Tumma ja niin helppo

Saaristolaislimppu on ihanaa, mutta muutamaan vuoteen en ole ehtinyt sitä kunnolla leipomaan sen paremmin kesällä kuin jouluherkuksikaan. Nytkin on menossa taas sellainen työruljanssi, että hyvä kun saa ruokaa itsekään, lapsille kokkaamisesta puhumattakaan. Juuri tässä naurettiin (arvannette sävyn), että lounas kerran viikossa on jo luksusta.

Ei ole terveellistä ei. Jotain on taas tehtävä ja jalka nostaa pikkuhiljaa kaasupolkimelta. Jouluunkin pitäisi rauhoittua.  Kun edes muistaa hengittää alkaa vuodenaika palautua mieleen ja kynttilöiden loiste läppärin vieressä aiheuttaa erilaisia mielitekoja. Niin kuin nyt vaikka mallasleipähimon...

 Kun mieli tekee sitä tiettyä leipää, eivät etäpäivän puhelinpalaveritkaan saa olla esteenä. Läppäri keittiöön ja toimeksi. Tämä leipä ei tarvinnut kuin sekoituksen (vähän piti nesteitä lämmittää), odotuksen ja paiston. Onnistuu varsin hyvin puhelinpalaverienkin aikana, varsinkin sellaisten, joissa on itse enemmän kuuntelemassa kuin äänessä.

Alunperin vastaavan reseptin olen bongannut jostain Sikke Sumarilta ja siitä tuli vuosiksi luottoreseptini. Tässä nyt uusi versio - ihan vain siksi, ettei kaupasta löytynyt ihan kaikkia oikeita aineita.  Hyvin toimi ja maistui näinkin...

Melkein kuin saaristolaislimppu 

0,5l piimää
1,5dl siirappia
1 rkl suolaa
2dl (kalja)maltaita
2dl ruisjauhoja
2dl kaurahiutale/-leseseosta
3dl spelttitäysjauhoja
1-2dl leivontakarkeita vehnäjauhoja

Sekoita kuivat ainekset keskenään. Lämmitä piimä, siirappi ja suola kattilassa pikkuisen kädenlämpöistä lämpimämmäksi. Sekoita kaikki ainekset yhteen.

Anna nousta 2h kannen tai liinan alla lämpimässä paikassa. Taikina on sellaista paksua puuroa, joka kaadetaan vuokaan. Paista uunissa 150-160 asteessa noin 2h. Anna jäähtyä hetken aikaa vuoassa ennen kuin kumoat pois.

Kuten kaikki mallaslimput, tämäkin oli parempaa seuraavana päivänä täysin jäähtyneenä, mutta eihän se tietenkään niin kauan odottanut. Kylmäsavulohiviipaleita + voita ja perjantai-illan herkku oli valmis. (No myönnetään, ripottelin päälle hiukan myös tilliä ja valutin sitruunamehua...) 

Helppoa ja hiukan retroa pikkukokeille (ja vähän isommillekin)

Turun kirjamessuthan menivät minulla kirjojen osalta aikalailla lasten ehdoilla. Ainoa ostamani keittokirjakin on tarkoitettu vähemmän keittiössä touhunneille (isoille ja) pienille kokeille.

Kelpasivat kirjan ohjeet kuitenkin myös tällaiselle jo vuosikymmeniä hellan vieressä viihtyneelle. Erityisesti ilahduin aikamatkalle mukaansa tempaisevista perheklassikoista. Useammin kuin kerran tuli oma lapsuus ja nuoruus mieleen ja löysin useamman hyvän reseptin uusiokäyttöön. Tonnikalapannariakin meillä tehtiin nyt peräkkäisinä viikkoina pariinkin otteeseen. Miten ihmeessä olen voinut unohtaa tuon helpon ja herkullisen ohjeen ?

Meillä on ruvennut kokoontumaan ryhmä teinejä pelaamaan Dungeons and Dragons -roolipeliä. Pelisessiopäivinä pitää äidin repertuaarista löytyä jotain helposti valmistuvaa ja nopsaan syötävää. Siihen oli tuollainen lämmin tonnikalapannari ihan omiaan. Eikä se ruokalajina myöskään tuhoa lompakkotasapainoa vaikka pellillinen katosikin ennätysvauhtia...

Hellapoliisi : Pikkukokki keittiössä 
Oma ostos kirjamessuilta 

Pikkukokki keittiössä kierrättää Hellapoliisilta aiemmin ilmestyneitä kirjoja. Siihen on koottu yhteen Ensimmäiset reseptit, Koko perheen kokkauskirja ja Koko perheen leivontakirja. Olen joskus aikoinaan ostanut esikoiselle tuon ensiksi mainitun, kuopukselle nyt sitten kolminkertaisen paketin.

Kirjasta löytyvät myös mittojen muuntotaulukot, tietoa keittiön perusvälineistä sekä tietysti pitkä lista perusreseptejä vaihekuvineen, mikä helpottaa varmasti kokemattomamman kokin harjoituksia, eikä tietysti ole pahitteeksi konkarinkaan muistinvirkistykseksi.

Ulkoasu on raikas ja värikäs. Tässä kirjassa ei ole brassailtu tunnelmakuvilla ja tummilla väreillä, vaan panostettu selkeyteen ja pirteisiin väreihin. Vaihekuvat ovat tosiaan hyvä lisä ja elävöittävät reseptitekstiä. Jos ei koskaan ole vaikka muotoillut pullasarvia, niin kuva varmasti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Myönnän itsekin välillä ruokaohjeita lukiessa googlaavani kuvia oman hahmotuskykyni tueksi. Viimeksi näin tein Finlandia-joulutorttuja tehdessäni. Ei vaan aivot heti vääntyneet oikeaan tapaan kääntää taikinaa.

Reseptit ovat rehellistä kotiruokaa, toki painotukseltaan ehkä enemmän sinne iltapaloihin ja leivonnaisiin kallellaan, mutta löytyvät listalta toki makaronilaatikko, lihapullat ja kasvissosekeittokin. Keittiön peruospuksena tästä löytyvät oivat ohjeet, joilla opiskelijakin pysyy hengissä eikä tarvitse pelkästään kaurapuurolla kitkutella.

Minä antaisinkin (ja annoin) tämän kirjan lapselle tai nuorelle, joka on juuri innostunut ruoanlaitosta tai jolla sen pakko on lähiaikoina edessä. Helpot reseptit innostavat ja madaltavat kynnystä aloittaa - Niin, ja onhan tämä kokeneellekin kokille piristävä tuulahdus kaikkien trendireseptien ja  -vaatimusten keskellä.

Vuosisadan rakkaustarina

On olemassa kirjoja, joista on tietänyt oikeastaan aina. Jostain syystä ne vain eivät ole kävelleet vastaan, osuneet käteen, päätyneet lukulistan kärkeen. Sitten sattuma luo kohtaamisen tai kustantaja antaa luettavaksi juhlavuotensa klassikkojulkaisun ja kas, sitä huomaa lumoutuvansa ja ihmettelevänsä.

Noin kävi minulle Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan osalta. Kirjamessujen bloggariaamiselta saimme Tammen 75v juhlajulkaisut eli edeltämainitun ja sitten WSOY:n Suomi 100v julkaisuna Minna Canthin Työmiehen vaimon. Tikkasen kirja näytti ohuelta ja helposti lähestyttävältä. Siispä tartuin siihen samoin tein.

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina 
Kustantajalta kirjamessujen bloggariaamiaisella

Myönnän. En edes tiennyt tarinan koostuvan runoista. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, jos olisin tiennyt. Enhän minä koskaan lue runoja. Paitsi nyt.

Normitarina. Mies juo ja nainen kestää. Miksi tämä sitten koskettaa jostain syvältä ja tuntuu voimaannuttavalta. Ehkä siksi, että nainen ei uhriudu. Hän jää, mutta se on hänen oma päätöksensä. Hän saa olla vahva, kun mies on heikko. Voi halveksia ja rakastaa, vuorotellen, samaan aikaan.

Silti kirjan kuvaukset myös raivostuttavat. Miten ihmeessä se on aina nainen, joka kantaa vastuun lapsista, kodista, miehestä ja mies vain kirjoittelee ja kärsii luomisen tuskaa. Nainen kirjoittaa yöllä, kun on hetki aikaa, kun lapset nukkuvat ja mies on viimein sammunut raivostaan. En ymmärrä. Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka kuinka kokisi itse pääättävänsä, miksi ihmeessä päätös voi tarkoittaa jäämistä. Kun on ne lapsetkin.

Minä katson asiaa ulkopuolisena. En ole (onneksi) alkoholin kiroista kärsinyt sen paremmin lapsuudessani kuin nyt omassa perheessäni. Silti reagoin ja jossain sisällä sattuu. Se taitaa johtua kielestä. Siinä on jotain niin raakaa ja paljasta, että omakin iho kuoriutuu vereslihalle. En yhtään ihmettele tämän kirjan klassikkoasemaa. Onneksi se tuli kirjoitettua, vaikka sitten varastettuina hetkinä. Ehkä se siksikin on niin tosi. 

Valoleikkejä avaruudesta merenpohjaan

Lapset rakastavat valoa ja taikatemppuja. Niin minäkin. Siksi nämä kaksi kirjaa ovat meillä saaneet suuren suuren suosion. Valoa imevä ja sitä luettavaksi pimeässä hehkuva teksti vie avaruuden saloihin ja taskulampulla sivujen läpi näkyviksi ilmaantuvat salaisuudet taas johdattavat seikkailuun meren syvyyksissä.

Rinna Saramäki, Sami Saramäki : Meren syvyyksiin 
Kustantajalta luettavaksi

Tänä vuonna ilmestynyt Meren syvyyksiin napattiin kädestäni vauhdilla heti, kun kuopus ymmärsi periaatteen valon heijastamisesta sivun läpi. Sitten minulle kerrottiin : "Mä osaan tän. Luen itse. Voit mennä pois." Ei siinä sitten muu auttanut, kuin lähteä olohuoneen puolelle. Kuvan sentään nappasin.

Kirja oli siis ilmeisen mieluisa ja sen on poika lukenut muutamaankin kertaan. Tarinassa kuulemma seikkaillaan meren pohjamaisemissa. Sanon kuulemma, sillä nyt olen tätä artikkelia varten etsinyt kirjaa jo useamman päivän ajan. Siellä se on jossain kätkeytyneenä kaikkien muiden lastenkirjojen sekaan. Poika innostui lukemaan (hyvä juttu) ja veti kaikki kirjat hyllyistä ja laatikoista kasaan lattialle (huonompi juttu).

Siispä joudutte tällä hetkellä tyytymään vain varsinaisen kohderyhmän kommenttiin "Tosi kiva" - äiti lukee sen sitten joskus, kun taas löytää... ja jaksaa lähteä kirjavuorta raivaamaan.

Tiedän, ei kovin tunnollinen kirjabloggaaja tällä kertaa, mutta ei mahda mitään - ei vaan jaksa tässä kaiken muun hässäkän keskellä... koittakaa kestää.

