Eat&Joy Kluuvin kauppahallissa - pikainen kierros ja pienoinen pettymys

Ehdittiinpä tänään viimein käymään pikaisesti tuolla Kluuvin uudessa Eat&Joy lähiruokahallissa. Ihan oli mielenkiintoinen paikka, vaikka ennakkomainonnan (esim. tuon allaolevan houkuttelevan videon) pohjalta odotukset olivat kyllä korkeammalla.



Lihatiskiähän on kovasti kehuttu etukäteismaininnoissa, mutta ei se kyllä nyt suoranaisesti houkutellut ostamaan tai mitenkään erityisesti ollut inspiroivan näköinen. Ehkäpä tuonne mennessä jo pitää tietää, mitä haluaa ja se pitää osata pyytää erikseen ? Minä odotin selkeää tarjontaa myös harvinaisemmista ruhonosista, mutta esillä näytti olevan lähinnä paistia ja filettä, vaikka rotuna olikin positiivisesti Kyyttö.

Kovasti yritimme miehen kanssa selitellä itsellemme, että ollaan Suomessa eikä Ranskassa. Ei siis pidä heti odottaa samanlaista tarjontaa, kun ei välttämättä täällä ole asiakaskuntaakaan. Silti tuli ikävä miehen kotikonnuille kylänsä "boucherieta" muistellessa ja meinasin tipahtaa istualleni kuullessani kanipaistin hinnan... 80 euroa kappale !!!

Leipäosaston tarjonta näytti hyvältä, mutta vähän oli vaikea ymmärtää, oliko kyseessä itsepalvelutiski vai palvelutiski. Toisia asiakkaita kovasti palveltiin, mutta minä en ilmeisesti kuulunut sisäpiiriin. Myyjällä kun oli huomattavasti enemmän aikaa ja asiaa myöhemmin paikalle tulleelle tutulleen, kuin jo jonkun aikaa vuoroaan odottaneelle asiakkaalle.
Me siis siirryimme pienen haahuilun jälkeen Vanhaan Kauppahalliin Tuula Paalasen juustotiskille ja hänen naapuriinsa leipäostoksille. Siellä palvelu oli yhtä ystävällistä ja tehokasta kuin aina ennenkin.

Aion kuitenkin antaa Kluuvin hallille vielä ainakin yhden mahdollisuuden. Menemme tässä joku päivä vauvan kanssa oikein kunnolla tutustumaan valikoimaan ja kyselemään resepti kädessä tarveaineita. Kenties (liha)tiskin alta ilmestyy kaipaamiani "pork bellyä" ja kunnollista naudan kylkipaistia. Niin, eikä se Kluuvin juustotiskikään oikeastaan näyttänyt yhtään hullummalta...

Blogissa tuulee... uusia kujeita uudella nimellä

Huomasin tässä, että koneaika on kovasti kortilla. Siispä luovun yrityksestä päivittää kahta blogia.
Ruokablogi "Meidän murkinat" siis hiljenee ja samalla tänne ilmestynee aina välillä myös ruokaan ja resepteihin liittyviä bloggauksia. Kertokaa, jos blogikonsepti menee liian sekaiseksi ja jossain vaiheessa rupeaa ärsyttämään.

Ja sitten siitä nimestä...

"Eriqou" on nimimerkki, jonka otin käyttöön joskus vajaat 10 vuotta sitten esikoista odottaessani ja Vauva-lehden sivuilla chattaillessani. Koska kyseessä on myöskin pojan lempinimi kotipiirissä niin vapautan sen jo nyt, ennen kuin tarvitsee omaan käyttöönsä internetin ihmemaailmassa. Ei nimittäin varmaan mene kauan ennen kuin tänne eksyy omiin juttuihinsa.

Bloggailua ja kommentointia en kuitenkaan aio lopettaa, joten vaihdan vain lennossa nimeä ja otan käyttöön oman nimeni / nimimerkkini. Tunnisteenani siis tästä lähtien Minna Vuo-Cho tai Minna tai vaan Vuo-Cho... Näitäkin, kun on eri yhteyksisä tullut käytettyä.

