(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi. 

(Luku)päiväkirja: Melko vanha True Crime

 Mikään ei piristä niin kuin kunnon murha. Kirjoissa siis. Dekkarien hyväätekevät vaikutukset toki tunnetaan ja näköjään sama toimii luettaessa myös hyvin kirjoitettua historian tietokirjallisuutta, varsinkin kun tutkitaan satoja vuosia vanhaa True Crime - tapausta.  

Mirkka Lappalainen - Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta

Arvostelukappale kustantajalta 

Tarvitaan vettä laastintekoon, mutta porvoolaisesta kaivosta löytyykin siellä vuosia lojunut ruumis. Liekö tuo jo vuosia sitten kadonneeksi merkitty kartanonisäntä ? 

Murhaksi todettu rikos toki tutkitaan, mutta lopullista ratkaisua ei löydy. Ajan myötä legenda elää, muuttuu vähäsen, mutta edelleen kiehtoo ihmisten mieliä. Huonoa ja siveetöntä elämää viettänyt isäntä, oudot palvelijat, syrjäinen kartano ja levoton aika tarjoavat puitteet monille tarinoille. 

Murhaajaa lienee vaikea löytää 340 vuoden takaa, mutta Mirkka Lappalainen tarttuu kysymykseen siitä, miten oikeusjuttu oikein etenikään ja menikö kaikki niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Korona-ajan viihdykkeeksi ja mielenvirkistykseksi hän teoksen kirjoittamisen mainitsi kertoessaan siitä bloggaritapaamisessa. (Huvinsa tietysti kullakin :-) Suurin osa käytettävissä olevasta aineistosta löytyy ilmeisesti digitalisoituna oman koneen kautta, joten sinänsä tutkimus kuulosti varsin eristysaikoihin sopivalta aktiviteetilta. 

Mirkka Lappalaisen Kustaa II Adolfista kertova Pohjolan leijona voitti Tieto Finlandian vuonna 2014, joten oli lupa odottaa vetävää ja kiinnostavaa teosta tästäkin. En ole tuota aiempaa kirjaa lukenut (vaikka se on lukulistalla odotellut), mutta tähän saamaani arvostelukappaleeseen tartuin hanakasti. Enkä myöskään pettynyt. 

Smittenin tapaus on mielenkiintoinen, eikä murhajuttu häviä nykyajan rikostarinoille laisinkaan. Omaneduntavoittelua ja pahaa tahtoa riittää. Oikeusjutun käänteet ja todisteiden analysointi eivät kuitenkaan ole ainoita kirjan ansioita. Lukija saa samalla rautaisannoksen ajankuvaa sekä myöskin tietoa historiantutkijan arjesta ja vuosisatojen takaisia asioita tutkittaessa kohdattavista haasteista. Suomen eri kaupungeissa riehuneet tulipalot tuhosivat aikoinaan paljon muutakin kuin vain rakennuksia. Yllättävimmäksi ehkä kuitenkin koin 1600-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja arkistoinnin (byrokratian) määrän. En oikein tiedä, mitä ennen kuvittelin, vai olinko yleensä edes ajatellut asiaa.  

Monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu teos sai minut lukemaan kirjan ilman poikkeamia toisiin teoksiin. Se on nykyisessä kirjahyppelymoodissani melkoinen saavutus ja kertoo luettavan kiehtovuudesta. Ehdottoman suositeltava opus kaikille historiasta ja/tai rikostarinoista kiinnostuneille. 

Ja toinenkin historiallinen

Kuten kirjaversumin ominaisuuksiin kuuluu, olen viimeisen kuukauden aikana lukenut myös toisen tietokirjan historia-aiheella. Itse asiassa tämän kirjan kuuntelin ja se sopi hämmästyttävän hyvin äänikirjaksi. Sitä voisi kuvitella, että keskiajasta kertova tietokirja olisi täynnä kuivaa faktaa vuosilukuineen ja nimineen eli keskittymistä vaikeuttavia elementtejä, mutta tätä kuuntelin herpaantumatta jopa useamman luvun kerrallaan. 

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta

Äänikirja Storytelista 

Kyseessä on lukulistallani Pohjolan leijonan tapaan jo vuosia kummitelleesta tietokirjasta. Pimeä aika ilmestyi 2019. 

Kirjassa Jaakko Tahkokallio nostaa esille keskiajasta kymmenen yleistä käsitystä, jotka ovat vahvasti muokanneet niin populaarikulttuuria kuin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä aikakauden tutkimusta. Sitten hän kylmän rauhallisesti repii kyseiset myytit kappaleiksi uusimpien tutkimustulosten avulla. 

Kirjaa kuunnellessa joutui uudistamaan omia, kouluopetukseen, romaaneihin, elokuviin ja muuhun mediakommunikointiin perustuvia käsityksiään. Noitavainojen yleisyys, kirkon valta, taikauskoisuus, väkivalta ja monet muut oletukset ovat luoneet kuvaa aikakauden ihmisistä ja heidän toimistaan. Tahkokallion kirjan mukaan suurin osa keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon kuvauksesta sekä jopa aikakauden kuvaaminen nimenomaan pimeäksi, on kuitenkin ennemminkin 1700- ja 1800-lukujen tieteilijöiden tapa nostaa oman aikakautensa ajattelijoiden ja filosofioiden arvoa, kuin varsinaista tutkimukseen pohjautuvaa tieteellistä käsitystä. Mielenkiintoista. 

Erityisen hyvin yleistyneitä käsityksiä keskiajasta kuvaavat jokaisen luvun alussa olevat "romaanin" tekstipätkät. Ne ja niiden edustamat näkemykset kyllä tunnistaa. Siitä onkin sitten helppo edetä varsinaiseen luvun tieto-osuuteen kuulemaan, miksi kyseinen pätkä ei voikaan vastata historiallista todellisuutta. 

Samalla kun oppii uusia ajatuksia keskiajan historiakuvauksesta, voi myös miettiä sitä, miten jokaisella ajalla on tapa kirjoittaa historiaa uusiksi omasta näkökulmastaa, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. En usko tuon tavan kadonneen mihinkään ja nykyisen monimediaviestinnän aikakaudella se tietysti korostuu ja on havaittavissa vielä entistä selvemmin. Pitää vain osata (ja haluta) katsoa. Mielenkiintoisen historiakatsauksen lisäksi kirjan tärkeintä antia onkin se pieni ravistelu ja herättely, jonka kohteeksi lukija väkisinkin joutuu. On aika pelottavaa huomata, miten itsestäänselvinä sitä on tietylaiset käsitykset vuosien varrella omaksunut. 

Aikajumitusta Suomen historiassa - mielenkiintoista luettavaa

Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.

Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa 

- Panu Rajalan kirjoittamat elämäkerrat Juhani Ahosta tai Olavi Paavolaisesta.

- Mika Waltarin Suuri Illusioni

- tai Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman dekkarit

Esimerkkejä löytyisi varmasti muitakin, mutta nuo nyt muistuivat pikaiseltaan mieleen.

Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.

Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.

Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.

Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.

Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.

Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta. 

Enni Mustonen : Emännöitsijä 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä. 

Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin. 

Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.

Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.

Enni Mustonen : Ruokarouva 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä. 

Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa. 

Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla. 

Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi. 

Eikä siinä kaikki

Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.

Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.  

Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.

Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa.