(Luku)päiväkirja: Kerrankin! Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista peräti kaksi!

Myönnetään, luin nämä kirjat vasta nähtyäni ehdokaslistan, mutta molemmat olivat kyllä lukulistallani jo valmiina. Ehdokkaiden julkistaminen vaan vähän nopeutti niiden päätymistä listan kärkeen... 

Tämä on historiallinen hetki minun lukuelämässäni sillä usein en ole ehdokkaista edes kuullut, saati lukenut niitä - paitsi ehkä jonkun harvan jälkikäteen. 

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat siis ovat : 

• Miki Liukkonen: Vierastila
• Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
• Iida Turpeinen : Elolliset 
• Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa 
• Antti Hurskainen: Suntio
• Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia 

Arvaatteko, mitkä kaksi noista luin ? 

Päästän teidät jännityksestä. Luettavikseni päätyivät Kuurupiilon anatomia ja Elolliset. Alla vähän tarinaa siitä, miksi ja mitä tykkäsin. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia 

Ekirja Storytel lukijalla 

Tämän halusin ehdottomasti lukea sillä olen tainnut lukea jo kaiken muun Jääskeläisen tuotannon. Maaginen realismi taitavasti kirjoitettuna on koukuttavaa ja nautinnollista. 

Kuurupiilon anatomia on juurikin sellainen, mutta... Tässä kävi jotenkin vähän samalla tavalla kuin Sielut kulkevat sateessa teoksen kanssa.  Tarinassa on niin paljon runsautta ja kiemuroita, että lukijakin vähän katoaa. Lisäksi Kuurupiilossa on jotenkin sellainen pieni epätoivon sävy, joka ei tähän hetkeen ollut minulle ehkä sopivinta luettavaa. Maailma on niin rikki, että huomaan kaipaavani todellisia toivon pilkahduksia myös lukiessani. 

M on niin erilainen lapsi, että jopa hänen vanhemmillaan on vaikeuksia suhtautua poikaansa. Marsilainen sanoo upea isoveli, jonka keksimä leikki kuurupiilosta tuo iloa ja jännitystä lapsuuteen, kunnes isoveli katoaa ja kuurupiilosta tulee pakottavaa hakemista ja huonoa omatuntoa. Veli on löydettävä ja sitä varten M on valmis käymään läpi transformaation toisensa jälkeen, vaihtamaan kuoresta ja maailmasta toiseen. 

Samalla isoveljen etsintä kietoutuu M:n olemuksen muutoksiin ja hänen tutkimusmatkaansa ihmisten maailmassa, paikan ja oman roolinsa etsintään. Kirjassa on sisäkkäin useampi tarina ja monta aikaa, mutta kaiken keskellä vallitsee tarve saada totuus esiin, löytää veli - ja siinä samalla päästää irti pakosta olla jotain muiden määrittämää. 

Huomaan, että Kuurupiilon anatomia vaatisi ehkä lisää pohdintaa tai toisen lukukerran. Taidan kuitenkin todeta, että Väärän kissan päivä, Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät (joka sai minut vertaamaan Jääskeläistä Murakamiin) ovat edelleen suosikkejani. Ihan kuin Jääskeläinen olisi minun listoillani parhaimmillaan lyhyemmissä teoksissaan. Ne ovat hämmentäviä, mutta kompakteja. Rajoittaminen on pakottanut kristallinkirkkaaseen rakenteeseen, eivätkä kaikki sivujuonteet ja tarinat puuroudu keskenään.

Iida Turpeinen: Elolliset 

Storytel lukija eli ekirja tämäkin 

Ai että - jos Jääskeläinen oli minulle vanha tuttu ja kirja verrattavissa muuhun tuotantoon, on Iida Turpeinen uusi tuttavuus. Uusi hän on kirjailijanakin, sillä Elolliset on kirjoittajansa esikoinen. 

Mitä ilmeisemmin Turpeinen löi kerralla kunnarin. Tämä kirja on nimittäin hypetyksensä arvoinen. Toki olin hieman skeptinen, niin kuin aina ylenpalttisia kehuja saaneen teoksen kohdalla, mutta aihe sukupuuttoon 27 vuodessa kuolleen Stellerin merilehmän tarinasta oli herkullisen kuuloinen ja halusin lukea siitä lisää. 

Siispä pääsin matkalle historian halki tuhat 1700-luvulta nykyaikaan. Ensin matkustamme Beringin mukana etsimässä pohjoista tietä Venäjältä Amerikkaan. Laiva haaksirikkoutuu eläimiä täynnä olevan saaren rantaan. Napakettujen ja ruokkien lisäksi mukana oleva luonnontieteilijä Steller löytää eläimistöstä merilevää rauhallisena laiduntavan merten jättiläisen. Sen liha ja rasva pelastavat retkikunnan, mutta helposti metsästettävä eläinlaji kohtaa tuhonsa alle kolmenkymmenen vuoden aikana löytymisensä jälkeen. Jäljelle jää vain luita, joiden mukana matkaamme tutkijasta ja aikakaudesta toiseen. 

Elolliset on pelottava kertomus siitä, miten ihmiskunta tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kiihtyvällä tahdilla. Samalla se on kiinnostava ja inspiroiva kuvaus tutkijoista, maalareista, luonnonsuojelijoista ja ajan muuttumisesta. Ehkä on vielä toivoa. Tarvitaan vain enemmän tahtoa ja toimia. 

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen henkilöhahmojen kautta syntyvän historiakuvauksensa osalta. Turpeisella on taito saada henkilöhahmonsa elämään ja kuvastamaan aikaansa, inhimillisyyttä unohtamatta. Lisäksi henkilögalleria on monipuolinen. Kaikkea ei katsota jäykkien tiedemiestin mikroskoopin läpi, vaan näkökulma kertoo mm.kuvernöörin vaimosta, luonnontieteilijän apuna maalaavasta nuoresta naisesta, lintuja kivääri selässään saarella puolustavasta, munia korjaavasta taiteilijasta. 

Lienee jo tullut selväksi, että pidin tästä kirjasta valtavasti. Historia kiinnostaa aina, mutta pyörteilevä rakenne aineksinaan ihmiskohtalot, historian tapahtumat ja ihmisten ahneudesta kärsivä luonto loivat kiehtovan kokonaisuuden. Kaiken keskellä punaisena lankana matkaansa kulkee aikojen halki Stellerin merilehmän luuranko, jonka kohtalona on päätyä Helsingin luonnontieteelliseen museoon näytille. Siellä se on katsottavana vieläkin ja tämän kirjan myötä sitä etsinee useampikin vierailija. Taidan itsekin käydä vilauttamassa Museokorttiani jossain kohtaa. 