Näin siis jatketaan, lisää muutoksia luvassa sitten kun siltä taas tuntuu...

Kirje Siperiasta

Jos Mangopuun alla kuvasi elämää omien valintojen kanssa, niin Kirje Siperiasta kertoo tarinan, jonka päähenkilöllä ei valinnanmahdollisuutta ole. Christian Sundgren on toimittanut tätinsä Elna Schadanoffin tarinan tämän kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta.

Suomenruotsalaissyntyinen Elna asui Venäjällä Stalinin puhdistusten aikaan. Hänen miehensä vangittiin ja Elna tuomittiin Siperiaan, ainoana rikoksenaan olla naimissa valtakunnan "viholliseksi" epäillyn miehen kanssa. Elnan oma ääni kertoo äidin tuskasta hänen joutuessaan eroon lapsistaan ja vaimon huolesta miehen kohtalosta. Samalla hän kuvailee myös, miten ihminen sopeutuu ja henkiinjäämisvaisto auttaa selviytymään vaikeissakin oloissa.

Kymmenen vuoden karkotuksen jälkeen Elna sai palata Moskovaan, mutta mikään ei tietenkään enää ollut ennallaan. Elämänsä lopulla hän muutti Suomeen perheensä luo.

Elnan koskettava kohtalo saa miettimään vallan mielivaltaisuutta pahimmillaan. Ei mikään ihme, että hänen muistelmiaan ei aikoinaan julkaistu lendistösensuurin vuoksi, vaikka ehkä olisikin ollut ihan terveellistä tuoda esille muuten huhun tasolla pysyneitä hirmutöitä.

Parasta kirjassa on henkilökohtainen ote Elnan osuudessa, mutta myös hänen veljenpoikansa keräämät historialliset faktat ja selitykset ovat mielenkiintoisia. Kannattaa siis lukea, ainakin siksi, että muistaisimme.

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Aiemmin samalta kirjailijalta lukemani "Lumous" tuotti kylmiä väreitä painostavalla tunnelmallaan. "Kesä ilman miehiä" ei ole yhtään vähemmän taidokkaasti kirjoitettu, mutta tunnelma kirjassa on huomattavasti valoisampi, miltei toiveikas.

Aihetta ei kuitenkaan voi kevyeksi kehua. Mian aviomies haluaa pitää paussin 30 vuotta kestäneestä avioliitosta. Paussin ajattelu vie Mian sairaalan psykiatriselle osastolle, mutta itse tarina kertoo ajasta sairaalan jälkeen. Mia palaa lapsuudenkaupunkiinsa vetämään runokurssia varhaisteineille ja seurustelemaan äitinsä ja hänen ystäviensä kera. Kirjassa kietoutuvat toisiinsa nuorten tyttöjen väliset kahnaukset ja kiusaaminen, Mian omat nuoruusmuistot sekä kontrastina vanhainkodin asukkaiden toimet ja ajatukset.

Vaihtelevien henkilöhahmojen, yksittäisten tapahtumien ja ajatusten sekamelskasta kirjailija kutoo lämminhenkisen tutkielman ikäpolvien välisistä eroista ja ajattelun kehityksestä ajan kuluessa. Jonkin verran aiheiden ja aikojen moninaisuus välillä häiritsi, mutta yllättävän hyvin tarinassa pysyi mukana.

Kirjaa luki mielellään, mutta silti ehkä pitäisin tätä kokonaisuutena hiukan Lumousta heikompana. Kesä ilman miehiä ei taida jättää ihan niin painokasta muistijälkeä.

Seija Vilén - Mangopuun alla

Tästä kirjasta on puhuttu blogissa jos toisessakin. (Esim blogeissa Inahdus, Kirjamielellä , Sallan lukupäiväkirja ) En ole yhtään varma, että omaan mitään kovin uutta sanottavaa. Mielenkiintoinen kirja nuoren tytön hurahtamisesta Krishna -liikkeeseen ja hänen tiestään sieltä pois. Muistuttaa taas kerran siitä, miten haavoittuvaisia ovat nuoret etsiessään omaa identiteettiään ja miten sitä voikaan ottaa kaken vastaan kyseenalaistamatta itse asettamaltaan auktoriteetilta.

