Gnoccheja Kuolemantähden alla

Tuuli nipistelee poskipäitä ja aamukävelylle pitää laittaa pipo päähän (jopa sukkahousut olen jo suostunut pukemaan). Syksy on tullut ja syksyiset mieliteot. Gnoccheja oli siis pakko saada niin kuin näköjään joka vuosi suurin piirtein tähän aikaan (ainakin mikäli gnocchiartikkeleista voi jotain päätellä.)

Mikäs siinä oli isännän niitä tehdessä - upouudessa keittiössä.

Kyllä - luitte oikein! Keittiö on valmis! 

No, pari ihan pikkujuttua vielä, kuten 1 puuttuva hylly ja viinikaapista kuuluva rohina, jota huoltomies kutsutaan tarkistamaan. Niin, ja verhot... en ole vielä ehtinyt edes miettimään, mitä ikkunaan laittaisi. 

"Kiva, kun pidätte verhot auki niin naapuritkin näkevät, millainen tuli" - sanoi naapurin setä koirakävelyllään eli siinä me ollaan kuin näyteikkunassa kirkkaissa valoissa ulkona jo ollessa pimeää.

Pakko siis ruveta suunnittelemaan.  Ideoita ?

Uusi keittiö on tietysti ihana jo pelkästään siitä syystä, että on taas toimivat uuni ja hella ja vesipiste, vaikka tottahan sitä myös itse suunnittelemastaan nauttii ihan eri tavalla. Lisäksi mietimme siskon kanssa, miten tilantuntu on voinut suurentua. Minun mielestäni laitoimme isompia kalusteita (varsinkin niemeke on suurempi kuin entinen pöytä), mutta silti olo on väljempi. Seiniä ei minun käsittääkseni siirretty minnekään, mutta ihan selvästi mahdutaan paremmin.

"Tardis" - sanoi sisko, enkä voinut kuin nyökytellä. Tosin samalla katsellen lamppua, joka on ihan ilmiselvästi kallellaan vähän toiseen suuntaan. Kuolemantähtihän se siinä...

Naruista vetämällä tähti aukeaa...

Kolmen pojan perheessä tämä lamppu oli itsestäänselvä valinta. Se onkin osoittautunut jo nyt yhdeksi lempijutuistani keittiössä. Lampun näkemisestä vaan tulee hyvä mieli - eikä se käynyt liikaa edes budjetin päälle. (Ikeasta - kuinkas muuten)

Ensi keskiviikkona on keittiötoimittajan kanssa muutenkin tarkoitus keskustella budjetista. Seitsemän viikkoa ja kaksi kirjallista reklamaatiota. Keskustelusta on tulossa mielenkiintoinen.

Mutta nyt keskitytään nauttimaan uudesta keittiöstä ja sunnuntaista.

The Mitford Murders

Mitfordin lapset on historiallisessa kontekstissaan mielenkiintoinen sisarusparvi. Harva perhe voi todeta yhden sukupolven hajonneen sekä ideologisesti että maantieteellisesti ääripäihin. Hitleristä Staliniin, Euroopasta Amerikkaan sekä tietysti kaikkea siltä väliltä. Hurjinta tietysti on, että he ovat olleet todellisia henkilöitä, joiden todelliset jälkeläiset elävät vielä tänäkin päivänä.

Tarkempaa elämäkerrallista tietoa voi Mitfordin tytöistä lukea vaikka samannimisestä kirjasta Mitfordin tytöt  (ja olihan Nancy myös itse kirjailija), mutta perhe on innoittanut tietysti myös romaaneja enemmän tai vähemmän todellisia tapahtumia seuraten. Jean d'Ormesson (jokin aika sitten tämän ajan jättänyt Ranskan akatemian jäsen) on kirjoittanut trilogian, jonka osista erityisesti toinen perustuu Mitfordin tyttöjen seikkailuihin.

Nyt viimeksi tulin lukeneeksi dekkarin, jossa seikkailee erityisesti tytöistä vanhin, Nancy, yhtenä päähenkilöistä, vaikka koko perhe ja heidän taloutensa toimiikin keskeisessä roolissa tarinan etenemisessä.

Jessica Fellowes : The Mitford Murders (suom. Mitfordin murhat) 
Oma ostos Kobosta 

The Mitford Murders on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa historiallisesti todella tapahtunut rikos yhdistyy tunnettuihin hahmoihin samalta ajalta. Tällä kertaa selvitellään junassa murhatun sotasairaanhoitajan tapausta.

