"Missä luet" -kysely ja uniasiaa

Missäs te luette?

Ryhdyin asiaa pohtimaan omia lukutottumuksiani miettiessäni. Minä luen mieluiten olohuoneen sohvalla, mutta eniten luen - sängyssä. Kirjan lukeminen auttaa kroonisesta yskästä kärsivää valumaan silleen hiljalleen makuuasentoon, ärsytysyskää huijaten. Puhumattakaan tietysti siitä, että elämän ollessa hektistä kaikkine työ- ja perhepuuhineen, on nukkumaanmenon hetki käytännössä se ainoa, jolloin viikolla ehdin kirjan käteeni nostamaan.

Asia jäi sen verran vaivaamaan, että pistetäänpä pystyyn oikein kysely. Se löytyy sekä tuosta alapuolelta että sivupalkista.

Valitkaa haluamanne vastaustapa, mutta vastatkaa - jooko?


Sängyssä lukemisesta on lyhyt matka nukkumiseen

Meille pitäisi hankkia uusi sänky. Tarkoituksena on muuttaa saunakamari vanhempien makuuhuoneeksi, jotta makkari vapautuu esikoiselle ja rummuille, jotta keskimmäinen saa muutettua esikoisen tilalle ja kuopus saa isoimman makkarin leluilleen ja muille tärkeille tarvikkeilleen. Dominoefekti, mutta lopputuloksena siis meidän pitää vaihtaa kapeampaan sänkyyn, jotta se mahtuu suunniteltuun huoneseen.

Kun Unikulmalta sitten tuli kutsu bloggaajailtaan keskustelemaan nukkumisesta ja unen tärkeydestä, olin heti valmis mukaan.

Ihan ensimmäiseksi olin painemittauksessa. Siinä katsotaan, mihin kohtiin patjaa minusta jää suurin jälki. Ei liene yllätys, missä kohtaa meikäläisen punainen läiskä on. Samalla testattiin sopiva tyynykin ja kyllä niissä on eroja. Kyselin myös siitä lukemisesta ja sain suosituksen moottorisängylle. Istuva asento kun olisi kuulemma lukijalle paras ja moottorisängyllä saisi sitten sen vaivihkaisen nukkumaanvalumisenkin aikaiseksi.

Jep, myös selällään on paino keskellä

Eikä se mittaaminen tuohon jäänyt...

Kuulimme myös ihmisen kropan sähköisyydestä. Levossa ja rentoutuneena ei meistä saisi valoa lamppuun, mutta oman selkäni kohdalla Vesa Tuominen (Unikulman perustaja) totesi, että säteilen enemmän kuin suurin osa kotoa löytyvistä sähkölaitteista. Sen kun saisi hyötykäyttöön.

Tosin mittarin nousu ylälukemiin ei taida olla hyvä juttu, eikä itse asiassa minua tuona iltana edes yllättänyt. Kärsin koko päivän lihasjännityksestä johtuvasta päänsärystä, joten selkälihasten jäykkyys taisi olla selvä juttu.

 

Mallilla meni jo aika hyvin, ainakin minuun verrattuna

Muutenkin kuulimme paljon asiaa

Esityksen aikana ymmärsin, miksi paras aika päätösasioille töissä on ennen myöhäistä lounasta. Ihmisen aivotoiminta on kuulemma parhaimmillaan 4-6h heräämisen jälkeen ja kroppa tehokkaimmillaan vähän myöhemmin. Päätösasiat siis aamupäivään ja urheilusuoritukset iltapäivään.

Tosin tuo edellinen edellyttää, että ihminen herää kokonaisuutena kerralla. Meissä on kuulemma monta eri osa-aluetta, joiden pitää päästä valveille. Siksi aamun heräämisen tulee viritellä kaikkia aisteja - tarvitaan sinistä valoa, kirpakkaa pehua, venyttelyä, ääntä, kylmää vettä kasvoille ja vielä muutama litsari poskille. Näin jo sieluni silmillä itseni herättelemässä isäntää aamulla...

Sininen valo muuten on syy myös siihen, miksi viime aikoina on mediassa puhuttu e-kirjojen valvottavasta vaikutuksesta. Sanotaan tämä nyt vielä kerran:

E-KIRJAT EIVÄT ITSESSÄÄN VALVOTA, VAAN MONET LAITTEET, JOILLA NIITÄ LUETAAN. TABLETIT JA PUHELIMET LÄHETTÄVÄT SILMILLE JUURIKIN TUOTA HERÄTTÄVÄÄ VALOA, E- LUKULAITTEET EIVÄT.

Ihan toinen asia onkin sitten vetävän tarinan vaikutus yöuniin, Kaikkihan me tiedämme, miten käy kun aloittaa jännän dekkarin illansuussa...


Kaikki me olemme yksilöitä 

Aamuvirkku tai illankukku, se on vanhempien vika. Unitaipumuksemme nimittäin tulevat geeneistä ja kaikkihan me olemme vähän omanlaisiamme sekoituksia. Kroppammekin ovat yksilöllisiä ja siksi Unikulma kuulemma räätälöi jokaiselle asiakkaalle omanlaisensa sängyn eri kovuusasteisista palikoista,

Omalle kropalle räätälöity patja ja moottorilla säädeltävä kallistusaste kuulostavat todella houkuttelevilta, mutta... Se hinta. Parisängyt lähtevät kuulemma 3.500 eurosta ylöspäin. Eihän se ole kuin euron päivässä käyttöikään nähden, mutta kertakustannus taitaa tällä hetkellä mennä meillä joulunajan käyttöbudjetin yli. Valitettavasti. Pitänee ottaa säästöpossu esille ja katsoa saisiko eurot sivuun.


Kiitokset Unikulmalle mielenkiintoisesta illasta. 

JA SITTEN SE KYSELY! 

Kysely:

Create your own user feedback survey

Yöperhonen yllätti

Katja Kettu: Yöperhonen 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Myönnän tarkoituksellisesti vältelleeni Katja Ketun kirjoja Kätilön jälkeen. Siitä jäi pahoinvoiva olo. Vaikuttava kirja, mutten välttämättä halua samoja tuntemuksia kovin usein, edes kirjallisuudesta. Maailma on jo tarpeeksi paha. En halua liikaa tuskailla fiktion parissa. Naiivia ja mukavuudenhaluista? Ehkä, mutta tähän ikään tullessa tietää, ettei tarvitse.

Sattuipa sitten Yöperhonen sopivasti Elisa Kirjan aleen ja kun olin juuri kuunnellut Katja Ketun jutustelua Kirjamessuilla, niin kummasti alkoi tarina kiinnostamaan. Jotain siinä kirjassa on pakko olla, jos bloggaajalukija kommentoi keskustelussa saaneensa veijaritarinan tunnelman irti kirjasta, jonka alussa nuori raskaana oleva tyttö pakenee hiihtämällä muiluttajia rajan yli.