Itse vierastan kaikkea fanatismia, omien uskomusten parhaaksi julistamista ja eritoten muiden tuomitsemista. Siksi karvat nousivat pystyyn monessa kohtaa. Syynä ei tosin ollut kirjan tyyli. Seija Vilén ei millään tavalla julista suuntaan eikä toiseen. Kertomus etenee, miltei lakonisesti faktojen kautta. Välillä saattaa lukija tunnistaa vähintäänkin sarkasmin häivähdyksen vaikkei vihaa tai katkeruutta silmille sivuilta hyppääkään. Hiukan häiritsi paikoittain tyylin koristeellisuus, vaikka pistinkin sen (stereotyypittäen) intia-vaikutuksen oireeksi. Välillä oli vaikea saada tekstistä otetta juuri tuon hiukan kiemuraisen tyylin takia, mutta se voi kyllä johtua myös lukijan väsymyksen asteesta eikä kirjasta itsestään.

Siilin eleganssi

Siilimäinen olo minullakin - tekisi mieli pistää piikit pystyyn ja käpertyä jonnekin lehtikasan alle nukkumaan. Nuhaisen vauvan kanssa valvottu yö painaa pahasti. Koitan nyt kuitenkin saada tähän jotain järkevää kirjoitettua sillä kirjaston kirjan eräpäivä lähestyy uhkaavasti.

Pidin Muriel Barberyn kirjan lukemisesta kovasti. Lyhyet luvut ja ajatelmat sopivat hyvin vauvan äidin katkonaiseen lukutyyliin. Ovenvartijarouvan, rikkaan perheen nuoren tytön ja japanilaisen herrasmiehen ystävyys oli mielenkiintoista luettavaa. Ei silti, että siihen olisi päästy kovin nopeasti Puolet kirjasta pohjustetaan sitä, miksi ystävyys näiden ihmisten välillä on niin suuri juttu.

Kirjan siili on ovenvartijana toimiva rouva Michel. Hän rakastaa Tolstoita ja oopperaa, lukee filosofiaa ja käy taidenäyttelyissä. Kaikki asioita, joita luokkayhteiskunnassa ei kukaan odota ovenvartijarouvan tekevän. Siksi rouva Michel on nostanut piikkinsä pystyyn ja rakentanut ovenvartijan roolista itselleen panssarin, jonka takana kukaan ei tiedä hänen todellista olemustaan. Kunnes... angstinen varhaisteini Paloma suunnittelee itsemurhaa syntymäpäiväkseen ja etsii syitä elää. Hän kiinnostuu salaperäisestä ovenartijasta ja löytää ystävän. Lisäksi taloon muuttaa japanilainen herra Kakuro Ozu, joka ei välitä (tai tiedosta) luokkaeroista ja haluaa selvittää rouva Michelin salaisuuden.

Herra Ozu ja rouva Michen pitävät kaikista samoista asioista. Heillä on yhdessä hauskaa. Heidän ystävyydestään voisi tulla vaikka mitä kaikesta epätodennäköisyydestään ja epäsovinnaisuudestaan huolimatta. Valitettavasti tarina katkeaa kesken. Emme koskaan saa tietää, miten suhde kehittyisi. Ehkäpä kirjailija itsekään ei tiennyt, miten tarina oikein voisi jatkua. Onko ovenvartijan ja rikkaan eläkeläisen ystävyydellä tulevaisuutta ? Eikö kirjailija halunnut ottaa kantaa ?

Loppu siis jäi vähän häiritsemään, vaikka kirja muuten olikin erinomainen. Ranska on monessa suhteessa aika vanhoillinen ja elitistinen maa, vieläkin. En taida tietää minäkään, miten tarina olisi voinut jatkua. Siksi olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten ranskalainen kirjailija olisi tarinaa kehitellyt.

