(Luku)päiväkirja: Marraskuun mustuudessa luetut

 

Marraskuu on jo melkein lopuillaan, joten tuskinpa ehdin enää lukemaan uutta kirjaa loppuun listalleni. Keli on melkein koko marraskuun ollut harmaa ja sateinen, joten lukemisessa näkyy tarve keveyteen ja kesään. 

Kesään tietysti liittyy erityisesti Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjamessuilta tarttui mukaan pari Tove Janssonin kokoelmateosta, jotka olivat hurjassa tarjouksessa. Luin ensin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä-kirjan, joten innostus Janssoniin sai ihan uutta vauhtia. 

Myös kirjamessuilta ostamani Boknäsin kirjatorni kotiutui työhuoneeseeni ja lastasin siihen kaikki silmiini osuneet kirjat, joita en ole vielä lukenut, tai sarjat/trilogiat, joista jokin osa on vielä kesken. On varsin nautinnollista pyörittää tornia (kyllä! Se pyörii!) seuraavaa teosta luettavaksi valiten.  Kaikkia lukemattomia en varmastikaan tuolta hyllyiltä vielä löytänyt, mutta on sitä jo tuossakin. 

Virginia Woolf	Vuodet	paperi	suomi
Nellie H Steele	Shadow Beasts	äänikirja	English
Nellie H Steele	Shadow Charms	äänikirja	English
Sophia Jansson	Kolme saarta - isä, äiti ja minä	ekirja	suomi
Satu Tähtinen	Langennut herttua ja muita pulmia	ekirja	suomi
Tove Jansson	Kesäkirja	paperi	suomi
Virginia Woolf	Between the Acts	paperi	English
Ilona Tuominen	Haamupäivä	ekirja	suomi
Raakel Lignell	Kevätuhri	paperi	suomi

Kaikkiaan siis luin 9 kirjaa. Ei liene yllättävää, että joukossa on peräti kaksi Virginia Woolfia. Vuodet ja Between the Acts. Varsinkin viimeksimainittu kiehtoi minua suunnattomasti ja toi mieleen Shakespearen (jota en kyllä ole vuosiin lukenut, pitäisi varmaan taas). 

Äänikirjoja ei marraskuussa ollut kuin kaksi ja ne ihan hömppää. Shadow Library oli alkuun ihan viihdyttävä, mutta sitten alkoi sankarittaren naiivius ja lievä tuittuilu tulemaan liian rasittavaksi. Näyttää pahasti siltä, että tämä sarja ei tule läpäisemään "kolmen osan"-testiä. *

Ilona Tuomisen Kortteli-sarja puolestaan on tuon testin läpäissyt kirkkaasti. Se on juuri sopivaa ja lempeää ja lyhyt Halloween-jakso Haamupäivä leppoisti mieltä mukavasti. 

Samoin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho samoin on läpäissyt testin täysin puhtaasti ja vähän harmittelen, kun se ilmeisesti loppuu tähän osaan eli Langennut herttua ja muita pulmia. Naitettavat henkilöt tietysti loppuivat, mutta tämä sarja on myös ollut sellaista sopivan leppoisaa viihdytystä. 

Nyt viimeiseksi luin Raakel Lignellin romaanin Kevätuhri. Olen sen joskus aikoinaan saanut jostain kirjabloggaajatilaisuudesta ja se on jäänyt odottamaan lukuhetkeä hyllyyn. Kapellimestarin kipuilu lapsuudentrauman, särkyvän avioliiton ja intohimoammatin pyörityksessä oli välillä oikein sujuvaa ja kirja eteni nopeasti. Minä vain olen jotenkin kauhean huono lukemaan ihmissuhderomaaneja ja sellaiseksi minä tällaisen luokittelisin. En nykyään oikein jaksa, jos ei olla kepeässä sävellajissa ja tässä oli melko mollivoittoista - jos nyt sallitaan musiikkia täynnä olevan kirjan kuvaaminen tuolla tavoin. Ehken myös tunne tarpeeksi klassista musiikkia, joten viittaukset teoksiin eri kohdissa eivät merkinneet minulle mitään. Jollekin asiantuntevammalle ne voisivat tuoda lukukokemukseen ihan uuden tason. 

*"kolmen osan testi" = sarja voidaan todeta kiinnostavaksi ja onnistuneeksi, jos luen tyytyväisenä vähintään kolme ensimmäistä osaa, mielellään nopsaan ja putkeen, jos saatavilla

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

(Luku)päiväkirja : Vielä Woolfia - Shakespearelaisittain

Virginia Woolf - lukupiiri on edennyt jo toiseksi viimeiseen kirjaan. En osaa oikein ajatella, ensi vuotta ilman jotain vastaavaa. Joku lukupiiri pitää keksiä. Tämä on ollut todella antoisaa. Keskittyminen yhteen kirjailijaan useamman teoksen myötä sekä valtavan polveilevat ja viisaat keskustelut ovat nostaneet lukukokemukset aivan uudelle tasolle. 

Marraskuun kirjana oli Between the Acts, joka julkaistiin postuumisti. Ainakin Leonard Woolfin mukaan käsikirjoitus oli tarpeeksi valmis. Tuota en osaa arvioida, mutta nautin lukemisesta. Lyhyehkö teos on kokoaan suurempi ja kieputtaa lukijaa taitavasti näkökulmasta ja tunteesta toiseen. 

Pidin tunnelmasta suuren talon puutarhassa kesäisenä iltana etenevän amatöörimäisen teatteriesityksen pyörityksessä. Teatteriesityksen vaiheet ja  historiallisten tapahtumien kuvaukset sekoittuvat yleisön ajauksiin ja sekoittavat niin meidät kuin katsojat näytäntöön. Heilahdukset ajatuksista toimintaan resonoivat mielessäni vahvasti. Tuli mieleen Shakespeare ja pari kuuluisa sitaattia, eikä tietenkään voi välttyä paralleelista Kesäyön unen kanssa. Taisipa kirjassa vilahtaa aasin takapuolikin, vai oliko se joku muu eläin ? En enää löydä kohtaa.  

 Ensimmäinen sitaatti on Macbethistä (tarkistin Googlella, kun en jaksanut selata kirjoja hyllystä. ) 

"Life's but a walking shadow, poor player that struts and frets its hour upon the stage and then is heard no more: It is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing" Macbeth, Act 5, scene 5

Ja sitten se toinen, vähintäänkin yhtä kuuluisa : 

"All the world's a stage, And all the men and women merely players" As you like it, Act 2, scene 7

En ole koskaan lukenut "Miten haluatte" -näytelmää, mutta tuon sitaatin taitaa tuntea suurin piirtein jokainen. 

Niin varmasti tunsi Virginia Woolfkin ja hän taisi olla Shakespearensa lukenut. Tuntuu kuin hän olisi kerrostanut historian, ihmisyyden ja yksilöt sekä katsomaan että näyttelemään, näkymään muille ja tuijottamaan sisinpäänsä. Woolf näyttää lukijalle sisäisen dialogin yksinkertaisuuden ja tiettyjen tunteiden toistumisen henkilöstä toiseen. Silti toiseus nousee etualalle. "Toiset" eivät voi meitä koskaan ymmärtää täysin, samoin kuin näytelmäkirjailijan viestin lopullinen tarkoitus jää kunkin katsojan tulkinnan varaan. On kuin Woolf olisi ottanut Shakespearen näytelmät ja vähän sekoitellut niistä jotain omaa, uniikilla tavallaan.

Minä koen Between the Acts-romaanin vieneen Woolfin tavan kirjoittaa taas askeleen pidemmälle. Nyt ei puhuta pelkästään rakenteellisen tyylin osalta, vaan myös sisällön kerrostumina. Shakespeare-viittaukset voivat tuntua vähän naiivilta yksinkertaistukselta, mutta kuten historiallinen esikuvansa, myös Woolf leikittelee klassisella ja tavallaan niin kovin banaalilla ihmisyydellä. Olemme lopulta aika yksinkertaisia eläimiä, emmekä sitten kuitenkaan. Luulen tämän kirjan helposti kestävän useamman lukukerran ja aina näyttäytyvän hieman eri teoksena. Olin lukenut monia lukupiirin kirjoja jo ennen, mutta Between the Acts on uusi tuttavuus. Palaan sen pariin uudelleen. 