Olihan siinä. Tarina kulkee kahdella tasolla. On Irga, joka päätyy rajan takana rakkaustarinan sijaan vankileirille. Ilman marilaista Elnaa olisi hengenlähtö varma. Toisaalla saapuu nykyaikana nuori Verna Lavran kylään Marinmaahan vain kuullakseen isänsä kuolleen. Kuin sattumalta hän huomaa jatkavansa isän aloittamaa tehtävää etsiä totuus kadonneesta isoäidistä. Tarinat kietoutuvat toisiinsa. Leirin rankka todellisuus sekoittuu Venlan miltei maagiseen oleiluun outojen ihmisten ja älyttömän väkivallan keskellä. Kuka on kuka ja miksi menneisyyden haamut vainoavat idyllistä kylää?

Yllätyksekseni pidin kirjasta. Tarinan kauhut katoavat miltei unenomaiseen maisemaan. Niiden terä ei enää viillä, vaikka moni asia ahdistaa. Selviytyminen vaatii välillä säälimätöntä omansa ottamista, mutta varsinainen pahuus on miltei koomillista. Leirin julmurit vievät tekonsa niin pitkälle, että menettävät oikeutensa inhimilliseen olemukseen. Tyrannin elkeet ja huoleton väkivaltaisuus saa hänet näyttämään jo typerältä. Tosin täytyy sanoa, että tässä tulkinnassa saattaa oma vaikutuksensa olla Kansallisteatterin Slavalla. Lavalla laitettiin Volodjan hengenheimolaista halvalla, eikä katsoja voi välttää tiettyjä assosiaatioita naapurivallan johtoon. Itse asiassa ne melkein hyppäävät silmille, jos on vähänkään lehtiä lukenut. Samoin Yöperhosen itsevaltiasta on mainittu karikatyyriksi samaisesta johtajasta. Yhdessä kuva on erittäin vähän mairitteleva, mutta vahingoniloista (sala)naurua aiheuttava. Tuollainenko? Todellako?

Kaikkiaan Yöperhonen siis on taitavasti kirjoitettu lukuromaani, joka karmaisevasta aiheestaan, tai ehkä juuri sen takia, osaa säilyttää höyhenenkeveän huumorinväreen mustimpienkin hetkien syövereissä. Tämä kirja ei varsinaisesti aiheuta pahoinvointia, mutta se herättää ajattelemaan. Huomasin taas kerran, miten sitä väkisinkin on aikansa lapsi. Syvään ovat pelottelut iskostuneet. Vieläkin huomaan hätkähtäväni rankkaa pilailua suuresta naapurista. Samalla nostaa päätään ylpeydensekainen ilo. "Hyvä, että noin tehdään - Ei kuulukaan kuvia kumarrella, varsinkaan muiden"

Yöperhosen lopussa on myös pitkä lista lähdeteoksia. Viimeistään siinä vaiheessa kai lukija hätkähtää. Onko tuollaista voinut oikeasti tapahtua? Kyllähän me olemme kuulleet, mutta kuten aina, kauhut konkretisoituvat yksilöiden tarinan kautta. Siinä kohtaa tulee sittenkin hieman pahoinvoiva olo.


Kansallisteatterin Slava muuten jatkuu vuoden loppuun, jos kiinnostaa käydä katsomassa ja vertailla Volodjoja. 

Vähän samantyyppistä teemaa illuusioiden katoamisesta oli myös Dennis Frahmannin The Finnish Girl -rmaanissa

Minä olen sitten ihan julkisesti yli 40v (ja ylpeä siitä)

Liityin nimittäin mukaan nelkytplusbloggaajien ihanaan joukkoon. Aikuisbloggaajat ovat vähintäänkin yhtä trendikkäitä kuin nuoremmatkin, ripauksella elämänkokemusta ja luovaa hulluutta. Olen ylpeä voidessani kutsua itsenänikin nelkytplusbloggaajaksi.

Mitä tämä siis tarkoittaa? 

Olen mukana blogiyhteisössä, jonka jäseniltä saa tukea ja neuvoa bloggaamiseen. Toisinaan tehdään yhteisiä projekteja, kaupallisia ja vähemmän kaupallisia, mutta pääpaino on ainakin minulla nimenomaan tuossa yhteisöllisyydessä. Toivon myöskin, että luokseni yhteisön kautta löytäisi myös lisää lukijoita, niin nuorempia kuin vanhempiakin. Kaikki ovat tervetulleita.. Bloggaajien välinen yhteisöllisyys on hieno asia, mutta kaikkein mahtavimpia ovat kommentit lukijoilta - olivat he sitten bloggaajia tai muuta yleisöä!


Miten tämä vaikuttaa blogini sisältöön? 

Ei oikeastaan mitenkään. Paitsi, että mielenkiintoisia aiheita voi tulla lisää. Edelleenkin kirjoitan omia ajatuksiani ja mielipiteitäni kirjoihin, teatteriin ja kaikkeen muuhun liittyen. En ole myynyt sieluani, eikä kukaan sanele kirjoituksiani. En odota myöskään tällä rikastuvani varsinaisesti muuten kuin elämysten osalta. Päivätyöni on jatkossakin muualla.


Mitkä ihmeen Nelkytplusblogit? 

Listalta löytyy 38 toinen toistaan mielenkiintoisempaa blogia eri aihealueilta. Joukossa on varmasti jo monia tuttuja, mutta käy ihmeessä löytämässä myös uutta luettavaa. Nelkytplusblogit

Facebook : Suomen 40+ blogit
Instagram : nelkytplusblogit

Myös ruokablogini Tätä (keittiö)elämää on mukana. 

Liebster Award eli 11 kysymystä

L'amie de ABC-blogista lensi suuntaani Liebster Award -haaste. Kiitos ja kumarrus! Tässä alla siis vastauksia ja kysymyksiä ja seuraavia haastettuja. 

Olen tainnut joskus ennenkin vastailla kysymyksiin, mutta tämä on kivaa. Varsinkin, kun kysymykset ovat ihan uudet! 

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi

2. Laita palkinto esille blogiisi

3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen

4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastauksia kysymyksiin:

1. Miksi päädyit perustamaan blogisi? Kirjoitin ruokablogia jo aikaisemmin ja sitten teki mieli vaihtaa aihetta kirjoihin. Siispä vaan uusi blogi tulille... 

2. Millaisia tunteita bloggaaminen sinussa yleensä herättää? Iloa ja Innostusta. Minusta on mukava kirjoittaa ajatuksia (ja ruokablogin puolelle myös reseptejä) jonnekin talteen. Lisäksi bloggaamisen myötä olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin ja päässyt mukaan kaikenlaiseen kivaan tekemiseen. 

3. Miksi juuri kirjablogi (tai osittain-kirjablogi)? Koska kirjat... Nuorena luin paljon ja ihan koko ajan. Sitten lasten myötä alkoivat sellaiset ruuhkavuodet, että kirjatkin vähän jäivät. Kun taas palasin rakkaan harrastuksen pariin tuli sellainen olo, että haluaa jakaa iloaan siitä muillekin. Sitä paitsi, kirjoista keskustelu on aina mukavaa ja blogien kautta saa lukemiseen uudenlaisen yhteisöllisen viban. 