Vuoden 2023 Finlandia-palkinnon saaja julkistetaan keskiviikkona 29.11. illalla. Tilaisuutta voi seurata Ylen erikoislähetyksenä klo 19 alkaen joko TV1 kanavalla tai Yle Areenassa. Tänä vuonna voittajan valitsee ehdokkaiden joukosta taiteilija Jorma Uotinen.

Auringon pimeä puoli

Tässä juuri jaettiin taas Finlandia-palkintoja. Tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ensimmäistäkään, en myöskään tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kaunokirjallisuuden ehdokkaista olin lukenut yhden. 

No, vielä ehtii. Kirjat eivät katoa minnekään. Sainhan minä vihdoin luettua viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajankin! 

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli 

Oma ostos Totolle 

Ostin kirjan Totolle jo kauan sitten. Ajan olemus ja mahdollisuus aikamatkustamiseen olivat meillä pöytäpuheissa yleinen aihe Toton luettua madonreikä-teoriasta Stephen Hawkingin lapsille suunnatusta elämäkerrasta. Madeleine L'Englen Hyppy ajassa kiinnosti myös, eikä ainakaan vähentänyt aikamatkailuinnostusta. Olisi siis luulla, että ajan olemusta pohtivassa romaanissa olisi ollut jotain houkuttelevaa. 

Luulo ei taaskaan osoittautunut tiedon väärttiksi. Toto ei ole tähän kirjaan vieläkään tarttunut, mutta minä luin ja onhan se Toton hyllyssäkin edelleen odottamassa sopivaa hetkeä.  

Palkinnoissa on se huono puoli, että niiden jälkeen odotukset ovat aina normaalia luku-uteliaisuutta korkeammalla. Ehkä siksi minulle kesti melkein kirjan puoleenväliin saakka päästä tarinaan kunnolla mukaan. Pohdiskelua ja pohjustamista oli melko paljon ja päähenkilö Emilia tuskailee ja muistelee ahkerasti. Oikeastaan kiinnostukseni heräsi tosissaan, vasta siinä kohtaa, kun tarina ryhtyi heijastelemaan tapahtumia vähitellen selviävän aikakäsityksen mukaisesti. Sitten luinkin melkein ahmimalla.

Emilia on päähenkilönä oikeastaan aika ärsyttävä - vähän sellainen kaikkitietävä ja itsetietoinen, kuten teinit pääasiassa kai ovat tai ainakin näyttävät siltä peittääkseen epävarmuutensa. Muut henkilöhahmot jäävät ehkä vähän harmillisen pinnallisiksi. Osaksi tuo johtuu tietysti tarinan kiemuroista. Plussaa hahmoille pitää antaa siitä, että ne eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja vaan jännän ristiriitaisia. Tarina myös kykenee yllättämään, vaikka keski-ikään mennessä sitä onkin jo oppinut tunnistamaan tiettyjä tarinankaaria. Nuorille lukijoille kirja tarjonnee useampia oivalluksen hetkiä. 

Aika, valta, erilaiset motivaatiot, jotka johtavat joko lammasmaiseen seuraamiseen tai kapinointiin - Auringon pimeä puoli käsittelee varsin universaaleja teemoja. Yhdistyneenä ihmisen tekojen ympäristövaikutuksiin ja luonnon tuhoutumiseen teemat nousevat heti ajankohtaisuusasteikolla.  Jokainen lukija miettiköön omia motiivejaan - ratkaisuja kirja ei tarjottimella eteen kanna. Oikeastaan ollaan asteikolla vähän pessimismin puolella.  

Ymmärrän, miksi Auringon pimeä puoli palkittiin ja sitä on hehkutettu. Kirjailija ei missään kohtaa aliarvioi lukijoitaan. Selittelyä on kiitettävän vähän kaikesta pohdiskelusta huolimatta. Toto taitaa olla kuitenkin vielä vähän nuori varsinaiseen kohderyhmään nähden. Tarjoaisin tätä ennemminkin yläasteikäisille, joihin tematiikka voi osua paremmin. Jätetään siis hyllyyn toistaiseksi odottamaan. En usko tämän tarinan ajankohtaisuuden katoavan kovin nopeasti. 

(Luku)päiväkirja: Korona-apatiaa ja suuria tunteita

Keskiviikko 4.11.2020 

Ollaan jo marraskuussa. Uskomatonta, mutta niin se vain on. 

Vuoden lopussa (tai oikeastaan aina ihan alussa) minulla on tapana vilkuilla kaikenlaisia lukemiseen liittyviä käppyröitä ja tänäkin vuonna olen uskollisesti kirjannut lukemisiani listaan. Ihan uteliaisuudesta kurkkasin vuotta 2020 tähän mennessä. Ei hyvältä näytä. Alkuvuonna kirjoja tuli luettua ja kuunneltua mukavaa tahtia ja varmasti ihan joka päivä. Mitä pidemmällä vuosi, ja erityisesti syksy etenee, sitä enemmän käyrä suuntaa alaspäin. 

Kummallista, kun ei töissäkään nyt ihan niin kiire ole ollut. Ajoittain toki, mutta kaikkiaan aikaa olisi pitänyt riittää. Toki olen innostunut neulomisesta, mutta äänikirjan kuuntelu puikkojen kilistessä onnistuu vallan mainiosti. 

Jostain muusta on kyse. Lukemisen määrästä huomaa selvästi, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Minut on vallannut yleinen lamaannus. Lieneekö tuo nyt sitä viime aikoina puhuttua Korona-apatiaa? Ehkä. 

Tarkastelin myös lukemiseni sisältöä. Kovasti on menty kevyellä. Tekee ihan hyvää välillä nollata aivoja, mutta samalla tulee myös turruttaneeksi kykyään ajatella. Huomasin kuunnellessani Joel Haahtelan Hengittämisen taito -pienoisromaania, miten hyvää tekee välillä keskittyä ja pohtia. Samoin aloittamani Pullopostia Seilin saarelta, tällä kertaa oikein ekirjaa lukemalla, selvästi piristi ja toi hyvää oloa. Pitää voida myös keskittyä johonkin muuhun kuin töihin. Levoton pintakosketus ei aina riitä, vaikka taukoina tekeekin hyvää. 