Syksy tulee

Pidän kaikista vuodenajoista, mutta syksyssä on jotain erityistä. Ehkäpä tämä erityisyyden tunne johtuu juuri minulle tärkeiden värien runsaudesta. Tiedä häntä. Sen kyllä tiedän, että nautin suunnattomasti olohuoneen ikkunan näkymästä. Villiviinin syysvärit yhdistettyinä Hortensian syysasuun.
Tähän aikaan vuodesta ei aurinko enää jaksa nousta tarpeeksi korkealle valaistaakseen tuota seinää, mutta värit ovat upeita varjossakin.

3 etsivää ja Aavejärven arvoitus

Esikoisella oli 3 etsivän tapaus Änkyttävä papukaija koulussa pulpettilukemisena. Niinpä minä sitten kaivoin mummilassa esille oman vanhan kirjani samasta sarjasta. Lopputuloksena oli pojan kommentti siitä, miten 3 etsivää ovat ihan tylsiä ja kirja jäi omaksi lukemisekseni.

Siispä vietin hetken nuoruuden nostalgiapoluilla. 3 etsivää on juuri niin hyvin kirjoitettu salapoliisitarina nuorille kuin muistinkin. Hitchcock osasi asiansa myös kirjojen osalta.

Vuosikymmenien dekkarilukukokemusten jälkeen juoni on tietysti vähän ennalta-arvattava, mutta ihanan perinteinen rakenteeltaan. Etsivät joutuvat selvittämään vanhan päiväkirjan perusteella aarteen piilopaikkaa. Henkilöjoukkoon kuuluu niin rakastunutta sabotoijaa kuin merirosvon jälkeläisiäkin. Viihdyttävää. Ihan nuorruin hetkeksi :-)

Siri Hustvedt - Lumous

En ollut aikaisemmin lukenut yhtään Hustvedtin kirjaa. Blogistanian kirjoitusten perusteella odotukset olivat korkealla - sen verran moni on faniksi tunnustautunut. Silti kirja pääsi yllättämään. Jotenkin en osannut odottaa kirjasta välittyvää ahdistavaa tunnelmaa.

Kyseessä ei ole perinteinen dekkari eikä siinä edes varsinaisesti ratkaista mitään salapoliisiarvoitusta. Silti lukija yrittää vihjeistä ymmärtää, mitä oikein on tapahtumassa.Romanttiseen kauhukirjallisuuteenkaan en tätä teosta luokittelisi, vaikka juonen keskiössä onkin Lilyn miltei pakkomielteinen ihastus Edward Shapiroon, kadun toisella puolela asuvaan taidemaalariin ja jonkinlainen rakkaus myös johtaa lopun tragediaan.

Psykologinen trilleri lienee lähinnä oikeaa määritelmää. Jännitys tiivistyy eleettömällä kerronnalla ja miltei julmalla tavalla kuvata henkilöhahmoja heidän omituisuuksiaan korostaen. Vanhat tapahtumat aina elävältä haudatusta äidistä hukutettuun pikkutyttöön luovat tarinaan omaa jännitettään ja pakottavat analysoimaan niiden mahdollisia vaikutuksia osallisina olleisiin.

Mitä kirjassa sitten oikeastaan tapahtuu ? Pikkukaupungin teatteriryhmä valmistautuu Kesäyön unelman esitykseen. Änkyttävä,hiljainen poika puhkeaa kukkaan keijun roolissaan. Lily ja Edward aloittavat suhteen. Lily tutustuu paremmin naapurin vanhaan Mabeliin, joka auttaa häntä Hermian roolin työstössä. Mies nähdään kantamassa kuollutta naista. Kaikki, näennäisesti irralliset ja pitkälti banaalit tapahtumat on taitavasti kudottu yhteen. Ainakin minua ahdisti tunnelman patoutuminen.

Hustvedtiä ei siis ole kehuttu turhaan. "Lumous" on vahva näyttö taitavalta kirjoittajalta. Täytyy varmaan lukea muitakin hänen kirjojaan. Tosin menee varmaan johonkin myöhäisempään aikaan. Nyt tekee enemmän mieli lukea jotain kaunista tai kevyttä ja parantavaa. Tässä kirjassa oli enemmänkin painajaisten aineksia.