Jacob de Zoetin tuhat syksyä

 

Tämän kirjan lukemisessa kesti kauan. Ei sen takia, että kirjassa olisi ollut mitään vikaa. Melkein päinvastoin. Ei ollut oikein aikaa lukemiseen ja halusin keskittyä ja makustella Tarinaa isolla T:llä. 

David Mitchellistä on tosiaan tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on aina jotain odottamatonta tai yllätyksellistää. Erilaista. Toki voi ajatella, että koin tämän viimeksi lukemani eri tavalla, koska olen lukenut aiemmin hänen omalla tavallaan kokeellisemmat teoksensa Pilvikartasto ja Luukellot. Niiden pohjalta tiesi, ettei mitään kannata pitää itsestäänselvyytenä. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä osoittautui todella vetäväksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Eristäytynyt Japani 1800-luvun alussa ja hollantilaisten pieni kauppa-asema sen reunalla loivat kehyksen tarinalle, jonka keskiössä nuori kirjanpitäjä, japanilaiskätilö ja samurai-kääntäjä joutuvat kohtalon pyörteisiin. Tässä kirjassa ei vielä ole Mitchellin taiturimaista rakennekäsittelyä, eikä myöskään samanlaista ylimaallista kosketusta toisiin maailmoihin kuin esim. Luukelloissa tai Pilvikartastossa, vaan yksinkertaisesti vain hyvä tarina. Toki sillä twistillä, että kun tietää Mitchellin yleensä välttävän ylenpalttista henkilöhahmoihinsa kiintymistä, voi tarinassa tapahtua mitä vain, kenelle vain. Lukukokemus muuttui oudosti yht'äkkiä jotenkin jännittävämmäksi ja miltei hermostuttavaksi. Samalla kirjaan uppoutui innokkaana tietämään, mitä oikein tapahtuu. 

Tapahtuihan siinä. On syrjäisillä kukkuloilla asuvia munkkeja, hollantilaisia huijareita, japanilaista politiikkaa ja  ihmisen julmuuksiin ajava halu elää ikuisesti. Mitchellille tyypillisesti näkökulma ja keskiössä oleva päähenkilö muuttuu. Aika kuluu sattumanvaraisesti lukujen ja tapatumien välillä, mutta punainen lanka säilyy. Tosin lukija joutuu pariin otteeseen miettimään, mistä tarinassa oikein onkaan lopulta kyse. Minä päätin uskoa rakkauden ja intohimon voimaan, joka kannattelee vaikka sen kohdetta ei koskaan näkisikään tai kohteena olisi vain usko tai periaate.  

Pidin siis kovasti. Minuun vetoavat tarina, joissa rakenne ja kaari säilyvät. Liian kokeellinen saa minut hermostumaan. Samalla nautin yllätyksistä ja juonen ennalta-arvaamattomista kiemuroista. Kun lukijaa ei päästetä helpolla, vaan välillä tökkäistään hereille, tulee lukemiseen ihan oma jännitteensä. Lisäksi kirja on täynnä tunteita, se suorastaa väreilee syvältä nousevia intohimoja. Japanilaiseen tapaan päällepäin ei kaikki ole selvää, mutta myllerrys siirtää go-laudan pelinappulat ja historia muuttuu. 

Silti, kaikista kiemuroista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta, kirja on myös hyvin kirjoitettu historiallinen romaani mielenkiintoisesta aikakaudesta ja ainakin minulle melko tuntemattomasta kolkasta maailmaa. Varsin suositeltavaa luettavaa talven pitkiin iltoihin. 

(Luku)päiväkirja: Huhheijaa, kirja luettu - ja pari muutakin

 Tiistai 9.2.2021

Eihän se vasta ole kuin kuukauden 9. päivä ja ensimmäinen kirja luettu loppuun. (Tulkitaan sarkasmiksi). 

Kyllä tämä tästä, ethkä minä sitten kuukauden loppuun mennessä saan toisenkin. Enkä muuten kyllä tätäkään lukenut, vaan kuuntelin. 

Ehkä siinä voi samalla laskea käsitelleensä 8 kirjaa. Sillä Maria Laakson Taltuta klassikko käsittelee juuri niin monta suomalaista klassikkoa (ja listaa vielä 50 mokomaa lisää). 

