Nuoruuden lukukokemuksia uusimassa - Hermann Hesse : Lasihelmipeli

Nyt täytyy kyllä myöntää, että edes lukemisen aikana ei mieleeni noussut mitään muistikuvia aikaisemmasta tutustumisesta. Ja kuitenkin tiedän tämän joskus lukeneeni. Enkä tiedä tulenko edelleenkään kirjasta paljon muistamaan. Tämä on sen laatuinen pläjäys, joka vaatisi keskittymistä ja nautiskelua, ei lukemistä pienissä pätkissä flunssaisen perheen keskellä ja itsekin puolikuntoisena (tai "neljäsosakuntoisena"...).

Kyseessä siis on Hessen viimeinen romaani. Filosofispohdinnallinen kehityskertomus maailmasta, josk maailmanmullistusten ja tieteen ja taiteen näivettymisen seurauksena on jakautunut kahtia. Kastalia on tieteen ylimystön veljeskunta, jota "muu maa" ylläpitää. Siellä ihmisen (lue : miehen) tehtävänä on vain tutkia mielenkiintoisia tieteellisiä aiheita tai toimia veljeskunnan hierarkian tehtävissä. Tähän valioiden joukkoon kuuluu myös Josef Knecth, joka lapsesta saakka on koulutettu veljeskunnan sääntöihin ja elämäntapaan.

Josef osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta jopa Kastalian mittapuun mukaan ja etenee jo nuorena lasihelmiipelimestariksi. Ai, että mikä lasihelmipeli ? No, se on Kastalian ainoa aito tuotos, jossa valiot kilvoittelevat tieteen ja taiteen tietämyksen saralla ja muotoilevat monitieteellisiä kuvioita ja linkityksiä kuvatakseen aiemmin tehtyjä keksintöjä tai taideteoksia, varsinkin musiikin alalla.

Lasihelmipeli myös kristallisoi Kastalian olemuksen. Siellä ei luoda mitään. Taidetta tutkitaan jo olemassaolevien luomusten kautta, tiede pohjautuu aiemmin tehtyihin keksintöihin. Tämä "hedelmättömyys" johtaa Josef Knechtin epäilemään Kastalian tulevaisuutta. Erityisesti lyhyet kontaktit ulkomaailmaan saavat hänet miettimään sekä rakenteen olemassaolon oikeutusta, että miten turvata tuo rakas maailma. Lopulta hän päätyy radikaaliin muutokseen, jonka laajemmat vaikutukset jäävät sitten ihan lukijan spekuloinniksi.

Romaani käsittelee varsin tärkeitä ja myös nykyään ajankohtaisia teemoja. Mikä on taiteen tarkoitus ja olemus ? Miten tiede muokkaa maailmaa ? Mitä tapahtuu, jos emme enää luo uutta ? Onko arvokkaampaa luoda uutta vai tutkia tarkoin jo olemassaolevaa ?

Naisena vähän ärsytti naisten poissaolo. Eivätkö naiset sovellu valioiden joukkoon ? Vai onko kyse kenties siitä, että nainen perusolemukseltaan ja -tarkoitukseltaan luo uutta, eikä siksi sovellu staattisen olotilan ylläpitämiseen ? Silloinhan naisten poisjättämisen voisi melkein tulkita naisen ylistämiseksi...

Minua taitaa tässä flunssan keskellä väsyttää vähän liikaa edelleen ja lienee parasta lopettaa tulkinnat ennen kuin menee liian villiksi. Ehkä minun pitää joskus eläkevuosina lukea tämä taas uudelleen. Jospa sitten ehtisin oikein keskittymään ja pääsisin teokseen sisälle kunnolla.  Sen kyllä tiedän, että kirja on mestarillisesti kirjoitettu ja toimi ihan "viihdytyslukemisenakin".

Nuoruuden lukukokemuksia uusimassa - Hermann Hesse : Narkissos ja Kultasuu

Tässä jokin aika sitten palasin nuoruuden vaikuttaviin kirjoihin. Niistä ensimmäisenä tuli luettua Hermann Hessen Arosusi. Arosusi on ensimmäinen kolmesta Hessen kirjasta, jotka yleensä niputetaan yhteen. Sarjan toinen kirja on "Narkissos ja Kultasuu". Kolmantena mainitaan "Lasihelmipeli".

Silloin joskus nuorena oli Arosusi mielestäni paras noista kolmesta. Näin vanhempana täytyy sanoa, että Narkissos ja Kultasuu oli huomattavasti kiinnostavampi ja vetävämpi lukukokemus. Ehkäpä tuo olemisen angsti puhuttelee nuorena paremmin. Aikuisempana ja jo elämää kokeneena on hyveen ja paheen, aistien ja hengen, tieteen ja taiteen välisten taistelun ja yhteensovittamisen tematiikka puhuttelevampaa.

Narkissos ja Kultasuu tapaavat saksalaisessa luostarissa. Narkissos on nuori opettaja, filosofisen ajattelun ja uskonnollisen kieltäymyksen tyylipuhdas edustaja. Kultasuu taas on aistillinen ja näkyväiseen ja olevaiseen kiinnittynyt taiteilija. Kirjaa halkovana teemana onkin toistensa vastakohtien välinen vetovoima, vaikka tarinassa saammekin pääasiassa seurata Kultasuun vaellusta kulkurina, naisten suosikkina ja lopulta myös taitavana kuvanveistäjänä. Miesten ystävyys kestää läpi elämän, vaikka heidän elämäntapansa ja jopa jumaluskonsa ovat täysin erilaisia.

On mielenkiintoista pohtia, miksi seuraamme nimenomaan Kultasuuta ? Eikö Narkissoksesta riitä tarinaan kerrottavaa ? Kaipa se vaan on niin, että rakkaustarinoista ja vaelluselämän vaikeuksista saa esille herkullisempia juonenkäänteitä. Askeettisen elämäntavan kuvaus ei ihmisessä herätä samanlaista mielenkiintoa. Eihän sitä tarvitse kuin katsoa lehtien otsikoita niin tietää, minkälaiset tarinat myyvät.

Silti Hesse etsii Kultasuun paheelliselle elämälle jonkinlaista oikeutusta ja löytää sen taiteen kautta. Kaikki Kultasuun kokemukset ovat tarpeen, jotta hän pystyisi jalostamaan niistä taiteen mestariteoksia. Tuttu olettamus perinteisestä taiteilija-elämästä ja sen tarpeellisuudesta.

Toinen ajatuksia herättävä alue on kirjan luoma kuva naisista ja naiseudesta yleensä. Kultasuu on menettänyt pienenä äitinsä ja hänen koko elämänsä kietoutuukin äidin etsimisen ympärille. Tuntuu siltä, että kaikki naissuhteet, vaikka pääasiallisesti puhtaasti seksuaalisia, toistavat äidinkaipuun teemaa. Jopa Kultasuun käsitys jumaluudesta muotoutuu enemmänkin Äiti Maan kaltaiseksi kuin perinteiseksi kristilliseksi jumalankuvaksi. Vaikka naiset kuvataan myös aikakauden (keskiajan) tapojen mukaan alistetuksi, jopa esineellistetyksi, niin Kultasuuhun jokainen heistä jättää oman jälkensä ja täydentää ikiäidin kuvaa.

Lukukokemuksena kirja on lumoava. Kieli on kaunista ja viipyilevää, mutta kuitenkin selkeää. Tarinan punainen lanka ei katoa, vaikka lukisi pienemmissäkin pätkissä. Tämä on ehdottoman suositeltavaa luettavaa, vaikkakin puhuttelee selkeämmin ehkä hiukan varttuneempaa lukijaa.

Nyt pitää vielä napata kirjastosta seuraavaksi tuo "Lasihelmipeli" niin saadaa trilogia täydeksi.

Nuoruuden lukukokemuksia uusimassa : Hermann Hessen Arosusi

Joskus aikoinaan, nuoruuden angstivaiheessa, tuli luettua myös Hermann Hesseä. Arosusi, Narkissos ja kultasuu sekä Lasihelmipeli kolahtivat ja suhahtivat heti suosikkilistan kärkeen. Hiukan arvelutti tarttua Arosuteen uudelleen näin melkein 25 vuotta myöhemmin, mutta kokemus kannatti. Kirja säilytti edelleen sijansa suosikkilistallani - tosin nykyään en enää pysty nimeämään kärkeä, kun maailmassa on niin paljon erilaisia, hyviä kirjoja ja kirjailijoita.

En ihan tarkkaan enää muista, miksi aikoinaan kirjasta niin pidin. Ehkäpä päähenkilön elämäntuska herätti kaikua nuoressa, vaikken koskaan mikään kovin synkkä tapaus oikeasti ollutkaan :-) Nyt itsesäälissä kieriskely ja Nietscheen viittaaminen ja itsemurhalla hekumointi eivät oikein osuneet. Liekö osansa sillä, että oma elämä on mallillaan ja elämänkokemuksen karttuessa on uteliaana oppinut odottamaan uutta.

Kypsempänä lukijana kirjasta löytyikin ihan uusia tasoja. Huomasin huvittuvani asioista, joita nuorena luki haudanvakavana. Esimerkiksi päähenkilön tutustuminen aistillisuuteen ja siitä innostuminen aiheutti melkein äidillistä hymähtelyä. Myös kirjan loppuratkaisu oli minusta päähenkilölle aivan oikein ja osoitti kirjailijan huumorintajua. Lopusta muistan myös nuorena pitäneeni - sopi jo silloin perusoptimistiselle luonteelleni. Elämään ja siitä nauttimiseen pakottaminen kun on ihan oikein...

Hesse on siis paikkansa ansainnut maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa. Arosusi herättäisi varmaan mielenkiintoisia keskusteluja kahden sukupolven välille. Pitänee joskus yrittää tyrkyttää omille pojille, kunhan tuosta vähän vielä kasvavat ;-)