Between the Acts julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Taas kerran en voi olla ajattelematta, mitä haaskausta Woolfin itsemurhan olikaan. Toisaalta kyyninen minäni pohtii, olisiko hänen teoksistaan tullut niin tunnettuja ilman itsemurhan luomaa traagisuuden kehystä. Ei voi tietää. Suuri yleisö kiinnostuu vähemmän taiturimaisesta kirjoittamisesta kuin skandaalin tai traagisen kohtalon tuomistä "erikoistehosteista". Äh, pitänee opetella ajattelemaan positiivisemmin. Joka tapauksessa, olisin halunnut nähdä, minne Woolf olisi vielä kirjoittamistaan kuljettanut. Onneksi on kuitenkin nämäkin teokset ja sittenhän on vielä kaikki ne päiväkirjat. Puhumattakaan kaikista Virginia Woolfiin, hänen perheeseensä tai Bloomsburyn ryhmään liittyvistä kirjoituksista. 

(Luku)päiväkirja: Lokakuun luetut ja jokunen uusi juttu

Että voi ihmisen olo olla erilainen, kun aurinko ilmaantuu. Nuorempana naureskelin isälleni, joka on kärsinyt kaamosmasennuksen oireista niin kauan kuin muistan, mutta nyt huomaan olevani aivan toinen nainen heti, kun taivaalla loistaa. Ei sinänsä mikään ihme. Harmaata, mustaa ja märkää riitti useammaksi viikoksi. 

Toki tuli sekin todistettua, että itsestään kannattaa huolehtia ja vaikka käydä siellä lääkärissä kertomassa, ettei henki oikein kulje. Siinä yhdessä lääkärin kanssa pohtiessamme totesimme, että todennäköisesti vaiva on vanha tuttu stressioire eli yliaktiiviset vatsahapot, joka jo 23 vuotta ovat aiheuttaneet kroonisia yskänpuuskia. Tällä kertaa lääkäri kaivoi arsenaalistaan lääkkeen, jota ei vielä koskaan ole kokeiltu ja, kas kummaa, henki kulkee ja saan sekä puhuttua että käveltyä samaan aikaan yskimättä keuhkojani pellolle tasaisin väliajoin. Voitte uskoa, että olen onnellinen. Toivon, että vaikutus jatkuu ja olen valmis nielemään noita tabletteja joka aamu loppuelämäni ajan. Sen verran suuri on muutos. Hengittämistä helppoutta ei voi millään yliarvostaa.

Kuukauden luetut ja suosikkikuuntelu

Lukeminen on pikkuisen tänä vuonna takkuillut, mutta lokakuu oli silti ihan mukava lukukuu. 

Saldoksi päätyi 8 kirjaa. Useampi dekkari, viihdefantasiaa ja pari klassikkoa. Ihan hyvä kuukausi. Seitsemän e-kirjaa ja yksi painettu (The Waves) - äänikirjat loistavat poissaolollaan, mutta podcasteja olen kuunnellut vaikka kuinka paljon. Uusimpana suosikkinani on ollut viime aikoina funky historiapodcast, joka on juuri sellainen kuin nimi antaa ymmärtää. Todella mielenkiintoista historiaa, mutta ehkä hivenen skandaalinkäryisestä näkökulmasta ja usein aiheena ovat ihmisten halut ja niiden vaikutus naisten (ja miesten ja muidenkin oletettujen) elämään ja historiaan. Emäntänä podcastissa on valloittava seksihistorioitsija tohtori Kate Lister, joka haastattelee vieraitaan historian eri aikakausiin, tapohin ja henkilöihin liittyvistä aiheista. 

Kuukauden (ja kesän / syksyn) suosikkipodcast : Betwixt the Sheets - The History of Sex, Scandal & Society 

Sitten niistä kirjoista. 

Woolfin osalta koitin ottaa lukupiirin tahtia kiinni ja luin peräti kaksi suosikkiani. Flush on herttainen ajankuva koiran kuvitellusta näkökulmasta. Kevyttä Woolfia. Aallot (The Waves) puolestaan on hänen uudistettu tekniikkansa parhaimmillaan. Rakastan tarinan keinuntaa kertojalta (tai pikemminkin ajattelijalta) toiselle ja ajan virran pyörteitä luvusta toiseen. Nautinnollista. Vaatii keskittymistä, mutta kun saa hypättyä veneeseen mukaan on sen keinunta melkein hypnotisoivaa. 

Riley Thorn ja murha naapurissa oli iloinen sekamelska meedioita, ennustuksia, etsiviä ja tietysti inhottavia pahiksia. Lukeminen hengästytti ja oli oikeasti aika hauskaa. Jostain syystä sarjan kakkososa ei nyt ole edennyt. Taidan pelätä tuoreuden ja koheltamisen hauskuuden katoavan jatko-osan myötä. Katsotaan, miten käy. 

Väärä vainaja on nuortenkirjailijana erityisesti tunnetun Tuija Lehtisen uusi aluevaltaus. Eläköitynyt rikospoliisi Erja Repo joutuu vähän vastentahtoisesti selvittelemään ylimääräisen sormen kasvattaneen naisen arvoitusta. Tarina on kiemura, henkilöhahmot lievästi liioteltuja, mutta rakastettavia. Kunnon nuortenkirjan (ja dekkarin) tapaan langat sidotaan siistiin rusettiin. Pidin ja viihdyin. Ihan pätevää luettavaa syksyn pimeisiin iltoihin. 

Puutarhamurha englantilaisittain taas on, no, varsin englantilainen ihan perinteisessä dekkarimielessä. Kun puutarhavajan alta löytyy vainaja, nousevat vanhat salaisuudet pintaan eivätkä edelleenkään ole ihan vaarattomia. Tämä oli vähän niin kuin välipaladekkari (cozy mystery), mutta ihan luettava sellainen. 

C.C.Dragon on viihdefantasian lukijoille tuttu nimi. Hänen kirjansa ovat sujuvia ja hauskoja, eikä Witch's Brew Cozy Mystery - sarja ole poikkeus. 

Ihan hyvä kirjakuukausi siis lokakuussa ja näköjään marraskuussakin on tullut istuttua sohvannurkassa kirja kädessä. Toisinaan kädessä on neule ja kirja/podcast kuuluu puhelimesta. Sain jämälankasukkani valmiiksi, joten en tosiaankaan valita. Tuli opeteltua ihan uusia taitojakin, kun kirjailin sukanpohjiin jo valmiiksi parsintakukkaset. Lopputulos alla hämärässä ja tärähtäneessä kuvassa... 

Woolf ja Vuodet

 Woolfin tarinat jatkuvat. Viimeiseksi luin Vuodet (The Years) - suomennettuna siis. En päässyt lokakuun Woolf-lukupiirin tapaamiseen (kun olin teatterissa katsomassa Addams-familya - perhedraamaa sekin), joten olin lukemisessa vähän jälkijunassa. Minulla ei myöskään ollut kirjaa englanniksi käsillä, joten nappasin Rosebud klassikko-käännöspainoksen kirjamessuilta, kun se osui pinoista käteen. 

En tiedä, onko vika romaanissa vai kielessä, mutta huomaan koko ajan miettiväni henkilöhahmoja ja tapahtumia The Waves (Aallot) romaanista, kun yritän pohtia, miltä Vuodet-romaanin lukeminen tuntui. Jälkimmäinen ei jotenkin jättänyt samanlaista jälkeä. Viihdyin sen parissa kuitenkin mainiosti. 

 

Kirjassa on juonellisesti jotain samankaltaista kuin Aalloissa,mutta mitä ilmeisemmin en päässyt samalla tavalla tekstin keinuntaan mukaan. Vuodet kuluvat, henkilöhahmot aikuistuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia, vanhenevat... Silti joudun pinnistelemään muistaakseni keitä kirjassa oikein olikaan ja mitä heille tapahtui. Aallot-teoksen hahmot hyppäävät takaisin mieleen pyytämättä ja kohtaukset iskevät takaraivoon. "Miksi hän teki niin ? Mitä hän tarkoitti tuossa ? "

Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Kuulemme tapahtumat kunkin näkökulman kautta, mutta siinä missä Aallot sukeltaa suoraan ajatuksiin, on Vuodet hivenen etäänpänä ja mukaan mahtuu kuvausta hahmottomalta "kertojalta". Emme lue kenenkään ajatuksia ihan niin suoraan kuin Aalloissa.  

Ehkä kyse on myös kielestä. Huolimatta Sutisen sujuvasta käännöksestä ei suomi taida vaan taipua ihan samaan kuin englanniksi alunperin kirjoitettu teksti. Ei siksi, etteikö kielemme olisi rikas ja taipuisa, vaan koska alkuperäiset ajatukset on esitetty toisen kielen sanoilla ja rakenteilla. Kopioiminen ei toimi eikä kirjaa voi ihan kokonaan käännettäessä uudelleenkaan kirjoittaa. (vaikka tavallaan niin joka kerta tehdäänkin). Vuodet myös tuntui kevyemmältä lukea, mutta en tiedä onko kyse äidinkielelläni lukemisesta vai itse tarinasta. Joku muistaakseni väitti Vuodet-romaanin olevan työläs ja aikaavievä luettava. Minun kokemukseni on ihan päinvastainen. Lukeminen sujui vauhdilla ja eteni nopsasti. Voiko olla, etten jaksanut keskittyä suomeksi samoin, kun kieli ei pakottanut hidastamaan vauhtia ? Jäinkö siksi pintaliitäjäksi. Pelottava ajatus, kun ajattelee miten paljon kaikenlaista luen omalla kielelläni. 