Enkä muuten mitenkään dissaa kevyttä viihdekirjallisuutta. Siihenkin voi keskittyä ja monesti löytyy yllättävänkin paljon periaatteita ja tosielämän kuvioita analysoitavaksi. Sitä vaan on myös helpompi lukea/kuunnella vauhdissa roikkuen, ihan huomaamattaankin. Toimii välillä, mutta ainakin minä tarvitsen myös pohdiskelevampaa lukukokemusta. Välillä sitä ei tietenkään jaksa, välillä taas juuri ajatusten pöyhiminen piristää. 

Nyt pitää kiinnittää enemmän huomiota lukemiseen, sekä määrään että laatuun. Tietoinen seuranta auttanee eli määrään itselleni puoli tuntia ajatuksella-lukua joka ilta. 

Minulla siis Korona-apatia (ja toki myös syksyn muutokset elämässä) näkyvät suoraan lukustatistiikassa ja luettujen kirjojen sisällössä. 

Mites teillä muilla? 

Oireiletteko tätä outoa aikaa jotenkin ja millä keinoilla selätätte ikävän olon ? 

Torstai 5.11.2020

Uunissa on viimein kurpitsapiirakka. Halloween meni ennen kuin kurpitsalyhdyn sisukset päätyivät uuniin saakka. Ei haittaa. Kurpitsapiirakka on herkkua milloin vain. Ainakin kuvittelen niin. En ole ennen tehnyt tällä reseptillä. 

Tällä viikolla on ollut mielenkiintoista seurata Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistuksia. Tietokirjallisuuden ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaiden kohdalla perinne säilyy kohdallani rikkumattomana. En edelleenkään ole osunut lukemaan yhtään ehdokasta ennen julkistuksia. Kaunokirjallisuuden kohdalla tapahtui jonkunlainen kummallinen käänne. Olen lukenut ehdokkaista yhden! Lisäksi ehdokkaista peräti kaksi on jo etukäteen lukulistallani. Tällaista vuotta en ihan heti muista. Yleensä suurin osa ehdokkaista on minulle käytännössä melkein tuntemattomia. 

Olen siis lukenut (ja blogannut Heikki Kännön romaanin Runoilija. Lukulistaltani löytyvät Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita. Molemmat aion edelleen lukea. Loput ehdokkaista ovatkin sitten minulle ihan uusia tuttavuuksia. En siis oikein voi spekuloida voittajaa. 

Tänään olen vain kuunnellut hetken Nigella Lawsonin How to Eat - äänikirjaa. Häneltä on ilmestynyt uusikin keittokirja audio-muodossa. Ehkä hankin senkin. Reseptien kuuntelu on jotenkin rentouttavaa, varsinkin Nigellan yläluokkaisella englannilla. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan- Aloitin eilen yhden Finlandia-voittajan eli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaneen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Siihen siis käytän tämän päivän lukupuolituntisen.

Sunnuntai 8.11.2020

Isänpäivä ja saimmekin varsinaisen yllätyksen. Minä tosin kuulin jo perjantaina... Isäntä lensi Suomeen! Ranskan koronatilanteessa toimisto ja suurin piirtein kaikki muukin on kiinni. Niinpä hän sopi mahdollisuudesta tulla tekemään töitä etänä Suomesta. Jotain positiivista tässä Korona-kurimuksessa. ¨

Vielä pitää jaksaa karanteeniaika. Riski on kaiketi pieni, sillä hän vietti jo viikon Ranskassa käytännössä eristyksissä, mutta mennään ohjeiden mukaan. Eka testi tehtiin lentokentällä, seuraava sitten 72h kuluttua. Toivottavasti molemmat negatiivisia. Isänpäivän aperitiivi nautittiin pihalla.  

Alkuviikon apatia on vaihtunut suuriin tunteisiin. 

Lukeminen puolestaan on ollut aika pientä. Auringon pimeä puoli ei oikein ole edennyt. En ole oikein malttanut rauhoittua lukemaan. Sophia Lorenin elämäkertaa olen kuunnellut jonkin verran joka päivä. Lisäksi Toto innostui aloittamaan Taru sormusten herrasta - äänikirjan. Siinä sivussa olen kuunnellut alkua taas minäkin. On se kyllä upea tarina. 

Aikamoista kirjahyppelyä tämä taas on ollut. Jossain kohtaa pitäisi rauhoittua saamaan jotain loppuunkin. Nyt vain aloitan kirjan toisensa jälkeen. 

Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito (lukijana: Anssi Niemi)

Kaunis ja verkkainen tarina isäänsä (ja elämänhaluansa) Kreikassa etsivästä nuoresta miehestä. Tarinassa on jotain lohdullista ja sen kaunis kieli kietoo tunnelmaansa vääjäämättömästi. Verkkaisuus ja kielen kauneus asettavat kuuntelijalle ansan. Kirjaan pitää keskittyä, muuten punainen lanka katoaa. Se juuri oli minulle tähän aikaan tarpeen ja myös omalla tavallaan parantavaa. 

Niemi

Juha Hurme : Niemi 
Luettavaksi kustantajalta 

No huh, huh - siinäpä oli runsas rykäys Suomenniemen historiaa! Muutamaan kertaan kävi mielessä, että onneksi tämä ei ole tenttikirja. Oli meinaan sen verran runsaasti vuosilukuja  ja nimiä ja yksityiskohtia ja linkityksiä ja aikahyppyjä, etten ihan varmasti uskalla väittää muistiini tallentuneen edes kymmenesosaa (sadaosaa?) sisällöstä.

Runsaudesta ja asiapitoisuudestaan huolimatta ei Niemi kuitenkaan ole millään tavalla kuiva tai vaikealukuinen. Hurmeen tyyli on kevyt ja faktojen joukossa on aimo annos irvileukaisuutta.  Esimerkit nostavat lukijan tietoisuuteen rikkaan ja aistivoimaisen kulttuuriperimän, josta toisinaan on jäljellä vain jonkun toisen kirjoittamia muistiinpanoja lukemastaan. Joskus ei sitäkään.