4. Minkä genren kirjoja luet eniten? Apua! Viime aikoina varmaan fantasiaa. Olen tosin ihan kamalan opportunistinen lukija. Yleensä luen kaikkea käsiin sattuvaa. 

5. Haaveiletko itse kirjailijanurasta? Ihan pienestä lapsesta saakka, mutta kun en kirjoita kuin blogiani niin taitaa haaveeksi jäädäkin. Isäni mielestä minun pitäisi sitten eläkkeellä kirjoittaa elämäkertani, jonka nimeksi laittaisin "Hassu, hassu elämäni" En tiedä miksi. 

6. Mikä on lempikirjasi tällä hetkellä ja miksi? Sinuhe egyptiläinen - olen lukenut sen monta kertaa, mutta jokin aika sitten (vuosi sitten - kauheata, miten aika kuluu) kuuntelin äänikirjana ja tarina nousi taas aivan uusiin sfääreihin. Uskomattoman taitavasti kirjoitettu ja äärimmäisen ajankohtainen monilta osin nytkin. 

7. Millainen on hyvä kirjan kansi? Kertoo kirjan sisällöstä,muttei paljasta liikaa

8. E-kirja vai tavallinen? Sekä että, eivät sulje pois toisiaan. Nykyään koitan keskittyä e-kirjoihin ihan tilansäästön vuoksi, mutta silti sain eilen isännältä ukaasin, että pitää saada olohuoneen lattian kirjapinot siivottua jonnekin... 

9. Lempikirjakauppasi? Elisa Kirja - koitan olla ostamatta painettuja (ks.yllä)

10. Lempilukupaikkasi? Sänky tai sohvankulma - tästä tulossa blogissa oikein artikkelikin. Varmaan vielä tämän viikon aikana. 

11. Oudoin paikka jossa olet lukenut? öööhhh... ei nyt heti muistu mieleen mitään outoa. Lasketaanko metsässä kannonnokka? Kirjojahan voi periaatteessa lukea missä vaan ja varsinkin äänikirjoja kuunnella vieläkin useammassa paikassa ;-) 

Ja sitten kysymyksiä seuraaville halukkaille eli kuka tahansa saa vastata. Erityisesti voisi tietysti kysäistä mukaan vaikka Norkkua Nenä kirjassa -blogista (yli 200 lukijaa, mutta ollaan nyt tosi raggareita. Sitä paitsi, hänen blogistaan olen saanut useita lukuvinkkejä... )  tai  Simoa Lukupino-blogista (kirjoja ja teatteria) tai hdcanista Hyönteisdokumentti-blogista (mielenkiintoisen erilaisia kirjoja kuin valtavirrassa)  Jos vaikka näille noin ensi alkuun... vastatkaa, jos jaksatte. Ei pakkoa :-)

1. Mistä kirjoittaisit, jos et kirjoittaisi kirjoista tai mistä muusta jo kirjoitat? 

2. Minkä kirjan luit viimeksi? 

3. Milloin ja millä kuuntelet äänikirjoja? (tai kuunteletko niitä?) 

4. Millaista kirjaa et koskaan lukisi? 

5. Kerro yksi jouluun tai joululomalle sopiva kirja? 

6. Kuka luki sinulle viimeksi ääneen? 

7. Onko jokin elokuva parempi kuin kirja, johon se pohjautuu? Mikä? 

8. Kenen kirjoihin liittyvän henkilön haluaisit kutsua päivälliselle ja mitä hänelle tarjoaisit? 

9. Kotimaista vai käännöstä? 

10.  Millä sinusta saisi teinipojat lukemaan? (Hahaa... ideoita kaivataan!) 

11. Mitä näit viimeksi teatterissa tai elokuvissa? 

Siinä...  

Kesäinen illuusioni sopii marraskuun piristykseksi

Karoliina Timonen: Kesäinen Illuusioni
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Mustaa, märkää ja välillä jopa kylmää... Kiirettä ja väsymystä. - Että sellainen marraskuu. Toki on ollut paljon kivojakin juttuja, mutta jotenkin tämä mustuus vetää kaiken ylle sellaisen hivenen tukahduttavan peiton. Silloin on ihana lukea kesästä.

Kesäinen illuusioni viekin lukijan Saimaan saarelle ihanan lämpimään kesään ja aurinkoon. Asumuseroa harjoitteleva Klarissa nauttii leppoisista suvipäivistä ja koettaa samalla edistyä kirjoitustöissään. Sitten maiseman täydentää naapurisaarelle muuttava sivistynyt ja vetävällä tavalla salaperäinen mies, vai astuiko idylliin sittenkin jotain säröistä ja särkevää?

Pidin kirjan tunnelmasta hurjasti. Vaikka sitä arvaa jotain pelottavaa olevan tulossa, ei silti voi olla nauttimatta kesästä. Lukijankin luita lämmittävät auringonpaahteessa kuumenneet rantakalliot ja linnunmaitona liplatteleva järvivesi. Karoliina Timonen myös osaa tuoda tarinoihin sellaisen pienen vireen yliluonnollista. Nytkin saaressa on kotipuu lähteineen ja vanha eukko varoituksineen, siellä missä pitäisi olla vain raunioita. Yliluonnollinen on läsnä, mutta jotenkin luonnollisesti. Sen ottaa osaksi tarinaa ja miljöötä ilman sen kummempia ihmettelyjä.

Tarina kehittyy verkkaisesti kiihdyttäen. Oli ihana käpertyä sohvannurkkaan kynttilöiden valossa lukemaan kirjaa, johon voi rauhassa uppoutua, eikä kyseessä kuitenkaan ole paksu opus. Siksi ehkä onkin niin miellyttävää luettavaa. Sekaan ei ole eksynyt mitään turhaa ja silti tuntuvat ihmiset kuvastuvan jotenkin tarkasti ja yksityiskohtia riittää.

Vähän kirjasta jäi kuitenkin pinnallinen olo. Se tuntui jotenkin unimaiselta - tällaiselle kolmen lapsen äidin toiveunelta (ainakin alku). En missään tapauksessa pysyisi lähtemään kesäksi saareen lekottelemaan, jos lapset jäisivt kaupunkiin. Voin toki unelmoida ja lukea sellaisesta, mutta oikeasti ? Ei onnistuisi. En taitaisi vaan pystyä siihen. Ikävä olisi liian kova. Ehkä sitä muutaman päivän kestäisi, mutta sitten kyllä siirtyisin takaisin kaupunkiin (tai lapset minun luokseni) vaikka miestä ei laskuissa mukaan otettaisikaaan.

Ehkä siksi myös lopun painajaismaisuus ei oikeastaan kauheasti minua pelottanut. En oikein osannut ottaa sitä tosissaan, Enemmänkin vain ihmettelin, mitä oikein tapahtuu ja vähän uteliaana mietin, millaisia tulkintoja tuosta nyt oikein pitäisi tehdä. Lopuksi vain totesin, että ehkä minä päädyn luottamaan yliluonnolliseen. Jotain katoaa, jotain ilmaantuu. Ehkä myyttien uhrauksissakin pätee massan laki?