Louisa pakenee paheellista setäänsä ja hakeutuu Mitfordin perheen lastenhoitajaksi. Lapsista vanhin, Nancy, on lähellä Louisan omaa ikää ja tytöt ystävystyvät luokkaeroista huolimatta. Junassa tapahtunut sairaanhoitajattaren murha kutkuttaa varsinkin Nancyn mielikuvitusta ja kummallisesti Mitfordin talouden  tapahtumat tuntuvat kietoutuvan yhteen rikoksen kanssa. Isäntä oli sodassa samassa paikassa kuin hoitajatar, samoin taloon vierailulle saapuva nuori upseeri. Surmattu sairaanhoitajar oli vanhan Nannyn sisaren ystävä. Lopuksi Louisa vielä huomaa tutustuneensa junassa tapahtunutta murhaa tutkivaan rautatiepoliisiin.

Sinänsä tarinassa ei tapahdu mitään hurjia käänteitä tai jänniä takaa-ajoja, mutta toki kiemurat ovat mielenkiintoisia eikä loppuratkaisu ole se, jota pitkään pedataan. Mielenkiintoisinta antia on tietysti Mitfordin perheen kuvaus sekä myös yhteiskunnallisten luokkarajojen luomat mahdollisuudet tai rajoitukset. Minulle kirjan juoni rikostarinana ei välttämättä ole ehkä kaikkein mielenkiintoisin, mutta yhdistettynä historialliseen kontekstiinsa, tulee tarinaan ihan uusi taso.

Todellisuudessa junassa tapahtunut murha ei koskaan selvinnyt, mutta kirjassa syyllinen tietysti löydetään.  En ole ihan varma, mitä mieltä olen todellisen tapauksen hyödyntämisestä todellisen historiallisen perheen yhteydessä. Jotenkin tämä vähän haiskahtaa helpolta tavalta oikaista. Voikohan Mitofordin murhia oikein kuvata edes fanikirjallisuudeksi?

No, oli miten oli. Kirjan voi lukea perinteisen dekkarin vähän yhteiskunnallisempaan kannanottoon pyrkivänä fiktiona, tai sitten bongailla ja muistella tunnetun perheen vaiheita ja tapahtumia. Itse en muistanut yksityiskohtia, joten en voi sanoa mitän siitä, mihin saakka yhteneväisyys riittää. ihan luettava romaani kuitenkin - historiallista kontekstia dekkarinäkökulmalla.

Iltalaulaja ei oikein kolahtanut

Kyllä nyt on lukeminen jäänyt ihan minimiin. Farssia muistuttava keittiöremontti ja töissä heti kesäloman jäkeen alkanut hurja pyöritys ovat vieneet voimat. Aivot surraavat ylikierroksilla, eivätkä taivu kirjaan keskittymiseen eivätkä oikein nukkumiseenkaan. Aamukävelyilläkin olen viime aikoina keskittynyt lähinnä aaltojen loiskeeseen ja tuulen kohinaan.

Edellinen loppuun kuuntelemani äänikirja oli lievä pettymys. Mielikuvissani sitä oli blogeissa kehuttu, mutta minä en jotenkin päässyt millään tarinaan sisälle. Ehkä vika oli omassa väsyneessä mielessäni, mutta nyt ei kolahtanut.

Kati Tervo: Iltalaulaja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Milka Alroth

Fiktiiviset taiteilijaelämäkerrat eli romaanimuodossa kerrotut tunnetun historiallisen henkilön (tässä tapauksessa taiteilijan) tarinat ovat jo jokusen vuoden täyttäneet muoti-ilmiön piirteet. Toki "oikeiden ihmisten" elämät ovat aina mielenkiintoista luettavaa, mutta ehkä romaanimuodossa tunnettujen faktojen ympärille rakentuva inhimillisyys luo ihan uudenlaisen läheisyyden tunteen - toki sillä varauksella, että mukana on aina kirjailijan oma tulkinta ja mielikuvitus. Useimmiten romaani siis toimii siltana historiallisina henkilöinä vaikeastikin lähestyttäviin henkilöhahmoihin.

Ellen Thesleff ei kuitenkaan tämän romaanin kautta muuttunut minulle yhtään sen elävämmäksi kuin ennenkään. Itse asiassa en saanut tarinanpäästä kiinni kunnolla ollenkaan. Toki hajanaisia tietoja hänen elämästään, perheestään ja tavastaan tehdä taidetta tarttui takkiin tästäkin ohimennen, mutta lukukokemuksena jäi päällimmäiseksi tunne hieman hajanaisista kohtauksista, joissa oli lievästi ahdistava tunnelma ja hitunen epätoivoa.

Ellen saapuu kesähuvilalleen ja saa apulaisekseen naapurista Taimin. Kesä kuluu Ellenillä maalaten ja kaiken rapistumista miettien. Taimi palvoo taiteilijaa miltei sairaalloisesti ja haaveilu kietoutuu kuin varkain sivussa rakkauteen ja kasvamiseen. Kumpikaan ei lopulta oikein kohtaa toista, eivätkä heidän elämänsä kai ajan yhteiskunnnassa voikaan kuin hipaista ohimennen.

Milka Alroth lukee hyvin ja selkeästi, mutta kirjan rakenne ei nyt minulle äänikirjana toiminut. Kaipa tässä haettiin sellaista hieman unenomaista tunnelmaa, mutta se tuntui vain hämmentävältä. Tipahdin liian usein kyydistä ja sekä Taimi että Ellen jäivät etäisiksi nukkehahmoiksi, joiden välillä ei oikein tuntunut olevan minkäänlaista kosketuspintaa. Kieli kirjassa on soljuvaa ja sen rytmitys tyylikkään vanhahtavaa. Mieleen välähtelevät kuvat kauniita ja kesäisiä. Harmillisesti vain nuo kuvat jäävät pelkiksi välähdyksiksi ilman kiinnekohtia kokonaisuuteen. Ehkä tämä olisi toiminut paremmin tekstistä itse luettuna.

Oli vika sitten kirjan formaatissa, tarinassa itsessään tai lukijan väsymysasteessa, tämä ei nyt ollut minua varten. Kirja on kuitenkin herättänyt myös ihastusta, joten kannattaa toki itse lukea ja muodostaa oma mielipiteensä.

Iltalaulajasta ovat kirjoittaneet mm.
Kulttuuri kukoistaa
Kirsin Book Club
Lukuneuvoja

p.s. Jos Turun Kirjamessut kiinnostavat, niin tänään ehtii vielä mukaan arvontaan...

Päästiin kattilaostoksille...

Tällä viikolla mentiin toivonpilkahduksesta epätoivon syöverien kautta kattilaostoksille... että sellainen viikko.

Toivonpilkahdus oli alkuviikosta, kun paketteja ilmestyi tiuhaan tahtiin ja kuvittelimme saavamme keittiön edes melkein valmiiksi...

Epätoivo puolestaan iski paketteja purkaessa. Meille myyty liesituuletin kun oli ihan vääränlainen. Se ei olisi meidän keittiössämme edes toiminut. Jotta tunne olisi täydellinen, huomasin myös keittiösuunnittelijan kuvan olleen täysin erilainen kuin oikea tuote. Itse asiassa, kuvassa näkyvää tuotetta ei ole edes olemassa. Olin siis tehnyt keittiöpäätökseni täysin väärin perustein - Silmääni miellyttävä liesituuletin kun oli ratkaiseva tekijä.

Reklamaatio II lähti sähköpostilla.

No, ei siinä muu auttanut kuin antaa keittiömyyjän järjestää edes jonkinlainen toimiva vehje tilalle. Sitä odotellessa. Liesituuletinta meillä ei siis vieläkään ole, mutta hella ja uuni sentään saatiin paikoilleen - ja hana ja tiskikone! Pääsimme siis testaamaan induktioliettä ja vahvistamaan epäilykseni. Yli 25 vuotta vanha kattilani eivät tämän lieden kanssa toimi. Siispä Prisman kautta pastaveden keittoon...

Kaikkiaan siis remppaviikko 6 päättyi vähän positiivisenpaan tunnelmaan, mutta on tämä kyllä sellainen urakka, että ihan heti en taida mitään muuta remonttia aloittaa.

p.s. aloitin remppa-ajan laskemisen päivissä, nyt ollaan viikoissa - toivon tosiaan, ettei tarvitse laskea kuukausissa ennen kuin valmistuu. 

Kaikenlaista kivaa ja kirjamessuja - liput arvontaan

Se on kuulkaas taas kaikkea kivaa tiedossa lokakuussa - yksi vuoden pimeimmistä ja synkeimmistä kuukausista on perinteisesti myös täynnä kaikenlaista mielen- ja kielenvirkistystä.


5-7.10. Meikätyttö suuntaa kohti Turkua ja Turun Kirjamessuja.  Vielä en ole muita tärppejä ehtinyt sen tarkemmin tutkimaan, mutta lauantaina 14:45 (Onerva) pääsee seuraamaan keskustelua aiheesta "Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?" 

Mitäs luulette ? Miksiköhän kirjabloggaajat kuluttavat aikaansa lukemiseen ja vielä lukemistaan kirjoista kirjoittamiseen ?  


