Niemi

Juha Hurme : Niemi 
Luettavaksi kustantajalta 

No huh, huh - siinäpä oli runsas rykäys Suomenniemen historiaa! Muutamaan kertaan kävi mielessä, että onneksi tämä ei ole tenttikirja. Oli meinaan sen verran runsaasti vuosilukuja  ja nimiä ja yksityiskohtia ja linkityksiä ja aikahyppyjä, etten ihan varmasti uskalla väittää muistiini tallentuneen edes kymmenesosaa (sadaosaa?) sisällöstä.

Runsaudesta ja asiapitoisuudestaan huolimatta ei Niemi kuitenkaan ole millään tavalla kuiva tai vaikealukuinen. Hurmeen tyyli on kevyt ja faktojen joukossa on aimo annos irvileukaisuutta.  Esimerkit nostavat lukijan tietoisuuteen rikkaan ja aistivoimaisen kulttuuriperimän, josta toisinaan on jäljellä vain jonkun toisen kirjoittamia muistiinpanoja lukemastaan. Joskus ei sitäkään.

Toki kirjassa on pääosin tuttuja juttuja ja nimiä, sillä mistäs niitä uusia enää kukaan niin virtana löytäisi? Paljon oli myös minulle ihan uutta ja vähän kai sain uutta näkökulmaakin oman maani (tai ainakin tämän asumani planeettapalan) historiaan. On asioita, joista ei ihan kannattaisi ylpeillä ja toisia, joista voisi pitää enemmänkin ääntä. Aika metsäläisiä kuitenkin ollaan oltu ja osaksi kai ollaan vieläkin. Tärkeimpiä valistusaatteitakin tällä tulkitaan vasta vuosisatoja muun Euroopan jälkeen ja lappalaisetkin kuulemma jättivät keskiajan kokonaan väliin...

Romaanihan tämä ei missään nimessä ole, tietokirjaksi luokiteltavaksi Niemi on kai liian hauska ja runsaudessaan sekava. Ehkä tuota voisi väittää popularisoiduksi historiankirjoitukseksi ? Vaikka popularisointi kai tarkoittaa kansan syvimmillekin riveille sopivaa ja ymmärrettävää tieteenkirjoitusta ja Niemi kyllä tiputtaa kyydistä kaikki vähänkin runsaampaan kirjoituskiemuraan kyllästyvät lukijat tai ne, joiden kärsivällisyys loppuu kymmenennen henkilöhahmon kohdalla...  Heille ehkä tarjoaisinkin kirjaa paloissa luettavaksi. Juonessa pysyy kyllä mukana, vaikka napsisikin vain palan sieltä täältä, silloin tällöin.

Tykkäsinkö ? No, itse asiassa tykkäsin aika paljonkin. Huomasin lukevani historiaa aidosti nauttien ja välillä naureskellen. En minä kovin montaa lukua kerralla jaksanut vauhdissa  mukana, mutta sitä vartenhan minulla on sitten nuo kaikki  muut 20 kesken olevaa. Joka ilta kuitenkin lukaisin luvun tai pari.

Hurmeen mukaan Niemessä on sisällä useampikin näytelmän tai romaanin aihio, mutta toistaiseksi yleisölle saakka on päätynyt vain Kansallisteatterin Lemminkäinen. Tällaista kirjailija jutusteli, kun olimme kuuntelemassa juttua Niemestä ja teatterista. Samalla hän kertoi jotain, jota kirjaa lukiessani epäilin useammin kuin kerran. Hurme kuulemma kirjoittaa vihkoihin muistiinpanoja ja sitten tietokoneelle kerralla valmista tekstiä, yhden sormen tekniikalla. Uskoisko tuota ? Varmana sitä joskus menee kuitenkin tässä yksityiskohtien runsaudessa sekaisin ja joutuu jotain joskus korjaamaan.

Tarinat, kuten muutkin asiat, tulevat yleensä vastaan sarjoina. Nekin ovat laumaolijoita vähän samoin kuin kaupassa ei ensin näy yhtään asiakasta ja sitten jonotetaan lihatiskiltä jauhelihaa. Vuodenajoilla ja kaikenlaisilla juhlavuosilla tietysti on oma vaikutuksensa, mutta silti silti fiilistelen, miten näköjään tänä keväänä luin kalevalaista Suomen historiaa Niemi-teoksesta, kävin katsomassa Lemminkäisen teatterissa ja lisäksi lukulistalla komeilee seuraavana JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka. (Kunhan nyt ensin selviän ulos venäläisen bisneskulttuurin vaarallisista kiemuroista).

Edelleen vihainen Salander

David Lagercrantz : Tyttö, joka etsi varjoaan 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana  Antti Jaakola 

Mitäpä tästä nyt oikein sanoisi. Mennään Millenium trilogiassa osassa viisi. Lisbeth Salander on vihaisempi kuin koskaan ja lähtee yhdenlaiselle kostoretkelle menneisyytensä haamuja vastaan. Vähän maistui väliosalta, sillä taistelu pahan kaksoissiskon kanssa siirtyy vielä hamaan tulevaisuuteen.