Sunnuntai 14.2.2021

Hyvää ystävänpäivää! Hyvää laskiaissunnuntaita! 

Tänään on ollut hyvä päivä. (Eilisen päänsärkypäivän haluan unohtaa). Tällaisia sunnuntaiden kuuluu olla. Rentoa kokkailua, ulkoilua auringonpaisteessa, hyvää mieltä ja hyviä kirjoja. 

Kävimme Toton kanssa pitkällä kävelyllä rannalla ja meren jäällä. Kummasti aurinko jo lämmittää kasvoja, vaikka pysytäänkin mukavasti pakkasen puolella. Ainoastaan suksien puute harmitti, jäällä kun olisi ollut latujakin. 

No, vielä ehtii. Säätiedotuksen mukaan talvea on vielä jäljellä ja päivätkin pitenevät. 

Ystävänpäivän iloksi Toto halusi viedä minut katsomaan eilen kavereidensa kanssa löytämäänsä asetelmaa kalliolta. Sydänjääpalat olivat hauska yllätys keskellä lumihankea. 

Yllätyksen sain myös perjantaina, kun isännän lähettämät kukat ja pieni suklaarasia ilmaantuivat ovelle.

Lukemisen suhteen tämä viikko on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi. Olen lukenut alkuviikon jälkeen peräti kaksi kirjaa loppuun. 

David Mitchellin Jacob de Zoetin tuhat syksyä osoittautui todella vetäväksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Eristäytynyt Japani 1800-luvun alussa ja hollantilaisten pieni kauppa-asema sen reunalla loivat kehyksen tarinalle, jonka keskiössä nuori kirjanpitäjä, japanilaiskätilö ja samurai-kääntäjä joutuvat kohtalon pyörteisiin. Tässä kirjassa ei vielä ole Mitchellin taiturimaista rakennekäsittelyä, eikä myöskään samanlaista ylimaallista kosketusta toisiin maailmoihin kuin esim. Luukelloissa tai Pilvikartastossa, vaan yksinkertaisesti vain hyvä tarina. Toki sillä twistillä, että kun tietää Mitchellin yleensä välttävän ylenpalttista henkilöhahmoihinsa ihastumista, voi tarinassa tapahtua mitä vain, kenelle vain. Lukukokemus muuttui oudosti yht'äkkiä jotenkin jännittävämmäksi ja koukuttavammaksi. 

Kotitöiden viihdykkeenä ja iltarentoutukseen kuuntelin myös loppuun lisää vampyyrien neulekerhoa. Tällä kertaa on nuori opiskelijatyttö kadonnut ja samaan aikaan valmistellaan Shakespearen Kesäyön unelmaa opiskelijateatterissa. Kun sekaan heitetään vääriin käsiin joutunut lemmenjuoma ja yksi murha, on lopputuloksena viihdyttävä karuselli Shakespearen tapaan. Viihdyttävää. Jopa niin, että en nukahtanutkaan kesken äänikirjan vaan kuuntelin sitä loppuun saakka, vaikka kello oli jo yli puolenyön. Onneksi on viikonloppu. (Tosin saattaa olla, että myös illalla juomallani kokiksella oli jotain tekemistä unen kaikkoamisen kanssa) Purls and Potions jatkaa sarjan kirjojen nimiä tutulla tyylillä.

Lukemiseksi kai lasketaan myös keittokirjojen selailu. Ostin Yotam Ottolenghin Flavour-kirjan ja se onkin mielenkiintoinen. Tosin tänä viikonloppuna olen palannut takaisin joululahjaksi saamani Le Keittokirjan pariin.  Ranskalainen kesä laskiaissunnuntaina kuulosti juuri sopivalta ja linssikeitto lämmitti mukavasti. Illaksi on piirakkaa - ja muuten blogissa muutama sana kyseisestä kirjasta. 

Kaikkiaan minulla on pöydällä kolme keittokirjaa. Saa nähdä saavatko ne minut ulos tästä kokkausjumista. Juniorikokin avulla tosin saatan saada vielä yhden aktiivisen kokin lisää tähän huusholliin. Katsotaan, miten käy. Tänään syödään ranskalaisia herkkuja. 

Tuli ikävä Ranskaan eikä pelkästään (!) siksi, että isäntä on siellä. 