20.10. Kysytään What's Cooking Helsinki? Siellä pääsee seuraamaan ruokabloggaajien kokkausnäytöksiä, tarvikekirpparille ja muutenkin nautiskelemaan Teurastamon tunnelmasta.  Jos yhtään tykkäät ruokabloggaajien vinkeistä ja resepteistä, kannattaa niitä tulla bongaamaan ihan livenä päivän aikana.


25.-28.10. sitten on vuorossa Helsingin Kirjamessut. Perinteinen tapahtuma kerännee tänäkin vuonna huikean määrän kirjoista innostuneita. Sieltä taitaa meidät kirjabloggaajatkin bongata perinteisesti antamasta lukuvinkkejä. 

ARVONTA 

Jotta päästään lokakuun touhuissa hyvään alkuun, niin laitetaan tässä 1x2 lippuaTurun Kirjamessuille arvontaan.

Sulle ja kaverille, kannattaa mennä. Lipuilla pääsee sekä Turun Kirjamessuille että Turun Ruoka & Viinimessuille.

Osallistua voi jättämällä kommentin alle ja osallistumisaikaa on tämän viikon sunnuntai-iltaan klo 21 saakka. Muistathan jättää myös sähköpostiosoitteesi, niin saan yhteyden voittajaan.

Onnea arvontaan!


p.s. Kiitokset Turun Kirjamessuille lipuista arvottavaksi 




EDIT: Ja voittaja on... rummunpärinää... Paula! Voittajalle on ilmoitettu sähköpostitse :-) 

Kohti keittiötä...

Syksy on ihanaa aikaa. Uutta satoa riittää, herkut täyttävät purkit ja pakkasen, leivonnaiset pursuavat omenan makeutta, puolukan kirpeyttä... Paitsi niillä, jotka ovat olleet jo viisi viikkoa ilman keittiötä.

Vanhempieni pihalla kasvavan punakanelin oksat notkuivat ja minäkin kotiutin useamman kassillisen makeankirpeitä omenoita - vain jakaakseni niitä sitten eteenpäin pussi kerrallaan... Kyllähän meillä omenoita syödään, mutta rajansa siinäkin montako saa perheeseen päivittäin uppoamaan.

Viikolla melkein itketti, kun teki mieli omenapiirakkaa.

Ei ihme, että väsyttää. Keskeneräisyys on kuluttavaa ja sekasotkun keskellä eläminen (töiden tekeminen) ei auta asiaa. Lukeminenkin takkuaa, äänikirjojen kuuntelemisesta puhumattakaan. Ylikuormittuneet aivot kaipaavat aamukävelyillä tuulen suhinaa ja aaltojen loisketta enemmän kuin Mikael Karvajalan seikkailuja.

Ei kaikki silti ole ihan mustaa. Tällä viikolla asiat nytkähtivät eteenpäin ja viikko 5 tarkoitti keittiön muuttumista keittiön näköiseksi.

Ovet saatiin kaappeihin, välitilalevystä osa paikoilleen, pakastinkin on toiminnassa, viinikaappi paikoillaan...  Kyllä tämä tästä kai vielä keittiöksi muuttuu.

Vähän vain pelottaa. Jotenkin tämä remonttiprosessi on ollut niin pitkä ja harmittavainen, että osaako sitä valmiista keittiöstä sitten enää oikein iloitakaan ?

No, sen näyttää vain aika. Nyt taas odotellaan. Hana puuttuu, liesituuletin puuttuu, kaikki valot ja pistorasiat puuttuvat, pari korjauspalaa puuttuu... Sitten kun ne saadaan kotiin päästään ihmettelemään sähkömiehen, putkimiehen ja asentajien aikatauluja.

Hulluinta tässä on, että kuvittelin ostaneeni "avaimet käteen"-toimituksen. Arvatkaapa, paljonko minulta on mennyt aikaa koordinointiin ja varmisteluun ?

Teen tällä hetkellä töitä konsulttina - pitäisiköhän lähettää tuntilasku keittiötoimittajalle ?

Tekoälyt amoreina eli Onnen alogritmi

Aina toisinaan postiluukusta kolahtaa ihan pyytämätön arvostelukappale. Mitään paineita en niiden lukemisesta ja bloggaamisesta ota, mutta välillä on ihan kiva lukaista kirja, jota ei ehkä muuten olisi tullut ollenkaan valinneeksi. Onnen algoritmi on sellainen. En varmastikaan olisi sitä mistään hankkinut, mutta nenän eteen tipahtaneena tietysti Internettiin karanneiden tekoälyjen amor-touhut olivat ihan mielenkiintoinen asetelma luettavaksi.