Nicholas : Pimeässä hohtava avaruus

Meille jo jostain aiemmin luettavaksi kulkeutunut Pimeässä hohtava avaruus, oli iltasatusuosikki pitkän aikaa. Hauskaksi asian teki se, ettei kirja ole varsinaisesti mikään satu vaan ihka oikea tietokirja. Siinä minä sitten luin ääneen planeettojen järjestystä ja kuun vaiheita ja muita mielenkiintoisia aiheita, illasta toiseen, pimeässä.

Kyllä, luitte ihan oikein. Kirjaa luettiin pimeässä. Ensin sivuja näytettiin lampulle vähän aikaa (tai lamppua sivuille, miten vain). Sitten valot pois päältä ja hehkuvia kirjaimia lukemaan. Oli se jännää ja taitaa meidän ekaluokkalainen tietää avaruusjuttuja enemmän kuin opetussuunnitelma vaatii :-)

Pure mua

Minä pidän fantasiasta ja olen lukenut viihdefantasiaakin muodossa jos toisessa. Nyt kuitenkin tuli vastaan kirja, joka heitti kerralla kehiin ihan jotain uutta - ja vielä genren kotimaisena edustajana! Ihan oikeasti viihdyin ja hihittelin huolimatta siitä, että joukossa on myös vakavaa asiaa siitä, mitä toiselle olennolle voi tehdä, vaikka tämä sitten olisikin kuollut.

Terhi Tarkiainen : Pure mua
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjouksessa 11.11. saakka) 

Annan täyttäessä 30 hän saa lahjaksi vampyyrin. Eikä ihan mitä tahansa vampyyriä vaan tumman ja komean ja kaikki kliseet täyttävän. Onhan lemmikkivampyyrin tarkoituksena toimia jonkunlaisena harjoituskappaleena, kunnes Anna jollain ihmeellä saisi miehen itselleen. Kulmilla roikkuvaa entistä poikaystävää kun ei lasketa.

Vampyyrin mukana tulee käyttöohje sekä tuskallisia komentopiikkejä antava kauko-ohjain kurinpidollisia toimia varten. Annaa lahja lähinnä puistattaa ja hän haluaisi päästä siitä eroon, mutta miten hän voisi palauttaa lahjansa salaperäiseen Kenneliin, kun ei ole mitään takeita siitä, että seurava emäntä tai isäntä kohtelisii lemmikkiään edes kohtuullisesti. Pitäähän vampyyriakin kohdella ihmismäisesti, vaikka hän miten olisi kuollutta lihaa.

Ihanat värit kannessa !

Annan etsiessä palautusmahdollisuutta, alkaa 1918 sisällissodan tapahtumiin liittyvä gradukin jäädä entistä enemmän paitsioon, eikä hieman omituisesti aiheesta pakkomielteinen proffakaan auta asiaa ollenkaan. Kaiken lisäksi gradussa mainitut Annan kotitalossa tapahtuneet julmuudet tuntuvat jotenkin kummasti liittyvän myös lahjavampyyriin sekä tämän paikalle ilmaantuvaan ystävään.

Seikkailussa on tietysti kaikenlaisia käänteitä, seksuaalisia patoumia, väkivallan uhkaa, verta niin pullossa kuin kaulassa. Jotenkin jännästi Terhi Tarkiainen on onnistunut hyödyntämään monenlaisen fantasiakirjallisuuden kliseisimpiä piirteitä ja sekoittamaan ne uudestaan piristäväksi Helsinki-coctailiksi.

Anna on henkilönä mukavan ristiriitainen. Vähän saamaton opiskelija ja ajelehtija, jolla kuitenkin on tiukkoja moraalisia periaatteita. Nössykkä selkärangalla, joka kai yllättää tarinan edetessä itsensäkin muutamassa kohtaa. Myös Vlad ja hänen ystävänsä ovat hauskalla tavalla monimutkaisia hahmoja. Heistä ei lopulta oikein ota selvää. Kumpikaan ei ole kiltti, mutta ei heistä oikein mustan mustia pahiksiakaan saa millään. Tässä porukassa on mielenkiintoista särmää.

Parasta kirjassa oli kuitenkin omituisesti hulvaton meininki. Tapahtuu kauheita ja ollaan vaarassa, mutta huomaan hihittäväni ja mieli piristyy. Riemastuttavaa ja hyvää viihdettä twistillä. Tykkäsin kovasti.

Se mikä ei tapa - James Bond #metoo

Elokuva kutsuvierasnäytännössä WSOYn kutsumana 

Otsikon kommentti on suoraan avecini suusta. Ei siis mitenkään pahalla sanottuna, mutta kieltämättä Lisbeth pelastuu kuolemanvaarasta vähintäänkin yhtä säännöllisesti kuin Bond konsanaan, eikä Lisbethin asenne naisia kiusaavia ja satuttavia miehiä kohtaan ole ainakaan millään tavalla salliva. Uhrin näkökulmaa Lisbethin toimista on kuitenkin vaikea saada esille, enemmänkin hän on sieltä kostopuolelta.

Isäntä oli elokuvissa kylmiltään. Hän ei ole nähnyt aiempia osia sen paremmin minkäänkokoiselta ruudulta kuin lukenut kirjanakaan. Minulla on sentään alla sekä aiemmat osat että myös Se mikä ei tapa  äänikirjana kuunneltuna. Tosin täytyy myöntää, että muutamia välähdyksiä lukuunottamatta elokuva tuntui ihan uudelta tarinalta. Ei sen takia, että siinä välttämättä olisi kirjasta poikettu. Minä en vain kuollaksenikaan muista, mitä kirjassa tapahtui. Että niinkin vaikuttava lukukokemus...

