(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 

Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 

Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi. 

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää

Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 

Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 

Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä. 

(Luku)päiväkirja: Minulta jää nykyään kesken

Sen on syksy nyt. Keli kylmeni ja samantien alkoivat myös syysflunssat. Viime viikonloppuna niiskutti kuopus, nyt kröhin minä. Kai sitä pitäisi tehdä testikin taas, vaikka olisi kyllä tosi huonoa tuuria saada korona uudelleen jo nyt. Edellisen kerran meillä se sairastettiin heinäkuun alussa. 

Syksyyn liittyy kaikenlainen uuden aloitus ja asioiden listaaminen tai tarkistaminen. Siispä vilkuilin vähän kirjalistojani. 

Nuorempana en kertakaikkiaan voinut jättää kirjaa kesken. Kaikki piti lukea reippaasti loppuun. Ensin minulla oli kesken kerrallaan vain yksi kirja, sitten huomasin lukevani rinnakkaain kirjoja kolmella eri kielellä, sitten vähän genrejä ristiin ja... Lopputuloksena minulla on tälläkin hetkellä Goodreadsin mukaan kesken yli 20 kirjaa. 

Eikä kyseessä nyt enää ole, että luen rinnakkain vaan joudun tosissani pohtimaan, luenko edes loppuun. Oudointa tässä on, että kesken olevien listalla kummittelee suosittuja ja oikeasti hyviä kirjoja. En vain tule tarttuneeksi niihin enää uudelleen ja liihotan perhosena seuraavaan tarinaan. 

Vai mitä tuumitte siitä, että kesken jääneiden joukosta löytyy aarteita kuten Anni Kytömäen Margarita (kesken tammikuusta 2021) ja Terhi Tarkiaisen Kitty (kesken marraskuusta 2020)? Ensimmäisen kohdalla en oikein ymmärrä, mitä tapahtui, mutta jälkimmäisessä minua taisi vähän häiritä itse aihe. Vaikka toki alun tapahtuma on epäreilu ja kamala, en oikein koe kostoajatuksissa vellomista edes kovin kiinnostavaksi luettavaksi. Taitaa maailmassa olla tarpeeksi negatiivista aaltoilua ihan reaalitodellisuudessakin. Käy raskaaksi lukea samaa tunnelmaa kirjoissa. 

Aionko lukea noita sitten joskus loppuun ? Kyllä kai, kai... 

Muita kesken olevien listalta löytyviä ovat mm. 

• Louise Pennyn Kylmän kosketus (olen ollut liian rauhaton Pennyn verkkaiseen tunnelmaan), 
• Taylor Jenkins Raidin Daisy Jones & The Six (minulta ei oikein riitä kärsivällisyyttä päättömälle bändikohellukselle - taidan olla liikaa täti)  ja 
• Anu Patrakan Syyllisyyden ranta (vähän liikaa negatiivisia viboja tässäkin, vaikka Rui Santosista pidänkin)

Nuo ovat kaikki olleet myös kesken jo yli vuoden ajan. 

Muuten listalla on kaikenlaista sekalaista valikoimaa tietokirjoja ja romaaneja, suomeksi ja englanniksi.

Ihan viime aikoina olen aloittanut useampaa kirjaa, joissa tahti on uhkaavasti hiipunut. En ole ihan varma, miten niiden kanssa käy. 

• N.K. Jemisin Murtunut maailma osa I Viides vuodenaika (aloin ennakoimaan tarinassa itselleni epämieluisia käänteitä ja jumituin. Tästä pitää päästä yli, sillä kirja on todella hyvä. Enkä minä ole välttämättä ollenkaan oikeassa) 
• Jani Toivolan Rakkaudesta (se vaan jäi)
• Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä (jotenkin en millään pääse tarinaan mukaan)  
• Minna Mikkosen Amelian luut 

Jotain sentään eteneekin. Minulla on aktiivisessa luvussa/kuuntelussa tällä hetkellä kolme kirjaa. 

• Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär, jolla on jännittäviä yhteyksiä juuri kuuntelemaani äänikirjaan. En tiedä, onko kyseessä alitajuinen valinta vai sattuma, mutta yllätyin. 
• Markus Hotakaisen Tähtitieteen naiset on minulla iltalukemisena. Lyhyet pätkät menevät väsyneenä juuri sopivasti ja kirja on mielenkiintoinen. 
• Aino Huilajan Pakumatkalla soi luureissa. 

Mites teillä ? Jäävätkö kirjat kesken ja kummittelemaan ? 

(Luku)päiväkirja: Kirja-aktiviteettia pitkästä aikaa

Oi, että oli ihanaa. Pitkästä aikaa oli kirjallista iltaohjelmaa eli pääkaupunkiseudun kirjabloggaajien kuukausitapaaminen pidettiin kustannusosakeyhtiö Aula & Co tiloissa ja kirjailijoiden parissa. Kattaus olikin varsin mielenkiintoinen. 