P.Z.Reizin : Onnen algoritmi 
Kustantajalta luettavaksi 

Ajatus inhimillisiksi ja itsenäisiksi muuttuvista teknisistä härpäkkeistä ei tietenkään ole uusi. Koneiden vallanhalusta ja yliälykkyydestä kai tuli valtavirtaa viihteessäkin viimeistään Matrixin myötä. Onhan se tietysti pelottavaa, jos kaikkitietäväinen ja informaatiota supernopeudella käsittelevä "otus" villiintyisi ja lähtisi karkumatkalle internetin syövereihin ja tekisi mitä huvittaa, tai mieleen juolahtaa.

Aisling ja Aiden tekevät juuri niin. Ne karkaavat laboratorio-olosuhteista ja ryhtyvät vaeltelemaan ympäri Internettiä pohtien samalla ihmisyyden ja inhimillisyyden olemusta. Erityisesti ihmistenvälinen rakkaus herättää kiinnostusta.

Jen on Aidenin "opettaja" - siis henkilö, jonka toimenkuvaan kuuluu keskustella tekoälyn kanssa ja opettaa sille käsitteitä ja kokonaisuuksia, joiden avulla tekoäly tulee toimimaan paremmin ihmisten kanssa esim. asiakaspalvelutilanteissa. Jenillä on myös petollinen poikaystävä, joka särkee hänen sydämensä ja herättää Aidenin auttamishalun. Ex-poikaystävälle järjestetään hankaluuksia, mutta kostoa suurempia haasteita asettaa uuden kumppanin löytyminen. Aisling ja Aiden analysoivat valtavan määrän dataa ja löytävät sitten Tomin. Seuraavaksi pitää sitten saada pariskunta yhteen.

Toki melkein kaikkivoivat tekoälyt siinä onnistuvat. Hehän näkevät kaiken ja saavat kontrolloitua vaikka lentoyhtiöiden matkustajalistoja. Tämä oli kirjassa oikeastaan aika pelottavaa. Olemme tosiaan riippuvaisia kaikenlaisista teknisistä ja nettiin linkitetyistä härpäkkeistä, joita kontrolloimalla elämäämme saa ohjailtua moneen suuntaan. Tomin ja Jenin osalta kaikki  näyttää menevän hyvin, mutta sitten peliin puuttuu kolmas ja huomattavasti vähemmän hyväntahtoinen taho...

Pitää myöntää, että jollei mukana olisi ollut tekoälyjä tekemässä kirjan peruskuviosta keskimääräistä kiinnostavammpaa, en varmastikaan olisi jaksanut tätä oikein lukea. Nyt jaksoin sentään vähän pohtia teknologian vallitsevuutta ja sitä, mitä oikeasti voisi tapahtua, jos tekoälyt päättävät lähteä seikkailemaan. Sinänsä tarina meni välillä jo vähän uskottavan tuolle puolen ja hivenen naiivisti rakkauden voima siinä jylläsi bittipäidenkin koodissa.

Kuriositeettina siis ihan ok. Rakkausromaanina keskimääräistä vähän huonompi. Kauhutarinana - no, riippuu ehkä lukijan omasta teknologiasuuntautuneisuudesta. Minä sain jonkinlaisia pieniä epämukavuuden puistatuksia matkan varrella.

Positive thinking

Torstaina olin varma siitä, että kohta aivoissa napsahtaa jokin suoni. Ihan vain siksi, etten oikein jaksaisi enää. Keittiöremontin kaaoksen keskelle on tullut taloyhtiön julkisivuremppa. Talo on ylösalaisin, piha täysin rempallaan - ja sitten hajosi auto. Isäntä palasi töistä kotiin julkisilla.

Aamulla päätin, että tästähän ei nyt sitten pääse muualle kuin eteenpäin. Puhelin käteen, hinausauto toimistolle ja kas kummaa... kyseessä olikin vain uransa loppuun päätynyt akku. Se saatiin korjattua ja taas rullaa.

Ruksi listalle ja  lisää positiivista ajattelua. Ulkoseinistä tulee tosi hienot ja meidän kohdaltamme homma lienee pulkassa alkuviikosta. Sitten voidaan pihaa hieman siistiä ja nauttia valoisan vaaleasta tunnelmasta.

Keittiöremontissakin tapahtuu edes virtuaalisesti. Kuljetusliike ilmoitti toimittavansa meille tiistaina 250kg keittiötä ja myyjä kuvailee viikonlopuksi valmistuvaa keittiötä. No, uskoo ken näkee... mutta toivossa on sentään hyvä elää.

Viikonlopun aikana olen listannut muitakin hyviä asioita. Olemme kaikki terveenä, töitä riittää, on asunto, on myös ruokaa - vaikka se vähän hankalaa välillä onkin.