Salander siis on joutunut edellisen osan tapahtumien vuoksi vankilaan. Siellä hän päättää auttaa veljiensä sortamaa pakistanilaistyttöä ja samalla astuu pahasti jengijohtaja Beniton varpaille. Mikael Blomqvist tietysti sotkeentuu tarinaan pankkiiriliikkeen johtajan omituisuuksien vuoksi ja samalla paljastuu Lisbethiäkin koskevasta kaksostutkimuksesta lisää outoja piirteitä. Teemoina naisen asema maahanmuuttajaperheissä fanatismin uhrina ja tieteellisen tutkimuksen antama oikeutus epäeettiselle toiminnalle ovat mielenkiintoisia, mutta jäivät tässä kyllä vähän kaksiulotteisiksi ja kärjistetyiksi stereotypioiksi. Vatsasyöpää sairastava curaremyrkkyä ruiskutteleva pahis oli hitusen epäuskottava, mutta no... tässä sarjassa on taidettu uskottavuuden rajat ylittää ennenkin.

Tarinan kiemurat ja rytmitys ovat tavallaan ihan viihdyttäviä, vaikka välillä väsyinkin näkökulmien vaihteluun kesken kohtauksen. Siirto ei aina ollut ihan luonteva ja haisi enemmänkin cliffhanger tyyppiseltä ratkaisuviivytykseltä, kuin tarinan edistämiseltä tai täydentämiseltä toisesta näkökulmasta.

Eniten minua kuitenkin jäi häiritsemään kirjan kieli. Jotkut lauserakenteen kuulostivat ihan kouluaineista poimituilta. "Sitten Mikael meni ja teki jotain, mutta sitten hän päättikin toisin ja lähti eri suuntaan" Minä olen erittäin huolimaton ja salliva kieli-/tyylipoliisi, mutta nyt särähti säännöllisesti minunkin korvissani.  Muuten särähtelyyn ei ollut syytä, sillä Antti Jaakola on kelpo lukija. Jos lukija olisi ollut huonompi, olisi tämä kirja saattanut jäädä kesken. Sen verran heppoinen sisältö oli.

Silti Salander on ollut koko sarjan ajan ja on edelleenkin suosikkihenkilöni. Hänen vuokseen tämänkin kirjan kuuntelin loppuun ja todennäköisesti luen sitten seuraavankin osan.  Vaikka on Lisbethistä nyt kehkeytymässä vähän turhankin tyylipuhdas supersankari. Tiedättehän, sellainen perinteinen, joka saa luodin olkapäähänsä (tai veitsen kylkeensä) ja silti jatkaa urheasti tavoitteeseensa taistellen. Hänessä aiemmin niin kiehtovat antisankaripiirteet alkavat näköjään kääntyä vahvuuksiksi silläkin uhalla, että hahmo muuttuu tylsäksi. Salanderin "hälläväliä" - "my way or the highway" -asenne on kuitenkin edelleen virkistävää luettavaa, varsinkin kai naislukijalle...

Lagercrantz siis tarjoilee Millenium-faneille lisää viihdykettä eikä varmaan vielä lopeta tähän. Pitäähän jossain kohtaa saada lukijoille myös selvyys siitä, miten Camilla kukistetaan.  Saa nähdä kauanko suosio kestää - jotenkin tuntuu, että nyt on ollut tämän suhteen hiljaisempaa (edellisessä osassa tietysti kirjailijavaihdos herätti kohua itse kirjan lisäksi).  Minulle ei tietyti tästä ole muuta tietoa, kuin oma mutuni, mutta ainakaan minun silmiini ei ole osunut samanlaista vyörytystä kuin aiemmin.

Nepalilaista perunakormaa

Olen tässä viime aikoina hehkuttanut suomalaisten ruokalehtien tasonnousua. Aiemmin lempparini oli brittilehti Delicious ja mielelläni selailin myös ranskalaisia ruokalehtiä. Suomalaisista en jostain syystä tuntunut löytävän kokeiltavia reseptejä. Tilanne on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut radikaalisti.

Delicious toistaa itseään vuodesta toiseen, enkä enää taida vaivautua sitä hankkimaan. Viime viikolla ostin muutaman ranskalaisen lehden, mutta ne tuntuvat jotenkin ahtaasti taitetuilta ja tunkkaisilta - halvoilta suorastaan. Suomalaisia suosikkeja puolestaan on ilo sekä katsella että lukea. Huomaan ostavani jokaisen Glorian ruoka ja viini -lehden ja lukevani sen innokkaasti kannesta kanteen. Maku-lehti tuntui aiemmin vähän arkiselta, mutta nyt huomaan katsovani useitakin reseptejä "sillä silmällä" ja Vege-lehti on todellinen helmi.

Viimeksi mainitusta puuttuu kokonaan "-ismisyys", joka minua niin usein kasvisruokien kohdalla häiritsee. Ei saarnaamista, ei liikaa lihankorvikkeita, vaan pitkä lista houkuttelevia ja herkullisia reseptejä, jotka nyt vain sattuvat olemaan ilman lihaa. JES! Kokeiluruksi löytyy monenkin reseptin kohdalla, mutta nyt ensimmäiseksi osui ruokalistalle Vegekorma, joka taitaa jäädä meillä toistuvaan käyttöön. Sen verran helppo, herkullinen ja loppujen lopuksi edullinenkin herkku on kyseessä.