Toki kirjassa on pääosin tuttuja juttuja ja nimiä, sillä mistäs niitä uusia enää kukaan niin virtana löytäisi? Paljon oli myös minulle ihan uutta ja vähän kai sain uutta näkökulmaakin oman maani (tai ainakin tämän asumani planeettapalan) historiaan. On asioita, joista ei ihan kannattaisi ylpeillä ja toisia, joista voisi pitää enemmänkin ääntä. Aika metsäläisiä kuitenkin ollaan oltu ja osaksi kai ollaan vieläkin. Tärkeimpiä valistusaatteitakin tällä tulkitaan vasta vuosisatoja muun Euroopan jälkeen ja lappalaisetkin kuulemma jättivät keskiajan kokonaan väliin...

Romaanihan tämä ei missään nimessä ole, tietokirjaksi luokiteltavaksi Niemi on kai liian hauska ja runsaudessaan sekava. Ehkä tuota voisi väittää popularisoiduksi historiankirjoitukseksi ? Vaikka popularisointi kai tarkoittaa kansan syvimmillekin riveille sopivaa ja ymmärrettävää tieteenkirjoitusta ja Niemi kyllä tiputtaa kyydistä kaikki vähänkin runsaampaan kirjoituskiemuraan kyllästyvät lukijat tai ne, joiden kärsivällisyys loppuu kymmenennen henkilöhahmon kohdalla...  Heille ehkä tarjoaisinkin kirjaa paloissa luettavaksi. Juonessa pysyy kyllä mukana, vaikka napsisikin vain palan sieltä täältä, silloin tällöin.

Tykkäsinkö ? No, itse asiassa tykkäsin aika paljonkin. Huomasin lukevani historiaa aidosti nauttien ja välillä naureskellen. En minä kovin montaa lukua kerralla jaksanut vauhdissa  mukana, mutta sitä vartenhan minulla on sitten nuo kaikki  muut 20 kesken olevaa. Joka ilta kuitenkin lukaisin luvun tai pari.

Hurmeen mukaan Niemessä on sisällä useampikin näytelmän tai romaanin aihio, mutta toistaiseksi yleisölle saakka on päätynyt vain Kansallisteatterin Lemminkäinen. Tällaista kirjailija jutusteli, kun olimme kuuntelemassa juttua Niemestä ja teatterista. Samalla hän kertoi jotain, jota kirjaa lukiessani epäilin useammin kuin kerran. Hurme kuulemma kirjoittaa vihkoihin muistiinpanoja ja sitten tietokoneelle kerralla valmista tekstiä, yhden sormen tekniikalla. Uskoisko tuota ? Varmana sitä joskus menee kuitenkin tässä yksityiskohtien runsaudessa sekaisin ja joutuu jotain joskus korjaamaan.

Tarinat, kuten muutkin asiat, tulevat yleensä vastaan sarjoina. Nekin ovat laumaolijoita vähän samoin kuin kaupassa ei ensin näy yhtään asiakasta ja sitten jonotetaan lihatiskiltä jauhelihaa. Vuodenajoilla ja kaikenlaisilla juhlavuosilla tietysti on oma vaikutuksensa, mutta silti silti fiilistelen, miten näköjään tänä keväänä luin kalevalaista Suomen historiaa Niemi-teoksesta, kävin katsomassa Lemminkäisen teatterissa ja lisäksi lukulistalla komeilee seuraavana JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka. (Kunhan nyt ensin selviän ulos venäläisen bisneskulttuurin vaarallisista kiemuroista).

He eivät tiedä, mitä tekevät

Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Vuoden 2014 Finlandia-voittaja osui minulla vuoden viimeisenä luetuksi kirjaksi. Lukukokemus oli hyvällä tavalla omituinen.

En tosissani pitänyt yhdestäkään kirjan päähenkilöstä. Samuli oli vähän rasittava ja hiukan ressukka. Joe ärsytti kaikessa itsekeskeisyydessään ja rasittavuudessaan. Alina, no, Alina olisi voinut myöskin vähän nähdä asioita oman itsensä ulkopuolella ja varsinkin huomata oman poikansa ihmisenä eikä vain itsensä jatkeena. Henri oli nössykkä jne...

Myöskään juoni ei ollut kaikkein parhaimpia lukemiani. Välillä se töksähteli ja ajassa hypittiin turhankin paljon. Toki kirja on taitavasti kirjoitettu, mutta en minä siihen siksi ihastunut.

Minä olin koko lukemisen ajan tohkeissani Valtosen maalaamasta maailmankuvasta. Tarinassa ollaan nykyajassa, mutta kuitenkin jotenkin hassusti tulevaisuudessa. Kaikkien sosiaalisen median kanssa tekemisissä olevien pitäisi lukea tämä kirja ja pohtia kenellä on vastuu viestin oikeellisuudesta ja vaikutuksesta? Viestin alkuperäisellä laatijalla? Sen välittäjällä, vaiko peräti vastaanottajalla? Nämä kysymykset ovat erittäin ajankohtaisia tälläkin hetkellä, vaikkei teknologia ehkä olekaan (ihan) vielä kirjan kuvaamalla tasolla. Ehkä minä reagoin tähän näinkin vahvasti, kun kerran teen töitä SoMe -markkinoinnin piirissä, mutta noin muutenkin nämä ovat tärkeitä asioita miettiä. Minusta oma vastuunsa on kaikilla, eikä haasteita ratkaista kielloilla vaan valistuksella joka portalla.

SoMe ja viestinnän teknologian kehitys ei toki ja ainoaksi Valtosen kirjan teemaksi. Itse asiassa teemoista on suorastaan runsaudenpulaa. Lapsen hylkäämisen tunne, isänkaipuu ja näistä johtuva radikalisoituminen johtavat miettimään aikuisten vastuuta lapsen hyvinvoinnista. Kulttuurierojen käsittely, suvaitsevaisuuden tai sen puutteen vaikutus tavallisten ihmisten elämään johtaa kirjassa arvaamattomiinkin henkilökohtaisiin reaktioihin.

Ekoterrorismin kuvaus johtaa ainakin kahteen ajatuspolkuun. Ensinnäkin, mikä on sallittua hyvän aikaansaamiseksi? Missä kulkee raja, jonka kohdalla hyvät tarkoitukset muuttuvat pahan välikappaleiksi? Miten pitkälle voi mennä omaa asiaansa ajaessaan, ennen kuin muuttuu terroristiksi? Pelottavan todenkuuloinen oli myös henkilöiden kyvyttömyys kuulla vastapuolen asiaa ja toisaalta muutostarpeen käsittelyn kuivuminen tyhjäksi keskusteluksi ilman toimenpiteitä.

Toisaalta oli miltei painajaismaista miettiä, miten pitkälle ja miten paljon voivat isot korporaatiot vaikuttaa viestintään, lakeihin ja viranomaisten päätöksiin. Voiko yritys vaientaa kritiikin tuhoamalla kritisoijan maineen mediassa? Voiko lakeihin tai niiden tulkintaan vaikuttaa niin, että musta muuttuukin valkoiseksi ja kielletty sallituksi? Kaikkein kamalinta on se, että todennäköisesti näin tapahtuu. Suomenkin kontekstissa löytyy esimerkkejä - en minä ainakaan muuten ymmärrä, miten Alkon hintalistat voivat pysyä netissä, vaikka pienyritysten nettisivuja sensuroidaan...

Kirjassa on niin paljon teemoja ja kerronta sen verran koukeroista, että ehkäpä tämä ei kirjallisilla ansioillaan nousisi huippukirjallisuuden piiriin. Minusta kirjallisuuden tehtävä on kuitenkin muukin kuin toimia pohjana tekstianalyysille tai esimerkkinä taiturimaisesta tarinankerronnasta. Jos kirja herättää, saa lukijan ajattelemaan omilla aivoillaan ja konkretisoi muuten epämääriseksi tunteeksi jääviä yhteiskunnan todellisia tai mahdollisia epäkohtia, on se arvonsa ansainnut. Näissä viimeksimainituissa Valtosen kirja on yksi tehokkaimpia viime vuosina lukemiani teoksia.

En tiedä muuttuuko mikään, mutta ainakin saadaan aikaan keskustelua. Hetkinen - tämäpä kuulosti tutulta. Mites se Valtonen taas kuvasikaan hteiskunnallisen keskustelun vaikutuksia?


E-kirja saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta, jolla muuten on 6.1.2014 saakka 2014 Finlandia-voittaja alennuksessa (14,90€) samoin kuin Junior Finlandian voittajakin (8,90€)

Jospa sitä kuitenkin - ja sitten tuli Kultarinta

Anni Kytömäki : Kultarinta 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minä olen lopen kyllästynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja varsinkin sodista kertoviin kirjoihin - KORJAUS, minä olin lopen kyllästynyt. Sitten tartuin kuin vahingossa Tommi Kinnuksen kirjaan Neljäntienristeys ja tykkäsin. Sitten... vähän varovaisesti, myönnetään, aloitin lukemaan Anni Kytömäen teosta Kultarinta - ja lumouduin.

Kultarinta on tarina Suomen itsenäisyyden alusta sotien kynnykselle. Kansalaissota, jakautunut kansa ja pienet ihmiset aatteiden jaloissa nousevat esiin rikkaina ja raastavina. Silti pääpaino ei olekaan historiallisissa tapahtumissa, vaan yhden perheen kohtalossa. Siinä, miten ihmisten kohtalot kietoutuvat aiempien sukupolvien kokemuksiin aina siihen aikaan saakka, kun suomalaiset asuivat osana metsää ja osasivat puhua karhujen kanssa.

Erik haluaa tutkia metsää, sen eläimiä ja kasveja. Lidian ajaa nälkä muuttamaan maailmaa kirjoituksillaan. Niin taustat kuin tapahtumat vetävät heitä erilleen, jokin niitä vahvempi taas kohti toisiaan. Kaiken keskelle saapuu Malla - pieni, kiltti tyttö, jota kukaan ei kuuntele ja joka kantaa kaiken taipuen ja hiljaa. Hänen sisällään kytee kuitenkin voima, jonka vapauttavat valloilleen metsä ja  karhun kanssa puhuva poika.

Minä nautin kirjan mystisestä tunnelmasta, siitä miten kansantarut kietoutuivat historian tapahtumiin ja ihmisten tekoihin. Elämä voi olla julmaa ja ihmiset vielä julmempia. Joskus sitä on musertua sukupolvien paineen alle, toistaa kaavaa, mutta toisinaan jostain löytyy tahto lähteä muualle ja tehdä toisin. Suomalaisten kantavana voiman- ja elämänlähteenä on kautta aikojen ollut metsä. Vaikka karhut ehkä ovat lähteneet, on suojelija yhä paikalla vähintäänkin vaaran muoton jähmettyneenä. Kiertämällä puun oikeaan suuntaan saa muotonsa muuttumaan metsän kuningaskin. Ehkäpä kirjan perinpohjainen suomalaisuus vetoaa johonkin primitiiviseen osaani - olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavalla kirjan kokisi eri kulttuuritaustasta tuleva. Ymmärtäisikö hän metsän lumon ?

Kytömäen kirjassa on yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut pitkältä. Kirja on täynnä synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Silti se ei masentanut. Ihmiset tekevät tarinassa kaikkensa erottaakseen. Silti rakkaus pitää pintansa, oli se sitten ihmisen tai tarujen hahmon sydämestä. Tämä kirja on täynnä toivoa. Tämä kirja pitää lukea, jotta sen taian tuntee. Aihe on toistettu ja miltei luuhun saakka kaluttu, mutta tunnelma ihan omanlaisensa.

Ei tässä voi muuta kuin antautua. Ehkäpä sitä ajan myötä pystyisi vähän analyyttisempaankin käsittelyyn, mutta en ole ihan varma haluanko. Tällä hetkellä en saa mieleeni, mitään parannusta vaativaa. Tuntuu hyvältä olla lumoutunut. Nykyään tähän leijuvaan olotilaan pääsee uusilla kirjoilla kuitenkin niin kovin harvoin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Neljäntienristeys eli miten paloista koostuu monta elämää

Tommi Kinnunen : Neljäntienristeys
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Tämä on oudolla tavalla kiehtova kirja. Juoni muodostuu neljästä näkökulmasta samoihin tapahtumiin, samojen henkilöiden elämään. Kertojat hyppivät vuosista toisiin, vuosikymmentenkin yli. Silti kokonaisuus on ehjä. Pätkistä muodostuu yhtenäinen tarina. Sitä ei uskoisi, mutta niin vain käy. Ehkä elämä oikeastikin koostuu niistä pienistä hetkistä, jolloin jokin joko muuttuu tai pysyy samana. Ihmiset muodostavat osansa kudelmaan oman aikansa verran.