Huolimatta erilaisista lähtökohdista, olimme oikeastaan aika herttaisen yhtä mieltä elokuvasta. Se on genressään ihan viihdyttävä, mutta ei tule jättämään sen suurempia muistijälkiä...  Elokuva on täynnä ryminää, pahiksia, täpäriä pelastumisia, jännää teknologiaa ja tietysti Salander jo melkein yli-ihmisenä. Tietyt kliseet ovat turhankin ilmeisiä, alkaen Salanderin mustista vaatteista pahissiskon kirkkaanpunaiseen jakkupukuun ja korkkareihin. Plussaa kuitenkin pitää antaa siitä, että tarina sentään etenee loogisesti ja kaikelle löytyy jonkinlainen selitys. Mikään ei saa minua raivoihini niin kuin elokuva, jossa sankari yht'äkkiä pääsee jostain eteenpäin eikä katsojalle kerrota ollenkaan, miten siitäkin haasteesta selvittiin. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö uskottavuuden rajoja välillä vähän venytelty, mutta... sen kai voi sallia sankaritarinassa?

Sankaritarina Se mikä ei tapa on aivan selvästi ja sankarina on Lisbeth Salander. Kuten kirjassa, myös elokuvassa minua hieman häiritsee hänen kehityskaarensa ensimäisten osien kapinallisesta ja yhteiskuntaan sopimattomasta desperadosta jonkinlaiseksi oikeamieliseksi superhahmoksi. Toisaalta, mikäs siinä. Voihan tarinaa tietysti viedä siihenkin suuntaan ja elokuvissa saadaan tuolla entistä näyttävämpiä ja vauhdikkaampia kuvioita aikaiseksi, mutta noin henkilökohtaisesti pidin kuitenkin kirjoissa (en ole nähnyt elokuvia) ensimmäisten osien rosoisuudesta enemmän. Ehkä pitäisi katsoa elokuvatkin.

Ei silti, kyllä minä mielelläni voin katsoa tällekin jatkoa, samoin kun olen kuunnellut viimeisimmän äänikirjan. Onhan sitä pakko saada selville, miten Lisbethin tarina jatkuu ja aina välillä rymistely tekee hyvää tarjoten pienen ja kevyen irtioton arjesta. Me karkasimme kutsuvierasnäytäntöön töistä jo ennen viittä, mikä tuntui melkein paheelliselta, mutta tuli tarpeeseen...

Elokuva kutsuvierasnäytännössä WSOYn kutsumana 

Syyskokkailua ilman kikkailua

Luimme miehen kanssa Ranskasta tuomaani ruokalehteä kumpikin tahollamme, omia aikojamme. Saveurs-lehti on täynnä toinen toistaan ihanampia syysreseptejä. Jotain kai 25 vuoden yhteiselosta kuitenkin kertoo se, että jäimme molemmat jumiin samalle aukeamalle.

Perjantaina tekee aina mieli jotain hyvää, mutta harvoin jaksaa työviikon päälle nykyään ruveta kokkailemaan. Yleensä istun viimeiset puhelinpalaverit puolikoomassa ja siirryn siitä sitten sohvalle ja laitan silmät hetkeksi kiinni. Sitten onkin liian myöhäistä ruveta ruoanlaittoon, kun nälkäiset sudet (lue: lapset) alkavat jo kiertää kehää ympärillä.

Liekö nyt ollut vielä torstain kapinahenki päällä (karkasimme töistä jo viideltä elokuviin!), mutta kävin ruokakaupassa palaverien välissä iltapäivällä ja ostin tarvikkeet resepteihin, joita isäntä minulle lehdestä oli aiemmin näyttänyt. Tekihän itseni mieli samoja herkkuja.  Sitten vain lasiin aperitiivi ja yhdessä keittiöön.

Uusi keittiömme näytti parasta puoltaan, kun siivojaakin oli käynyt. Totesin suunnittelun osuneen nappiin. Yhtään emme olleet toistemme tiellä, laskutilaa löytyi kaikelle ja ruoanlaitto sujui kuin etukäteen koreografioitu tanssi. Lopputuloksena oli syksyinen perjantai-menu, joka kelpasi kaikille (paitsi piirakat sieniä inhoavalle esikoiselle, mutta hänelle olinkin tehnyt tomaattipiirakkapalan kaiken varalta)

Sarja syksyisiä reseptejä, jotka eivät vie koko iltaa valmistaa, mutta jotka ovat täynnä ihania makuja.

Purjo-perunakeitto 

Purjo-perunakeitto on aina suosikkini, tällä kertaa chorizosuikaleilla ja herkkusienisiivuilla höystettynä. Chorizon pieni terä täydentää keiton täyteläistä pehmeyttä mainiosti, ja on samalla tämän aterian ainoa lihaelementti.

3 jauhoista perunaa
3 purjoa
2 sipulia
voita 30g
1 valkosipulinkynsi
1l kasvislientä (fondikuutiosta)
suolaa, pippuria
1dl kermaa

Kuori ja kuutioi peruna. Puhdista purjo ja leikkaa valkoinen osa "kolikoiksi". Silppua sipuli ja valkosipulinkynsi ja kuullota niitä kattilan pohjalla voissa muutama minuutti.

Lisää peruna ja purjo ja pyörittele muutama minuutti lisää.

Lisää ripaus suolaa (ei paljon, kasvisliemessä on myös) ja pippuria. Sekoita ja kaada joukkoon kasvisliemi. Anna kiehua hiljalleen puolisen tuntia.

