Blixen-fani tilittää

Minä en ollut koskaan katsonut Minun Afrikkani-elokuvaa. Tämä on sinänsä outoa, sillä luin aikoinaan Judith Thurmanin Blixen-elämäkerran, johon elokuva ainakin osittain perustuu. Sen myötä kiinnostuin kirjailijattaresta aina todelliseen fanitukseen saakka. Karen Blixen on itse asiassa aina ollut suurin piirtein ainoa henkilö, jota voin väittää fanittaneeni - Stingiä ehkä lukuunottamatta.

Tässä yhtenä päivänä osuin avaamaan television juuri elokuvan alettua. Istahdin katsomaan, mutta sitten velvollisuus kutsui ja laitoin kymmenen minuutin kuluttua dvd-tallennuksen kiltisti päälle. Toisen kerran yritin jatkaa elokuvan katsomista lasten kotiuduttua. Se oli virhe. Kahvitehdaspalon aikaan kuului:
"EIIII.... anna se tänne"
"Enkä anna...ÄITIII"
Huokaisten pysäytin elokuvan ennen pakkohuutokauppaa ja ehdin paikalle juuri kun käsirysy oli muuttumassa nyrkkitappeluksi.

Onneksi koulu on alkanut ja sain elokuvan loppuun oman vähän myöhäisemmän aamuni virkistyksenä ennen töiden aloittamista. Onni myös, että ei ollut palaveria ennen iltapäivää. Olivat silmät sen verran punaiset.

On se ihana. Oli se aikakausi jotenkin vain niin omanlaisensa -toisaalta niin viaton, toisaalta niin raadollinen. On se Blixen vaan ollut jännä henkilö ja elänyt ihan uskomattoman elämän.

Se elokuvasta. Pidän myös kirjailijattaren teoksista. Eurooppalaisena Afrikassa on aivan mahtava ajankuvaus ja itseensä vähemmän vakavasti suhtautuvan kirjailijan välillä ironinenkin kuvaus omasta elämästään. Se on myös koskettava tarina naisesta, joka halusi saada jotain aikaan, mutta jonka eteen kohtalo heitti koettelemuksia koettelemusten jälkeen. Minuun vetoaa vapaudenkaipuu, joka vie Karen Blixenin kauas suvustaan ja kodistaan. En tiedä, oliko hän sitten koskaan oikeasti vapaa tai löysikö etsimäänsä. Jotenkin tuntuu, että todellisuus taisi saada hänet kuitenkin jossain kohtaa kiinni.

On vaikea erottaa kirjaa kirjailijasta. En oikeasti tiedä, paljonko tarinan tosipohjaisuuden tietäminen vaikuttaa kirjasta pitämiseen ja paljonko on kyseessä teoksen kirjalliset ansiot. Fanitan, enkä oikeastaan edes välitä.

Blixenin kertomuskokoelmat taas ovat kaikessa goottilaisuudessaan ja mystisyydessään tarinankerronnan helmiä. Niitä lukiessa voi miltei kuvitella takkatulen rätinän ja valon heijastukset kertojan kasvoilla, itsensä taljalle istumaan ja lumoutuneena kuuntelemaan tarinaa auki kerivää ääntä. Talviset tarinat, Seitsemän salaperäistä tarinaa, Viimeiset tarina - kaikista olen nauttinut.

Ihanasti elokuva toi taas nämä nuoruuden suosikit mieleen. Lukulistanikin kasvoi muutamalla kirjalla, vanhoilla tuttavilla tällä kertaa.

Paluu nuoruuteen - Karen Blixen : Suuret tarinat

Tätä bloggausta oli jotenkin vaikea aloittaa. Aihe taisi tuntua liian läheiseltä ja tutulta. Karen Blixenistä olen tykännyt tosi kauan. Siis nimenomaan itse kirjailijasta hahmona, persoonana ennen kuin olin lukenut häneltä yhtäkään kirjaa. Liityin nimittäin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon vuonna 1986 ja yhtenä liittymistarjouksen ilmaiskirjana oli Judith Thurmanin Karen Blixenin elämänkerta. Tämä oli ennen kuin "Elämäni Afrikassa" nousi elokuvan myötä kaikkien tietoisuuteen, mutta minuun kolahti samantien.

Karen Blixen rakasti tarinoita ja piti itseään yhtenä viimeisistä suurista tarinankertojista. Hän myös eli kuin suurta tarinaa toteuttaen. "Eurooppalaisena Afrikassa" ja "Varjoja ruohikolla" näyttävät yhden puolen hänen kerronnastaan ja perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin. Niiden kautta saamme tutustua tarkkanäköiseen ja pohdiskelevaan kertojaan, joka vaihtaa komiikasta tragediaan mestarin joustavuudella.

Toiselta puolelta löytyvät mm. "Suuret tarinat" -teoksen sisältämät "Seitsemän salaperäistä tarinaa" ja "Talvisia tarinoita". Salaperäisissä tarinoissa romantiikan aatteiden ja tyylin mukaisesti eri puolilla Eurooppaa seikkailevat aateliset, taiteilijat tai muuten vain omalaatuiset henkilöhahmot. Hahmojen eteen osuu poikkeuksetta traagisia tapahtumia, joiden edessä he yleensä toteuttavat kohtalonsa loppuun asti taistellen, mutta kuitenkin myös osaansa taipuen. Sävyltään ainakin minulle tulee mieleen Venetsian karnevaalit ja niiden aikaiset naamioleikit sumuisten kanaalien reunoilla.

Talviset tarinat sijoittuvat pääasiassa Tanskaan ja ovat asteen verran raskasmielisempiä. Ehkä sen vuoksi minun on hiukan vaikeampi päästä niihin sisälle, niin erikoiselta kuin se ehkä syntyperältään suomalaistakin suomalaisemman henkilön suusta kuulostaa. En vain itse ole millään tasolla taipuvainen raskasmielisyyteen, joten kovin tummat sävyt tuppaavat minua lähinnä vähän väsyttämään.

Kaikkia tarinoita on kuitenkin nautinto lukea. Kieli on mahtavaa, myös suomennoksessa (Saija Palsbo & Juho Tervonen) ja tarinoissa on loppuun asti mietitty klassinen rakenne. Mestari on aina mestari. Karen Blixenin tarinoiden lukemiseen oman mausteensa antaa myös hänen elämäntarinansa tunteminen. Jotenkin hän onnistui kirjoittamaan tarinoihin sen saman tunnelman, urheuden ja kohtalonuskon, jotka välittyvät hänen omista vaiheistaan ja valinnoistaan.