Pitäisi nyt sitten lukea Vuodet englanniksi, että pääsisi todentamaan teorioitani, mutta nyt ollaan jo siirrytty lukupiirin seuraavaan kirjaan. Between the Acts. Kuten nimestä huomaatte, sen luen taas taas alkukielellä. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia Vuodet romaanin suhteesta muihin Woolfin teoksiin ja varsinkin Aallot-kirjaan, mutta täytyy pitää huoli, että ehdin seuraavaan keskusteluun mukaan. 

(Luku)päiväkirja : Aika kuluu ja kirjoja luetaan

 Niinpä niin. Edellinen postaus taisi olla huhtikuussa ja nyt eletään lokakuun loppua. Niin se aika rientää. 

Kylppäriremontti on viimein valmis. Olimme evakossa lopulta kaikkiaan 6.5kk. Siihen mahtui muutama epätoivon hetki, mutta myös kolmen viikon ihana loma Turun evakkokämpässä. Turku on aina Turku ja yllättävä viivästys muutti siivoamiseen ja järjestämiseen alun perin suunnitellut lomaviikot oikeasti rennoiksi. Kun ei kerran voinut tehdä mitään... Siispä käytiin salilla, torilla, rannalla ja loikoiltiin iltapäivät katsellen Ranskan ympäriajoa. Onko mitään rentouttavampaa ? 

Lepo tuli tarpeeseen. Kotiinpaluu ei tietenkään mennyt ihan putkeen. Alkusyksyn kosteus nosti käytävän vanhan parketin sijoiltaan niin, että paukahti. Juuri parkettikorjauksen aikataulutettuani istuin olohuoneen pöydän vieressä pohtimassa, että kyllä tämä tästä. Listan loppu häämöttää. Siitä 15 minuutin päästä alkoi tiskikone piippaamaan. Uusiksi meni sekin. 

Nyt ollaan oltu jo viikko ilman, että mikään paikka on hajonnut tai vaatinut lisäkorjausta. Siispä voinen virallisesti ilmoittaa, että tämä remonttirupeama on nyt valmis. Kaikki nyt rikkoutuva tarkoittaa uutta projektia ja uutta listaa ruksittavaksi. Piste. 

Tämän syksyn kirjamessusaalis

Kaikessa tohinassa on yksi pysyvä asia ja se on kirjat. Enemmän tai vähemmän aktiivisella lukemisella. 

Tämän vuoden teemana on ollut Virginia Woolf käynnissä olevan lukupiirin ansiosta. Olen melko uskollisesti pysynyt mukana lukulistalla sillä toistaiseksi olen perässä vasta yhden kirjan verran. Kirjamessuilta vasta ostamani Vuodet, on vielä kesken. 

Yleisesti ottaen en kyllä ole pysynyt lukutahdissa erityisen hyvin. Goodreadsin lukuhaasteessa olen perässä noin 10 kirjan verran. Siinä on sen verran kirittävää, ettei ehkä enää ihan onnistu. Katsotaan. 

Lukulista on melkoisen dekkarikeskeinen kesän ja alkusyksyn ajalta. Cozy dekkaria, fantasiapainotteista dekkaria ja jotain ihan perusdekkaria.  Kaikkein eniten taisin pitää Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortuí non silent - sarjan kolmannesta osasta Vainajat vailla armoa. Oikeuslääkäri Viola Kaario on suuria suosikkejani ja kirjan henkilöhahmot herkullisen moninaisia, miltei karikatyyrimäisiä, mutta kuitenkin uskottavia.  Olen nautinnolla lukenut kaikki kolme osaa. 

Toinen mieleen jäänyt kirja ei ole dekkari. Polly Samsonin Haaveilijoiden saari vei mukanaan auringon ja aaltojen keskelle Hydran saarelle. Kirjaa markkinoidaan Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarinana, mutta vaikka he ovatkin tarinassa mukana, on kirja minulle enemmän kertomus ajan kulumisesta, kaipuusta muualle ja siitä, miten elämä kuitenkin saa jossain kohtaa karkulaiset kiinni. Saaren tunnelma, kuumista kivistä hohkaava auringon lämpö ja yhteisön jännitteet ja virtaukset vievät mukanaan. Nautiskeltava kirja tämäkin ja sopi valtavan hyvin kesäkuun rentoon evakkomeininkiin. 

Kaikkiaan luin huhtikuun jälkeen ja tähän päivään mennessä 33 kirjaa. Siinä olisi perattavaa, mutta jätetään taulukot toiseen kertaan. 

(Luku)päiväkirja: Huhtikuussa luettua

Kovasti on taas tahti hiljentynyt blogin kirjoittamisessa ( ja uutiskirjekin tulee kirjoitettua viikko viikolta myöhemmin). Syy on tietysti sama vanha eli kiire. Mitäpä sitä sen enempää selittelemään. Töitä, työmatka ja vähän lisää töitä remppakiireiden lisäksi. Sama vanha juttu. Paitsi että viime viikonlopun vietin romanttisesti Pariisissa. 

Onneksi sentään lukeminen näköjään sujuu ja huhtikuullakin kirjasaldo on oikein mukavat 9 kirjaa. Toukokuu tulee samaa tahtia perässä, mutta siitä vähän myöhemmin. 

Huhtikuun luetut olivat tuttuun tapaan sekalaista joukkoa. Vähän klassikoita (2), hieman tietoa (1), dekkareita (3)  ja viihdettä (1) ja sitten pari uudempaa, mutta historiallista romaania. Taidankin jättää teidät arvailemaan, mikä kuuluu mihinkin kategoriaan. Jos olisin edelleen aktiivinen Instassa niin tästä voisi laittaa kyselyn, mutta onneksi en ole. Kommentteihin saa toki rivinsä halutessaan laittaa, palkintoa en lupaa. 

Laitetaan tähän nyt kuitenkin linkki pidempään pohdintaani tuosta kuukauden ainoasta tietokirjasta. Pidin siitä kovasti. 

Toinen varmasti mieleen jäävä kirja huhtikuun listalta on Markus Nummen Käräjät. Siihen jäi suorastaan koukkuun ja oli vaikea lopettaa lukeminen ja ruveta  nukkumaan. Ei se varsinaisesti mikään jännäri ole, mutta jotenkin kietoi pauloihinsa ja huomasin siirtyväni luvusta toiseen samaa tahtia kellon viisareiden kanssa. Kummasti lapsenlähdettämisen joukko-oikeudenkäynti suomalaisessa kylässä ja samalla menneet ja nykyiset väkivallanteot seurauksineen saivat miettimään oikeudenmukaisuuden käsitettä ja sitä, miten moni asia ei ole ollenkaan muuttunut. 

Woolf on Woolf ja Mrs Dalloway mielenkiintoinen, vaikkei samalla tavalla lumoava kuin pari muuta kirjaansa. Eläinten vallankumous puolestaan tuntui lastenkirjalta, siihen saakka kunnes rupesi miettimään henkilöiksi ihmisiä ja totesi historian toistavan itseään juurikin kirjan kuvaamalla tavalla. Kirja on Totolla vielä kesken, mutta pitänee koittaa saada siitä juttua aikaiseksi. 

Pariisi puolestaan on aina Pariisi. En tosin voi väittää sitä varsinaisesti tuntevani sillä edellisen kerran vietin siellä aikaa muuten kuin töiden parissa (ja silloinhan ei kaupunkiin pahemmin tutustuta) odottaessani esikoista. Hän täyttää syksyllä 23, joten hetki on kulunut aikaa. 

Pariisi kolmessa päivässä, puhtaasti turistilähtestymistavalla oli kiva, mutta melkoisen rankka kokemus. Muutama sananen siitä tulee seuraavassa uutiskirjeessä (jonka voi tilata tuosta sivupalkista). Kunhan ehdin ja viitsin sen kirjoittaa. 

(Luku)päiväkirja: Ruumiinavauksilla kauniita unia eli Agatha Christien murhien tieteellisyydestä

 Olen oppinut ottamaan aamut rauhallisesti. Kirjoitan aamusivujani ja nautin kahvikupilliseni milloin puuron, milloin voileipien kera. Toisinaan selailen aikakauslehteä tai kirjaa. Koitan välttää puhelinta, paitsi satunnaisen äänikirjakuuntelun tai podcastin kohdalla. 