Loppuun luettuja: 

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Nextorysta äänikirja 

lukijana Pirjo Heikkilä 

On aina mielenkiintoista lukea tai kuunnella, kun joku kommentoi kirjoja. Varsinkin, kun on itse lukenut suurimman osan listatuista kahdeksasta ja huolimatta kohderyhmään kuulumattomuudesta. Ainakin noin tyylin perusteella totean, että tämä lienee tarkoitettu tuonne yläasteen alkupuolelle, vaikka en ole ihan varma uppoaako hauskaksi tarkoitettu teksti tuohon niin kovin kriittiseen ryhmään. Ehkä uppoaakin - tai sitten kokevat aliarvioinniksi. En tiedä. 

Minä ihan sujuvasti kuuntelin ja hymähtelin. Tyylipuhdas popularisointi klassikoista, ja jos tuolla saa houkuteltua edes yhden tarttumaan edes yhteen listan kirjoista, on tehtävä suoritettu. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä 

Upea, kiemurainen, rikas historiallinen romaani ihmisten raadollisuudesta, tuntemattoman pelosta ja siitä, miten rakkaus voi syntyä oudoimmissakin olosuhteissa ja vastoin kaikkia toiveita ja todennäköisyyksiä. Tavallaan kirja myös kuvaa sitä, miten kerran karkuun päässyttä sanaa ei aina saa kiinni, vaikka niin kuvitteleekin. 

Nancy Warren: Purls and Potions 

Tämä osa on melkein vampyyrien neuleseuran paras tähän mennessä. Ei niinkään siksi, että dekkarijuoni olisi jotenkin kovin erikoinen tai edes erityisen hyvä, vaan siksi, että on aina mielenkiintoista ja viihdyttävää lukea todellisista lemmenkiemuroista vertautumassa Shakespearen Kesäyön unelmaan..  

Luukellot

Tämän(kin) kirjan olen lukenut jo jokin aika sitten, mutta en oikein osannut heti kirjoittaa siitä mitään. David Mitchell on velho kirjoittamaan tuokioita, kuvia, joiden irrallisesta ketjusta lopulta muodostuu kiehtova kokonaisuus. Noin voin sanoa jo kahden kirjan lukukokemuksella. Cloud Atlas koukutti minut jo vuosia sitten, mutta jostain kumman syystä kesti 5 vuotta ennen kuin tartuin Mitchelliin seuraavan kerran. 

David Mitchell: Luukellot 

Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jos Cloud Atlas peilasi tarinasta toiseen, kertoo Luukellot fragmentoituneen juonen ajan kulumisen kautta. Henkilöhahmot toistuvat, heidän tarinansa limittyvät ja lomittuvat, maailma  muuttuu ja samalla lähestytään salaperäistä Horologia kaiken keskiössä. Loputtoman peilitunnelin sijasta liu'utaan spriraalin kaarteita. 

On pikkuveli, joka katoaa. On nuori Holly, joka karkaa kotoa ja kuulee päässään ääniä verhon takaa.  On huonoa omatuntoa poteva sotakirjeenvaihtaja, on kynänsä kadottanut kirjailija ja sitten ovat ne, jotka haluavat elää ikuisesti. 

Ikiaikainen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta piruineen ja enkeleineen pukeutuu uudenlaiseen asuun. Valta, kuolemattomuus ja rakkauden voima sotkeutuvat ympäristökatastrofiin ja inhimillisyyden rappioon. Juonipyörteessä kelluu ja keikkuu vaikka ja mitä. Minä tykkäsin. 

Luukellot on häiritsevä ja hämmentävä, lumoava ja koukuttava. Se on kirja, jossa historialliset ja kirjalliset viitteet piiloutuvat valeasuihin ja lukija joutuu miettimään omia assosiaatioitaan. Rakenteellisesti kirja on haastava aikahyppyjen ja henkilöhahmojen välisten suhdekiemuroiden vuoksi. Toisaalta sama haasteellisuus myös suo oivalluksen makeita hetkiä, kun yhteydet ja vaikutukset pikkuhiljaa paljastuvat. 

