Muistatko minut ?

Minähän en muista enää mitään. Kaukana ovat ajat, jolloin tenteistä selvisi vähällä lukemisella ja sopimusneuvotteluissa ei tarvinnut tarkistaa muistiinpanoista. Nyt on toisin. Jollei meilistäni löydy viestiä asiasta, sitä ei ole olemassa. Käytävässä hihasta tarttuvia ohjeistan laittamaan aiheesta viestiä, jos haluavat minun tekevän jotain. Kalenteristani muistan juuri seuraavan palaverin ja senkin vain siksi, että puhelin hälyttää.

Mitä ilmeisemmin on kyseessä aivojen ylivuoto-ongelma. Lasten myötä ja työuran edetessä, on muistettavien asioiden määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Kaikki turhaksi tulkittu tipahtaa reunan yli. Kuten nyt vähän kauempana olevien tiimiläisten nimet, jotka loman jälkeen eivät palautuneet ilman mailista tarkistamista (salasanoista puhumattakaan - jouduin laittamaan puhelimeni kokonaan uusiksi).

Silti minulla on muistot tallella. Muistan tärkeät asiat kuten hääpäivän ja lasten syntymät. Tunnistan perheenjäsenet ja ystävät muistan, vaikkei olisi vähään aikaan tavattukaan. Toisin on Sophie Kinsellan kirjassa.

Sophie Kinsella: Muistatko minut ? 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Leena Pöysti 

Nyt täytyy sanoa, etten varsinaisesti ole ollut koskaan Kinsella-fani. Pidin kovasti Kevytkenkäisestä kummituksesta, mutta himoshoppaajat ovat aiheuttaneet minulle jo aiheellaan ikäviä puistatuksia, enkä ole lukenut niitä paria sivua enempää. Kyseessä ei vain ole minulle sopiva tyylilaji. En myöskään edes muistanut lukevani Hääyöaie-romaania. Jotain kokemuksestani kertonee se, että blogiartikkelin otsikkona oli "Turhia kirjoja"...

Odotukseni siis eivät olleet varsinaisesti huikean korkealla aloittaessani Muistatko minut -romaanin kuuntelua. Enkä erityisesti yllättynyt, kun parin ensimmäisen tunnin aikana pohdin vakavissani kesken jättämistä. Itseään korostava, "omg - kauheeta - ja kynnetkin pureskeltu ja poikakaveri kusipää" jonkinlaisena tajunnanvirtana ei vaan ole minun juttuni. Kuitenkin kuuntelin kirjan loppuun - miksi ?

No, ensinnäkin ajatus siitä, että herää muistinmenetykseen, jossa kolme viimeistä vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, on mielenkiintoinen. Lexi ei muista aviomiestään, työtään eikä mitään muutakaan elämästään sitten yhden kostean klubi-illan. Aluksi "uusi elämä" vaikuttaa kirjoista ja televisiosta tutulta unelmalta, mutta tietysti pieniä säröjäkin löytyy... Mikään ei ole täydellistä, paitsi ehkä aviomies Erik.

Jäin koukkuun, koska halusin kuulla, miten tarinassa käy. Palaako Lexin muisti ? Muistaako hän työnsä ? Onko kaikki oikeasti niin kiiltokuvamaisen ihanaa ? Kinsellan kunniaksi on sanottava, että kiiltokuva on ennalta-arvattavasti vähän reunoilta rispaantunut, mutta käänteet eivät sentään ole täysin itsestäänselvyyksiä. Lopun toki suurin piirtein arvaa, mutta kyllä minä viimeiset 5 tuntia kuuntelin ihan mielelläni. Joko totuin kerrontaan tai Lexi hieman kehittyi kirjan edetessä. Veikkaan molempia. Leena Pöysti on lukijana ihan kuunneltava - hän ei onneksi ylinäyttele Lexin reaktioita.

Ajatus useamman vuoden katoamisesta elämästä on aika pelottava huolimatta kirjan keveästä tyylistä. En ole ihan varma, miten itse asiaan suhtautuisin. Lexillä tietysti on juuri kadonneina vuosina mennyt koko elämä uusiksi, mikä vielä korostaa muutosta (ja samalla vähän syö tarinan uskottavuutta). Toisaalta ehkä juuri vahvan kontrastin vuoksi kirja säilyy niin reippaasti viihteen puolella, että se sopii keveiden laiturilukemisten sarjaan. Helppoa kuunneltavaa, eikä tässä romaanissa myötähäpeäkään pääse ihan kamalasti kiusaamaan (tai sitten ei tässä iässä enää mitään häpeilekään).