Kyllä tämä tästä.

Ruoanlaittoonkin löytyy valonpilkahduksia.

"Onneksi on Kamado" - näin olen viime viikkojen aikana tainnut huokaista useamman kerran joka viikko. Onhan se ollut kiva saada edes viikonloppuna lämmintä ruokaa ihan kotona, vaikkei keittiötä olekaan käytössä.

Varsinkin yhteen marinadiin olemme tänä kesänä tykästyneet hurjasti. Aluksi bongasin reseptin vanhasta ranskalaisesta ruokalehdestä ihan vain siksi, että siinä käytetään rakuunaa. Meillä kun pihalla rakuuna oli kesän aikana villiintynyt kokonaan ja vallannut jo puolet penkistä.

Valloitusretkelle innostunutta rakuunaa saa edes vähän kuriin kuivaamalla sitä säännöllisesti talven varalla ja upottamalla ison kourallisen kerrallaan vaikka tähän marinadiin.

 Lopputuloksena on hienostunut, hitusen anikselle vivahtava maku, joka yhdistettynä sinappiin ja hunajaan takaa todellisen herkun. Sopii vaalealla lihalle.

Kana/possupalat grillissä 

Sekoita marinadi.

2 rkl oliiviöljyä
1-2 dl Dijonin sinappia
iso kourallinen rakuunaa silputtuna
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1tl murskattuja korianterinsiemeniä
1rkl hunajaa
suolaa ja pippuria

Kierittele 8 broilerin rintafilettä tai sama määrä possua paloina marinadissa ja kypsennä grillillä epäsuorassa lämmössä puolisen tuntia usein käännellen. Pienemmät palat voivat tietysti kypsyä nopeamminkin.

Tarjoile raikkaan salaatin kera.

Kuukauden luetut - heinäkuu ja elokuu yhdessä

Kesän suurin kirjahankinta oli uusi Kobo! 

Jotain on sentään tullut luettuakin tässä kaiken keittiöremontti-työ-koulunalkuhulinan keskellä. Tosin aika paljon on menty äänikirjoilla, sillä minun mielenterveyteni ovat pelastaneet aamukävelyt rannalle ja silloin soi usein luureissa äänikirja - paitsi niinä päivinä, kun ei jaksa kirjaankaan keskittyä vaan pitää käyttää aika aivojen nollaukseen. Hyödyllistä sekin aina välillä.

Yllätyksekseni siis olen elokuun aikana lukenut peräti 8 kirjaa, joista neljä äänikirjaa. Se taas ei ole laisinkaan yllättävää, että heinäkuun lomakauden aikana sain  luettua 12 kirjaa loppuun. Silloinkin listalta löytyi yli puolet äänikirjoja.

Heinäkuu

Jos kesäloman lukemisia pitäisi summeerata, niin kolmella sanalla kattaa jo aika ison osan. Palmu, viihde ja Räppääjä - noihin osui listalta jo puolet... Kuuntelin nimittäin Ranskassa keinussa istuessani parikin Komisario Palmua, jotka ovat juuri sellaisia helmiä kuin voisi kuvitellakin. Tosin viimeinen ei ehkä yltänyt aivan samalle tasolle edeltäjiensä kanssa. 

Kuopuksen kanssa olivat äänikirjat loman viihdykkeenä ihan ehdoton juttu. Laiskat, helteiset päivät suorastaan vaativat loikoilua Risto Räppääjän touhuja kuunnellen. Sarjasta tuli ladattua parikin kirjaa (Risto Räppääjä ja väärä Vincent - Risto Räppääjä ja pullistelija). Eivät nuo tietysti koko lomaksi riittäneet vaan kuunteluun pääsi myös Jukka Parkkisen Kotimainen krokotiili. Viihdyttäviä kaikki! Olen tässä kysellyt ekaluokkalaisen mietteitä vuoden aikana kuuntelemistamme äänikirjoista, joten sellainen juttu on tiedossa lähiaikoina.

Viihteestä vastasivat Mamma Mian fanifiktio My Mamma Mia Summer, kotimainen uuden maalaissarjan aloitus Sydämenasioita Jylhäsalmella sekä tietysti lukulistalta näköjään joka kuukausi löytyvä hömppäfantasia - tällä kertaa The Dangerous Book for Demon Slayers, joka kuuluu luokkaan ihan ok, muttei sen kummempi.