Kesäinen illuusioni siis toimi minulla erittäin hyvin juurikin kesäisenä illuusiona keskellä synkkää marraskuuta. Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli ja taas jaksaa vähän lisää mustaa keliä (täällä kun ei edelleenkään ole mitään merkkiä lumesta).

Muuallakin  kirjaa on luettu:
Kirsin Book Club
Kirjakaapin kummitus (täällä myös linkkejä muihin kirjoituksiin kirjasta)

Takaikkuna ja nettiruutu

Pauliina Susi: Takaikkuna
Kustantajalta kevään bloggariklubilla

 Netti on vaarallinen, siellä seurataan, vakoillaan, varastetaan, mutta pahimallakin hakkerilla on sydän jossain ja he taistelevat oikeuden puolesta. Ajatelkaapa vaikka Lisbet Salanderia (jep, minulla on se trilogian neljäs osa parhaillaan kuunneltavana) tai ajatelkaa Anonymous-jengiä, joka tässä viikolla juuri julisti cyber-sodan Isistä vastaan. Kaikkea menestystä heillekin!

Netti on siis ihan kuin reaalimaailmakin- Siellä on hyviä ja pahoja, huijareita ja aitoja ihmisiä, roskaa, valetta ja sisällön helmiä. Siihen pitää vain suhtautua ja pitää pää kylmänä, ihan samoin kuin vaikka illalla kaupungilla kulkiessa. Keinot tietysti ovat ehkä vähän toiset.

Netin osalta pelottavaa onkin ehkä se, että ihmiset pitävät sitä jotenkin itsestään irrallisena, vaikka iso osa päiväaktiviteettejamme ja ihan vaikka virallisia toimenpiteitämme netissä nykyään tapahtuu. Puhumattakaan kaikista rekistereistä, joissa tietomme kelluvat tiedon valtateiden tuntumassa. Ehkä juuri tuon irrallisuuden tunteen takia ei myöskään varota tai ajatella todellisuuden voivan tulla vastaan myös netin kautta. Ei kannata klikkailla kaikkia hauskalta kuulostavia linkkejä eikä jaella salasanojaan ja statuksiaan ihan kaikille. Eihän riskiä aina voi poistaa, mutta netissä on myös paljon kaikkea kivaa ja hyödyllistä. Tasapaino siis olisi löydettävä tässäkin hommassa.

Pauliina Susi mainitsi Bloggariklubilla kirjoittaneensa kirjan, koska häntä alkoi jossain kohtaa hirvittämään kaikki netin riskit. Tieto lisää tuskaa, taustatyön ja tutkimuksen jälkeen pelotti melkein lisää. Silti kirja ei minusta ole kauhean pelottava. Itse asiassa suurin uhka tässä tarinassa tulee niiltä, jotka haluavat netin ulkopuolelle käyttää netin materiaalia omaksi hyväkseen, ei niinkään itse netistä. Vaikka onhan siellä se hakkeri, joka kykenee parilla näppäilyllä poistamaan jonkun elävien kirjoista tai kuolettamaan pankkitilin tai jopa vakoilemaan jokaista liikettämme nettikameran tai puhelimen kameran kautta. Kuulostaako science fictionilta? Se ei itse asiassa taida sitä enää nykyään olla.

Takaikkunan tarina alkaa, kun uusi ministerikokelas erehtyy epäilyttävään keskusteluun Facebookissa. Mahdollinen video on saatava pois ja hommaan ryhtyy poliitikon nuori avustaja. Samaan aikaan televisiossa esiintyvä Leia onnistuu ärsyttämään yleisönsä. Hän on puolustamassa palvelua, jonka tarkoituksena on auttaa seksin ostajia pois huonoilta tavoilta. Ei ihme, että nettimediat kuohahtavat. Samalla Leia saa peräänsä nettistalkkerin, joka yllättäen sekaantuu myös ministerin videojahtiin.

Tarina alkoi ehkä hivenen ärsyttävästi. Minä en oikein jaksanut Leian jahkaamista ja naiiviutta mediareaktioiden suhteen, hakkeristalkkerikin vaikutti lähinnä teinitasolle jämähtäneeltä typerältä nörtiltä ja ministeri oli tyypillinen macho äijä, jollaista tekisi mieli huitaista jollain. No, sitten tarina pääsi vauhtiin ja puolenvälin jälkeen mentiin jo aika lujaa. Henkilöhahmoista löytyi inhimillisyyttä ja karikatyyrit vähän karisivat. Loppuosan kirjasta luin jo melkein ahmien.

Takaikkuna on aiheeltaan kiinnostava, mutta hivenen turhan yksinkertaistettu ja vähemmän hohdokas kuin vaikka juuri Millenium Salandereineen. Teknologian kehityksen vaaroista on kirjoitettu viime aikoina moneltakin kantilta. Parhaiten tässä ehkä nyt muistuu mieleen viime vuoden Finlandia-voittaja eli Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät, jossa lähestytään jo melkein scifiä. Siitä kirjasta pidin kovasti, varsinkin sen kärjistämästä teknologian vaarojen kuvauksesta. Hassua, miten nimenomaan teknologia niin monesti tuntuu kirjoissa olevan enemmän uhka kuin mahdollisuus. Tekniikkahan ei kuitenkaan tee päätöksiä, vaan sen käytöstä (ainakin toistaiseksi) päättävät ihmiset ja heidän motiivinsa.

Niinpä, vaikka Takaikkunassa puhutaan paljon netistä, on painotus tarinassa kuitenkin ihmisissä. Heidän välisensä suhteet, elämän kulkuun kauaskantoisesti vaikuttavat päätökset ja halu löytää toisesta jotain lämmintä lähelleen, lienevät samat oli teknologian käyttötaso mikä tahansa. Näinhän se tietysti on todellisuudessakin.

Vaskinainen on pehmeä ja pyöreä

Anne Leinonen: Vaskinainen 

Osuuskummalta luettavaksi 

Olen ennenkin ihastellut Suomen nykytilannetta fantasiakirjallisuuden saralla. Meillä on monia hyviä ja ihanasti omaperäisiä kirjoittajia, joiden tarinoissa sekoittuvat kotimaiset kansantarinat laajempaankin mytologiantuntemukseen. Anne Leinosen Vaskinainen on hyvä esimerkki tästä joukosta. 

Metallinen iho ja siivet, kuolleiden kautta hankittua viisautta, vaikkei ylämaailma tuttu olekaan. Sellainen on Vaskinainen. Kun Tuonelassa taistellaan, menee ikiaikainen pyörä rikki. Kuolleet jäävät virran väärälle puolen ja maailman tapahtumat kallistuvat väärään suuntaan. Niilas, kerran jo kuollut ja siksi vaaroilta muita suojatumpi, lähetetään etsimään apua kaupungista. Ulpukka, noitanainen, päättyy Niilaksen kanssa matkaan ja yhdessä he seuraavat tietoja tietäjästä.