Lepohetki tulee tarpeeseen, sillä iän (ja stressin?) myötä yöni ovat muuttuneet katkonaisiksi ja aamun aikaisten tuntien uni pakenee toisinaan tavoittamattomiin. Ajatukset kiertävät kehää ja päivän puuhat ja huolet moninkertaistuvat. En ole halunut tarttua lääkepurkkiin, mutta keksin toisen keinon, josta olen tainnut kertoilla aiemminkin. 

Kun pistää puhelimesta päälle podcastin tai äänikirjan, saa ajatusten sinkoilun fokusoitua ja uni pääsee useimmiten nopeasti niskan päälle. Pitää vain muistaa, ettei tarina saa olla liian jännittävä, liian koukuttava tai lukijan ääni energinen. Kaikkein parhaita ovat tietokirjat tai asiapitoiset podcastit. 

Aihealueella ei sinänsä ole väliä sillä nukahdan vallan mainiosti mm. Rooman sotahistorian pariin (vaikka Spotifysta löytyvällä The History of Rome podcastilla on kyllä maailman ärsyttävin alku- ja loppumusiikki) ja nyt viimeksi uni löytyi kuuntelemalla aihealuetta, joka itsessään ei ehkä kuitenkaan ole sieltä rauhoittavimmasta päästä. 

Carla Valentine : Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin 
- äänikirja Podimosta (käännös Juuso Arvassalo, lukija Anna Saksman)

Tilasin Podimon palvelun parin podcastin vuoksi, mutta huomasin tilaukseen kuuluvan myös 20h äänikirjakuuntelua. Ensimmäisenä kirjaksi valikoitui mielenkiintoinen Agatha Christien dekkarien asiapitoisuutta ja asiantuntevuutta ruotiva Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin, jossa aihetta selventää itsekin rikosten uhrien ruumiinavauksia tehnyt, sittemmin kirjailijaksi ja tv-persoonaksi muuntautunut Carla Valentine. 

Todettakoon heti akuun, että Christie on aikoinaan ilmeisesti tuntenut aiheensa siinä missä Waltari Egyptinsä. Kirja käsittelee kiinnostavasti eri rikostutkimuksen tieteenaloja patologiasta sormenjälkiin ja dokumenttianalyysiin ja vertailee Christien ajan tieteellistä tietoa ja sen soveltamista kirjailijan dekkarien juoniin ja kuvauksiin. Samalla tutustutaan myös aikakauden rikostapauksiin, jotka varmasti ovat vaikuttaneet myös Christien kirjojen juonirakennelmiin. 

Rytmitys poistaa kirjan lukemisesta välillä makaaberiksi äityvien aiheiden tuoman raskauden. Erityisen mielenkiintoiseksi aihe toki tulee, jos on lukenut listattavat Christien romaanit ja novellit, sillä Valentine välttää spoilereita taitavasti viitatessaan dekkareihin. Alkoi myös tehdä mieli lukea dekkareita uudelleen ja kaivaa käsiin nekin, joita ei vielä ole tullut lukeneeksi, tai jotka ovat päässeet hivenen unohtumaan. 

Christie oli nuorena töissä apteekissa aikana, jolloin apteekkarit vielä valmistivat lääkkeet itse, eikä vielä tunnettu kaikkien myrkkyjen vaarallisuutta tai oltu niin tarkkoja niiden jakelusta. Ei ihme, että myrkky on myös kirjailijan dekkareissa usein käytetty murhaväline. Ilmeisesti myös todelliset murhaajat olivat myrkyttämisestä nykyistä innostuneempia, sillä myös kiinnijääminen oli vähemmän todennäköistä. Toksikologiaa käsittelevä luku onkin Valentinen kirjan parhaita. 

Toinen minut hieman yllättänyt luku oli teksti- ja dokumenttianalyyseista kertovassa luvussa mainittu "poison pen" epidemia, joka kuulemma Englantia vaivasi viime vuosisadan alussa. En tosiaan ollut tullut ajatelleeksi, että niin monessa vanhassa dekkarissa kuvattu häväistyskirjeiden kirjoittaminen olisi oikeasti ollut niin yleistä. 

Kaikkiaan siis informatiivinen ja viihdyttävä tietokirja, jota toki malttoi kuunnella muutenkin kuin unihiekkaa Nukkumatilta maanitellessa. Eikä aihealue kaikessa karmeudessaan edes tullut mukaan uniin. Ainakaan sellaisiin, jotka muistaisin. 

Suuri suositus kaikille Agatha Christien dekkarien ystäville tai muuten rikostutkimuksen CSI historiasta  kiinnostuneille. 

(Luku)päiväkirja: Väsyneet naiset

Tänään juuri naureskeltiin (kun ei itkeäkään viitsinyt) siskon kanssa puhelimessa, miten viime aikojen, kai jo vuosien teemana on ollut lausahdus: "Vähän väsyttää". Jotenkin kummasti sitä kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta aina päätyy tilanteeseen, jossa voimat ovat vähissä ja aivosumu uhkaa.  Herranen aika, juurihan minä olen todennut saaneeni itseni alkuvuonna oikeasti kipeästi todennäköisesti ihan vain väsyttämällä. (hampaasta ja muusta väsymyksestä täällä) 

Enkä todellakaan taida olla ainoa. Itse asiassa samaa sanovat tutut ja itse asiassa ilmeisesti kaikki naiset vähän kaikkialla. Uupumuksesta on tulossa oikea kansantauti kaikilla sukupuolilla, mutta erityisesti naisten väsymys on noussut esille viime aikoina julkaistuissa kirjoissa. 

Kuvassa on juuri aamulla vedetty hammas nro 2, minkä jälkeen ajoin Espoosta Turkuun. Vähän väsytti.

Sitä, miksi juuri naiset väsyvät tai mikä on naisten väsymyksessä erityistä, avaa nyt viimeksi äänikirjana kuuntelemani Väsyneet naiset.  

Hanne Kettunen : Väsyneet naiset - Kirja näkymättömän työn sankareille

Storytel 

Kettunen kuvaa kirjassaan sekä yleisellä tasolla että oman elämänsä esimerkeillä, miten naiset niin usein päätyvät ottamaan vastuuta, tekemään, huolehtimaan, hoitamaan sekä metatyön että myös monet niistä tehtävistä, joita ilman luokkaretket, perheen tapahtumat tai työpaikan ylläpitävät toimet jäisivät tekemättä. 

Naiset ottavat vastuun ja monesti tekevät asiat, koska "muuten ne jäisivät tekemättä" tai "käy nopeammin tehdä kuin ruveta vaatimaan muita tekemään". Tunnustan. Tuttu toimintatapa tuo on minullekin. Tosin viimeistään toisen pojan kohdalla jo totesin, että koulun vanhenmpainyhdistys joutuu nyt pärjäämään ilman minua. Vauva kotona ja kaikki muu härdelli pakotti vähän löysäämään. 

Kettusen kirjasta jäi erityisesti mieleen se, että käyttäytymismuutosta pitää toteuttaa tietoisesti. Maailma ympärillä ei muutu, tai ainakin muutos on liian hidas. Naisten on hyvä ottaa oma jaksamisensa ja yleensä tasaisempi työnjako esim. perheissä esille myös omassa lähipiirissä ja pyytää (tai vaatia) muutosta. Tuo vaatii tietysti ymmärtävän ympäristön, mutta tajuan pointin. Jos itse jatkaa vanhalla mallilla, mikään ei ainakaan muutu. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Välillä kuitenkin tuntui hieman epäreilulta vaatimus omasta aktiviteetista muutokseen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ryhtyä yrittäjäksi. Kaikilla ei ole ymmärtäväistä aviomiestä. Kaikille ei vain ole mahdollisuutta muutokseen. Itse asiassa koin hieman samaa ärsyyntymistä kuin monissa "naisten johtajakoulutuksissa." - Aina käsketään naisia muuttumaan ja muuttamaan. Kuka kouluttaisi ne miehet ja maailman yleensä muutokseen? Taas laitetaan lisää vastuuta naisten harteille ja väsymys kasvaa. Ei niin helppoa ratkaista. Tiedän, mutta silti. 

Minun iässäni sitä jo välillä huokaisee vähän väsyneenä ja toteaa iskeneensä päätään seinään jo ihan tarpeeksi. Nuorempien vuoro välillä. Vaarallista ajattelua, sillä juuri yli viisikymppiset tietävät kokemuksesta, mitkä asiat pitäisi muuttaa. Meillä on perspektiiviä. Vähintäänkin pitäisi kertoa nuoremmille, mutta kuunteleeko kukaan?