Aineslista on pitkä, mutta siinä on paljon mausteita, joita voi sitten käyttää kerran jos toisenkin. Perusainekset eivät ole sieltä kalleimmasta päästä, mutta maku menee luksuksen puolelle.

Vegekorma 

Vajaa kilon pussi perunoita kuorittuina ja kuutioiksi pilkottuina
4 pienehköä porkkanaa kuorittuina ja kuutioiksi pilkottuina
1pikkutölkki maissia
1/2 tölkkiä herneitä (pakasteherneet toki ovat herkkua, mutta halusin tuon pois kaapista seisomasta)
1 iso sipuli
4 valkosipulinkynttä
1rkl inkivääriä tuubista
loraus rypsiöljyä
2rkl tomaattipyreetä
vajaa puolet Mutti tomaattimurskapurkista (sekin pois jääkaapista)
1rkl curryjauhetta
1rkl garam masalaa
1/2 rkl juustokuminaa
1rkl verran korianteri - chili sekoitusta myllystä
1/2 rkl kurkumaa
1/2rkl kademummaa
1/2 tl kuminansiemeniä
1/2 tl fenkolinsiemeniä
1 prk kookosmaitoa (400ml)
1dl cashew-pähkinöitä
1dl maustamatonta jugurttia
1rkl kookossokeria

Lisäksi naan-leipää (ja broilerin nuijapaloja sumakilla ja currylla maustettuna - eli ei ihan vegeä tällä kertaa).
Korianterinlehtiä olisi voinut ripotella päälle mutten jaksanut lähteä kauppaan.

Kypsennä kattilassa vedessä (tai höyrykeittimellä) porkkanapalat ja perunapalat pehmeiksi. Lisää lopussa herneet ja maissi ja kuumenna.

Silppua sillä aikaa sipuli ja valkosipulit (ja inkivääri, jos käytät tuoretta). Laita sipuli ja inkivääri korkeareunaiselle pannulle öljytilkkaan kuullottumaan.
Nosta pois levyltä ja lisää valkosiopuli, tomaattimurska ja mausteet. Laita takaisin kuumenemaan ja anna paahtua pari minuuttia. Lisää tomaattimurska, kookosmaito ja pähkinät. Kuumenna ja anna kiehua hiljalleen 5min.

Soseuta kastike tehosekoittimessa ja kaada takaisin pannulle. Lisää jugurtti ja sokeri sekä tarvittaessa suolaa. Lisää perunaseos ja kuumenna kiehuvaksi.

Voit tarjoilla riisin kera. Meillä syötiin riisiä viikolla jo pariin kertaan ja se tuntui perunan lisäksi vähän turhan tuhdilta vaihtoehdolta, joten tällä kertaa vain pistettiin valmiista paketista pari naanleipää uuniin. Ateriaksi tuo olisi ollut täysin riittävä, mutta nyt oli kaiken varalta (lue, jollei maku miellytä muksuja) myös broilerinnuijia ja salaattia pöydässä tarjolla.

Mieto korma kelpasi kuitenkin kaikille. Ainoa mutina kuului keskimmäiseltä, joka vierasti cashew-pähkinöistä tullutta murumaisuutta kastikkeessa. Siitä pääsee tietysti eroon tarjoilemalla pähkinät erikseen ja ehkä etukäteisliotuskin tekisi koostumuksesta vielä sileämpää. Kokeillaan sitten ensi kerralla.

Bulevardi - ja keväinen kaipuu jonnekin

Kevään aurinkoiset päivät, jolloin lumi hiljalleen sulaa alta paljastuneelle asfaltille, saavat jotain liikahtelemaan myös sydämen tienoilla. Jos syksyllä sydämessä värähtelee uuden odotus, on keväällä vuorossa kaipuu jonnekin muualle. Kyse ei niinkään ole paikasta, vaan ennemminkin ajasta tai  rinnakkaistodellisuudesta.

Minulla tuo toinen todellisuus ilmenee yleensä "mitä jos"-ajatuksina. "Mitä, jos kuitenkin olisin jatkanut kirjallisuuden ja kielten opiskelua?" "Mitä, jos sittenkin vielä...?" - Samalla huomaan kaipaavani aikaan ja tunnelmiin, joita ei enää ole. Olen aina ollut heikkona kertomuksiin viime vuosisadan alkupuolelta. Suomen itsenäisyyden alkuvuodet, Euroopan tanssiva aika sotien välillä sekä niihin liittyvä taide ja erityisesti  kirjallisuus tuntuvat houkuttelevilta ja omilta, vaikka olenkin syntynyt vuosikymmeniä jälkeenpäin. Waltari, Hemingway, Christie (Poirot) ja monet muut osuvat johonkin herkkään pisteeseen.

Hetken unelmoin ja sitten ekonomin kylmä realismi puskee pintaan. Ihannoimani ajat olivat kovia aikoja suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Lisäksi ne ovat menneisyyttä, eikä sitä voi elää uudelleen - suuri osa lukemastani on fiktiota. Enkä minä edelleenkään edes tiedä, mitä isona oikeasti haluaisin tehdä. Niinpä jatkan puurtamista nykyisellä uralla, ainoalla, jonka kai oikein osaan. Sydän ei ole täysillä mukana, mutta asuntovelkaa saa maksetuksi. Ehkä sitten joskus...