On Maria, nuori pitäjänkätilö, joka raivaa oman paikkansa kylässä omalla tavallaan. Hän pitää kiinni omista päätöksistään, omasta olostaan ja olemisestaan.

Marian tytär Lahja haluaa löytää oman paikkansa, lunastaa sen vastaamalla odotuksiin. Vaan voiko kukaan olla erillään aiempien polvien teoista ? Voiko kukaan olla itsensä ilman lähimpien olemuksen heijastumista omaan olemukseen ?

Onni etsii onneaan muualta, pystymättä ottamaan sitä vastaan lähelläolijoilta. Kaarina haluaa eroon menneisyyden taakoista, mutta löytää puhdistuksen kuitenkin aiempien elämien ymmärryksestä.

Sota sotkee, tuhoaa, eikä kuitenkaan muuta sekään mitään todellista. Kummalla tavalla elämä ei muutukaan, vaikka kaikki on toisin.

Minä en oikein osaa lämmetä sotakertomuksille. Niitä on tullut luettua niin paljon joskus nuorempana. Tässä ei kuitenkaan ole kyse varsinaisesta sotakertomuksesta. Todelliset teemat ovat jossain muualla, eivätkä ne ole riippuvaisia aikakauden kuvauksesta. Toisten ihmisten odotukset ja niihin vastaaminen omaa olemustaan kadottamatta ovat yhtä lailla ristiriitaiset nykyäänkin kuin sata vuotta sitten. Itsensä muuttaminen on yhtä mahdotonta, oman todellisuutensa löytäminen vaikeaa.

Tähän kirjaan juuttuu, vaikka sen lukee helposti loppuun. Tarinan herättämät ajatukset jäävät mieleen räpistelemään pidemmäksi aikaa. Minäkin odotin niiden jäsentymistä ennen blogiin kirjoittamista, mutta huomaan, etten vieläkään osaa asettaa kaikkea paikoilleen. Eikä kai niin tarvitsekaan, kun kuitenkin tietää kirjan olleen lukemisen arvoinen.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Historiallinen alkuvuosi - Asko Sahlberg : Herodes

Asko Sahlberg : Herodes 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Viime vuoden lopussa jo tulin jotenkin lukeneeksi erityisesti historiallisia romaaneja ja sama näyttää jatkuvan tässä alkuvuodesta - Synnintekijä, The Luminaries , Oppinut neiti ja Siipirikko saivat nyt seuraa vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaasta eli Asko Sahlbergin Herodes-kirjasta.

Kyseessä onkin aikamoinen järkäle (580sivua sanoi Kobo), mutta ei sitä pidä pelästyä. Minulla on kestänyt kauemmin paljon lyhyempiekin tarinoiden lukemisessa. Jotenkin Sahlberg on onnistunut kirjoittamaan tarinan, joka soljuu kepeästi eteenpäin monista hahmoista ja tapahtumista huolimatta. Herodes siinä jutustelee ja kertoo elämästään.

Onhan tarinassa raskaitakin aineksia. Pääsemme seuraamaan sivusta kristinuskon ensi askelia, jotka, kuten tiedämme, eivät ehkä olleet sieltä kepeimmästä päästä. Kirjassa myös murhataan ihmisiä ja pohditaan vallan perimmäistä olemusta, sen vapauttavaa ja kahlitsevaa vaikutusta käyttäjäänsä. Orjan suhde isäntäänsä on myös esillä sekä sisällössä että rakenteessa. Osan tarinaa nimittäin kertoo Joosafat, Herodeksen orja ja ystävä.

Joosafatin osuus tarinassa oli minusta itse asiassa se kaikkein heikoin. En oikein ymmärtänyt, miksi se oli siihen lisätty. Muissakin blogeissa on vähän ihmetelty orjan ja isännän kertojaäänien samanlaisuutta. Minä taas en oikein saanut irti tarinan syventymistä kertojaäänen vaihdolla. Eihän se huono ollut, mutta jotenkin sellainen vähän irrallinen kokonaisuudesta.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovastikin. Pituudestaan huolimatta siinä on sellaista ilmavuutta, joka teki lukemisesta miellyttävää. Jos The Luminaries (Valontuojat) paiskasi lukijansa lukijansa Maelströmin syövereihin pyörimään yhä kiivaammin kohti keskustaa, niin Herodes leikittelee pienten vaahtopäiden yllä, hypähdellen takaumien ja tarinan nykyhetken välillä näennäisesti satunnaiseen tapaan, mutta kuitenkin Herodeksen ja hänen aikakautensa kokonaiskuvaa rakentaen.

"Taitavasti kirjoitettu kirja", sanoo tämä suuren yleisön maallikkolukija. Aihekin käsittelee mielenkiintoista ja Suomessa kai loppujen lopuksi aika vähän käsiteltyä aikakautta. Aikalaisten näkemys profeetta Jeshuan toimista, vaikka fiktiivisetkin, toivat hyvää perspektiiviä omaankin ajatteluun. Eikös JP Koskinen ole kirjoittanut jonkun kirjan samasta ajankohdasta ? Pitänee hankkia sekin luettavaksi jossain välissä.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavaintaisena Elisa Kirjalta

Vielä Finlandia-ehdokkaita - Leena Krohn : Hotel Sapiens

Leena Krohn : Hotel Sapiens 
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Finlandia-palkinto on päätetty ja jaettu. Sen sai Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, joka onkin varsin hieno kirja. Huono ei tosin ole Leena Krohnin Hotel Sapienskaan.

Hotel Sapiens on paikka, jossa asuu ryhmä suuren katastrofin jälkeisiä ihmisiä. Koneet ovat ottaneet vallan, ilmastonmuutos tuhonnut ympäristön ja hotellin alueella miltei vankeina harhailevat enemmän tai vähemmän särkyneet sielut.

Asukkien tarinat avaavat tapahtunutta katastrofia pala kerrallaan - samalla pääsemme tutkimaan ihmiselämän haasteita  (fobioita, uskon ja tieteen ristiriitojen välissä luovimista, rakkaiden katoamista) eri kohtaloiden kautta.

Kirjassa ei varsinaisesti ole tarinaa, vaan monia inhimillisiä polkuja, jotka kaikki johtavat Hotel Sapiensin tiloihin nunnien vahdittaviksi. Eivätkä nämä nunnat ole niitä lempeitä,hartaita ja hoivaavia, joihin olemme kirjallisuudessa tottuneet. Hiljaisia sisaria sentään kuitenkin.

Lukiessa kirjaa yrittää ymmärtää, sitten tajuaa, että tämähän on vain kokoelma sirpaleita, joista ihmisyys näkyy palasina kuin vääristävän peilin tavoin. Ei tässä kai olekaan varsinaisesti mitään ymmärrettävää. Kunhan menee mukana ja jännittää, onko maailma tosissaan kadonnut vai peittävätkö pilvet todellisuuden. Mikä on todellisuus ? Sirpaleisuudesta huolimatta kirja pysyy hyvin kasassa. Lukija onnistuu yhdistämään palasia toisiinsa ja pysyy mukana kyydissä, saa näkökulmia ja kohtaamisia yhdistymään toisiinsa.

Minä olen viime aikoina tykästynyt sellaisiin vähän vinksahtaneisiin tarinoihin ja tässähän kaikki on vähintäänkin sijoiltaan. Eriskummalliset henkilöhahmot ovat kaikessa omituisuudessaan rakastettavia ja syvästi inhimillisiä. Heille toivoo hyvää, vaikka sisimmässään tietää, ettei toivoa ehkä ole.

Yritän siis sanoa, että pidin kirjasta. En millään muotoa väitä sitä ymmärtäneeni, mutta nautin matkasta sen seurassa, ehkä vähän opinkin jotain ihmisyydestä ja tunnistin joitain kuvatuista omituisuuksista myös itsessäni.

Ja toivo on lapsissa, siinä miten he jaksavat kaikesta huolimatta kuitenkin kiivetä korkealle ja jättää merkkinsä maailmaan. Seuratkaamme siis lapsia.

Elisa Kirjalta vapaavalintaisena luettavaksi ja blogattavaksi

Finlandia-ehdokkaita - Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tänä vuonna näyttää Finlandia-kirjojen teemana olevan historia ja erityisesti Venäjä. Peräti kahdessa kirjassa kuudesta kontekstina on Venäjän vallankumous tai sen jälkeinen aika. Mikäs siinä, tsaarinvallan loppuajat ja sen jälkeinen Neuvostoliitto ovat täynnä traagisia ihmiskohtaloita, joissa riittää ainesta useampaankin romaaniin.

Kun sisällä palaa runouden ja kielen palo, on arjen askareisiin sopeutuminen vaikeaa. Kun taiteen tuottaminen vaatii tunteiden roihua ja intohimoa,  vaihtuvat rakkauden kohteet usein eikä tunne lämmitä pitkään. Ehdottomuus taiteessa vaatii ehdotonta itsekkyyttä, vaikka vierellä olisivat omat lapset ja uskollisena rinnalla pysyvä aviomies.

Jokapäiväinen elämämme on kuvaus taiteilijan epätavallisesta elämästä vieläkin epätavallisten aikojen keskellä. Vallankumouksen taistelut, Neuvostoliiton kansalaisia sortava valvonta ja perheen maanpako leimaavata runoilija Marina Tsvetajevan ja hänen perheensä elämää. Suhde omaan tyttäreen, Aljaan, vaihtelee symbioottisesta yhteiselosta vihansekaiseen riippuvuuteen.  Perheenjäsenet viettävät pitkiä aikoja erossa toisistaan, lopulta Stalinin valta onnistuu hajottamaan perheen lopullisesti.

En tunne Tsetajevan runoja laisinkaan, mutta voisin olettaa Pelon tekstin poljennon muistuttavan runojen rytmiä. Venäläinen raskassoutuisuus ja lyyrisyys leimaavat koko romaanin kulkua. Kieli on rikasta ja kaunista, mutta välillä huomasin lukevani vain rytmiä, enkä enää ihan ymmärtänyt lukemani sisältöä. Lomittain ja päällekkäin kulkevat takaumat ja tarinan nykyaika on eroteltu toisistaan fonteilla ja lukujen otsikoilla. Silti epäilen, että minulta meni monta yksityiskohtaa aivan ohi.

Kirja on vaikuttava ja kirjoittaja taitava. Lukija jää tunnelmaan koukkuun ja jännittää, miten henkilöiden oikein lopulta käy. Kun kyseessä on Stalinin aika ja ulkomaillakin asunut perhe, voisi olettaa, että huonosti.  Pakko oli lukea loppuun, vaikka illalla väsytti.

Silti, ei ehkä kuitenkaan ihan minun kirjani.

Minä olen yksinkertainen ihminen. En osaa lukea runojakaan, joten liian runollinen teksti vieraannuttaa minut ehkä turhankin helposti. Nautin kielen rytmistä, kauniista tekstistä, mutta odotan tarinan myös kantavan minut mukanaan. Rakastan normaalielämän vinksahduksia Murakamin tai Jääskeläisen tyyliin, mutta ärsyynnyn hitusen, jos en tekstistä tajua, mitä oikein tapahtui. Kun tunnen sanat, mutten ymmärrä sisältöä. Liian symbolinen ja viittauksin kertova teksti eksyttää minut. Todennäköisesti tässä kirjassa se on tarkoituksellistakin. Lukija joutuu tulkitsemaan ja miettimään.

Mitenkä tämän kirjoituksen nyt oikein päättäisi ? Upea kirja, kauniisti kirjoitettu, mutta vähän vaikea? Onneksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös muut bloggaajat. Jospa heidän arvionsa luettuanne kuva vähän selkenisi ?

Lumiomena
Leena Lumi
Pisara 
Täällä toisen tähden alla 


Edellinen Finlandia-ehdokaspostaukseni

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalinnaisena Elisa Kirjalta

Finlandia-ehdokkaita - JP Koskinen : Ystäväni Rasputin

JP Koskinen : Ystäväni Rasputin 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Paheita ja pyhyyttä on täynnä tämä JP Koskisen Rasputin. Niistä kai muodostui myös esikuvansa elämä viimeisen tsaarin hovin varjossa. Käsi kädessä Rasputinin maanisuuden lisääntymisen kanssa etenee Venäjä kohti vallankumousta. Mitä hurjemmaksi äityy meno Rasputinin illanvietoissa, sitä etäämmäksi liukuvat tsaari ja kansa toisistaan. Kirjassa Rasputinin hoiviinsa ottama orpopoika Vasili koittaa parhaansa mukaan tukea ottoisäänsä, mutta ajautuu vääjäämättä mukaan yhä kiihtyvään juonittelun ja rellestämisen pyörteeseen.