Turhia kirjoja?

Sophie Kinsella : Hääyöaie
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Lottie haluaa naimisiin. Kun hänen poikaystävänsä ei sitten kosikaan odotetussa tilanteessa, Lottie jättää miehen ja ryntää pika-avioliittoon nuoruudenihastuksensa kanssa. Fliss, Lottien avioeroprosessin keskellä kärvistelevä sisko, järkyttyy ja päättää estää Lottieta tekemästä elämänsä suurimman virheen. Avioliitto on saatava mitätöityä ja sitä varten nuoripari ei saa päätyä viettämään hääyötään... Kun mukaan lisätään komea bestman, lisää nuoruudenihastuksia ja yksi surullinen poikaystävä, on soppa sekaisin.

Tämä kirja on puhdasta viihdettä. Ei liian roisia, ei liian vaikeaa, ennakoitava juoni ja päähenkilöt,jotka käyttäytyvät arvattavien kaavojen mukaisesti. Kyseessä ei siis ole mitenkään suureksi kirjallisuudeksi luokiteltava teos.

Oliko sen lukeminen siis täysin turhaa ajanhukkaa ? Mitäs tuumitte ? 

Minusta ei välttämättä ollut. Kyllähän sitä välillä oli hitusen turhautunut ja mietti, miksi ihmeessä jatkoi seuraavaan lukuun. Kirjan helppouteen nähden sen lukeminen myös kesti yllättäen useamman päivän ajan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällainen "tyhjä" tarina tekee välillä hyvää.

Ensinnäkin, se tyhjentää aivot mukavasti. Nukahtaminen lukujen jälkeen on erityisen helppoa, kun mitkään juonenkäänteet tai jännitys ei jää mieleen pyörimään. Toiseksi, on rentouttavaa lukea kirjaa, jonka juonenkäänteet ovat turvallisella tavalla tuttuja. Sitä voi keskittyä miltei aivottomaan lukemiseen ja antaa ajatusten levätä. Kolmanneksi, tekee hyvää välillä lukea herttaista tarinaa, jossa sinänsä kovasti vakavat sydänsurut ovat kuitenkin pientä dekkarien rikosten tai maailman tapahtumien. Maailma on loppujen lopuksi aika paha paikka, mutta löytyy sieltä jotain kevyesti kaunistakin.

Hääyöaikeen lukeminen oli siis ihan ok. Tosin täytyy myöntää, että pidin enemmän siitä ainoasta toisesta Kinsellan kirjasta jonka olen lukenut eli Kevytkenkäisestä kummituksesta.. Siinä oli enemmän omanlaisensa asetelma sekä vähän yllättävämpiä (ja raisumpia) juonenkäänteitä.

Chicklit ei ole välttämättä ominta kirjallisuudenlajiani, mutta pieninä annoksina, aina välillä, varsin rentouttavaa luettavaa.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Kevyttä viihdettä - Sophie Kinsella : Kevytkenkäinen kummitus

Olen joskus lukenut Himoshoppaajasta muutaman sivun ja jättänyt siihen ja yleensäkin chick lit ei ole ollut ensimmäisenä lukulistalla. Odotukset eivät siis olleet korkealla, kun kirjastosta tarttui mukaan Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus. Osittain kirja vastasikin odotuksiin tai lähinnä niiden puutteeseen. Alussa en millään meinannut päästä tarinaan mukaan, kun jaariteltiin Laran ongelmista firmansa kanssa ja haikailusta ex-poikaystävän perään. Kun Laran isotäti, ihanan itsekeskeinen ja huvittelunhaluinen, 20-luvun tyttönen ilmaantuu kummittelemaan vaatimaan Laraa etsimään kaulakorunsa tarina pääsee vauhtiin ja on loppujen lopuksi oikeinkin hauska ja herttainen.

Ystävyys, ystävän auttaminen, pahan palkka ja rakkauden löytyminen ovat ikuisia aiheita niin chick litissä kuin monella muullakin kirjallisuuden alueella. Täytyy myöntää, että tässä kirjassa teemoja käsiteltiin raikkaasti ja odotukset seuraavaa genren edustajaa kohtaa nousivat ylöspäin sen ansiosta.