Vähän pirteämpi versio - taas mennään 

Väsymystä on myös monenlaista 

 Nainen väsyy siksi, että tekemistä on vain yksinkertaisesti liikaa. Nainen väsyy myös siksi, että tekee vain asioita,, jotka "pitää tehdä", eikä aikaa jää koskaan niille jutuille, joita "haluaisi tehdä".  

Kuinka monella on jäänyt kirja lukematta loppuun, koska piti mennä a) laittamaan ruokaa, b) etsimään kadonneet sukat, c) viemään poika harrastuksiin, d)... miljoona muuta velvollisuutta ? Puhumattakaan kaikista niistä muista kivoista asioista, joita "ei ehtinyt" tekemään. (Tunnustan)

Kuinka moni on valinnut harrastuksensa sen mukaan, että "blogia voi kirjoittaa kotona kaiken muun lomassa"  tai "ehdin lenkille sillä aikaa, kun lapset ovat harrastuksessa" tai "kävelyyn voi yhdistää kaupassakäynnin" tai...?  Esimerkkejä lienee miljoonia. (Tunnustan) 

Boreout on käytössä oleva termi työelämässä. Sen vaikutus on yhtä haitallinen kuin burnoutinkin. Kyseessä ei ole tylsistyminen tekemisen puutteeseen, vaan kasvava tyytymättömyys merkityksellisyyden tunteen katoamiseen, tai innostavan ja motivoivan tekemisen puutteeseen. 

Tähänkään haasteeseen ei löydy helppoa ratkaisua, mutta ihan ensimmäiseksi kannattaa istua alas ja kirjoittaa paperille ja listata asioita, jotka kiinnostavat ja joiden tekemisestä saa energiaa. Hyvää tekee listata myös ne uudet taidot tai asiat, jotka haluaisi oppia. Sitten voi pohtia, mikä onnistuisi ja millä kustannuksella (eikä ole kyse pelkästään rahasta).

Minun listallani oli mm. jonkin uuden asian/harrastuksen opettelu ja kirjoittamisen lisääminen. 

Olen saanut alkuvuoden suunnattoman väsymyksen jo hieman selätettyä (ja sairastelukin on toivottavasti ohitettu). Siispä palasin pikkuhiljaa blogin pariin ja, tosiaankin, nyt viimeisenä innostuin kokeilemaan uutiskirjeiden kirjoittamista (sivupalkissa ja postauksen lopussa voi ilmoittautua halutessaan jakelulistalla). Näitä jatkan niin kauan kuin tuntuu kivalta ja saan tekemisestä energiaa. Lupaan lopettaa sillä samalla sekunnillla (tai ainakin pitää taukoa), kun saan itseni kiinni ajatuksesta "pitäisi kirjoittaa". 

Ei se oma väsymyskään tietysti yhdellä uutiskirjeellä katoa

Ehkä saan kuitenkin edes hieman mielenvirkistystä ja energiaa. Sitten voi miettiä muitakin muutoksia.

******************************************************************************

Tässä vielä muutama kirja, joissa sivutaan joko väsymystä tai sitä, miksi naisten osalle monessa kohtaa kasataan isompaa kuormaa. Mielenkiintoisia, joskaan ei varsinaisesti mieltä ylentäviä teoksia. Toivoa herättää se, että näitä kirjoitetaan. 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt  Blogissa täällä

Caroline Criado Peréz (käänt. Arto Schroderus) : Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille

Elinor Cleghorn (käänt. Veli-Pekka Ketola): Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa Blogissa täällä

Olisiko muita esimerkkejä ? 

**********************************************************************************

Ja tässä se lupaamani postituslista. 

(Luku)päiväkirja: Maaliskuun luetut ja muuta mediaa

 

Olipas aikamoinen maaliskuu. Tästä vuodesta näyttää tulevan alun perusteella melkoisen "kirjaisa". Eikä siinä ole sitten muuten yhtään mitään vikaa. 

Alla koko lista maaliskuun luetuista. Neljä äänikirjaa, kolme painettua (kirjastosta!) ja viisi ekirjaa.

Kaikkiaan tuli maaliskuussa siis luettua tai kuunneltua 12 kirjaa! Menee vaan hurjemmaksi kuukaudesta toiseen. Sen lisäksi, että luin reippaasti, sain näköjään myös jotain kirjoitettua blogiinkin ja tarkempia ajatuksia  löytyy näistä seuraavista: 

The 7 Deaths of Evelyn Hardcastle täällä
Niin kuin se minussa on täällä 

Jaakobin huone täällä

Lisäksi minulla on pohdinnassa kirjoittaa jotain Hanne Kettusen Väsyneet naiset kirjasta. Naisiin ja naisten kuormitukseen liittyviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina yllättävän paljon ja aina löydän niistä paljon itseäni. Kettunen pohtii syitä väsymykselle ja myönnän, että aika moni kohta kolahti. Hän myös koittaa pohtia ratkaisuja ja vaihtoehtoja. On mahdollista itsekin vaikuttaa edes vähän, vaikkei maailma suostuisikaan muuttumaan.

Näiden jälkeen jää vielä 8 luettua kirjaa ilman kiinnekohtaa ja joukossa on useampi, joiden lukemisesta todella nautin. 

Abhir Mukherjeen The Rising Man osoittautui oivaksi 1920-luvun Intiaan sijoittuvaksi dekkariksi. Poliittiset jännitteet, murha ja vasta maahan saapunut etsivä tutkimassa rahan ja vallan kiemuroita. Pidin kovasti.

Valérie Perrinin Vettä kukille puolestaan kertoo hautausmaan vartijan tarinan. Hyväksikäyttöä, trauma, tragedia, mutta silti myös kauneutta ja toivoa. Tämän kirjan lukemisesta tuli hyvä mieli. 

Mari Luoman Mintun makuinen murha oli viihdyttävä ja pikkuisen liikuttavakin murhatarina esiteineille. Mainitsin ohimennen Totolle välipalaksi hieman  puuduttavaksi ja hitaasti eteneväksi osoittautuneen Draculan keskelle, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut (eikä ole Draculakaan edennyt). 

Hyvin Vuonna 1984 klassikolla alkanut Toton lukuvuosi siis näyttää vähän jäätyneen paikoilleen. Eivät ole klassikot aina helppoa luettavaa, vaikka kertoisivat vampyyreistä. Minä puolestaan sain Orwellini luettua uudelleen ja myönnän, etten kauheasti kirjasta muistanut noin 35 vuoden tauon jälkeen. Aihe ja teema ovat karmaisevan ajankohtaisia, mutta ehkä tuo tarina nyt oli kuitenkin vähän puisevaa luettavaa... 

Hömppädekkareita luin kaksi, joista historiallinen versio eli A Lady's Guide to Etiquette and Murder oli viihdyttävämpi ja yllättäen jopa vähemmän kliseinen. Mestarinnaa kehuttiin aikoinaan paljon historiallisena romaanina, mutta minulla se jäi vähän välipalaksi. Satu Rämön Talo maailman reunalla puolestaan oli ihan ok mielenkiintoinen ja sopi pätkissä iltakuunteluun.  

Monenlaista kirjaa siis mahtuu 12 luettuun ja yllättäen vain yksi lievää ärsytystä aiheuttava eli se naiivi hömppädekkari. Saa nähdä, tuleeko huhtikuusta yhtä vilkas kirjakuukausi. Huomaan keränneeni myös podcasteja kuunneltavaksi, joten niihinkin kuluu aikaa. 

Lisäksi olen Instan taas vähemmälle jättäneenä innostunut lukemaan Substack-palvelusta uutiskirjeitä (tai postauksiksi niitä väittävät). Jostain luin tällaisen hitaamman median olevan tulossa takaisin ja itse huomaan uutiskirjeen lukemisen jälkeen olon olevan huomattavasti virkeämpi ja parempi kuin pikaviestien skrollaussession perään. 

Mitäs muut tuumitte ? Onko kukaan liittynyt tuohon palveluun ?

 Kannattaisiko ajatella uutiskirjettä blogin rinnalle tai jopa tilalle ? 

(Luku)päiväkirja : Jaakobin huone

 

Virginia Woolf - lukupiiri on totta tosiaan jo edennyt kolmanteen osaansa. Jaakobin huone on jostain kumman syystä ollut minulle vaikea luettava. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan englanniksi, mutta aina on jäänyt kesken. Tällä kertaa hankin kirjastosta luettavakseni suomenkielisen käännöksen sillä ajatuksella, että josko olisi helpompaa. 

Virginia Woolf : Jaakobin huone

Kirjastosta. Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri

No, ei se oikeastaan ollut kovinkaan paljon helpompaa. Sain kirjan kyllä loppuun, eikä lyhyehkön romaanin lukemiseen edes kulunut kauhean paljon aikaa. En kuitenkaan edelleenkään päässyt samanlaiseen "flow"-tilaan kuin lukiessani esim. teoksia Aallot tai Majakka. Jopa Woolfin ihan ensimmäinen kirja Menomatka tuntui koukuttavammalta. 

Tunnistan toki taituruuden. Vuonna 1922 ilmestynyt kirja tunnetaan Woolfin tuotannosta ensimmäisenä todellisena modernismin edustajana, jossa hän viilasi tyyliään yhä pidemmälle. Nuoren miehen profiili koostuu fragmenteista. "Äänessä" on milloin äiti, milloin satunnainen tyttöystävä tai opiskelukaveri. Päähenkilö heijastuu paloina ajasta ja paikasta toiseen. 

Kuten sanoin, kunnoitan taituruutta ja rakenne itsessään on kiehtova, vaikka nykylukija onkin tainnut samaan ajatusrakennelmaan törmätä muissakin kirjoissa. En kuitenkaan edelleenkään varsinaisesti pidä kirjasta. Melkein koko Virginia Woolf -lukupiirin virtuaalitapaamisen ajan kuuntelin  keskustelua ja koitin tunnistaa, mikä minua tuossa nyt niin häiritsee. Lopulta yksi kommentti miehen kuvasta ehkä vähemmän tyhmänä tai jopa pidettävänä kuin lukupiirin aiemmissa kirjoissa herätti ajatuksen. 

Luulen, että minua häiritsee kirjassa epätasaisuus eri äänien välillä. Äiti, ystävät ja jotkut muut heijastavat toki Jaakobia, mutta heidän kohdallaan syvenee myös puhujan hahmo. Nuoret naiset ja rakastajattaret puolestaan ovat olemassa vain Jaakobille ja Jaakobin kautta. He jäävät varjoiksi, joiden osuus tekstimäärässä ei välttämättä ole yhtään niin pieni kuin miksi heidän hahmonsa kutistuu Jaakobin viedessä kaiken lause- (tai hengitys-) tilan. 

En voi olla tulkitsematta saman merkittävyyden tai sen puutteen kertovan niin Jaakobin itsensä oletetusta arvostuksesta kuin Woolfin aikansa käsityksistä, joita kirjailija ehkä tiedostamattaankin toistaa. Ehkä reagoin samoin kuin pohtiessani naisen olemassaoloa vain miesten vaikutusten kautta Niin kuin se minussa on - romaanista kirjoittaessani. (täällä).

Lievä vierastamiseni ei siis johdu kirjan rakenteesta tai vähennä mitenkään sen klassikkoarvoa. Kunhan tässä kipuilen erityisesti nuorten naisten kuvauksen ohuuden ja miehisen heijastuksen määrää. Mainittakoon myös, että Woolf on hyvinkin vahva naiseuden kuvaaja monessa muussa teoksessaan ja tässäkin Jaakobin äiti on henkilöhahmona varsin mielenkiintoinen. Miten lie esikuvana olleen veljen ajatusmaailma livahtanut kyytiin. Tarkoituksella tai ilman. 

Huhtikuun kirjana lukupiirissä on Mrs Dalloway. Tuskin maltan odottaa. 

Virginia Woolf-lukupiiristä lisää täällä

Iso kasa rahaa ja kaksi hammasta - sairaskertomuksia todessa ja fiktiossa

 

Tällä hetkellä näyttää rempan hinta muotoutuvan otsikon mukaiseksi. 

Itse asiassa luulen koko tämän sairastelurumban lähteneen stressitason liiallisen nousun vuoksi. Toivon totisesti, että nyt ollaan voiton puolella. 

Stressin purkautuminen tosin ei ole tainnut olla ihan menestyksekäs kuin olen kuvitellut. Toinen hammas otettiin nimittäin pois sen takia, että yöllä purin sen itse halki. Siinä oli siisti halkeama, aikalailla kahtia koko hammas, kun hammaslääkäri sen minulle näytti. Ei ihme, että sattui niin pirusti. 

Poskiontelotkin punkteerattiin vielä toiseen kertaan. Vähän ehkä varmuuden vuoksi, että varmasti kaikki bakteerit häipyivät. 

Nyt mennään kohti valoa monessakin mielessä. Kevät tulee ja ehkä tämä synkeä tunnelikin jossain kohtaa loppuu. Vielä kun saisi itsensä vähän parempaan kuntoon, ettei tarvitsisi salillakaan tehdä veren maku suussa. Tosin pari päivää punkteeraukseksta taisi olla liian aikaisin ja maku ilmaantui kevyttäkin kevyemmällä treenillä. Tuli kyllä muutenkin vähän höntti olo. Taitaa olla työtä edessä, että tämä täti saadaan kesäkuntoon. Bikinikuntoa en mainitse periaatteessakaan, sillä sellaista en halua määritellä kenellekään ja jokainen voi viihtyä uimavarusteissaan tai ilman ihan niin kuin on. Kesäkunto tarkoittaa sitä, että jaksaa nauttia ulkoilmasta ja liikkua iloisena.  

Lukeminen tietysti jatkuu edelleen remppaevakon kuplassa. Tänä vuonna ei näytä Goodreadsin lukuhaasteen suhteen tulevan ongelmia. Olen lukenut jo nyt 29 / 100 kirjaa. Viimeisimpänä tartuin tarinaan potilaasta tunnetuksi psykoanalyysin kehittäjäksi ja tiedenaiseksi kasvaneen Sabina Spielreinin elämään perustuvaan romaaniin. 

Mira Kreivilä : Niin kuin se minussa on

Storytel ekirja 

Kirjan nimi osui silmiini jossain lehtiartikkelissa ja hain sen saman tien luettavakseni. Oma hutera olo kai jotenkin sopi sairaskertomuksen lukemiseen, mutta eniten minua kiinnosti tarina nuoresta naisesta, joka hyvinkin hankalan alun jälkeen saa koottua itsensä ja nousee tunnetuksi nimeksi ja vaikuttajaksi psykoanalyysin saralla. 

Kirja on kirjoitettu Sabinan itsensä näkökulmasta. Hänen mielenliikkeitään ja ajatuksiaan kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti ja tarina kehkiytyy auki niiden kautta. Lisäksi kirjassa on autenttisia katkelmia sairaskertomuksista, kirjeistä ja Sabinan päiväkirjoista. 

Alussa tempauduin tekstin virtaan mukaan ja mielenkiintoni oli niin vahvaa, että kirja päätyi puhelimella luettavakseni lyhyellä metromatkalla toimistolle ja kaikilla tauoilla etätyöpäivien aikana. Kovin montaa päivä toki ei kirjaan tuolla tahdilla kulunutkaan. Jossain vaiheessa sitten vähän turruin ja lopulta väsyin kokonaan Carl Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen vatvomiseen. Tuntui, että Sabina jäi kokonaan varjoon omasta elämästään. Aivan kuin hän ei olisi ollut olemassa kuin suhteessa sairauteensa ja sitten rakkaustarinaansa. Kuitenkin rakkaustarina kesti ilmeisesti vain parin vuoden ajan ja hänen kansainvälinen uransa taas huomattavasti kauemmin. 

Huomaan nykyään hermostuvani kirjoihin (ja muuallakin elämässä), kun naisia kuvataan ja katsotaan suhteessa johonkin heidän elämänvaiheeseensa tai pahimmillaan olemassaoloon suhteessa mieheen. Tässä kirjassa valitettavasti tuntui nyt käyvän vähän niin. Ehkä tarkoituksena onkin ollut kuvata nuoren tytön mielenliikkeitä sairauden ja hieman vinoutuneen lääkärisuhteen kautta, mutta minusta kuva naisesta jää kovin ohueksi. Ennemminkin kirjasta jää mieleen miesten heikkous ja heidän mielensä vääristyneisyys, jotka kuitenkaan eivät saaneet Sabinaa kokonaan särjettyä. Isä hakkasi, lääkäri salli suhteen kehittyä riippuvuudeksi ja sitten hylkäsi, mutta Sabina kokosi palaset ja loi uuden uran ja elämän. Vaikka kirjan mukaan Sabina jäikin rakkautensa vangiksi aina loppuun saakka, haluaisin uskoa hänen olleen huomattavasti enemmän kuin miesten tuhoavien vaikutusten summa. Nyt kuva jäi vajaaksi. 

Sinänsä rakenne oli mielenkiintoinen ja katkelmat dokumenteista täydensivät fiktiivistä tekstiä hienosti. Mielenliikkeiden kuvaus oli kaikessa sekavuudessaan uskottavaa, varsinkin alussa, mutta ehkä tekstin tyyli ja hektisyys olisi kaivannut kehitystä Sabinan tervehtyessä ja elämänvaiheiden muuttuessa. 

Kaikkiaan kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, kuten aiheensakin. Kannatti lukea. 

