(Luku)päiväkirja: Dekkariviikon historiallinen

Helteinen paahde rannalla ja laukusta löytyvä dekkari lienevät yksi klassisimpia yhdistelmiä. Tosin minulla dekkarit sopivat myös sohvanurkkaan, junanpenkille, puistopiknikille, puutarhatuoliin, yöpöydälle, lentokoneeseen ja miltei minne tahansa muuallekin. Rantadekkarissa on kuitenkin sitä jotain ja rikosten ratkaisu itseoikeutettua laiturilukemistoa.

Nyt en tosin ole laiturinnokassa, mutta Atlantin ranta on kävelymatkan päässä. Vielä kun töiltä ehtisi. 

Tämän dekkarin kuitenkin luin jo ennen reissuunlähtöä ihan vain siksi, että olisi dekkariviikolle edes yksi artikkeli kirjoitettavana. Laiska lukija ja bloggaaja kun olen ollut viime aikoina.  

Historiallinen dekkari on yksi lempigenreistäni ja siksi yleensä ne tulee luettua varsin nopsaan, kun vastaan osuvat. Tällä kertaa ollaan 30-luvun Helsingissä. Kansa on edelleen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Helsingin rikospoliisin "punikkipoliisi", Arpia Haahti, joutuu kollegansa kanssa selvittävään visaista nuoren naisen murhaa, joka yllättäen liittyy myös kansainväliseen vakoiluun. 

Pauli Jokinen : Jääleinikin kuolema

Äänikirjan lukijana Panu Vauhkonen

Storytel

Varsin mielenkiintoinen miljöö siis. 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvia dekkareita on ilmestynyt viime vuosina useampiakin. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja, Nina Hurman Rouge, Terttu Autereen Juhani Kuikka-sarja, näin joitakin mainitakseni. Tämän naiskirjailijoiden sarjan perään luin nyt Pauli Jokisen todelliseen,  rikokseen perustuvan, Jääleinikin kuolema. 

Pauli Jokinen on järjestänyt Helsingissä murhakävelyjä ja tutustunut kaupungin rikoshistoriaan. Jossain kohtaa häntä jäi vaivaamaan ratkaisematta jäänyt nuoren naisen murha. Niinpä hän kirjoitti dekkarin, jossa murha, miljöö ja historialliset henkilöt ovat oikeita, mutta juoni, murhan tausta ja murhaaja fiktiivisiä. Mielenkiintoinen konsepti. 

Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan. 

Kansanosien väliset jännitteet tulevat näkyviin politikoinnissa, poliisin eri osastojen välisissä kahnauksissa sekä Haahtian kollegojen asenteissa ja käytöksessä. Oli mielenkiintoista pohtia, miten kokemukset  muokkaavat asenteita, niin hyvässä kuin pahassa. 

Itse juoni jääkin vähän kaupungin ja ihmishahmojen jalkoihin. Osittain ehkä siksi, että se oli kiemurainen ja moneen suuntaan polveileva. Saattaa olla, että kiemurat vähän sotkeentuivat äänikirjamuodossa (ja koska kuuntelin autoa ajaessa, jolloin huomio tietysti on enemmän tiessä kuin tarinassa), ja tarina olisi pysynyt paremmin kasassa luettuna. Nyt kuitenkin vähän jouduin pohtimaan, missä mennään ja varsinkin lopussa uusia kuvioita ilmaantui jatkuvalla syötöllä niin, että itse  murhaajan paljastuminen jäi vähän toissijaiseksi. 

Kaikkiaan kuitenkin oikein kelpo dekkari, joka sopii vallan mainiosti laiturilukemiston lisäykseksi, ja dekkariviikon bloggaukseen. 

(Luku)päiväkirja: Omassa kuplassa

Torstai 26.3.2020

Se on jo torstai!

Ei voi olla totta, vaan on se.  Viikot menevät nopeasti omassa kotikuplassa. Todennäköisesti sen takia, että hommaa riittää yli käytettävissä olevan ajan. Vähän rupeaa tämä täti olemaan rähjääntynyt näin vähän ennen viikonloppua.

Töissä on tahti kiihtynyt. Tiedä sitten, onko kyseessä viimeinen aalto ennen rysäystä, mutta ainakin nyt tekemistä riittää. Tosin nämä taitavat olla jo aiemmin aloitettuja juttuja, uusia ei ole näkynyt.
Kotona koulu jatkuu muksuilla ja taitavat jo olla aika tottuneita. Huomenna ihmetellään eka videopuhelutunti Toton kanssa :-)

Kun töihin ja kouluun sitten yhdistää ruokahuollon ja muut kotijutut, niin ovat vuorokauden tunnit melkoisen täynnä.