Kirjojen myötä kuitenkin palaan taas kuviin vähän boheemista ja kansainvälisestä elämästä. Nyt viimeksi sen tein Tove Janssonin lyhyiden kirjoitusten myötä.

Tove Jansson (toim. Sirke Happonen): Bulevardi - ja  muita kirjoituksia
Oma ostos 

Sirke Happonen on koonnut yhteen Tove Janssonin eri lehdissä julkaistuja lyhyitä novelleja tai esseitä vuosilta 1934-1995. Kokoelma on varsin sekalainen ja käsittää sekä joululehtiä varten kirjoitettuja lyhyitä kuvauksia, jotka aika suoraan vievät tuohon minun mielessäni häilyvään kuvaan Pariisin kahviloissa ja bulevardeilla tapahtuvista kohtaamisista, että Tove Janssonin varsinkin vanhempana kirjoittamia ajatuksia niin rakentamisesta kuin lastenkirjojen kirjoittamisesta.
Novellien välissä kirjassa esitellään aina muutamia saman aikakauden kuvia Janssonin tuotannosta. Hän kun oli tuottelias sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Ihan kaikkiin tarinoihin en varauksetta ihastunut. Osa vaikutti hitusen sekavasti kirjoitetulta (pakonomaisilta - onkohan kyseessä ollut deadlinen lähestyminen). Muutama kuitenkin vei mukanaan, joko aiheen tai tarinan myötä. Pariisista kertovat lyhyet tarinat Bulevardi, Parta ja Viulu välittävät jotain haikeaa ja romanttista, jonka mielessäni kai aina yhdistän niin niiden kuvaamaan aikaan kuin paikkaankin.

Kavala lastenkirjailija näyttää vilauksen Janssonin hivenen ärtyneestä asennoitumisesta kysymykseen, miksi lastenkirjailija kirjoittaa lapsille. Teksti heijastaa Janssonin kirjoista tunnistettavissa olevia piirteitä. Tarina ei kerro kaikkea, vaan lukijan pitää tulkita/jatkaa tarinaa. Ilmassa pitää olla jännitystä ja katastrofin tuntua turvallisessa miljöössä. "Kysymyksiä, joihin vastaa lapsi, ei kirjailija..."  Samassa novellissa on myös mielestäni yksi kauneimpia kuvauksia hyvän (lasten)kirjan sisällöstä.

"... Maailmaa, jossa ystävällisyys ja julmuus, turva ja vaara ovat rauhoittavasti puhtaan valkoisia ja sysimustia. Maailmaa, jossa harmaa ei koskaan ole alakulon väri, vaan pelkkää perspektiivin luomaa utua kätketyn edessä." 

Riemastuttavimmaksi novelleista osoittautui Epähemulimainen tarina. Muumilaakson asukkaiden ilmaantuminen vähän raadolliseen kuvaukseen kirjailijasta ja kulttuuriväen suhtautumisesta ihailemaansa taiteilijaan kosten illan jälkimainingeissa on vähän ilkikurinen ja mahdollistaa kai aikuisen lukijan tunkeutumisen lasten valtakuntaan. Ihan kuin voisi omia sitä jonkin nurkan, kun hemuli kärsii lapsille tuntemattomasta, mutta aikuisten hyvin tietämästä krapulasta.

Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Historialliset dekkarit ovat heikkouteni. Useimmiten en edes kaipaa kauhean jännää tarinaa, kunhan ajankuva on mielenkiintoinen ja henkilöhahmot elävän tuntuisia. Nyt huomaan kuitenkin saavuttaneeni kansalaissodan ja yleensäkin viime vuosisadan sota-aikojen suhteen jonkinlaisen saturaatiopisteen. Varsinkin ensinmainitun kohdalla odotan koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, joten jumitan tarinassa kohtaan jos toiseenkin - useimmiten ihan suotta.

Näin kävi Sandbergin Metsämäen kohdallakin - eikä kirja edes kerro sodasta! Sisällissodan vaikutukset ovat kuitenkin vahvoina romaanin henkilöhahmojen elämässä. Poliisilaitoksella kyräillään ja vaaleanpunainen vivahduskin aiheuttaa syrjintää tai potkut. Pelkästään työväen urheiluseuran kilpailuissa ajanottajana toimiminen lyö otsaan punaisen leiman, kuten etsiväkonstaapeli Otso Kekki saa huomata.

Sitten löytyy Mustamäeltä ammuttu mies ja kohta toinenkin. Tutkimukset kuitenkin junnaavat paikoillaan ja murhaajien löytämistä tärkeämpää tuntuu olevan punaisten lehtisten jakelijoiden löytyminen ja pirtukaupan kahlitseminen. Poliisin resurssit ovat yhtä niukat kuin kai aina ja ikuisesti, mutta tuloksia olisi saatava.

Mustamäki on elävä kuvaus ajasta, jolloin kansakunta koittaa löytää yhtenäisyyttään raastavien vaiheiden ja vihan jälkeen. Taistelujen jättämät haavat eivät aina näy pinnalle, mutta niiden vaikutus on kauaskantoinen. Sandbergin henkilökuvaus luo lukijan silmien eteen kavalkadin ihmishahmoja, joiden elämää seuraa vähän sydän syrjällään. Varsinaista väkivaltaa, tai edes hyytävää jännitystä kirjassa ei ole, mutta silti jännite kantaa loppuun saakka. Tärkeämmäksi nousevatkin ihmiskohtalot, tunteet ja ajankuva, vaikka toki rikoskin (tai rikokset) ratkaistaan.

