaisesti ole hurjaa toimintaa tai pelottavia petoja, mutta henkilöiden motivaatiot, taustat ja maailmaan kuuluvat jännitteet esitellään mielenkiintoisesti ja tarinaa täydentävästi. Klassista tyyliä hyvin kirjoitettuna. Lisäksi kirjan lukija on juurikin niin hyvä kuin englanninkielisissä äänikirjoissa yleensäkin.

Penric itsessään on kertakaikkisen mukava nuorimies. Pidän näissä kirjoissa myös siitä, että sankari ei päätäpahkaa syöksy taisteluun vaan oikeasti yrittää ymmärtää taustoja ja vaikuttimia. Hän näyttää ystävällisyyden ja huumorin voiman, menettämättä pisaraakaan miehisyydestään. Siitä kai tunnistaakin todella vahvat persoonat myös todellisuudessa. Heille ei ole tarpeellista korostaa omaa olemustaan uholla ja uhkailulla, eikä heidän tarvitse ottaa itseään liian vakakavasti.

Lainasin nämä kaksi ensimmäistä osaa HelMet Overdrive -palvelusta. Äänikirjoja on tehty seuraavistakin osista, joten toivottavasti nekin vielä saapuvat valikoimaan.