Viikon varrelta poimittua stressitasoista ja elämän pienistä iloista

 

Photo by Toto, joka oli yllättävän kärsivällinen äidin ohjeiden seuraaja

Kuva on totta, muttei kuitenkaan. Rauhallisia lukuhetkiä on viikolle riittänyt joka iltaan, mutta myös stressitasot nousivat taas uusiin lukemiin. 

Tuossa kuvassa on muuten tämän remppaevakkokämpän lempipaikkani ja kuva otettu lempihetkenäni, vaikkei valo ihan oikeanlaiselta puhelinräpsyssä näytäkään. Kaikkein parasta on sytyttää tuoksukynttilä ja istahtaa sohvalle jalkalampun juureen silloin kun aurinko alkaa saavuttamaan metsänreunan. Valo muuttuu keltaiseksi. On valoisaa, mutta kuitenkin sen verran hämärää, että kynttilänvalo heijastuu kauniisti ja lukulampun tarvitsee kirjan tekstin nähdäkseen. Viime aikoina on tuo hämärähetki saapunut jo niin myöhään, että olen ehtinyt istahtamaan sohvalle työpäivän päätteeksi arkenakin.  

Viikon stressitasosta puolestaan pitivät huolen remontti ja pitkittynyt poskiontelotulehdus. Ensimmäisen osalta sain alkuviikosta viestin patteritermostaattien uudistuksen aikana tapahtuneesta vesivahingosta pojan makuuhuoneessa. Menee lautaparketti uusiksi, onneksi urakoitsijan vakuutuksen piikkiin. Se ei ole pahinta. Eniten otsasuonen tykytystä aiheuttaa ajatus huoneen tyhjentämisestä, mikä pitää saada tehtyä kiirellä viikonloppuna. Huoneeseen oli varastoitu jonkun verran tavaraa jo muualta huoneistosta, pois remontin tieltä. No, huomenna jatkuu tyhjentäminen ja maanantaina saavat työmiehet pelata Tetristä isompien huonekalujen osalta muutenkin jo täynnä olevassa huushollissa. 

Poskiontelotulehdus puolestaan paikantui hampaasta johtuvaksi. Olen siis syönyt parikin antibioottikuuria käytännössä turhaan. Ensi viikolle on varattu aika hammaskirurgille. Toki olisi voinut vielä tehdä jotain erikoistutkimuksia, mutta hammaslääkärikin oli kanssani samaa mieltä, että ihan turhaa rahantuhlausta, kun lopputulos on todennäköisesti sama. Sinänsä ei ollut ihme, että punkteerauksessa nesteen liikkuminen tuntui hampaassa, kun juuren kärki on käytännössä poskiontelon sisällä. En odota riemulla hampaanpoistoa ja toivon totisesti kirurgin osaavan  hommansa. 

Tarvittiin siis jotain kivaa, etten ihan pimahda. Jos ei keksi mitään isompaa, niin sitten elämään pitää kerätä pieniä iloja, kunnes niistä on tarpeeksi vastapainoa harmituksille. Lukuhetki sohvalla, keväinen väri kupissa, juttuhetki pojan kanssa, onnistunut salaatinkastike... mitä nyt sattuu kulloinkin keksimään ja kullekin sopimaan. 

Kuuntelin uutta podcastia Podimo: Elämisen taito (Kia Arpia & Eva Kolu), jonka ensimmäinen osa sopi loppuviikon mielialaani rauhoittamaan vallan mainiosti. Inspiroiduin hankkimaan aamujeni (ja päivieni) iloksi uuden kahvikupin, joksi valikoitui Iittalan Play sarjan keväinen liila versio. Nyt saan kerralla tarpeeksi kahvia, eikä tarvitse tehdään kahteen kertaan evakkokämpän liian pieniin kuppeihin. Sitä paitsi - tuo väri piristää joka kerran sen nähdessäni. 

Onneksi olin varannut jo kauan sitten lauantaille myös kampaajan. Edellisestä kerrasta on pitkä aika ja tällä kertaa mentiin rohkeasti kohti muutosta. Hartioiden alapuolelle ylettynyt ja antibioottikuureista karkeutunut reuhka lyheni polkkamittaan. Piristää ja tykkään kovasti! 

Ai, mitä sitten olen tuolla sohvalla lueskellut ? No, Orwellin Vuonna 1984 loppui ja tänään aloitin Virginia Woolf -lukupiirin kolmannella kirjalla eli suomeksi Jaakobin huone.

Mitä pieniä piristyksiä teillä on tapana tehdä ? Tai olette viime aikoina nauttineet ? 

(Luku)päiväkirja : The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

 

Minulla kesti tämän kuuntelussa todella kauan. Aloitin kirjan jo vuonna 2019, mutta kuuntelin loppuun vasta nyt. En ihan tarkkaan tiedä, miksi siinä nyt näin kauan meni. Elämä tuli väliin - ja korona. Voitteko kuvitella, että aloitin lukemaan Evelyn Hardcastlen murhasta ennen koronavuosia ? 

The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Oma hankinta Audiblesta - lukija: Jot Davies

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Mies herää tietämättä, kuka on, ja joutuu selvittämään, miksi hän on päätynyt outoon taloon keskellä metsää. Talossa on juhlat ja vähitellen käy ilmi, että joku murhataan. Aina nukahtaessaan, mies siirtyy seuraavaan henkilöhahmoon. Tarkoituksena on tunnistaa murhaaja (tai estää koko murha?) 

Luulen, että alkuun vain menin kirjan kanssa ihan sekaisin ja siksi jätin kesken. Hahmoja oli jotenkin liikaa ja jokainen niistä jotenkin enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Väkivalta ja kuolema kulkivat kintereillä hahmosta riippumatta. Nyt pääsin tarinaan paremmin kiinni ja yllättäen muistin aiempien hahmojen seikkailut yli viiden vuoden takaa. Ei huono kirja siis, kun tarttui mieleen, vaikka tokihan päivät myös toistuvat. 

Väkivalta ja synkkyys (jopa sateinen myrskykeli) ovat ennallaan, mutta jotenkin ryhdyin kannustamaan hahmoani ja tokihan tarinasta tulee aina sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän tapahtumia päivästä selviää. Silti myönnän olleeni aikalailla pimennossa loppuratkaisun suhteen. Eikä tyyli onneksi rikkoutunut lopussakaan. Jossain kohtaa mietin, miten ihmeessä tarina saadaan kasaan, ja pelkäsin kuollakseni sen lässähtävän kokonaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Taisin pitää kirjasta. Ainakin lukukokemus (tai kuuntelukokemus äänikirjasta) oli vähintäänkin riemastuttavan omanlaisensa. Onhan samaa mekanismia käytetty muissakin kirjoissa, mutta tämä oli erinomainen genrensä edustaja. Arvostan. En tylsistynyt, ärsyynnyin. En tosiaankaan pystynyt arvaamaan oikeaa vastausta, vaan ehdokkaitani lähinnä kuoli. Jep. Ei tarvinnut pelätä peruskaavaa, joka  näköjään on minulle se kaikkein suurin kirjaan hermostumisen syy nykyään. Lukija oli myös kirjan tyyliin sopiva ja taitava, kuten näissä englanninkielisissä isompien toimijoiden äänikirjoissa aikalailla järjestään. 

Kovasti tätä silloin aikoinaan muistaakseni hypetettiin, eikä näköjään ihan turhaan. Toki miksikään cozy mysteryksi ja viihdytykseksi tästä ei ole. Ennemminkin mennään siellä pienen inhonväristysten puolella, mutta vaihtelu virkistää. 

(Luku)päiväkirja : Kuukauden luetut helmikuussa ja muita kuulumisia

 Ohoh, eipä tässä oikein muuta voi sanoa. Helmikuussa tuli luettua peräti 11 kirjaa. Hurjaa! 

Sitä se rentoilu hotellissa teettää - Kun ei tarvitse käydä läpi (muuton) työlistoja päivätöiden päälle, on aikaa istahtaa sohvalle lukemaan. Remonttievakko ei välttämättä tunnu yhtään hullummalta, kun oikein päättää ottaa rennosti ja levon kannalta.

Ihan kivaa siis on ollut muuten, mutta ollaan kärvistelty pojan kanssa molemmat flunssan kourissa ja minun poskiontelotulehdukseni ei piitannut antiobiooteista tuon taivaallista. Nyt katsotaan, josko punkteeraus olisi tehnyt tehtävänsä. Tulipa sekin koettua ja aika vänkä tunne olikin, kun neula painettiin ruston läpi että ruksahti. 

Mutta siis... yksitoista kirjaa. 