Koskinen onnistuu taitavasti kietomaan yhteen historiallista faktaa ja kuvitteellisia tapahtumia. Vasilin ystävyyssuhteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin 1900-luvun alun Venäjä. Suuriruhtinatar Anastasia ja kadunkulmissa lehtiä kaupusteleva Ivan edustavat yhteiskunnan ääripäitä. Äärimmäisen rikkauden ja vallan keskellä kullatussa häkissä elävä Anastasia etsii Vasilista ystävää, jonka kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet eikä tarvitse varoa sanojaa. Ivan puolestaan etsii Siperiaan lähetettyä veljeään ja vie Vasilin mukaan vallankumousta lietsoviin kokouksiin.

Vaikka Rasputinin ja tsaariperheen tarinan tuntisikin, tuo Ystäväni Rasputin siihen uutta ulottuvuutta. Rasputin lienee yksi historian kiistanalaisimmista henkilöhahmoista. Oliko hän pyhimys vai paholainen, poliittista valtaa havitteleva juonittelija vai aidosti välittävä parantaja ? Kirja ei ota kantaa puoleen eikä toiseen. Rasputin on tarinassa kärsivä ja erehtyvä ihminen, siinä missä muutkin. Lopullinen tuomio riippuu katsojan näkökulmasta, niin kuin tulkinta historian kirjoittajasta.

Minä pidin kirjasta. Se imaisee mukaansa ja Vasili on hahmona sympaattinen, vaikka joutuukin tekemään matkan varrella vaikeita valintoja siitä, kenelle on lopulta uskollinen. Ajankuva on rikas, tyyli jotenkin tuttu venäläisistä klassikoista, mutta raikkaammin ja yksinkertaisemmin kirjoitettu - modernisoitu. Tämän vuoden Finlandia-ehdokkuus on varmasti ansaittu.

Minun piti oikein tarkistaa, mitä muuta JP Koskinen on kirjoittanut, sillä hän on minulle aivan uusi kirjailija. Lisäluettavaa löytyykin Wikipedian mukaan peräti seitsemän romaanin verran ja hämmästyksekseni huomasin monen niistä olevan tavallaan tuttuja. Olen kuullut tai lukenut useammastakin - ehkä nyt olisi aika myös ne ottaa itselleni luettavaksi. Varsinkin Viisi todistajaa - evankeliumi viiden silminnäkijän sanoin - kuulostaa mielenkiintoiselta.

Yritän tässä kahlailla Finlandia-ehdokkaita läpi. Aloitin Raittilan Terminaalilla, josta kirjoitin täällä. 

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Edit : korjasin lehtipojan nimen...

Finlandia-ehdokkaita - Hannu Raittila: Terminaali

Hannu Raittila : Terminaali 
Oma ostos Punainen planeetta - antikvariaatista 

Tämä kirja oli minulla kesken melkein kuukauden ajan. Sitten julkaistiin lista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista ja totesin, että kaipa se pitää lukea loppuun. Tämä taitaakin olla eernsimmäinen vuosi, jolloin olen edes aloittanut jotakin kyseiseltä listalta löytyvää kirjaa... Ennätykset paukkuvat ja paukkuvat pian lisää, sillä olen parhaillaan lukemassa jo toista samaisen listan opusta.

Miksi minä sitten jäin niin pitkäksi aikaa jumiin ? Lähinnä varmaan siksi, että tuli niin paljon kaikenlaista muuta. Oli kirjamessuja ja niihin liittyvien kirjailijoiden kirjoja luettavana ja työkiireitä. Toisaalta myös tarina veti minut tosissaan imuunsa vasta niiden ensimmäisen sadan sivun jälkeen. Siihen saakka valmisteltiin.

Laura ja Lara ovat olleet ystäviä lapsista asti. Toisen äiti on harhainen sekakäyttäjä, toisen taas haluaa osoittaa rakkauttaan lapseen antamalla tämän itsenäistyä ja kulkea maailmalla yksinään. Tytöt päätyvät seikkailemaan lentokentältä toiselle ympäri maailmaa. Sitten tapahtuu jotain ja he eroavat vuosien yhteisen vaelluksen jälkeen.

Sitten Laura katoaa. Hänen katoamisensa tuo yhteen ihmiset, jotka eivät ole puhuneet keskenään yli kymmeneen vuoteen. Tarinaa kertovat vuorotellen Lara, Lauran isä Johan ja äiti Pirjo. Välillä saamme lukea Lauran päiväkirjamerkintöjä vuosien varrelta. Samalla, kun mennään eteenpäin Lauraa etsien, katsotaan taaksepäin kaiken alkuun. Tarina kehkeytyy vähitellen auki aina vakoojaleffamaiseen loppuun saakka.

Olen aiemmin lukent Raittilalta kirjat Atlantis ja Pamisoksen purkaus. Pidin niistä juuri sen saman sekavuuden ansiosta kuin mitä Terminaalissa vähän vierastin. Terminaalin teemoiksi voidaan helposti käsittää vaikka Palestiinan poliittinen tilanne, ihmisten vierautuminen toisistaan, hylätyn lapsen elämänrakennus, lastenkasvatuksen periaatteet, lentoturvallisuuden todellisuus... Siinä on minullekin jo vähän liikaa kaikkea.

Onhan Raittila taitava kirjoittaja. Huolimatta näkökulman muutoksista ja lukuisista teemoista, tarina pysyi kasassa. Juoni kulki eteenpäin vaikka jopa tyylisuunnissa vaihdeltiin ihmissuhderomaanista matkakirjan kautta vakoojajännäriin. Tosin olisin odottanut tarinan tapahtumien rytmityksen vaihtelevan tyylin mukaisesti. Nyt jotenkin mentiin tasatahtiin halki kaikkien sivujen.

Yhtä kaikki, Finlandia ehdokkuus on tälle kirjalle tosiasia. Eikä minua mitenkään harmita, että tulin sen lukeneeksi loppuun alun jumituksesta huolimatta. Mielenkiintoinen kirja.

Terminaalista ovat bloganneet myös Morre ja Kirjakaapin kummitus.