Pidin siis tarinasta ja tunnelmasta, vaikka vähän tummasävyisesti mennäänkin. Verkkainen ja  kuvaileva tahti sopii hyvin äänikirjamuotoon ja Aarni Kivisen tapa lukea on kirjan tyylinen. Seuraava osa on puhelimessa odottamassa, mutta katsotaan, miten pääsen yli tuosta historian kauhujen yliannostuksesta. Pitänee lukea (ja olen lukenutkin) jotain tosin hötöä välissä.

Pataruokaa - possunposket yön yli

Voi, että oli hyvää! 

Ostin tuossa jokin aika sitten Meri-Tuuli Lindstömin kirjan Pataruokaa (ks. lisää alla) ja nyt ensimmäisenä reseptinä tuli kokeiltua yön yli kypsennettyjä possunposkia. Nam, nam, nam... Vähän tietysti piti tuunata, mutta niinhän aina. En tehnyt perunamuusia vaan voipapumuusia (Samassa liemessä -ohjelman inspiroimana taas muistin vanhan herkkuni).  Mausteeksi silppusin persiljaa, basilikaa ja muutaman kirsikkatomaatin (+ vähän öljyä, sitruunamehua ja ripauksen suolaa).  

Suussasulavaa ja maanantai-iltaan sopivaa lohturuokaa, joka kypsennyksen jälkeen oli itse asiassa tosi nopeasti pöydässä. Pyree ei vie varttia enempää lämmityksineen ja kastikekin kiehuu ihan itsekseen. 

Iberico-possun posket yön yli 

possunposkia vajaa kilo
suolaa ja pippuria
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
muutama loraus sherryä (kirjassa oli madeiraa)
7 dl lihalientä
persiljaa muutama oksa
kuivattua timjamia ruokalusikallisen verran
voita paistamiseen

Lisäksi:
paketillinen herkkusieniä
4 pientä sipulia
suolaa
voita

Putsaa possunposket ja leikkaa toisen puolen kalvo pois. Suolaa ja pippuroi posket ja ruskista pinnat kuumalla pannulla voissa. Putsaa pannu sherryllä jokaisen satsin jälkeen.

Kuori ja leikkaa juurekset palasiksi ja pinoa pataan poskien kanssa. Lisää vielä loraus sherryä, lihaliemi ja yrtit. Pistä kansi päälle, kiehauta liedellä ja nosta 100 asteiseen uuniin. Anna olla siellä yön yli (vähintään 7h).

Nostele posket pois liemestä ja siivilöi liemi.

Tässä vaiheessa voit nostaa liemen ja posket jääkaappiin odottamaan. Sitten vaan nostat ne sieltä pois heti kotiintullessa ja kokkaat puolessa tunnissa herkun pöytään. 

Juuri ennen tarjoilua

Putsaa herkkusienet, leikkaa jalat pois ja ruskista pannulla voissa. Kuori sipulit ja leikkaa puoliksi (isommat neljään osaan). Laita sekä sienet että sipulit kattilaan poskien haudutusliemen kanssa ja anna kiehua kasaan (kunnes jäljellä on muutama desi). Sekoita lopuksi joukkoon nokare voita.

Kuumenna poskia uunissa 5min 150 asteessa ja tarjoile, vaikka voipapupyreen kanssa (joka itse asiassa kannattaa tehdä sillä aikaa, kun liemi kiehuu).

Voipapupyree:
2 prk voipapuja
ripaus suolaa
vettä n.1dl
pieni loraus sitruunamehua
oliiviöljyä

Pistä ainekset tehosekoittimeen ja surraa tasaiseksi pyreeksi. Laita kattilaan ja kuumenna halutessasi.
Tarjoile possunposkien kera.

Lisäksi vielä yrtti-tomaattisalsaa, joka parhaiten sekoittuu vaikka Tuppervaaraan yrttileikkurissa.



Kuukauden keittokirja 

Noin muutenkin tykästyin kirjaan ihan valtavasti.

Meri-Tuuli Lindström : Pataruokaa 
Oma ostos 

Pataruoassa on jotain lohdullista. Se lämmittää ja antaa hyvän mielen. Pataruoan kuuluu olla täynnä täyteläisiä ja herkullisia makuja.

Lindströmin kirja on täynnä juuri oikeanlaisia pataruokareseptejä. Joka toisella sivulla totesin reseptin päätyvän kokeiluun ja niillä muillakin mietin, että vielä joskus. Kreetta Järvenpään kuvatkin ovat houkuttelevia, sellaisia sopivasti tummia ja tunnelmallisia.

Reseptit on myös kirjoitettu huolellisesti ja vähemmänkin kokannut varmasti onnistuu. Varsinkin, kun pataruoat noin yleensäkin antavat pienet epätarkkuudet kyllä anteeksi. Lisäksi luvuista löytyy  myös lisätietoa ja ohjeistusta patoihin sopivista aineksista, maustamisesta ja suurustamisesta.