Itsestäänselvänä löytyy listalta Virginia Woolf ja Night and Day. Lukupiiri on edennyt jo kolmanteen kirjaan ja kahdesta ensimmäisestä vähän jotain kirjoittelinkin tänne. 

Dekkareita tai edes jotenkin murhia/rikoksia sisältäviä kirjoja löytyy helmikuun luetuista peräti viisi. Muistelin ihan viihtyneeni Vampire Knitting Club - sarjan parissa, joten otin välikuunneltavaksi vastaavan kirjakerhon. Valitettavasti nyt oli kyllä kirjailija laiskistunut ja tuo taisi olla tämän kuukauden pohjanoteeraus. Ei jatkoon, eikä varsinkaan suositteluun.  Noin laiskaa loppuratkaisua en olekaan lukenut pitkään, pitkään aikaan. Siis että murhaaja siitä vaan ilmoittautuu, kun bileissä vähän sankaritar pitää puhetta... ? Joopa joo. 

Noin muuten oli ihan hauskoja dekkareita, jotka nyt sinänsä eivät jättäneet mitään hurjan vahvoja muistijälkiä, mutta viihdyttivät aikansa. Paula Hotin Murha Ylämaalla ja Murha Edinburghissa olivat miljööltään houkuttelevia. Alkoi tehdä mieli matkailemaan Skotlannin suuntaan. Richard Osmanin uusimman sarja-aloituksen Ratkomme murhia luin alkukuusta ja olihan tuo ihan viihdyttävä. En tosin suoralta kädeltä oikein muista enää tarinaa.  Madeleine Gustafssonin Murha muistoissa jatkaa dekkarikirjailijasta kertovaa sarjaa. Kyseinen sarja on ollut positiivinen yllätys, sillä kirjat tuntuvat vain parantuneen sarjan edetessä. 

Dekkarifantasian lisäksi luin pari muutakin genreen kuuluvaa. Jonathan Strange ja herra Norrel osoittautui jännäksi sekoitukseksi kuivakkaa teoriaa ja mielikuvituksellisia käänteitä englantilaisen teoreettisen ja käytännöllisen magiikan parissa. Käärme & yön siivet puolestaan hyödyntää melko yleistä altavastaajasta selviytyjäksi kuviota eli kasvatti-ihminen vastaan vampyyrit suuressa kilpailussa. Olihan tuossa tietysti vähän romantiikkaa ja paljon poliittisia kuvioita, sekä tietysti verta ja suolenpätkiä. 

Viihdettä edusti helmikuussa Ulla Onervan Hattaradilemma, jossa viehätti varsinkin romanttisen viihteen puolustus. Oikukkaan romantikot olisi minullekin sopiva kerho.

Tietokirjoja helmikuuhun mahtui peräti kaksi. Kunpa saisin hänen elämänsä on kaksoiselämäkerta Venni Soldanista ja Helene Scherfbeckista. Kaksi aikalaista, kaksi taiteilijaa, kaksi naista - ja hyvinkin erilaiset elämänkohtalot, jotka vuosien varrella koskettivat toisiaan. Mielenkiintoinen kirja. Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin puolestaan oli joululahjakirjani, johon pääsin kunnolla tarttumaan vasta helmikuussa (sattuneesta syystä). Tykkäsin, mutta eniten siitä varmaan saisi irti, jos lukisi romaanin rinnalla kappale kerrallaan. 

Että sellainen huima lukukuukausi ja samanlainen tahti näyttää ainakin jollain tasolla jatkuvan. Totokin (13v) on nyt jostain syystä päättänyt lukea klassikoita ja minäkin palaan 40 vuoden tauon jälkeen uudelleen Orwellin Vuonna 1984 dystopian pariin. Puolessa välissä menen tällä hetkellä ja mietin, josko tuosta saisi pojan kanssa keskustelun tynkää aikaiseksi. 

(Luku)päiväkirja : Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin

Rakastan Sinuhe egyptiläistä, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut. Nyt on tosin ollut vuosien tauko, joten pitäisi ottaa uusintakierros. Joitakin vuosia sitten (tarkistin : joitakin = 11 vuotta sitten!)  kuuntelin Sinuhen äänikirjana ja sehän tietysti nousi hyvän lukijan toimesta taas ihan uusiin sfääreihin. Waltarin suurromaani kestää eri kirjamuodotkin mennen tullen. 

Minna Silverin tietokirja Tutankhamonista puolestaan oli suosikkijoululahjani tuossa pari vuotta sitten. Nautin sen tarinallisesta kerronnasta suunnattomasti. Siispä saman kirjoittajan tietokirja Sinuhe egyptiläisen maailmasta suhteessa arkeologiseen tietämykseen todellisesta historiasta oli itsestäänselvänä joulun toivelistalla. 

Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin 

joululahjana saatu perheeltä 

Sattuneesta syystä tässä oli alkuvuonna pieniä kiireitä, joten lukeminen kesti odotettua kauemmin, mutta nyt helmikuussa olen ehtinyt paneutua kirjaan kunnolla. Teksti seuraa Sinuhen vaiheita ja lukuja. Kussakin osassa kerrotaan henkilöhahmojen historiasta, mutta ennen kaikkea kuvataan maantieteellisiä ja poliittisia kuvioita suhteessa Waltarin teokseen. Kansat ja hallitsijat vertautuvat romaanin henkilöhahmoihin. 

Parhaiten tiedosta varmasti saisi kiinni lukemalla romaania rinnalla. Nyt myönnän vähän puutuneeni vuosilukuihin ja maihin ja kaupunkien nimiin. Olisin ehkä tarvinnut rinnalle Sinuhen seikkailuja tuomaan elävyyttä. Tutankhamon-kirja oli niin kertakaikkisen hieno varmasti sen takia, että faktojen ja selitysten lisäksi, se kertoi myös tarinan. Sinuhe-kirjassa tarina on tietokirjan ulkopuolella, jolloin luvut väkisinkin ovat vähän irrallisia faktalaatikoita. 

Silti on mielenkiintoista seurata, miten lähelle tulkittua historiaa Waltari on onnistunut maailmansa luomaan. On selvä, että taustalla on ollut hurja määrä aikakauden viimeisintä tutkimustietoa, vaikkei Waltari koskaan kai Egyptissä käynytkään. Hän oli aiemmin toimittamassa historiasta kertovaa kirjasarjaa ja ilmeisesti sitä kautta onnistui kumuloimaan valtavat määrät taustatietoa. Kaikkein mielenkiintoisin osio kirjassa onkin, kun Silver kuvaa viime vuosisadan alun valtaisaa Egypti-innostusta, joka alkoi Tutankhamonin hautalöydöstä, ja kertoo Waltarin linkityksistä erilaisiin historiallisen tiedon lähteisiin. 

Kaikkinensa Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin on sekä Sinuhesta että Egyptin (ja alueen muiden kansojen ja valtioiden) historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Kirjallinen konteksti suomalaisten suosikkiklassikkoon luo ihan oman kehyksensä ja tekee kaikesta kirjaan kootusta tiedosta erittäin kiinnostavaa paljon historiatietoa ahmivia laajemmalle joukolle lukijoita. Kuten taisin jo mainita, tämä kirja olisi ehkä parasta lukea Sinuhen itsensä rinnalla. 

Välihuomautus

Mistä tietää, että palautuminen on alkanut ? 

• Mieli kirkastuu. Blogin kirjoittaminenkin on palannut ohjelmaan ja töissä kykenen lukemaan kolmea riviä pidempää tekstiä, ilman että pitää palata puolesta välistä alkuun  
• Ruoanlaitto ei aiheuta inhon väristyksiä, vaan tunnen jopa pientä inspiraation kipinää
• Tänään teki mieli ulos, kun aurinko paistoi

Kyllä tämä tästä.

Vaikea muistaa, että varsinaista remonttiaikaa on kulunut jo 3 viikkoa. Toisaalta aika on mennyt hujahduksessa, toisaalta taas tuntuu kuluneen ikuisuus. 

Päätös remonttievakosta hotellikolmiossa osoittautui erinomaiseksi. Tämä huolettomuus (parkkihalli, viikkosiivous ja muut hotellin palvelut) on kullanarvoista. Varsinkin, kun mitä ilmeisimmin kroppani ilmoitti ihan oikeasta levon tarpeesta ja lievästi  ärsyttävä flunssa äityi rajuksi poskiontelotulehdukseksi, jota nyt toisella kierroksella jo vähän tuhdimmilla antibiooteilla hätistellään. 

Olen jopa ollut pari päivää sairaslomalla, mitä ei kovin usein tapahdu. 

Ehkä siksikin on palautuminen päässyt alkuun. Kerrankin pysähdyn, enkä vaan tuuttaa menemään. 

Hyvä näin - tästä eteenpäin kohti kevättä ja lisääntyvää valoa! 

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista