Le keittokirja

 

Oi, että miten ihana kirja. 

Le keittokirja on Teresa Välimäen viimeisin keittokirja, jonka toivoin (ja sain) joulupukilta. Yleisen kokkausjumin kourissa olen vain nautiskellut kirjan tunnelmasta, resepteistä ja kuvista, mutta näin laskiaissunnuntaina alkoi tehdä mieli jotain kesästä muistuttavaa. 

Kesä kirjassa tuleekin vastaan joka sivulla. Hanna Hurtan kuvat suorastaan hehkuvat aurinkoa ja Etelä-Ranskan lämpöä. Samoin reseptit tuovat tuulahduksen kirjoittajan Lounais-Ranskassa viettämistä kesistä. Minutkin piirakat, aperon herkut ja monet muut reseptit veivät heti kiireettömään tunnelmaan kaskaiden sirityksen ja ihoa hellivän pehmeän lämmön keskelle. Tuli kauhea ikävä Ranskaan. 

Onneksi resepteistä löytyy vaihtoehtoja myös keskelle suomalaista talvea. Tulinen linssikeitto ei meillä ollut ihan niin tulinen kuin reseptin nimi antaa ymmärtää. Oli pakko pistää vain puolet chilistä, jotta varmasti kaikki pöydässä olijat saavat syötyä. Kaikki myös söivät, hyvällä halulla ja nautiskellen. Enkä ollut edes sauvasekoittimella surrannut linssejä sileiksi. Se oli varmasti se sitruunainen crème fraîche, joka aateloi keiton ruokapöydässä kaikkien suuhun sopivaksi. Lisäksi tietysti pistettiin vielä kuivumaan päässeestä hapanjuurileivästä tehdyt krutongit, joita ei alkuperäisestä reseptistä löydy, mutta jotka maistuivat sopassa mukavasti.

Illaksi tein kirjan ohjeella myös purjo-pekoni-herkkusieni piirakan. Quiche-tyylistä piirakkaa ranskalaisemmaksi ei kai resepti voi mennä. Jo tuoksu houkutteli jälkikasvun keittiöön kuikuilemaan, mitä illalla on luvassa.

Kuva: Readme (Hanna Hurtta)

Kirjasta löytyy reseptejä aamun, lounaan ja illallisen herkuiksi. Lisäksi on katettu ranskalaisista ranskalaisin apero eli se hetki, kun rentoudutaan ennen illallista, juodaan lasillinen, seurustellaan ja napostellaan pieniä suolaisia herkkuja. BBQ-ilta on eroteltu ihan omaksi luvukseen ja tietysti sekä jälkiruoat että juustot huomioidaan. Varsinkin kesäkokille tästä kirjasta löytyy ohjeita Ranska-tunnelmointiin ilman tarvetta reissata paikan päälle. 

Reseptit ovat helposti lähestyttäviä ja selkeitä. Ainakin minun silmääni tarkempaan syyniin osuneet vaikuttivat varsin toteutuskelpoisilta ihan suomalaisillakin aineksilla. 

Olisin mielelläni lukenut vähän enemmänkin reseptien taustoista ja erityisesti ihanasta paikasta, joka ne on inspiroinut. Kuten aina kai muistan mainita, minä haluan oikeasti lukea keittokirjatkin. Tosin tämän kirjan parissa aika kuluu myös kuvista nauttiessa. En tiedä, johtuuko omasta, vähän erityisestä suhteestani Ranskaan ja siellä viettämästäni ajasta, mutta kuvista välittyi idyllinen etelän kesä, herkulliset raaka-aineet ja elämännautinto ruokapöydässä.

Meidän poppoomme ei kai Ranskaan pääse kovin nopeasti, ainakaan ennen kesää, mutta onneksi voimme tunnelmoida edes kirjojen ja ruoan parissa kunnes pääsemme Isännän luo Biarritziin. Siellä olemme tavallaan samalla puolella Ranskaa kuin Happy Hamlet -majatalo, josta inspiraatio kirjaan ja sen resepteihin on lähtöisin, vaikka muutaman tunnin ajomatka kai meidät sieltä erottaakin. Ehkä pitäisi kuitenkin lähteä piipahtamaan viikonlopuksi tai peräti viikoksi, paikka näyttää mahtavalta, juuri sellaiselta kuin idyllisen lomaparatiisin Ranskassa kuuluukin näyttää.  