Pidin kovasti myös siitä, miten jokaisen reseptin kohdalla oli pieni anekdootti, historiaa tai jotain muuta houkuttelevasti reseptiä kuvaavaa juttua. Olen jo vuosia kiukutellut pelkkiä reseptejä sisältävistä kirjoista - nykyisenä internetaikana kun on helppo löytää reseptilistauksia muutamalla klikkauksella. Keittokirjoilla tulee olla sielu ja niitä pitää voida lukea kokkaamattakin, jotta ne kannattaa hankkia kotiin. Pataruokaa sopii minun hyllyyni mainiosti ja tulee varmasti asumaan siellä kauan.

Tässä kyseessä on jo pikkuisen vanhempi opus (2016), joten sen voi löytää hyvinkin edullisesti. Napatkaa ihmeessä kainaloon ja kotiin talteen. Tälle kirjalle löytyy varmasti käyttöä.

Kuukauden teatteri : Lemminkäinen

Viime viikko oli kovasti kiireinen. Oli parikin kirjapitoista iltaa ja lauantaina teatteri. Sunnuntaina aamulla sitten lähdinkin työmatkalle Lissaboniin. Nyt olen takaisin kotona ja muistelen viikon takaista teatterielämystä. Hyvin on jäänyt mieleen.

Vuorossa oli Juha Hurmeen kirjoittama Lemminkäinen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Jo aiemmin kävin kuuntelemassa hänen jutusteluaan Finlandian voittaneesta Niemi-teoksesta ja samalla sitten (Kansallisteatterin tiloissa kun oltiin) kuulimme myös Lemminkäinen -taustoja.

Lemminkäisen tarina kuulemma löytyy myös Niemestä. Minulla kirja on vielä pahasti kesken (niin kuin parikymmentä muutakin), joten en voi sanoa missä muodossa, mutta sieltä taustan voi kuulemma käydä lukaisemassa. Toki mukana on myös Kalevalaa, muttei ollenkaan perinteisessä muodossa. Lähinnä vain hahmojen nimet ja olemus ovat tuttua.

Toinen Lemminkäistä muokannut taustatekijä oli Hurmeen mukaan teatterikoululaisten kanssa tehty kiertävä kabaree-tyylinen esitys. Ilman tiukkaa juonenkuljetusta voi kuulemma tehdä kiinnostavaa ja hauskaa teatteria. Lemminkäinen on tästä mainio esimerkki. Sinänsä hauskaa, että samanlaisesta rakenteesta assosioituu minulle heti lastennäytelmä Tippukivitapaus...

Lemminkäisessä on päähenkilö tuplana ja miljöönä myyttismystiseen ympäristöön sijoittuva sekundamiekkoja Virosta maahantuova yritys, jonka kilpailijaa hallitsee voimanainen pohjoisesta. Fleming on nuori naistennaurattaja tuuliviiri, josta tuskin on johtajan manttelinperijäksi. Kaksoissisko Lemminkäinen on pystyvä ja vahva. Silti on poika äitinsä suosikki. Jännästi tarina kertookin vahvoista naisista, joiden ainoa heikkous liittyy mieheen (Flemingiin) ja tämä heikkous saa heidät joko syöksymään tuhoon, aikaansaamaan radikaaleja muutoksia ja tekemään epäloogisia päätöksiä.

Lemminkäisen äidin heikkous on poika, Lemminkäisen vaimon hallitseva tunne viha mieheensä, Lemminkäisen siskon vie tuhoon rakkaus veljeen. Näinköhän meidän naisten elämää kuitenkin kieputtaa mies (tai miehet)? Häiritsevä ajatus. Vain Louhi on itsenäinen. Hän hyödyntää valtaa, voimaa ja naisellisia avujaan saadakseen, mitä haluaa. Hänen pelastuksensa on tunnekylmyys ja kylmästi toiset alistava tahto. Seksuaalisuus on Lemminkäisessän naisen vahvuuden perusta - hmm... tämähän on tietysti miehen kirjoittama näytelmä.

Menipäs pohdiskelevaksi - ja kuitenkin Lemminkäinen on kabaree, sarja löyhästi toisiinsa sitoutuvia pääasiallisesti koomisia kohtauksia. Juoni on hötöinen tarina valtapelistä ja kahden leirin taistelusta, petoksesta ja kuolemasta. Parasta olivat taas kerran laulut. Kansallisteatterissa on uskomattoman taitavia laulajia ja muusikoita. Olisi ihan pakko viedä esikoinen katsomaan kahden rytmisoittajan työskentelyä lavalla - ihan maagista. "Pullo ja puteli-laulussa olisi ainesta vaikka Euroviisuihin", todettiin väliajan keskusteluissa!  Vähintäänkin siitä tulee varmasti jonkinlainen hitti teatterinystävien keskuuteen.

Kaikkiaan Lemminkäinen on mielenkiintoinen kokemus. Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta.

"Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa."

Lainattu käsiohjelmasta... 