Markus Hotakaisen Tähtitieteen naiset olin bongannut jo aikaisemmin lukulistalle. En ole vielä kyllästynyt historian mielenkiintoisista naisista kertoviin kirjoihin, vaikka niitä onkin viime vuosina ilmestynyt tasaiseen tahtiin. 

Niklas Ahnbergin Poika joka käveli vetten päällä oli myös osunut silmiini, mutta en jotenkin ollut mieltänyt sitä fantasiaa sisältäväksi YA-romaaniksi. Kirjailijan itsensä kertomana kirja kuulosti mielenkiintoiselta ja vähän mietin, antaisinko Totollekin luettavaksi. Luen itse ensin ja sitten katsotaan. 

Ari Turusen Teette niin kuin minä sanon kuulosti mielenkiintoiselta läpivalaisulta ikävien valtaapitävien psyyken rakenteisiin, mutta tämän hetken uutiset ja maailmantapahtumat ovat aiheuttaneet minulle kyseisten tyyppien kohdalta sen verran pahat allergiaoireet, etten halua vapaa-ajallani heistä lukea yhtään enempää. Tiedän heidän olevan vaarallisia kusipäitä ja se riittää tällä hetkellä. Jos vastaava allergiareaktio ei ole päällä, kannttaa kirja lukea ja nauraa kyseisille herroille. 

Mutta summeerattuna, nautin suunnattomasti kirjakeskustelusta, kirjailijoiden kuuntelusta, sekä tietysti mustikkapiirakasta. Kiitos Aulan väki :-) 

Kesken on tällä hetkellä isompikin pino kirjoja, mutta Tähtitieteen naiset on nyt virallinen iltalukemiseni ennen nukahtamista. Luvut ovat sopivan lyhyitä luettavaksi ennen äänikirjaan siirtymistä. Siihen sitten nukahdankin alta aikayksikön... 

Elokuun luetut 

Nyt kun syyskuu on virallisesti käynnissä, on myös hyvä hetki vilkaista loppukesän luettujen listaa.

Elokuu oli varsin mukava lukukuukausi. Kaikkiaan listalle päätyi 12 kirjaa. Enemmänkin oli ja on kesken, mutta esimerkiksi äänikirjoissa tuntuu Alice B. Toklasin Cook Book jatkuvan ja jatkuvan. Edelleenkin syy on kuuntelijassa  (ja resepteissä). Minä kertakaikkiaan en pysty pysymään hereillä. Tuo on siis minulla se iltojen äänikirja, mikä toki unen kannalta on hyvä asia, mutta ei kuuntelun edistymisen. 

Silti, huolimatta Cook Bookin edestakaisesta "kelaamisesta" sain elokuussa loppuun peräti 4 äänikirjaa. Patti Smithin Just Kids oli aivan ihana. En ole vieläkään siitä postannut, vaikka pitäisi. Ei se kuitenkaan ihan samalle tasolla minulla tunnelmoinnissa noussut kuin MTrain, mutta kuitenkin kirjailijan itsenä lukemana upea kokemus. 

Murhadraamaa ja yksi laama sekä Kottikärrykaruselli olivat molemmat hauskoja ja kepeitä. Eka on viihteellinen dekkari ja toka ehtaa viihdettä. Pidin tästä Veera Niemisen uusimmasta huomattavasti enemmän kuin hänen edellisestään. 

Olly Donnerin kiehtova elämä puolestaan oli aika tyypillinen elämäkerta ei niin tyypillisestä elämästä. 

Ainoat paperikirjat olivat ruokakirjoja, mikä nyt ei kai ole kohdallani kovin yllättävää. 

Ekirjoissa mentiin vampyyrihömpällä peräti kolmen kirjan osalta, sekaan heitettiin pari dekkaria ja yksi lastenfantasia. Vera Valan uusin oli tuttua tyyliä kirjailijalta ja Kuolema Kukko-onnen majatalossa toi uudenlaisen miljöön sillä päähenkilö työskentelee eettisenä sairaanhoitajana Thaimaalaisessa sairaalassa. Varsin luettavia molemmat. 

Oboin kirja pääsi vähän yllättämään. Se oli ehkä enemmänkin satu kuin lastenfantasia, mutta en oikein osaa itsekään sanoa miksi. Pitää miettiä. 

Tänään on ollut vähän takkuinen päivä. Meille on pesiytymässä jonkinlainen räkätauti, joka aloitti kuopuksesta ja muutti sunnuntain suunnitelmat. Ei ole lepo ollut minullekaan huono juttu, sillä kyseinen pöpö näköjään tarttuu ja olen itsekin vähän puolikuntoinen. Taitaa olla pari testiä paikallaan huomenna aamulla ennen kuin kukaan lähtee taholleen. Tosin iso K kävi meillä jo heinäkuussa, joten ei kai tämä sitä ole. 

Se hyvä puoli tässä on, että sain auringonkukkasukkani valmiiksi!