Surraa sauvasekoittimella sileäksi, lisää kerma ja kuumenna.

Keiton kiehuessa, leikkele chorizosiivuja (tai -paloja) ja paahda niitä pannulla melkein rapeiksi saakka.
Samoin voit tarjota päälle pannulla paahdettuja herkkusienisiivuja, mikäli niitä piirakoista jää.

Nämä herkkusienipiirakat pursuavat syksyisiä makuja ja ovat hurjan helpot tehdä valmiista torttutaikinalevyistä

Herkkusienipiirakat persiljapestolla 

Torttutaikinalevyjä

pesto:
nippu persiljaa
2 valkosipulinkynttä
2 kourallista paahdettuja pinjansiemeniä
suolaa ja pippuria
oliiviöljyä

1-2 pkt herkkusieniä ja oliiviöljyä
Haluamaasi juustoa

Siivuta herkkusienet ja paahda niitä pannulla pienessä öljytilkassa.

Sekoita peston ainekset sauvasekoittimella (tai vaikka Tuppervaaran yrttileikkurilla) tahnaksi. Lisää vähän öljyä, jos tahna on liian kuivaa.

Levitä pestoa torttutaikinalevyille ja päälle herkkusieniviipaleita.
Ripottele päälle vähän lisää pippuria.
Halutessasi voit lisätä  myös jotain voimakkaan makuista juustoa ohuina siivuina tai raasteena. (SInihomejuusto, vanha Comté, Emmental etc.)

Laita uuniin 220 asteeseen, kunnes reunat hieman ruskistuvat ja juusto on kauniisti sulanut. (15-20min)

Sinihomejuusto-saksanpähkinäpäärynät 

Jotta aterialle saataisiin vastapainoksi myös hieman makeutta, laittoi isäntä vielä uuniin muutaman pienen päärynän puolikkaina.

Herkullinen lisuke ei voisi olla enää helpompi.

Sekoitetaan sinihomejuustoa, saksanpähkinäpaloja, timjamia, hitunen suolaa ja pippuria.

Laitetaan 180 -asteiseen uuniin, kunnes päärynä on pehmeä ja juusto kauniisti sulanut.

Tällä hetkellä kaupoista löytyy ihanan makeita, pieniä suomalaisia päärynöitä, jotka jo ihan kokonsa puolesta ovat täydellisiä tähän tarkoitukseen.

Taiteilijan vaimo ja Pariisi

Kyse on tietysti kirjasta. Minun mieheni on kyllä taiteellinen monella tavalla, mutta pyörii työaikanaan aika proosallisesti liike-elämässä. Joskus mietin, millainen elämästä olisi tullut, jos olisin toteuttanut haaveeni ja ryhtynyt näyttelijäksi ja mieskin jatkanut nuoruudenharrastuksiaan. Ei sellaista tietysti pitäisi miettiä. Ei olisi meitä. Emme todennäköisesti edes olisi kohdanneet.

Pariisikin liittyy kirjaan, sillä sinne sijoittuu osa Kirstin tarinasta. Minäkin tässä käväisin siellä työmatkalla. Kuulostaa tietysti ihanalta, mutta todellisuudessa ehdin nauttimaan "turisteilusta" peräti 15 minuuttia kolmen päivän aikana, kun viimeisenä aamuna aikaisin toimistolle tullessa lähdin kiertämään korttelin edes kerran. Kierrosta ei tietysti yhtään haitannut se, että Pariisin toimistomme sattuu olemaan ihan Eiffel-tornin juurella...

Toki pari kohokohtaa liittyy myös syömiseen (haloo - Pariisi!) Ensimmäisenä iltana lähdimme asiakkaiden kanssa vain haahuilemaan ympäriinsä ja päädyimme kulmabistroon. Varmasti maksoimme paikassa turistilisää, mutta ruoka oli oikein hyvää ja miljöö vähintäänkin viehättävä - vai mitä sanotte kirjahyllyistä ja portailla lekottelevasta kissasta ruokasalin kulmassa?

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Nyt olen lukenut kaikki Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat. Viimeisimmässä Kirsti palaa kotiin Pariisista, sormus sormessaan ja vakaana aikomuksenaan perustaa Helsinkiin oma muotihuone. Kuvanveistäjä miehen ura ei kuitenkaan oikein ota auetakseen ja muutenkin tielle ilmaantuu monenlaisia haasteita, mutta topakka Kirsti puskee eteenpäin.

Jälleen kerran kirjassa on parasta aikakauden kuvaus. Vähän tosin jo tuppasi naurattamaankin, miten 20-lukujen kulttuurijulkkiksista ja muista tunnetuista henkilöistä järjestään kaikki istuvat samaan pöytään Kirstin kanssa ainakin kerran ja varsinkin Pariisissa. Toki he tunnetusti tuohon aikaan Pariisin paheita kokeilemassa pyörivätkin ja ilmeisesti juurikin kaikki samoilla nurkilla ja porukoissa.  Katalogi on pitkä aina Paavolaisesta Waltarin kautta pelottavaan Minna Craucheriin...

Taiteilijan vaimo on samalla tavalla elämänmakuinen kuin aiemmatkin osat. Itse asiassa pidin tästä enemmän kuin edellisestä Ruokarouvan tytär -osasta. Siinä kaikki tuntui järjestyvän vähän ihmeellisesti ja vähän töksähdellen, tässä on taas päästy paremmin todellisen elämän tuntuun kiinni. Selvästi kotikenttä toimii niin kirjoittajalla kuin sarjan tyylissä paremmin.