Lisää yksityiskohtia Kansallisteatterin sivulta 

Helmikuun luetut, pari pika-arviota ja pakkaajan tunnustukset

No niin, se on kuulkaas matkalaukku melkein pakattu. Tosin kävi perinteisesti. Kun mukana on käsimatkatavaroita isompi matkalaukku, on siinä sitten tavaraakin sen mukaisesti. Minkäs teet? Pakkasesta sateeseen ja välissä parikymmentä astetta ja vaatetuksen pitäisi sopia asiakastapaamiseen ja rennonpaan tiimitekemiseen. Saa nähdä, miten käy. Vaihtoehtoja sentään on, kun kenkiäkin on neljä paria vajaan viikon reissulle... ja perillä vasta näen, mitä tähdellistä unohtui.

Sen siitä saa, kun kiireessä hätäpäissään heittää laukkuun, mitä silmiin osuu. Mutta onpas laukku suurin piirtein valmiina.
Mitä lyödään vetoa, että se jää sitten Brysselin kentälle matkan varrelle ja olen viikon jollain hätäisesti ostetuilla t-paidoilla ?

Että silleen  kohta pitäisi varmaan saada tähän tätiin jotain liikettä Kansallisteatterin suuntaan, mutta kurkataan nyt vielä vähän helmikuun luettuja. Niitä nimittäin tuli lopulta yllättävän paljon.

Alkukuusta ajattelin, ettei lukemisesta tule yhtään mitään. Kesken olevien pino vain kasvoi kasvamistaan. Sitten jotenkin kääntyi uusi vaihde päälle ja lopulta huomasin lukeneeni mukavat 8 kirjaa.

Mukana on 1 äänikirja, 2 painettua ja loput 5 ovat ekirjoja. Sain Kobostakin vähän vanhoja keskeneräisiä loppuun.

Muunmuassa luin ikuisuuden kesken olleen Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula. Olen ollut Flavia-fani vaikka kuinka kauan, mutta nyt meni kyllä liian paksuksi. Flavian kemiaharjoitukset kuolleen äidin henkiinherättämiseksi vaan kertakaikkiaan karkottivat minut. No, kun siitä kohdasta päästiin yli, oli loppu taas ihan ok - ja seuraava Flavia tietysti lukulistalla.

Toinen aika kauan kesken ollut oli John Curranin Agatha Christien murhasuunnitelmat. Kyseessä on jonkinlainen tutkimusraportti Christien omista muistikirjoista ja muistiinpanoista. Aihe on mielenkiintoinen, mutta minä en lopulta taida kuitenkaan olla tarpeeksi hyvä Christie-tuntija, jotta olisin saanut epämääräisistä listauksista kunnolla jotain irti. Olisi varmaan pitänyt lukea kyseiset dekkarit rinnalla uudelleen, niin olisi mennyt paremmin. Parasta kirjassa olivat ennenjulkaisemattomat novellit ja osuudet ja toki Christien kirjallisen uran eteneminen on sekin mielenkiintoista kulttuurihistoriaa.

Näistä kahdesta en ehkä blogiin nyt sitten lähiaikoina enempää kirjoita - olkoon tässä.

Samoin noita-seikkailu-romanttinenhömppä eli Bec McMaster Shadowbound jää tähän mainintaan. Ajatus toisiaan inhoavista ja yhteistä historiaa omaavista noidista, jotka joutuvat tekemään yhteistyötä on tietysti ihan kutkuttava, mutta siinä vaiheessa, kun mies vaatii naisvastustajansa yöt koston merkeissä ja ensimmäisen yön jälkeen jo nyyhkitään selvästi rakastuneina niin hohhoijaa... Olihan tuossa kiemuransa, mutta nyt meni kyllä vielä normiviihdettäkin hötöisemmäksi. Luin loppuun, mutta sarja ei kyllä näillä näkymin jatku pidemmälle. Modernisoitua fantasia-Cartlandia vähän esikuvaansa hiotummalla kielellä sanoin minä.

Olen ollut kamalan huono kirjoittamaan helmikuussa myös bloggauksia lukemistani kirjoista. Äänikirjana kuuntelemani Sari Luhtasen Linssit huurussa oli oikeastaan sen verran viihdyttävä, että siitä voisi vielä kirjoittaa vähän enemmänkin. Morgana Bestin Miss Spelled saattaa jatkua sarjana vielä, eli siitä ehkä myöhemmin. Huomaattehan muuten tuon nimen? Minä olen selvästi heikkona tuollaisiin tavallaan nokkeliin, mutta toisaalta  naiiveihin kirjojen nimiin... Ei voi mitään, mutta tuollekin naureskelin jonkin aikaa.

Cassandra Claren ja Holly Blackin Rautakoe eli Magisterium nuortenfantasia-sarjan ensimmäinen osa ansaitsee ehdottomasti jatkolukemista ja C.C.Dragonin A Voodoo Shop, A Zombie and A Party kuuluu samaan sarjaan, josta jo kirjoitinkin. Taidan edelleenkin jatkaa kyseisen sarjan parissa.

Kuukauden paras ja ehdottomasti oman postauksensa jo ansainnut on kuitenkin Milja Kauniston Status. Tykkäsin hurjasti Ranskan vallankumoukseen sijoittuvan romaanitrilogian kolmannesta osasta. Mitähän Miljalla on nyt työn alla ? Jännä odottaa, mitä seuraavaksi tulee.

Mutta minulla taitaa nyt olla seuraavaksi vuorossa leivät pois uunista, hiukset pesuun ja vauhdilla teatterin suuntaan.

Palaillaan Portugalin jälkeen.