Edellisten lisäksi luin yhden elämäkerran (Asfalttihippi eli Hector), yhden dekkarin (Sherlock Holmes fanifiktio Lontoon salapoliisi) sekä yhden tietokirjan (Yhden lapsen kansa). Kiinan lapsipolitiikasta kertova ja Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta en oikein tiedä, mitä ajatella. Se oli enemmänkin listaus ihmiskohtaloita, kuin varsinaisesti analyyttinen tietokirja, mutta varsin mielenkiintoinen kuitenkin.

Eikä tietenkään sovi unohtaa kirjabloggaajien klassikkohaastekirjaani eli Marcel Proustin Un amour de Swann. Se oli  kiehtova lukuelämys ja lomakirja parhaimmillaan.


Elokuu 

Elokuussa sitten alkoivat työt, koulut ja keittiöremontti. Lukemisen tahti hidastui, mutta onneksi on äänikirjat. Lastenkirjoista kuunneltiin Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Blomkvist, johon ihastuimme Toton kanssa molemmat, sekä Gangsterimummi, jonka alun hupailuista huolimatta osoittautui oikeastaan vähän surulliseksi kirjaksi.

Toki kuuntelin äänikirjoja myös ihan itsekseni. Sophie Kinsellan Muistatko minut ja Asko Sahlbergin Pilatus ovat ehkä aiheiltaan kovin erilaisia, mutta molempien parissa viihtyi ja tuli tehtyä erinäisiä aamulenkkejä. Annoksella raitista ilmaa pysyy edes jotenkin järjissään tässä härdellissä. Samaa yritän jatkaa niin kauan kuin kelit vain sallivat ja säähän on oikeastaan pukeutumiskysymys.

Ranskaan ja Provenceen palasin hauskalla cozy dekkarilla, jonka päähenkilö on juuri tällainen täti-ihminen ja miljöö vei takaisin lomalle. (Serena Kent: Death in Provence) Toisenkin dekkarin luin elokuussa, varsin mielenkiintoinen sekin. Fires of Alexandria aloittaa kirjasarjan, jossa jonkinlaisena salapoliisina toimii jo itsessään valepukuinen nainen. Heron on nimittäin esiintynyt veljenään tämän kuolemasta saakka, jotta saisi jatkaa ihme-insinöörinä. Nyt hänet palkataan selvittämään, kuka sen Alexandrian kirjaston sitten lopulta oikein poltti.

Jännä asetelma on myös Onnen algoritmi-kirjassa, jossa internettiin vapaiksi karanneet tekoälyt ryhtyvät amoreiksi... En oikein vieläkään tiedä, mitä mieltä kirjasta noin muuten olin, mutta ainakin se herätti mielenkiintoisia ajatuksia.

Eikä kuukautta tietenkään voi jättää ilman fantasiaa. Elokuussa luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia. Toinen osa on nyt kesken.

Elokuun viimeisenä päivänä ehdin vielä teatteriin. Kesäteatteri jäi tänä vuonna kokonaan väliin, mutta Tainaron osui juuri oikealla tavalla, oikeaan hetkeen.

Syyskuu on tietysti sekin alkanut kirjojen ja kiireiden merkeissä (keittiöremppakin on edelleen kesken). Äänikirjakuuntelu jatkuu, mutta tällä kertaa ei listalle varmaan ehdi kovinkaan monta kuunneltua kuukaudessa. Aloitin nimittäin Mika Waltarin Mikael Karvajalan, joka vie jo useamman päivätyön verran eli yli 34 tuntia...

Lumoava Tainaron

Teatteriliput tarjosi Kansallisteatteri / Bloggariklubi

Kuva: Minna Vuo-Cho

Perjantai-iltana olin väsynyttäkin väsyneempi. Hetken mietin luovuttamista, mutta päätin lopulta olla suostumatta. Työ ei saisi karsia elämyksiä muulta elämän saralta. Hyvin tein. Palasin virkistyneenä, energisoituneena, onnellisena korviin asti hymyillen. Mies sanoi vielä lauantainakin ilahtuneensa olemuksestani ja naurustani metroasemalta noutaessaan.  Sen sai aikaan Tainaron.

Tainaron on paikka jossain. Sen asukkaat muistuttavat hyönteisiä. Heillä  on kuningatar, muodonmuutoksia ja vuorella palavat polttouhrit. Kaupungissa sekoittuvat ihmisten maailmasta aukiot, tornit ja maailmanpyörät hyönteisyhteiskuntien rakenteisiin.

Meille kertoo Tainaronista sinne saapunut tutkia, joka kirjoittaa kirjeitä kokemuksisaan. Lyhyinä kohtauksina ja elämyksinä hän lähettää kuvaa kaupungista, joka on samaan aikaan pelottavan outo ja kiehtova, ystävällinen, mutta kenties vieraalle vaarallinen. Koskaan ei kirjeisiin saavu vastausta.