Erityisen mielenkiintoiseksi näin äitinä koin kuvauksen Kirstin raskaudesta, siihen suhtautumisesta, lääkärikäynnistä ja sairaalasynnytyksestä. Meillä on Suomessa kiinnitetty huomiota naisten ja lasten hyvinvointiin jo oikeastaan aika pitkän ajan - ainakin synnytysten ja neuvolakäyntien osalta. Pitää olla kiitollinen. Toisaalta aviomiehen luvan vaatiminen omiin päätöksiin ja pankkiasioihin sai kyllä karvat nousemaan. Varsinkin, kun minä taidan meillä kotona olla se "kukkaronvartija", jonka toimesta raha-asiat hoidetaan.

Kaikkiaan siis nautin lukemisesta. Vähän jäin tosin kirjassa ihmettelemään toisinaan luvuissa olevia "melkein jotain tapahtuu" -kohtia. Niissä kuvittelee, että seuraavaksi tapahtuu jotain pelottavaa tai kamalaa, mutta sitten tarina jatkuukin vaikka muutaman päivän jälkeisestä ajasta ja pahaenteinen tapahtuma olikin vain ihan arkinen juttu tai unohdettiin kokonaan. Tiedä sitten liekö kyseessä oma jännitystä janoava mielikuvitukseni, vai kirjailijan tahallinen tyylikeino, mutta useamman kerran hätkähdin. Ihan kuin juttu olisi katkennut kesken.

Vetävää ja viihdyttävää historiallista romaania lukee kuitenkin mielellään ja sellaisia Enni Mustosen kirjat ovat aina. Taiteilijan vaimo ei tee poikkeusta ja mielenkiinnolla odotan, miten Kirstin tarina mahdollisesti taas jatkuu...

Lokakuun luetut

Viime kuu oli taas melkomoista haipakkaa niin töissä kuin muussa elämässä. Perinteisesti lokakuu onkin kirjanrakastajan kiireisin kuukausi, kun kirjamessut pyörähtävät käyntiin niin Turussa kuin Helsingissä. Minäkin ehdin piipahtamaan molemmissa, vaikka messukunto taisi olla tänä vuonna vähän vajaa ja aikataulut noin muuten liian pullollaan kaikenlaista.

Turun Kirjamessuilta parhaiten jäivät mieleen lapsille järjestetyt lukuhetket. Kuopus keskittyi innoissaan molemmat vartit ja hänen lukulistalleen päätyivät Ebba ja Rosvolat.  Äidillä taas menivät messut vähän kattiloiksi.

Helsingin kirjamessut menivät enemmänkin bloggaritouhuksi sekä illallisen että aamiaisen parissa, mutta ehdin sentään vähän virallistakin ohjelmaa seuraamaan. Tänä vuonna valinnanvaraa olikin melkein ähkyyn saakka. Oli hauska lukea kirjoituksia messusuunnitelmista sillä aika vähän oli samoja juttuja eri bloggaajien listoilla. Vaihtoehtoja riitti. Hieman hirvittivät etukäteen uuden ohjelmajohtaja Ronja Salmen puheet valikoiman laajentamisesta myös perinteisen kirjallisuuden ulkopuolelle - pelkäsin turhaa markkinatunnelmaa ja krääsää. Kirjamessut olivat kuitenkin ihanasti raikastuneet uusista tuulista. Kirjat olivat keskipisteenä, mutta ehkä hieman leveämmällä pensselillä. En yhtään ihmettele uutta kävijäennätystä.

Kirjamessujen lisäksi piipahdin parissa muussakin tapahtumassa, joista varsinkin Tomaattimopo ja muita ruokakuvia -näyttelyn avajaiset olivat varsinainen viikon piristys. Jouluakin ehdin jo vähän fiilistelemään HKn Joulu -tilaisuudessa, mutta niistä kinkuista sitten vähän myöhemmin. Kun ajattelee, että näiden "omien juttujen" lisäksi oli töissä hurja pyöritys päällä ja ehdin piipahtamaan muutaman päivän ajan Pariisissa  palavereissa, huomaa luppoajan jääneen aikalailla minimiin.

Lokakuu oli kuitenkin myös omanlaisensa lukukuu

Kirjastatistiikkani mukaan ehdin lokakuussa lukemaan peräti 14 kirjaa. Suurin muutos aiempiin kuukausiin nähden on se, että äänikirjoja listalta löytyy vain yksi. Sinänsä se ei ole yllättävää sillä kuuntelussa on viimeisen parin kuukauden aikana ollut Waltarin klassikko Mikael Karvajalan seikkailuista. Kaksi kirjaa ja melkein 80 tuntia kuunneltavaa... Ensimmäisen osan sain loppuun lokakuun alussa ja toinen lipsahti muutaman päivän marraskuun puolelle.

Äänikirjojen vähyyteen vaikuttaa myös kuopuksen lukuinto. Hän on innostunut lukemaan itse kirjoja ja useampanakin iltana on äidille ja äänikirjoille viitattu kintaalla. Ei siis liene yllättävää, että omaltakin lukulistaltani on löytynyt peräti 3 lastenkirjaa.

Painajaispuoti ja Kokkiklubi lumosivat lapsen  ja äitikin tykkäsi. Koiramies on Kapteeni Kalsarin veli, joten tokihan se piti lukea. Toto on lukenut kirjan itse, ääneen äidille ja vielä uudelleen ainakin pariin otteeseen itsekseen eli erittäin onnistunut messuostos kyseessä.