Vaskinaisen tarina kiehtoo alusta alkaen. Se tuntuu jotenkin tutulta, vaikka perinteisistä aineksista onkin keitetty ihan uudenlainen soppa. Tuonelan virtan, lautturi, ikiaikainen pyörä jne. Kaikkihan niistä ovat kuulleet, samoin kuin Tuonelaan eksyvistä elävistä. Niilas on kuitenkin uusi tuttavuus, vähän saamaton, mutta hyväntahtoinen. Hänestä pitää heti. Ulpukkaan tutustuu hitaammin. Hän on outoudessaan villi nainen, johon suhtautu vaistomaisesti varauksella. Syytä onkin, sillä Ulpukan hallussa on elämää syöviä voimia.

Pidin tarinan tavasta edetä. Missään kohtaa ei töksähdellyt vaikka kertoja vaihtui. Kohtaus seurasi toista ja aina päästiin eteenpäin, opittiin jotain uutta. Myös kirjan kieli sopi tarinaan. Hitusen vanhahtava rytmi vei tunnelmaan juuri sopivasti, olematta kuitenkaan rasittavan raskas.

Jos ei vielä käynyt selväksi, niin koin kirjan lukemisen erittäin miellyttävänä, jotenkin lämpimänä elämyksenä. On ihana lukea tarinaa, jossa henkilöt ovat selkeästi hyviä, vaikkakin erehtyväisiä, eivätkä "pahiksetkaan" ole luontoaan julmempia. En tiedä, mistä Vaskinaiseen tulee sellainen pyöreys ja pehmeys, että sen pariin uppoutuu tyytyväisenä sohvannurkkaan. Kyllähän kirjassa kohdataan vaaroja ja julmiakin hahmoja. Hyvänen aika, koko tarinahan pyörii kuoleman (Tuonelan) ympärillä. Silti sen lukemisesta jää hyvä mieli. Joku viisaampi ehkä osaa analysoida miksi, minä tyydyn vain olemaan iloinen, että kirja tuli luettua.

Sopii muuten marraskuun luettaviin erittäin hyvin ihan jo kuukauden nimen ja kirjan aiheen perusteella. Marras kun kai viittaa kuolemaan tai kuolevaan...
Tänään tosin ei ollut synkeydestä tietoakaan. Aurinko paistoi ja lämmittikin vielä. Meri oli tyyni ja rannat täynnä iloisesti ulkoilevia ihmisiä. Valohoito teki hyvää.

Vaskinaisen on lukenut myös Ulla

Kaksi veljestä, yksi diktaattori - Slava! Kunnia. Kansallisteatterissa

Kuva Kansallisteatteri, kuvaaja Tekla Inari

SLAVA! Kunnia. - Kansallisteatteri
Pirkko Saisio ja Jussi Tuurna
Ohjaus Laura Jäntti

Aron halki puksuttaa juna ja junassa juhlivat valtaapitävät. He nappaavat mukaansa kansan edustajan eli konduktööri Pobedan, joka hakee vankilasta seurakseen veljensä Obedan. Parempaa elämää etsivä veli vie mukanaan idealistiveljensä ja molemmat päätyvät palvelemaan Volodjaa, Botoxista riippuvaista julmaa itsevaltiasta, jonka hulluutta seuraavat raha, kauppa ja kulttuuri. Alkaa Oligarkkien ooppera, jonka pyörteisiin joutuvat myös Iivana Julma, Katariina Suuri ja Juri Gagarin. Niin. ja vielä Conchita Wurstkin. Eivätkä Bolshoin tanssijatkaan välty aikansa muutoksilta

Aivan, Slava on riemunkirjava sekoitus slaavilaisia tansseja, idealismia ja julmaa vallankäyttöä. Näyttämön vilinästä voi nauttia värikkäänä ja hauskana kuvakudelmana. Tanssinumerot ovat vauhdikkaita ja Volodjan elkeet melkein akrobatian parodiaa. Tai sitten voi näytelmää katsoa tutkielmana vallan turmeluksesta ja sokeana seuraavan idealismin vaaroista. Kun uskoo johonkin ihmiseen, eikä hänen ajamaansa asiaan, on edessä väistämätön illuusion rikkoutuminen - ennemin tai myöhemmin, usein valitettavan myöhemmin.

Näytelmä kestää yli kolme tuntia. Väliajan alkaessa minua vähän väsytti. Toki tarinalle pitää luoda kehykset, mutta tällä kertaa asettelu kesti hieman kauan ja eteni hitaasti. Sitten alkoi tapahtua. Toinen puolisko oli yhtä ilotulitusta. Naurua , ihastelua ja, kyllä, myös aitoja kyyneliä silmissäni. Äitien laulu Tuonelan virran rannalla sai minut itkemään. Saa nytkin sitä muistellessani. Tunnelma oli lataukseltaan järisyttävä ja kolmen pojan äidille assosiaatiot kestämättömiä.

Kuva Kansallisteatteri - kuvaaja Stefan Bremer

Assosiaatioita näytelmä herättikin roppakaupalla. Osa syntyi oikein osoitellen, osa ehkä vähän vaivihkaa mieleen hiipien. Tyrannin esikuva on ilmiselvä, hyppää suorastaan silmille. Niin kuin muuten hyppii Volodja (Timo Tuominen) näyttämölläkin. Jälleen kerran (ref. Luulosairaan Toinette) sitä voi vain todeta liikkeiden merkityksen hahmon luomisessa näyttämölle. Jopa varovaisuuteen tottunut suomalainen saadaan höröttämään ääneen hahmolle, jonka naurunalaiseksi saattaminen historiallisista syistä saattaisi muuten vähän hirvittää. Gangstan ja länkkärin kävelytyylien synteesi keikarimaisuudessaan viimeistään poistaa hahmosta kaiken vakavastiotettavuuden. Hyvä näin. Saatiin lupa pilasta pitämiseen ja nauraa pitää, kun ei oikein kannata itkeäkään. Itänaapurissa valta jotenkin kummasti tuntuu kääntyvän aina sinne itsevaltiuden puolelle, vaikka kuinka puhuttaisiin demokraattisesta kehityksestä - ja raha seuraa edelleen pönkittäen.

Kuva Kansallisteatteri: Stefan Bremer

Vallan haamuista näyttämölle pääsivät myös Iivana Julma ja Katariina Suuri - teoilleen löytää oikeutuksen pahinkin tyranni. Ei vaan oikein mene läpi, kun tuomioita jakaa kultalameeseen pukeutunut parrakas kaunotar. Katariina Kaitue pääsee kaimansa roolissa oikein irrottelemaan. Aivan mahtavaa perinteistä HAHAhaamuilua - ja Juri Gagarin oli syötävän suloinen hahmo. Ei, ei näyttelijän ulkonäön takia, vaikka Leo Honkonen komea onkin. Hän oli vaan niin liikuttavan viaton ja yksioikoinen haamujen keskellä matemaattisia totuuksia peräänkuuluttaessaan.