Hyvää joulua! - jotain ensi vuodeksikin

Tämän joulun suosikkikirjakseni osoittautui syksyn kirjamessuilta hankkimani muutaman vuoden takainen joulukirjahittti Hyvää Joulua. Huomasin selaavani sitä joulunpyhinä useampaankin kertaan ja sivuilta löytyi monta reseptiä kokeiltavaksi. Kaikkea en tietenkään ehtinyt tänä vuonna, joten jotain jää ensi jouluun (ja todennäköisesti vielä seuraavaankin).

Olen yleisesti ottaen huono lukemaan jouluisia teemakirjoja. Ne ovat monesti toistoa jo aiemmin luettuun. Perinteissä ei ole mitään vikaa, paistoinhan minä kinkunkin aatonaattona ihan vain sen takia, että "kun kinkkua pitäisi olla" ja odotin äidin piimäjuustoa ja rosollia malttamattomasti. En kuitenkaan halua välttämättä lukea variaatioita vanhasta, vaan mielellään jotain ihan uutta.
Hyvää joulua - kirjassa perinteet ja uudet jutut ovat mukavasti tasapainossa. Ei mene liian vieraaksi, mutta mielenkiinto säilyy - ja aina on herkullista.


Johanna Lindholm, Teresa Välimäki, valokuvat Laura Riihelä 
Oma ostos kirjamessuilta 

Jos jostain pitää tämän kirjan osalta nipottaa, niin tarinallisuutta ei sen sivuilta löydy. Olisin mielelläni lukenut reseptien taustoista tai niiden herättämistä ajatuksista (niin kuin aina). Huomasin puutteen tosin vasta noin kolmannella lukukerralla. Luulen kuvien ja reseptien puhuvan puolestaan, sillä tunnelma kietoo lukijan pauloihinsa ihan joka sivulla. Sitä voi melkein haistaa ja maistaa mielessään esitellyt herkut.

Tulin lopulta joulukuussa kokeilleeksi kahta eri reseptiä. Ihan ensimmäiseksi oli aivan pakko kokeilla mandariiniankkaa. Resepti ei ole työläs, mutta lopputulos juhlava ja kaunis. Kastike oli taivaallista. Se melkein pakotti nuolemaan lautasen (mutta päädyin sittenkin kaapimaan tarjoiluastian ja paistovuoan pohjalta lusikalla).

Jouluaattopöydässä meiltä löytyi parmankinkulla ja salvialla täytetty possunfileerulla. Aivan mahtava kinkun sijainen (itse kinkku syötiin muina päivinä ja erityisesti lämpimissä voileivissä).

Jostain syystä päädyin tänä vuonna kokeilemaan erityisesti näitä pääruokaesimerkkejä. Kirjasta löytyy kuitenkin myös paljon muuta, eikä reseptien käyttöä tarvitse rajoittaa pelkästään jouluun.

Luvut on jaettu houkuttelevasti Talviaamuista napostelun ja pääruokien kautta leivonnaisiin ja vegaaniseen jouluun. Varsinaisen juhlaruokailun lisäksi on osionsa myös ruokalahjoille, koristelulle sekä tietysti juhlapöydän tähteiden käyttöön.

Reseptit eivät aina ole superyksinkertaisia, mutta ne eivät kuitenkaan vaikuta vaikeilta. Kyllähän sitä nyt juhla-aterian eteen voi pientä vaivaa nähdäkin, kunhan ei tarvitse päätyä kyyneliin.

Kaikkiaan Hyvää joulua on oiva kirja joulun tunnelmointiin ja talvikauden ideoiden etsintään. Tästä kirjasta on iloa useammaksi vuodeksi.

Metsän kronikka - Tarinoita puista

Osuuskumman antologiat ovat suosikkejani. Vaikka ne välillä ovat hieman epätasaisia, on luvassa aina joukko mielenkiintoisesti kääntyviä ja vääntyviä juttuja. Metsän kronikka ei ole poikkeus. Metsää, metsän asukkeja ja ihmisen suhdetta puihin tarkastellaan mielikuvituksen kaikista kulmista.

Vaikka kokoelman tarinat ovat erilaisia, yksi asia yhdistää. Puut ja metsät ovat ihmisille ja maailmalle tärkeitä. Ilman niitä ei ihmisillä ole mahdollisuuksia. Metsissä on elinvoimaa, jota tulee vaalia tai se voi kääntyä meitä vastaan.

Kuva Osuuskummalta 

toim. Anu Korpinen, Mia Myllymäki : Metsän kronikka - tarinoita puista
Luettavaksi kustantajalta 

Luin kirjaa pidemmän ajan kuluessa, tarinan sieltä toisen täältä. Tällä kertaa on vaikeampi nimetä suurinpia suosikkejani, mutta ehkäpä Tarja Sipiläisen Resonointia puiden ja ihmisten välisestä yhteydestä vielä silloinkin, kun puu on jo rakennuksen seinänä oli jotenkin herttainen ja henkilöhahmoiltaan viehättävä.

Toinen tarina, joka jäi mieleen oli Mia Myllymäen Nuutin taikapuut, jossa puiden käytöstä joutuu maksamaan omalla uhrauksellaan. Siinä olisi hyvää ohjetta kaikille metsänkäyttöä suunnitteleville.

Myös Kari Välimäen Kuolematon antaa lukijalle pientä tyydytystä siitä, miten metsäkin voi joskus ottaa asiat omiin käsiinsä.

Jussi Katajala puolestaan on muutenkin suosikkejani tarinoidensa seikkailullisuuden vuoksi, eikä hän petä nytkään. Fantasiaelementtejä, hyvää, pahaa, kostoa, rakkautta - Jep. Tykkäsin Suuren tammen varjossa -tarinasta.

Muutkin tarinat ovat mielenkiintoisia. Niissä kuljetaan dystopia-ympäristöstä avaruuteen, puunhengistä metsän valtiaaseen.

Minulla on vielä lukematta tämän vuoden Tieto-Finlandian voittaja Metsä meidän jälkeemme. Pitäisi varmaan ottaa se tähän perään lukulistalle. Assosiaatiot ovat todennäköisesti mielenkiintoisia.

Kirjan sisällysluettelo : 
Anu Korpinen: Esipuhe
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Tarja Sipiläinen: Resonointia
Nadja Sokura: Tyttö tuli puun juurilta
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
Kari Välimäki: Kuolematon
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Teresa Myllymäki: Matkaajat
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
Anne Leinonen: Valo kuvun alla
Anni Kuu Nupponen: Puulaulu

Mitä Mozart joi?

Mitä Mozart joi? Mitä tarjosi Clara Schumann lettukesteissään? Mitä kantoi askeetti Gregoriuksen äiti pojalleen syötäväksi?
Tämä kirja vastaa moneen kysymykseen, joita et ehkä olisi tullut ilman sitä edes kysyneeksi. Musiikinhistorian tähtien ruokatavoista nimittäin.

Syötävät sävelet - vieraana säveltäjien pöydissä 
Susanna Välimäki
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Tämä olisi itse asiassa oikeasti ollut jo elokuun kuukauden keittokirja, mutta unohduin lueskelemaan sitä pidemmäksi aikaa. Tämä on nimittäin vallankin mainio opus kuuluisien säveltäjien ja soittajien suhteesta ruokaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan : Taiturilliset kokit, Herkuttelevat syömärit ja Askeettiset tankkaajat. Jokaiseen osioon riittää mielenkiintoisia anekdootteja ja tietysti myös kuvatun musiikin jättiläisen resepti - joko hänen omansa tai jotenkin muuten hänen ruokatottumuksiinsa liittyvä.

Siitä en sitten ole ihan varma, miten paljon tämä kirja palvelee varsinaisena keittokirjana. Kun herkuttelijat ovat vuosisadan tai parin takaa, eivät heidän herkkunsa välttämättä houkuttele nykyruokavaliota noudattavaa. Onneksi reseptejä on (pikkuisen) modernisoitu, joten ihan mahdotonta ei niiden käyttäminen liene. Voisin hyvinkin kuvitella musiikillisia iltamia vaikka Mozartin musiikin parissa, hänen lempijuomaansa siemaillen - ja vatsan täydennykseksi sitten vaikka Brahmsin gulassia. Samalla tavalla näyttivät suurin osa kuuluisuuksistakin lempiruokiaan tarjota, osana musiikkiteemalla vietettävää iltaa.

Susanna Välimäki mitä ilmeisimmin tuntee aiheensa ja osaa myös kirjoittaa siitä hauskasti ja mielenkiintoisesti. Kuvat tuovat lisäulottuvuutta sujuvaan tekstiin ja lukija oppii paitsi kuvatun henkilön ruokatottumuksista, myös hänen elämästään tai aikakauden oloista noin yleensä. Mielenkiintoista - eikä kirja kuitenkaan ole mikään järkäle. Paljon asiaa on saatu mahtumaan 140 sivuun.

Oman musiikkisalongin perustamista suunnitellessa Syötävät sävelet tarjoaa paljon viihdyttävää luettavaa. Ehdottoman suositeltava teos sekä musiikinharrastajalle että ruoasta kiinnostuneelle tai yleensä historiaan mielellään tutustuvalla. Aika monelle lukijalle siis.

p.s. Mozart muuten joi mantelimaitoa, muttei ihan nykyisen terveystrendin mukaisesti :-)