Tässä samassa voisin listata myös Toton (7v) lukulistaa. Siltä löytyvät nuo yllämainitut Lukupalat ja Koiramies, sekä 3 osaa Kapteeni Kalsaria. Ninjago elokuvakirjakin on kai erittäin tyyppillinen ekaluokkalaisen pojan suosikki. Pienoinen yllätys oli kuitenkin se, miten hartaasti poika luki Pikku prinssin (Antoine de Saint-Exupéry) itsekseen - se taitaakin olla ensimmäinen "oikea kirja" hänen lukemakseen. Siis kirja, jossa on enemmän tekstiä kuin kuvia. Toinen sellainen oli sitten Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä! (Marja Aho) , jonka tarina viihdytti Totoa parin illan verran.

Saa nähdä jatkuuko lukuinto - ainakaan kirjoista ei ole puutetta. Tyhjensimme isoveljen laatikosta ison kasan juuri ekaluokkalaiselle sopivia, joten nyt on olohuone täynnä sekä äidin että pojan lukupinoja...


Mutta siis... 

Omiin lukemisiini palatakseni. Loput kymmenen kirjaa listalla koostuvat osittain nopealukuisista keittokirjoista. Tulin hankkineeksi niitä sekä messuilta että Ad Libriksen alesta. Kaksi ehdin jo käydä läpi lokakuun aikana. Hellapoliisin Pikkukokki keittiössä vie riemastuttavasti vähän retromman keittiön helppoihin resepteihin ja vähemmänkin kokannut saa vaihekuvista hyvää tukea toimiinsa. Tonnikalapannaria syötiin jo useampaankin kertaan ja se upposi mainiosti myös Dungeons & Dragons-pelin pyörteissä touhuaviin teineihin.

Lisäksi ostin alesta pari Leila Lindholmin leivontaan keskittyvää kirjaa ja niistä tuli jo luettua ensimmäinen vaikkakin hänen sarjassaan toinen Vielä yksi pala. Huomaan nykyään nauttivani  enemmänkin vähän perinteisempiin resepteihin keskittyvistä keittokirjoista. Jonkinlainen vastavaikutus näköjään kaikenlaisiin trendikkäisiin superfood/vege/kikkailu-kirjoihin.

Fantasiaa edustivat tällä kertaa Erika Vikin trilogian toinen osa Seleesian näkijä ja Jessica Townsendin nuortenkirja Morriganin koetukset. Molemmista pidin ja niihin palaan blogissa vielä myöhemmin. Dekkareitakin luin lokakuussa kaksi eli  Risteyskohdat (Elly Griffiths)  ja  Anopinhammas (Eppu Nuotio).  Olen pitkään jostain syystä kiertänyt Griffithsin kirjasarjoja, mutta nyt voin kahden kirjan (ZigZag Girl oli toisesta sarjasta) sanoa, että eivät ole hullumpia. Nuotion Ellen Lähde-sarjan toinen osa puolestaan on ihan mahtavaa pehmodekkari, joka soi nautinnollisia lukuhetkiä syysloman harvoihin vapaahetkiin. Taisipa Ellen koukuttaa minut seuraansa yösydännäkin

Vähän dekkarimaisia piirteitä oli aina välillä myös minulle ihan superharvinaisessa tyylilajissa eli tulin lukeneeksi bisnekseen liittyvän kirjan...  Paranoidi optimisti (Risto Siilasmaa) oli ihan sujuvaa luettavaa, vaikkei sinänsä tyylillisesti suurta kirjallisuutta. Nokian käänteet hallituksen jäsenen ja sittemmin puheenjohtajan näkökulmasta ovat tietysti mielenkiintoisia, vaikka skenaariotyöskentely ja tulevaisuuteen uskovan riskianalyysit eivät kirjan teoriaosuutena sinänsä olekaan uusia juttuja. Yllättävän harvassa yrityksessä niitä tosin toteutetaan puheista huolimatta käytännössä, joten nostan hattua, jos näin Nokia hallituksessa toimitaan.

Lokakuusta tekee erityisen sekin, että tulin lukeneeksi toisenkin työelämään liittyvän kirjan, tosin vähän filosofisemman ja siinäkin minulle outoa lukemista, etten  yleensä tartu mihinkään "itsensäparannus"-kirjaan. Together is Better - ALittle Book of Inspiration (Simon Sinek) tuli työprojektin kautta käsiini ja olikin ihan inspiroivaa luettavaa, vaikka samalla toisaalta masensikin. Ei ole helppoa löytää omaa johtotähteään saati sitten heittäytyä kokonaan sen seurantaan.

Olen näköjään yllättänyt itseni lokakuussa monessakin tyylilajissa, sillä luin myös novelleja ja jopa runoteoksen. Kohuttu ja kehuttu Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Lucia Berlin)oli aiheuttanut minussa vähän epäileviä ennakko-odotuksia. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että liityin kehujien kuoroon. Näissä tarinoissa on jotain niin viiltävän rehellistä ja kaikesta huolimatta elämänuskoista, että ne pääsevät ihon alle.

Ihon alle sujahti suoraan myös Vuosisadan rakkaustarina (Märta Tikkanen). En edes tiennyt sen olevan kirjoitettu runomuodossa, aiheesta oli aavistus. Jäin kirjan lumoihin, mutta nyt en saa siitä aikaiseksi bloggausta. Se on edelleen kesken.

Marraskuu on alkanut aika harmaana, mutta onneksi on tiedossa monenlaista ohjelmaa - ja ainahan on kirjat. Messutarjousten jäljiltä lukemisen puute ei ihan heti iske.