Ihania ovat myös konkarit eli veljekset Popeda (Juha Muje) ja Obeda (Puntti Valtonen). Kyllä kokemus sentään on valttia. Koko ajan mennään ihan siinä naurettavan rajamailla, mutta kertaakaan ei raja ylity. Toki veljeksille saa nauraa, mutta silleen lempeästi hymähdellen. Kansa on aina vähän naurettava yksitotisuudessaan ja uskossaan. Jälkiviisaana on niin helppo kysyä historiasta, miksi? Miksi he seurasivat? Miksi he eivät nähneet ja ymmärtäneet? Miksi me teemme nyt niin kuin teemme? Mitä sanovat jälkipolvet meistä? Uskalsimmeko nauraa?

Kaikkiaan Slava on täynnä hupia, politiikkaa, tanssia, lähihistorian viitteitä, lauluja (Tiina Weckström,,, vau) sekä filosofista vallan vaikutusten pohdintaa. Tyranneille nauretaan hohottamalla, tavalliselle kansalle vienommin. Välillä nauruun sekoittuvat kyyneleet. Teatterista poistuessa on vähän typertynyt olo. Olipas siinä...

Slava on ohjelmistossa vielä vuoden loppuun. Tässä saa koko rahan edestä.


Kiitokset taas Kansallisteatterille lipuista. Olipahan elämys!

Kansallisteatterissa vessakäyntikin on elämys

Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Kustantajalta Kirjamessujen bloggaribrunssilla

Tykkäänkö minä näistä? Ne ovat vähän outoja. Niissä on hieman tönkköjä seksuaaliviittauksia, liian miehistä tai teinipoikaa. Olenko kuitenkin liian sovinnainen tai yksinkertaisesti vain vanha täti?
Ei, kyllä minä sittenkin tykkään. Ne ovat oikeastaan aika sopivasti nyrjähtäneitä, vähän vinksallaan. Eivät ihan reaalifantasiaa vaan jostain omasta kulmastaan todellisuutta tai sentin sen toiselta puolelta. Piristäviä hetkiä päivän kiireiden keskellä.

En (melkein) koskaan palaa aiemmin lukemiini kirjoihin, mutta tämän otin jo uudelleen käteeni. Oli pakko vielä lukea kertaalleen kokoelman niminovelli, Kolme maailmanloppua. Siinä on jotain viehättävää. Kamalaa, mutta samalla viehättävää. Nainen, mies, sänkykeskustelun kiemurat ja kaiken loppu. Kiehtovaa.

Monta muutakin mielenkiintoista ja mielenkiemuroihin jäänyttä tarinaa kirjasta löytyy. Bonnierin kirjabloggaajabrunssilla, kirjailija itse kertoi kolmen Krista Kosonen-tarinan taustaa. Hän oli itse kerran törmännyt kaupungilla näyttelijättäreen ja jäänyt miettimään: "Mitä jos..." Kirjan jo valmistuttua, oli hän leikitellyt ajatuksella nimetä kirja Krista Kososen mukaan, mutta ilmeisesti Krista itse ei asiasta varsinaisesti ollut innostunut. Tai niin ainakin tarina kertoo, Mykkäsen mukaan.

Monia muitakin mielenkiintoisia juttujä kirjaan mahtuu yllämainittujen lisäksi. Kaikki erittäinkin luettavia. Talteen laitettava pieni kirja, ihan kirjaimellisesti siis. Olen viime aikoina kunnostautunut laittamalla kirjoja kiertoon. Minut tuntevat tietävät kyseessä olevan vuosien kovien mielikuvaharjoitusten tulos. Ennen kirjoille oli minun huushollissani tarjolla vain yksisuuntainen tie. Kolme maailmanloppua pistän kuitenkin visusti hyllyyn talteen ja kaivan sieltä esille, kun seuraavan kerran kaipaan muutaman minuutin aivojumppaa.

Kaks ämmää ja Luulosairas

Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 

Kaksi ämmää eli Marika ja Minna lähtivät lauantai-iltana teatteriin. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli tarjolla Moliéren Luulosairas. Lavalla annettiin mennä hallitusti överiksi ja katsomossa hymähdeltiin, hihitettiin ja kikatettiin ääneen. Molière ottaa yleisönsä (edelleen).

Emme me kuitenkaan pelkästään nauraneet. Marikaa siteeraten: "Miten näytelmä, joka on kirjoitettu 1673 voi olla edelleen relevantti?" Mitä ilmeisemmin ihmiset eivät 350 vuodessa ole pahemmin muuttuneet. Edelleen voi toisille uskotella heidän olevan vaikka sairaita, kun viestin paketoi oikein. Edelleen löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita niin tekemään omien etujensa vuoksi. Väliaikaeskusteluissa vilahtivat mm. viimeaikaiset Sote-kuviot, jotka jotenkin kummasti assosioituivat Luulosairaan ja lääkäriensä selityksiin.

Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 

Kansallisteatterin Luulosairas on ihastuttavan klassinen. En tunne alkuperäistä tekstiä tarpeeksi hyvin, tietääkseni paljonko sitä on modernisoitu, mutta tyylillisesti ja minun korvissani rytmillisestikin ollaan kuitenkin tutuissa atmosfääreissä. Puvut olivat aivan mahtavia. Tavallaan moderneja, mutta vivahteissaan ihanasti Molièren aikaan ja Aurinkokuninkaan hoviin viittaavia. Tarja Simosen pukusuunnittelu sai minut himoitsemaan itsellenikin kirjailtuja ja maisemakuvioituja tai liukuvärjättyjä jakkuja. Ne olivat aivan upeita. Myös tyttärien mekot olivat viattomuudessaan ja herkkyydessän juuri sopivat. Modernit, mutta kuitenkin prinsessamaiset.

Entäs sitten lavasteet? Tai oikeastaan se, ettei niitä pahemmin ollut. Huoneen seinät ovineen ja huoneen (eli näyttämön) keskellä Luulosairaan nojatuoli. Muuta rekvisiittaa ei tarvittu. Tarinan kannattelivat teksti ja näyttelijät. Visuaalisesti rauhallinen näyttämöympäristö antoi katsojalle tilaa keskittyä pääasiaan eli mahtavaan dialogiin.

Näyttelijöistä jäivät itseoikeutetusti mieleen itse Luulosairas Argan eli Jukka-Pekka Palo ja palvelustyttö Toinette eli Minttu Mustakallio. Palon äänenkäyttö on mahtavaa. Niin hiljaiset hyminät kuin karjunnat kuuluivat takariville saakka selkeinä ja Argan vaihteli sairaasta pikkupojasta despoottiin isään tekstin vaatimalla vauhdilla. Nautinnollista katsottavaa, kun ammattilainen "ylinäyttelee" juuri sopivasti, uskottavasti ja samalla yleisöä naurattaen. Minttu Mustakallion hahmon vahvuus taas oli erityisesti eleissä ja asennoissa. Teksti jäi häneltä ehkä hieman paitsioon, mutta viesti välittyi. Perinteinen hyväsydäminen narri roolissaan uskollisena pelastamassa isäntäväkeään pahantahtoisilta hyväksikäyttäjiltä. Kulmikkaat liikkeet ja liioitellusti hivenen vääristyneet asennot sopivat hahmon olemukseen ja tarkoitukseen. Piti oikein kotona kokeilla, miten se oma kyynärpää ja jalat taipuvat Toinetten tavaramerkkikallistukseen.

Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 

Klassikkotarinan kulun kai kaikki suurin piirtein tietävätkin. Argan kuvittelee itsensä sairaaksi, lääkärit käyttävät tilannetta hyväksi, vaimo on ahne ja petollinen, tyttäret uskollisia, mutta naimaintressit ristissä isän vastaavien kanssa - siinä se. Näistä aineksista on Molière kirjoittanut ajattoman näytelmän, jonka Kansallisteatteri on tuonut lavalle nautittavana kokonaisuutena. Juuri sopiva tyttöjen illan teatterikokemukseksi, mutta kelpaa varmasti myös toisellekin sukupuolelle. Tätä ei myöskään oikein voi suositella erityisesti millekään ikäryhmälle. Kelpaa varmasti kaikille.


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista. Taas kerran oli elämys paikallaan. 

Työvoitto, eikä kyseessä ole mitenkään huono kirja

Deborah Harkness: Book of Life
omaa hankintaa 

Aina joskus jokin kirja jää "jumiin". Siinä ei ole mitään vikaa, sitä ei vain jostain syystä tule avattua. Deborah Harknessin All Souls Trilogyn kolmas osa oli minulle tällainen kirja. Pidin trilogian ensimmäisestä osasta. Toinenkin osa oli historiallisessa kontekstissaan aivan mahtava, mutta sitten jumahti. Ensin en saanut kirjaa edes aloitettua ja sitten tuntuivat toiset kirjat aina menevän sen ohitse. Kertooko tuo jotain kirjasta?

No ei tämä varsinaisesti minua koukuttanut niin, etten olisi voinut nukkumaan mennä. Paitsi ehkä parina viimeisenä iltana. Matthew ja Diana ovat palanneet nykyaikaan keskelle samoja ongelmia, joita pakenivat menneisyyteen. Ajat ja tapahtumat lomittuvat jännästi hahmojen toimissa, mutta pääasiana on edelleen noitien, vampyyrien ja demonien kaikkien haluama "Elämän kirja". Omat mutkat matkaan tuo myös Matthewn "poika", jonka kaikki luulivat kadonneen, mutta joka ilmaantuu takaisin julmempana ja psykopaattisempana kuin koskaan.

Pikkutarkka tarinankerronta jatkuu tässäkin osassa, mutta tällä kertaa se hieman häiritsee lukukokemusta. Juoni sirpaloituu ja välillä piti tapahtumia ja ihmisiä oikein miettiä, että ymmärsi tarinan edenneen.

Silti All Souls on yksi parhaita lukemiani vampyyri+noita -viihdegenren edustajia. Hahmot ovat uskottavampia kuin monessa muussa vastaavassa eikä mennä ihan niin imeläksi. Toisen osan miljöö on Tudorien ajasta kiinnostuneelle mieluisa ja siinä kirjassa ei yksityiskohtien runsaus häirinnyt yhtään. Harkness tuntuukin olevan parhaimmillaan, kun saa asettaa tarinansa historialliseen kontekstiin. Sinänsä ymmärrettävää, kun kerran historioitsija taitaa olla "arkiammatiltaan".

Olikin jo ikävä vanhaa tuttua - Jamie Oliverin uusin

Kuukauden keittokirja
Jamie Oliver: Arjen superruokaa 
Kustantajalta luettavaksi ja kokattavaksi 

Tässä meni muutama vuosi (ja kirja), jotka minulta jäivät Jamie Oliverin suhteen väliin. Viimeisin hankkimani kirja herralta taitaa liittyä 30min aterioihin. Toki katselin myös 15min ateriat telkkarista ja tykkäsin niistäkin, mutta kirja jäi hankkimatta. Onko muuten vain omaa kuvitteluani vai tuleeko telkkarista jotenkin vähemmän ruokaohjelmia kuin vielä jokin aika sitten? Joko trendi on ohi ?

Jamie Oliverin trendinenälle kuitenkin pitää nostaa hattua. Herra haistaa (tai hänen taitava tiiminsä tunnistaa) trendit suurin piirtein juuri siinä kohtaa, kun niistä on tulossa "iso juttu". Maukkaista pika-aterioista siirryttiin lohturuokaa ja nyt sitten superruokaan eli terveelliseen, painoa kurissa pitävään, mutta samalla maukkaaseen ja vatsaa täyttävään kotiruokaan.

Mitään poppaskonsteja ei Jamie Oliverkaan meille tarjoile. Syö vähemmän, mutta hyvää eli pienennä annoskokoja. Käytä enemmän kasviksia suhteessa lihaan. Lisäksi ovat sitten jo monesta blogista ja Suomenkin keskusteluista tutut kvinoa, pavut, chia-siemenet, mantelimaito jne... Uskotaan, ovat ne varmaan terveellisiä ja ihan omasta kokemuksesta voin kehua makuakin monessa ruoassa hyväksi.

Jamie Oliver taitaa olla myös intohimoinen mies. Hän keksii itselleen kiinnostuksen kohteen ja sukeltaa sitten sen pariin perinpohjaisesti ja väsymättä. Nytkin hän on matkustellut eri puolilla maailmaa paikoissa, joissa ihmiset perinteisesti elävät hyvin iäkkäiksi - kyselemässä heidän herkuistaan. Kirjasta löytyy reseptien lisäksi myös pientä tarinaa ja tietysti ravitsemusosio. Tosin ei (onneksi) tarvitse pelätä herra Oliverin hurahtaneen täysin raakakakkujen ja superruokien pariin, ennemminkin hänen filosofiansa on linjoilla "kun viikolla syö kevyemmin tämän kirjan ohjeilla, voi sitten viikonloppuna ottaa hyllystä toisen teoksensa ja paneutua lohturuoan saloihin..." Ei hullumpaa markkinointia...

Niin , ne reseptit. Luettavana kirja on ihan ok, ei mitään kirkkaita oivalluksen hetkiä, jos vähänkään on ravitsemuskeskustelua seurannut, mutta ihan asiaa - eikä tässä saarnata. Suomentaja oli paikoin myös muistanut ottaa mukaan Suomen tilanteen verrattuna Olivern mainitsemaan UK:n vastaavaan. Tästä selkeä plussa kustantajalle! Pihvi (noin kuvaannollisesti) on  Alastoman kokin tuttuun tapaan kuitenkin resepteissä. Aamupaloihin, lounaaseen, päivälliseen ja herkkuihin jaettu kirja on täynnä houkuttelevia kuvia. Tosin huomasin tämänkin kirjan kohdalla saman pienen "epäluulon", joka minulla tuntuu olevan vähän tätä kaikkea uutta terveysintoilua kohtaan. Ehkä muutama karsean makuinen raakakakku- ja trendiruokakokemus painavat. Toisaalta tästä kirjasta on varmasti helppo aloittaa. Jamie Oliver kun ei kikkaile, vaan kaikki reseptit tuntuvat olevan ihan kotonakin toteutettavissa.

Kirjasta löytyy montakin houkuttelevaa reseptiä. Kokeilin vasta yhtä ja totesin chiasiementen ja minun edelleen olevan vähän eri planeetoilta. Lopputulos nimittäin on kyllä varsin maukas, mutta aika kaukana herra Oliverin annosten houkuttelevasta ulkonäöstä. (Kuvakin täällä) Vika ei tosin taida olla kirjassa. Ongelma löytynee peilistä löytyvän tyypin kärsimättömyydestä ja tavasta oikaista väärissä paikoissa.

Lohikäärmeellä maailman ympäri

Naomi Novik: Temeraire 1-4
His Majesty's Dragon, Throne of Jade, Black Powder War, Empire of Ivory

Napoleonin aika ja lohikäärmeet - siinä tämän kirjasarjan idea noin kaikessa lyhykäisyydessään. Pääsankari on musta lohikäärme, joka kuoriutuu sotasaaliina laivassa keskellä merta ja saa kumppanikseen laivastoupseerin. Luutnantti Lawrence joutuu jättämään laivaston ja totuttautumaan 1800-luvun alun ilmavoimiin eli kirjavaan joukkoon lohikäärmeitä. Sitten matkat vievätkin parivaljakkoa niin Kiinan keisarikuntaan kuin ympäri Eurooppaa taistelemaan Napoleonia vastaan. Viimeisimmässä osassa ollaan sitten Afrikassa.

Kirjojen idea on mielenkiintoinen. Otetaan kiinnostava aikakausi ja mietitään, miltä maailma olisi näyttänyt, jos siinä olisi asunut lohikäärmeitä. Ensimmäisessä osassa ihmetellään tilannetta ja sopeudutaan Englantiin. Toisessa osassa Lawrence lähtee Temerairen kanssa Kiinaan, sillä arvokas lohikäärme osoittautuu diplomaattiseksi selkkaukseksi. Nämä kaksi osaa kuuntelin nopeasti ja tykkäsin kovasti. Kolmas osa olisi vaatinut kenties omaani parempaa Napoleonin sotahistorian tuntemusta. Nyt jo vähän turruin toisiaan seuraaviin paikannimiin, manöövereihin ja taisteluihin. Neljännessä osassa teemoiksi nousivat orjakauppa ja valkoisen miehen sokea ahneus, varsinkin valtaapitävien.

Ranskan historia ja lohikäärmeet tuntuvat olevan houkutteleva yhdistelmä. Luin nimittäin jossain vaiheessa romaaneja, joissa muskettisoturit seikkailivat lohikäärmeiden kassa. Pierre Pevelin Kardinaalin miekat taitaa suomennos olla nimeltään. Ihan mielenkiintoinen asetelma siinäkin.

Nyt aloitin siis Temeraire-sarjan viidennen osan. Toistaiseksi ollaan vielä Englannissa. Osa on viimeinen HelMet Overdrivessa, vaikka ilmeisesti sarjassa kirjoja on ilmestynyt ainakin osaan kahdeksan saakka. Aina edellisen osan lopussa haluaa jatkaa tarinan parissa, sitten taas hieman väsähtää, kunnes tarinan lopussa taas... Mikäs siinä. Kuunneltuina nämä ovat ihan kelpo viihdettä ja ajoittaisesta matkaväsymyksestä huolimatta ovat hyvin viihdyttäneet työmatkojen (ja kotitöiden aikana). Historiaa, maantiedettä, suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon pohdintaa... ei hullumpi sekoitus ollenkaan. Kannattaa kokeilla.

Lokakuu oli tetterilla höystetty lukukuu

Lukukuu ja ihan kirjaimellisesti.

Ensinnäkin - oli Helsingin Kirjamessut. Messubloggari juoksi paikan päällä kolmena päivänä ja hauskaa oli. Toipuminen on vieläkin hieman kesken.

Lukukuuksi lokakuu osoittautui myös luettujen kirjojen määränkin perusteella. Pari viimeistä kuukautta olen tuskitellut hidasta lukutahtia, vähäistä lukuaikaa ja niiden seurauksena luettujen pientä lukumäärää , mutta nyt lävähti kerralla tuplaksi. Sain listalleni peräti 10 luettua kirjaa lokakuulle. Joukossa on 4 äänikirjaa, 2 sähköistä kirjaa ja peräti 4 painettua teosta.

Äänikirjoissa nautin ensin jännällä rakenteella tehtyä Cloud Atlas-kirjaa. Olisi tehnyt mieli katsoa kirjan perusteella tehty leffakin, mutta en ainakaan toistaiseksi ole osunut sitä löytämään mistään. Loput äänikirjat ovat kaikki Temeraire-lohikäärme sarjaa. Neljäs osa on vielä kesken, joten sarjasta lisää joskus myöhemmin.

Kirjamessuilla tiesin pääseväni kuuntelemaan sekä Pasi Pekkosta että Tua Harnoa. Piti siis lukea kummankin esikoiset ennen messuja. Molemmat ovat ihan hyviä, mutta henkilökohtaisesti tykkäsin Tua Harnon Ne jotka jäävät - kirjasta enemmän kuin Pekkosen Unelmansieppaajasta.

Kirjamessujen jälkeen luettavien pino kasvoi entisestään (kuvassa painetut, e-kirjat piilossa Kobossa). Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalla oli kevyt ja nopealukuinen, mutta painavasti salaviisas kirja. Sen ehdin loppuun jo ennen kuukauden viimeistä päivää. Nopealukuinen oli myös jo pidempään lukulistalla kummitellut Rob McCool, jonka fantasia- eikun scifimaailma tempasi mukaansa alun pienen takeltelun jälkeen oikein tehokkaasti täti-ihmisenkin.

E-kirjoista ensimmäinen oli romanttista viihdettä, johon en oikein tykästynyt. Toinen taas näytelmä eli Aleksis Kiven Nummisuutarit. Sen lukemiseen minulla olikin vissi syy eli lue myös seuraava kappale.

Kuukauden teatteri(t) ja museo 

Kuukauden teatterihaasteeni etenee paremmin kuin hyvin. Lokakuussa kävin teatterissa peräti kaksi kertaa. Nummisuutarit Kansallisteatterissa oli mahtava kokemus, jolle oman vivahteensa antoi seura. Kävin nimittäin katsomassa näytöksen kera 13v-syntymäpäväänsä juuri viettävän esikoisen.  Murhaava illallinen puolestaan oli jännittävä sekoitus herkullista ateriaa ja dekkariteatteria.

Ihanaa - olen ihan täpinöissäni uusista teatterielämyksistä ja itse asiassa marraskuulle on jo nyt varattuna parikin teatteri-iltaa, näin ensi alkuun. Niistä sitten lisää taas myöhemmin.

Lokakuussa sivistyttiin muutenkin - Gladiaattoreista opittiin KAMUn näyttelyssä koko porukka ja samalla päästiin seuraamaan hurjia gladiaattoriotteluita. Aktiivinen kuukausi siis kaikin puolin.

Tänään alkaa marraskuu. Sää näyttää näin aamulla vuodenaikaan sopivan harmaalta, mutta eiköhän se tästä kirkastu. Sopiva lukusää, kunhan tästä kotiudutaan mummilareissulta.