Kolmesta asiasta olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni - sekä oman että perheen mielenterveyden kannalta.

1) Vähintään kerran päivässä minun pitää päästä ulos, edes vähän. Nyt kun aurinkokin on hellinyt meitä keväisellä valonpaljoudella.

2) Ruoan pitää olla hyvää, mielenkiintoista ja vaihtelevaa. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka sitten ruoanlaitossa olisikin vähän enemmän hommaa. Onneksi on isot pojat. Varsinkin näin koeviikolla on esikoinen kunnostautunut keittiössä. Tänään minua hellittiin illan puhelinpalaverissa viereen kannetuilla quesadilloilla. Luksusta!

3) Kirjoja pitää saada luettua. Edes vähän. Olen juuri ja juuri ehtinyt kuuntelemaan Toton kanssa iltaisin hetken Neron päiväkirjan osaa Viimeinen oljenkorsi. Toto ilmeisesti tykkää, minä vähän tylsistyn. Ilmiselvästi en ole kohderyhmää.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tartun näköjään automaattisesti dekkareihin. Sain loppuun J.P. Koskisen Tammikuun pimeä syli-romaanin ja aloitin heti perään Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kolmannen osan Elämänlanka.  En siis missään tapauksessa kaipaa mitään kovasti jännittävää, taitavat uutiset riittää sitä osastoa, vaan ennemminkin mielenkiintoista ja leppoisaa. Varsinkin Ellen Lähde vastaa kuvausta. Olen aivan ihastunut henkilöhahmoon. Olen tainnut löytää eläkepäivieni esikuvan.


Sunnuntai 29.3.2020

Terveisiä kuplasta! Töitä tuli viikolla tehtyä lopulta niin paljon, etten vielä lauantainakaan saanut istuttua paikoillani edes yhden lukupäiväkirja-tekstin vertaa. Onneksi aurinko on paistanut, niin sain purettua levottomuuttani edes ulkona kiertelyyn.

Tänään oli ihanaa puuhastella pihalla. Huomasin raparperin päässeen taas lehtiensä kanssa alkuun ihan huomaamatta ja ruukusta löytyi niin minttu kuin timjami jo aivan vihreinä. Mahtavaa, kun tulee kevät ja kesä (huolimatta lähipäiville ennustetuista pakkasista).

Lukeminen on ollut kevyttä, pehmoa ja dekkaria, eli juurikin tällaiseen aikaan sopivaa. Vieläkin tekisin mieli tarttua johonkin samanlaiseen. Pitää katsoa, mitä varastoista löytyy. Omat Korona-ajan luetut alla listattuina tältä viikolta.


Viikolla loppuun luetut :

J.P. Koskinen: Tammikuun pimeä syli 
Jokinen on kirjoittanut käsittääkseni dekkarisarjan, jossa on osa joka kuukaudelle. Tammikuusta siis aloitetaan. 
Juho Tulikosken isä on surmattu ja hänen enonsa, nykyisin yksityisetsivänä toimiva entinen poliisi, pyytää apua murhan tutkinnassa. Matkan varrella tulee vastaan vanhoja tuttavuuksia ja historia tuntuu hiipivän väkisin mukaan nykyhetkeen. Vastaan tulee kaikenlaisia vähän omituisia käänteitä, mutta kaikkiaan kirjan parissa viihtyy. 

Eppu Nuotio : Elämänlanka 
Ihan mahtava Ellen Lähde, suuri suosikkini pehmodekkarien päähenkilöistä. 

Elly Griffiths: Käärmeen kirous 
Ruth Galloway osuu jälleen paikalle, kun ruumis löytyy. Tällä kertaa kirjassa on mystiikkaa, vanhojen hautojen kirouksia, sekä proosallista huumekauppaa. Lisäksi tietysti mietitään ihmissuhteita. 

Luettavaa Korona-aikaan

Korona-aika on monelle hankala paikka. Aktiivinen elämä muuttuu yht'äkkiä kotinurkissa kyhjöttämiseen. Vaikka lenkillä voi käydä, pienentyy elämäpiiri melkoisen dramaattisesti. Sitä voi kiukutella ja harmitella, tai sitten voi käyttää vapautuvan ajan kotoiluun. Luulisin lukemisenkin lisääntyneen, tai ainakin siihen käytettävissä olevan ajan.

Vaan mitä lukea ?

Huomaan vältteleväni enemmän tai vähemmän tietoisesti kaikkea liian jännää, ahdistavaa tai erityistä keskittymistä vaativaa. Minulla työtahti on pikemminkin kiihtynyt ja päivät pidentyneet, joten illan lyhyehköön lukuhetkeen pitää saada jotain rentouttavaa. Eikä mikään sovi siihen paremmin kuin "pehmodekkari" eli sellainen, jossa ei ole raakoja kuvauksia, päähenkilö ei välttämättä kuulu laisinkaan virallisiin lainvalvojiin ja pahiksetkin pysyvät jollain tavalla perusmotivaatioiden parissa. Toki jotain mielikuvituksellista ja uskottavuuden rajoja venyttävää voi kirjasta löytyä, mutta ei liikaa.

Viimeisen kahden viikon aikana olen (lastenkirjojen lisäksi) tarttunut kolmen eri dekkarisarjan edustajiin ja niitä kaikkia voin lämpimästi suositella, kun tekee mieli rentoutua hyvän kirjan parissa.

Tänään sain loppuun Ruth Galloway-sarjan neljännen osan. Käärmeen kirous vie lukijan ehkä aiempia osia enemmän myös mystisiin kokemuksiin, mutta perusjuonessa on myös paljon ihan normaalia rikosvyyhdin selvitystä. Pidin tästä osasta jotenkin enemmän kuin aiemmista.  Ehkä olen oppinut tuntemaan henkilöhahmoja ja he ovat myös jotenkin muuttuneet innhimillisemmiksi. Tällä kertaa arkeologi Ruth ei myöskään ole ihan niin keskiössä rikoksen ratkaisussa vaan muilla henkilöhahmoilla
on enemmän tilaa.

Ellen Lähde-sarjan kolmas osa Elämänlanka oli ihan pakko saada käsiini mahdollisimman nopeasti sen ilmestyttyä. Ellen on riemastuttava hahmo ja hänen mutkaton elämänasenteensa ja loppumaton uteliaisuutensa saavat hyvälle mielelle. Toivon totisesti pysyväni itse yhtä aktiviisena.

Tällä kertaa Ellen on vaihtanut maisemaan Turusta Berliiniin vahtimaan poikansa kaksosia. Samaan aikaan Berliinissä vietetään elokuvajuhlia ja niiden aikana esitetään myös suomalaisen ohjaajan viimeisin teos. Elokuvan tähtinä esiintyvät niin ohjaajan entinen kuin nykyinen vaimo. Kolmiodraama kiinnostaa Elleniä ja sen ympärillä alkaakin pian tapahtua outoja.

Miljöövaihdos on piristävä, vaikka Turku onkin lähellä sydäntäni. Tarina on myös mielenkiintoisesti kirjoitettu. Minä pidin lukujen välissä olevista aiheena olevan elokuvan kohtauksista. Ne elävöittivät lukemista mukavasti.

Kaikkiaan Elämänlanka on ehkä näistä kolmesta sarjasta kaikkein rentouttavin. Ei raakoja rikoksia, mutta mielenkiintoisia (joskin ehkä vähän kliseisiä) henkilöhahmoja ja mukavasti kulttuurikiemuroita juonessa mukana.

ulkoasu Timo Ahola 

Kolmantena mainnittakoon juuri aloittamaniuusi  sarja, jossa JP Koskinen kirjoittaa dekkarin joka kuukaudelle. Aloitus tapahtuu tietysti tammikuusta ja ilmeisesti Murhan-vuosi sarja on päässyt toistaiseksi toukokuuhun saakka.

Tammikuun pimeä syli alkaa, kun Juho Tulikosken taiteilijaisä surmataan ja nykyään yksityisetsivänä toimiva setä pyytää Juhoa avukseen murhan tutkimisessa.

Nopeasti tuntuu siltä, että vuosia sitten tapahtunut katoaminen liittyy kummasti nykyajan rikoksiin. Juoni kiemurtelee tummasävyisissä tunnelmissa. Kyseessä ei ole varsinaisesti pehmodekkari, vaan vivahde on enemmänkin Marlowe-tyyppisessä synkkyydessä, mutta kyllä tämän voi silti laittaa samaan sarjaan edellisten kanssa.

Kirjassa ei ole raakoja kuvauksia ja Koskisen mielikuvitus takaa yllättäviä käänteitä ja odottamattomia motiiveja. Varsin viihdyttävää.


Elly Griffiths: Käärmeen kirous - ja koko Ruth Galloway-sarja 
JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli - ja koko kuukausisarja 
Eppu Nuotio : Elämänlanka - ja koko Ellen Lähde-sarja