Klassikkojen klassikko eli melkein 80 tuntia seikkailua

Kävellessä, junassa, kokatessa, lentokoneessa, silittäessä, siivotessa, sohvalla löhötessä... ainakin noissa paikoissa ja toimissa kuljen nykyään useimmiten kuulokkeet korvilla. Äänikirja tekee tylsästäkin hommasta mukavaa, eikä odottaminen ole koskaan ärsyttänyt vähemmän.

Tosin välillä äänikirjakuunteluni näyttää ärsyttävän muita - ainakin silloin, kun isännällä olisi asiaa, enkä kuule. Mitäs katoaa välillä omiin hommiinsa toiseen huoneeseen niin että ehdin saada kirjan käyntiin...

Kuuntelen monenlaisia äänikirjoja, mutta sydämessäni on lämmin soppi varattuna pitkille seikkailutarinoille ja varsinkin näköjään Mika Waltarin kirjoissa ei isokaan tuntimäärä häiritse - oikeastaan päinvastoin. Sinuhe egyptiläinen nousi äänikirjana aivan erin sfääreihin. Nyt pistin kuunnellen toisen Waltarin historiallisen seikkailutarinan eli Mikael Karvajalan vaellukset 1500-luvun Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Osmaanien valtakunnassa. Oli muuten mahtava matka.

Mika Waltari : Mikael Karvajalka, Mikael Hakim 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Veikko Honkanen 

Mikael Karvajalka syntyy Suomen Turussa äpäränä. Äiti juoksee Aura-jokeen ja Mikael kasvaa jumalisten isovanhempien pienessä mökissä. Sitten tanskalaiset hyökkäävät ja väkivaltaiset tapahtuvat tempaavat Mikaelin mukaansa matkalle, joka vie Turun teiniksi, vakoiluhommiin, Pariisiin opiskelemaan, Saksan protestanttien luokse noitavainojen keskelle, pyhiinvaellukselle, Osmaanien valtakuntaan, sotaretkeltä sotaretkelle ja keskelle seraljin juonitteluja.

Seuranaan oppineella Mikaelilla on voimillaan monesti tilanteen pelastava Antti, jonka maalaisjärki kerran toisensa jälkeen pelastaa päivän. Lisäksi lukijan (kuuntelijan) eteen levittäytyvät 1500-luvun kuohuvat uskonsodat Lutherin naulattua teesinsä ja ottomaanien pyrkiessä laajentamaan valtakuntansa ja uskonsa rajoja. Ihminen on aina ihminen, pukeutuu hän sitten munkinkaapuun tai koristeellisimpaan kaftaaniin, eikä uskonnon vaihtaminenkaan välttämättä tarkoita sydämessä sen suurempaa muutosta kuin hatun korvaaminen turbaanilla.

Romaanien henkilökaarti kuninkaineen ja sulttaaneineen aina kurjimpaan kuuromykkään orjaan saakka kertoo ihmisten haluista ja toiveista. Valta, raha, rakkaus - siinä kai ne perinteiset. Mikaelkin kohtaa matkallaan sekä kurjuuden että suurimmat rikkaudet, rakkaudesta puhumattakaan, vaikka Waltarille tyypillisesti romaanin naiset eivät kyllä ole sieltä rakastettavimmasta päästä. Mahtoikohan Waltari tosielämässä pelätä naisia ? Ainakin hänen kirjoissaan sietää varsinkin kaikkein kauneimpia naisia varoa tosissaan.

Historiallisten romaanien kirjoittajana Waltari on ihan omassa luokassaan. Aika harvalla kirjailijalla tuntuu olevan yhtä monipuoliset tiedot historiallisista tapahtumista, henkilöistä, tavoista ja filosofioista. Toki myönnän, että omien tietojeni ollessa vähän hataranpuoleisia, voi kyseessä olla vain kyky kuvata asiat uskottavasti. Hyvään tarinaan sekin riittää.

Mikael Karvajalan ja Antin vaellus on ennenkaikkea seikkailutarina. Aikakautensa teoksena kirja sisältää kuitenkin myös paljon pohdintaa uskonnosta, sen merkityksistä ja ihmisen osasta täällä ja kuoleman jälkeen. Myönnän, että minuun vetoaa Mikaelin pohdinta siitä, miten yksi ainoa Jumala ei varmastikaan suuresti välitä siitä, millä nimellä ja millä tavoilla Häntä palvotaan. Sydämen aito halu hyvään ja kyky nähdä kauneutta ovat kenties kaikkein tärkeintä.

Kertaakaan en kyllästynyt enkä vaihtanut välillä lyhyempään äänikirjaan. Vetäisin molemmat Mikaelit putkeen. Pari kuukautta siihen meni. Syyskuun alusta marraskuun alkuun. Toki luin muitakin kirjoja, muuta äänikirjana oli koko ajan sama, ja huomasin mieluiten kuuntelevani tarinaa lukemisen sijasta. Niin vetävä seikkailu on kyseessä.

Jos Sinuhe on Lars Svedbergin lukemana mahtava, ei Veikko Honkanen oikeastaan jää jälkeen. Hänellä on arvostamani kyky tehdä tarina ja hahmot eläviksi ilman tarvetta "näyttelemiseen". Kirjaa luetaan, myös äänikirjaa. Kuunnelmat ovat sitten ihan erikseen. Eläväksi lukemisen taito ei ole ihan itsestäänselvä juttu.

Jokohan tässä olisi tarpeeksi hehkutusta ? Nyt minulla on pitkän ja koukuttavan kirjan jälkeen aina iskevä "lukukrapula". Seuraavaksi pitää ottaa vuoroon jotain aivan erilaista, että päästään taas kuunteluvauhtiin - vai pitäisikö ottaa Sinuhe uusiksi?