Lukukokemus oli palkitseva ja nautinnollinen, vaikka kirjan lukemisen jatkaminen tuntui välillä yllättävän vaikealta. Luukellot ei päästä helpolla. Ilman paneutumista voi kärryillä pysyminen käydä hankalaksi. Olisi kuitenkin ollut todella sääli, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Sen verran korkealle Luukellot kiilaisi suosikkilistalleni. Sille päästäkseen pitää kirjan jäädä mieleen kummittelemaan vielä viimeisen sivun jälkeen ja kaikkein parasta on, jos voin kuvitella lukevani kirjan joskus uudelleen. (En sitä nimittäin tee juuri koskaan.) Arvannette, että kriteerit nyt täyttyivät.

Luulen lievien lukuvaikeuksieni johtuvan oman keskittymiskykyni viime aikaisesta pirstaloitumisesta. Korona-aika on vaatinut veronsa, sillä huomaan tarinaan ja hetkeen rauhoittumisen tulleen vaikeammaksi. Silti pitäisi yrittää, sillä hyvän kirjan kohdalla syventyminen palkitsee. Siinä pääsee pandemia-rajoituksista huolimatta matkalle jonnekin ihan muualle. Nostaessaan silmänsä kirjasta, huomaa tankanneensa uutta energiaa selviytymiseen arjesta etäkuplassa.

Otetaan peili, otetaan toinen ja kurkistetaan loputtomaan tunneliin maailmoja

David Mitchell: Cloud Atlas 
HelMet Overdrive äänikirjalaina 
useita lukijoita 

Otetaan peili, asetetaan toinen vastapäätä. Kurkistetaan loppumattomaan sarjaan peilien heijastamia maailmoja. Sitä on Cloud Atlas eli kirja kirjan sisällä, tarina tarinassa, pyrstötähden muotoinen syntymämerkki lapaluussa...

Taisitte jo tajuta. Pidin David Mitchellin kirjasta kovasti. Sen rakenne on mielenkiintoinen ja pysyy myös kasassa loppuun saakka. Alussa hivenen oudolta, muttei mitenkään eritysen ihmeelliseltä tuntuva kirja, kietoo lukijansa kesken jäävien tarinoiden verkkoon. Spiraali kiertää Tyynenmeren saarten valloituksen ajoista, 1930-luvun Euroopan kautta, moderniin agenttitarinaan ja siitä scifin kautta dystopiaan - ja sitten taas takaisin. Yksikään langanpätkä ei jää solmimatta. Toinen peili heijastaa kuvat takaisin.

Äänikirjassa on useita lukijoita ja ratkaisu toimii, vaikka yleensä vierastankin liikaa "esitettyjä" äänikirjoja. Nämä näyttelijät onneksi lukevat edelleen kirjaa, vaikka kertoja ja tarina muuttuvatkin. Kaiken keskellä kulkee punainen lanka, syntymämerkki ja usko uudestisyntymiseen. Siihen, miten olemme sidoksissa toisiimme myös yli aikojen ja maailmojen rajojen.

Sinänsä kirjan maailmankuva ei ole ruusuinen. Cloud Atlas ei kerro kauniista maailmasta, vaan on musta dystopia, jossa ihmisten ahneus ja yritysten valta vähitellen murentaa ihmisyyttä. Onko meillä lainkaan toivoa, niin kauan kuin asetamme ihmiset pyramideihin milloin milläkin verukkeella. Ihonväri, aseet, geneettinen alkuperä, rikkaus, valta... Mikä tahansa tuntuu kelpaavan syyksi väittää jotakuta (itseä?) toista arvokkaammaksi. Tälläkin hetkellä varsin ajankohtainen teema. Cloud Atlasin (Pilvikartasto) mukaan toivoa ei ole ennen todellista uskoa yhteen ihmisyyteen. Olen taipuvainen päätymään samaan johtopäätökseen.

Tässä kirjassa yhdistyi monta hyvää asiaa. Mielenkiintoiset ja vaihtelevat henkilöhahmot, jännittävät tarinat, erikoinen ja koukuttava rakenne, ovat kaikki minua houkuttelevia piirteitä. Osuin kirjan pariin ihan sattumalta HelMet Overdrivessa. Sieltä löytyy kyllä helmiä kuunneltavaksi.

Vuonna 2012 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva. Jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin kirja, niin kannattanee koittaa kaivaa se jostain katsottavaksi. Netflixistä ei valitettavasti löytynyt.