Enkä ole ainoa, Siellä tuntuu aina olevan muitakin innokkaita. Onneksi. Vandaalit pysyvät kauempana ja pysykööt. Minä ainakin puolustan kirjastoani, jos jotain outoa siellä huomaan ja niin uskon muidenkin tyytyväisten kävijöiden tekemään. Ollos siis varoitetut ne, joilta ehkä mustia ajatuksia kirjojen suuntaan saattaa löytyä...
Sellainen huono puoli tuossa kirjaston aukiolossa tietysti on, että lukulista sotkeentuu ylenmäärin helposti. Niin kävin nytkin - Tämä kertakaikkiaan vain vilkutteli vastustamattomasti Bestseller-hyllystä, vaikkei minun pitänyt sillä kertaa lainata mitään.
Hyvä, että vilkutteli.
Kirjastosta
Lukulista siis meni uuteen järjestykseen ja mikäs siinä. Satua on aina ihana lukea. Luokittelin tämän fantasiaksi, mutta jotenkin tästä puuttuu sellainen seikkailun vauhti, jonka yhdistän perinteiseen fantasiaan.
Onhan kirjassa tietysti lohikäärme ja ritari ja demoneja ja keijuja ja... mutta silti. Rytmiltään ja epätodelliselta tunnelmaltaan tämä on kuitenkin satu. Tiedättehän, vaikka fantasiakirjoissa tietysti on paljon satua, niiden kuitenkin kuuluu tuntua todelta ?
Esitänkö asian epäselvästi? Ei minulta löydy nyt selkeämpää selitystä. Tämä on ihan tunnepohjainen juttu. Ehkä minunkin ajatuksiani sotkee naaraslohikäärmeen hengityksestä syntyvä sumu, joka tarinassa himmentää sitä hengittävien muistin.
Axl ja Beatrice ovat vanha pariskunta, joka toteaa unohtaneensa yhteisen elämänsä. He päättävät lähteä matkaan poikansa kylään ja muuttaa tämän luokse. Matka on pitkä ja vaarallinen. Tien päällä he tapaavat muita kulkijoita, jotka kaikki jotenkin ajautuvat heidän kanssaan samaan suuntaan. On Arthurin vanha ritari, nuori poika ja mestarisoturi. On munkkeja, harhailevia naisia ja jopa vuohi. Tarina kehkeytyy auki verkkaisesti kiemurrellen ja eri aikoja ja henkilöitä yhteen kutoen.
Pidin kovasti pariskunnan matkakertomuksesta vähän yli puoleenväliin saakka. Sitten tapahtui jotain ja tarina jäi jotenkin paikalleen junnaamaan.. Kyllähän siinä kovasti tapahtui asioita, mutta jotenkin ne eivät vieneet minnekään. Aivan lopussa sitten taas palattiin polulle ja loppuratkaisu jäi mieleen kummittelemaan ja vaatimaan tulkintaa.
Hahmot ja viittaukset historiaan ja kaikkien tuntemiin tarinnoihin tietysti toivat oman suolansa, mutta minusta kirjan ansiot ovat nimenomaan sen omalaatuisessa, unenomaisessa tunnelmassa. Ehkä pieni kyllästymiseni johtuikin siitä, että tapahtumat jotenkin terävöityivät. En tiedä.
Kaikkiaan mielekiintoinen tuttavuus ja tyylillisesti verkkaisuudessaan juuri sellainen, jonka yhdistän Ishiguroon. En ehkä kuitenkaan ole ihan niin ihastuksissani kuin Pitkän päivän ilta -kirjan luettuani tai nautiskeltuani Yösoittoja - novelleista.
Mistähän muuten johtuu, että noiden kahden jälkeen on kestänyt näin kauan tarttua Ishiguroon uudelleen, vaikka pidin molemmista ihan hurjasti ? Vaatiikohan Ishiguron lukeminen jotenkin aivan tietynlaista mielentilaa?