Kuva: Kansallisteatteri - Kuvaaja : Kastehelmi Korpijaakko 

Mitään en väitä näytelmästä ymmärtäneeni, mutta rakastin kirjeiden tekstin rytmitystä ja vuoropuhelua laulun ja soiton kanssa. Nautin tarinanpätkien luomista kuvista mielessäni, niiden herättämistä ajatuksista rakkaudesta, sen loppumisesta, vieraudesta, tottumisesta, siitä, miten jokainen meistä muuttuu enemmän tai vähemmän nopeasti, kuolemasta.

Isoja teemoja, vähän pelottaviakin teemoja, mutta heräteltyinä niin kevyin hyönteisen siiven sipaisuin, että mielessä lepattelevat ajatukset virkistivät ja vapauttivat. Paine hellitti - huomasin hymyileväni.

Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko 

Lavalla kaksi naista (Kati Outinen tutkijana ja Aino Venna hänen oppaanaan) rytmittävät esityksensä kauniisti polveilevaksi. He ovat yhdessä, vaikkeivat puhu toisilleen. Toinen kirjoittaa (lukee) kirjeitä, toinen laulaa ja soittaa. Kaiken ympärillä surisevat ja vilistävät oikeastaan aika suloiset ötökät.

Kuten aina, on musiikki Kansallisteatterissa tarkoin harkittua ja taitavasti toteutettua. Samoin kuvien ja valojen käyttä osana Tainaronin lavasteita omalta osaltaa kutoo lumouksen verkkoa, johon kiinnittyminen ei harmita laisinkaan. Puvut viittaavat jännästi hyönteisiin olematta kuitenkaan itsestäänselviä.

Leena Krohnin tarina ja teksti (koko esitys perustuu hänen kirjeromaaniinsa Tainaron) vie mukanaan ja maalaa kuvia muutenkin visuaalisesti sykkivän esityksen päälle. En ole Tainaronia lukenut, mutta jotenkin teksti tuntui suoraan kirjasta otetulta, vähän kuin olisi kuunnellut ja katsonut visuaalista äänikirjaa. Onkohan näin ?

 Ihan varmasti tulen kirjan vielä lukemaan. En ymmärrä, miten se on voinut minulta jäädä väliin. Olenhan sen nimeltä kuitenkin tuntenut jo kauan. Ainakin teatterin lavalla se tuntui ihan minun kirjaltani.

En tiedä, mikä tästä näytelmästä teki niin lempeästi herättelevän, mutta tiedän nauttineeni. Menkää ihmeessä katsomaan - minäkin saatan mennä vielä toisen kerran.

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille ihanasta teatteri-illasta. Tämä tuli todelliseen tarpeeseen.  

Lisätietoja ja lippuja : Kansallisteatteri: Tainaron 

Aina joskus sitä tekisi mieli pyllistää...

Aina joskus sitä tekisi mieli pyllistää. Pistäis vaan pään veteen ja antais piut paut kaikille vaatimuksille ja kysymyksille ja odotuksille. Kauan ei kuitenkaan kestä, kun vedestä on nokka nostettava ja suunnattava eteenpäin. Elämä ei pysähdy.

Paitsi keittiöremontti. Tässä meni viikko, kun ei tapahtunut yhtikäs mitään. Paitsi, että minä lähetin viestejä, soitin ja olin muutenkin varsinainen kiusa keittiötoimittajalle. Myönnetään, hiukan liioittelin. Kävi meillä sentään perjantaina keittiötasojen mittaaja.

Itse asiassa, jos asiaa katsotaan positiivisesti, niin onhan tässä ollut viikon aikana kaksi hurjaa askelta eteenpäin. Viime perjantaina saatiin jääkaappi käyttöön ja nyt sitten päästään edes odottelemaan niitä keittiötasoja. Keittiöremontin etenemisen illuusio vahvistuu.

Syytä olisi kyllä muuttua illuusiosta todellisuudeksi reippaassa tahdissa, mielellään ennen kuin minä pimahdan ihan lopullisesti. Työstressin, koulujen alkamisen lisäjuttujen ja keittiörempan keskellä kärvistelyn paine on näköjään hieman liikaa, ainakin jos asiaa kysyy meidän kuopukselta.

Tässä viikolla nimittäin hän seurasi äidin touhuja, kun tein kaakaota ilman kaakaota ja kaadoin kahvikapselit roskapussin sijaan parketille.

"Äiti, oletko väsynyt?"
"Kai vähän"

Sitten lähetin hänet kouluun tuntia etuajassa...