JA jos haluatte kurkkia, miltä Lissabon näyttää työsessioiden välissä, niin tervetuloa Instan puolelle @minna_vuocho

Viikon virkistykset

Jännä, miten asioilla on taipumusta kasautua. Nytkin olen lähdössä sunnuntaina koko viikon työmatkalle ja niin sitä vain tälle viikolle olisi ollut tarjolla ohjelmaa joka illalle. Ihan kaikkiin en sentään lähtenyt, sillä naamaa pitää näyttää vähän kotonakin varastoon ensi viikon poissaoloa varten, mutta parissa poikkesin. Kirjoihin liittyen tietysti, kuinkas muuten.

Perjantai-iltaa piristi kirjabloggaajien kuukausitapaaminen, jonne saimme vieraaksi ihanan Leena Parkkisen.  Tavalliseen tapaan olivat bloggaajat kaikkea muuta kuin hiljaisia, vaikka toki mielellämme kuuntelimme Leenan ajatuksia kirjoista ja muistoja Meksikon kirjamessumatkasta. Sitten lähdimme muuttamaan kustannusalan markkinointia ja keskustelu velloi kirjailijabrändin tarpeesta kirjojen myyntikärkenä, somen vaikutukseen nykymarkkinoinnissa ja erityisesti myynnin edistämisessä. Hyvää pohdiskelua, kärjekkäitä mielipiteitä ja virkistävää ajatusten pallottelua.

Ihanaa, miten koko mieli kirkastuu ja perjantai-iltaankin saa energiaa hyvästä keskustelusta. Kiitos kaikille! 

Keskiviikkona puolestaan oli WSOY:n kalevalanpäivän kirjasessiot. JP Koskinen ja Maritta Lintunen olivat kertomassa uutuuksistaan ja molemmat kirjat pitää tietysti nyt sitten myös lukea. Tosi jännä juttu, miten kirjailijan kertomana sitä kiinnittää huomiota kirjaan ihan eri tavalla. Haastattelijana toimi WSOYn Ina Westman. 

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuulostaa jonkinlaiselta historialliselta veijariromaanilta kalevalaiseen tyyliin - tosin ei kuitenkaan kai runomitassa? (Oli pakko tarkistaa kirjasta - ei runomittaa) Pääsankareina on tuttuja hahmoja, jotka kokevat 1100-luvulla ennenjulkaisemattoma seikkailuja. Kalevalan toisinnosta siis ei ole kyse, vaikka perinteestä ammennetaankin. 

Samalla kuulimme kirjailijan tuumailuja siitä, miten hän kirjoittaa aina kirjan kerrallaan ja joka kerran valmiiksi mietittyyn kehykseen ja miljööseen. Siksi kuulemma ei tuotteliasta kirjoittajaa häiritse hypätä tyylilajista toiseen tiiviissäkin tahdissa. Valmiiseen settiin voi uppoutua suoraan, ei tarvitse muistella vanhoja. 

Maritta Lintusen Stella puolestaan kertoo taiteilijoista ja erityisesti musiikista. En tiennyt kirjailijan olleen laulunopettaja ennen kirjailijaksi ryhtymistään, mutta asiantuntijuus siis on taattu. Tosin tämä on ensimmäinen teemaltaan musiikkiin littyvä kirja hänen tuotannossaan. Viimeinen laulutunti tuli pidettyä vuonna 2006, mutta näin kauan kesti irtautua musiikista tarpeeksi kauas voidakseen kirjoittaa siitä fiktiivisen tarinan. 

Stella on vanha laulaja, joka persoonallaan vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin kauaskantoisesti eikä aina kai positiivisesti. Taiteilijapersoonat ovat mielenkiintoisia (luulenpa meiltä kotoa löytyvän  kaksi, aika stereotyyppistä määritystä vastaavaa...), samoin kuin ajatus ihmisten tekemisten, sanomisten ja energian vaikutuksista toisten kehitykseen. Hallitseva persoona voi tahtomattaankin jyrätä tai töniä. 

Lopuksi kuulimme tulevista käännöskirjoista keväälle - Yhtä en unohda eli Oxen! Metsään muuttava syrjäytynyt entinen sotilas ja murhadekkari... jep, kuulosti siltä, että pitää lukea. 

Lisäksi tänään on testattu, millaista on kertaalleen syväjäädytetty shamppanja - Meillä nimittäin oli muutama pullo unohtunut ulos pihavarastoon "jäähtymään" eli isäntä kantoi ne eilen illalla kotiin umpijäätyneinä. Ei siinä mitään, annettiin rauhassa sulaa ja maistettiin tänään. Kuplat olivat kaikki tallella eli hyvin kävi :-) 

Niin, ja jotta pakkaamiseen jäisi erityisen paljon aikaa (en ole vielä edes hakenut matkalaukkua valmiiksi ja lento lähtee su aamulla klo 9), niin olen menossa huomenna vielä teatteriin. Vuorossa Lemminkäinen Juha Hurmeen kirjoittamaan tarinaan perustuen. Tuskin maltan odottaa! 

Hauskaa sekin, että jokaiselta viikon kirjailijalta olen jo aiemmin lukenut jotain 

JP Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään sekä Ystäväni Rasputin 

Maritta Lintunen: Hulluruohola 

Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa