(Luku)päiväkirja: Ruumiinavauksilla kauniita unia eli Agatha Christien murhien tieteellisyydestä

 Olen oppinut ottamaan aamut rauhallisesti. Kirjoitan aamusivujani ja nautin kahvikupilliseni milloin puuron, milloin voileipien kera. Toisinaan selailen aikakauslehteä tai kirjaa. Koitan välttää puhelinta, paitsi satunnaisen äänikirjakuuntelun tai podcastin kohdalla. 

Lepohetki tulee tarpeeseen, sillä iän (ja stressin?) myötä yöni ovat muuttuneet katkonaisiksi ja aamun aikaisten tuntien uni pakenee toisinaan tavoittamattomiin. Ajatukset kiertävät kehää ja päivän puuhat ja huolet moninkertaistuvat. En ole halunut tarttua lääkepurkkiin, mutta keksin toisen keinon, josta olen tainnut kertoilla aiemminkin. 

Kun pistää puhelimesta päälle podcastin tai äänikirjan, saa ajatusten sinkoilun fokusoitua ja uni pääsee useimmiten nopeasti niskan päälle. Pitää vain muistaa, ettei tarina saa olla liian jännittävä, liian koukuttava tai lukijan ääni energinen. Kaikkein parhaita ovat tietokirjat tai asiapitoiset podcastit. 

Aihealueella ei sinänsä ole väliä sillä nukahdan vallan mainiosti mm. Rooman sotahistorian pariin (vaikka Spotifysta löytyvällä The History of Rome podcastilla on kyllä maailman ärsyttävin alku- ja loppumusiikki) ja nyt viimeksi uni löytyi kuuntelemalla aihealuetta, joka itsessään ei ehkä kuitenkaan ole sieltä rauhoittavimmasta päästä. 

Carla Valentine : Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin 
- äänikirja Podimosta (käännös Juuso Arvassalo, lukija Anna Saksman)

Tilasin Podimon palvelun parin podcastin vuoksi, mutta huomasin tilaukseen kuuluvan myös 20h äänikirjakuuntelua. Ensimmäisenä kirjaksi valikoitui mielenkiintoinen Agatha Christien dekkarien asiapitoisuutta ja asiantuntevuutta ruotiva Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin, jossa aihetta selventää itsekin rikosten uhrien ruumiinavauksia tehnyt, sittemmin kirjailijaksi ja tv-persoonaksi muuntautunut Carla Valentine. 

Todettakoon heti akuun, että Christie on aikoinaan ilmeisesti tuntenut aiheensa siinä missä Waltari Egyptinsä. Kirja käsittelee kiinnostavasti eri rikostutkimuksen tieteenaloja patologiasta sormenjälkiin ja dokumenttianalyysiin ja vertailee Christien ajan tieteellistä tietoa ja sen soveltamista kirjailijan dekkarien juoniin ja kuvauksiin. Samalla tutustutaan myös aikakauden rikostapauksiin, jotka varmasti ovat vaikuttaneet myös Christien kirjojen juonirakennelmiin. 

Rytmitys poistaa kirjan lukemisesta välillä makaaberiksi äityvien aiheiden tuoman raskauden. Erityisen mielenkiintoiseksi aihe toki tulee, jos on lukenut listattavat Christien romaanit ja novellit, sillä Valentine välttää spoilereita taitavasti viitatessaan dekkareihin. Alkoi myös tehdä mieli lukea dekkareita uudelleen ja kaivaa käsiin nekin, joita ei vielä ole tullut lukeneeksi, tai jotka ovat päässeet hivenen unohtumaan. 

Christie oli nuorena töissä apteekissa aikana, jolloin apteekkarit vielä valmistivat lääkkeet itse, eikä vielä tunnettu kaikkien myrkkyjen vaarallisuutta tai oltu niin tarkkoja niiden jakelusta. Ei ihme, että myrkky on myös kirjailijan dekkareissa usein käytetty murhaväline. Ilmeisesti myös todelliset murhaajat olivat myrkyttämisestä nykyistä innostuneempia, sillä myös kiinnijääminen oli vähemmän todennäköistä. Toksikologiaa käsittelevä luku onkin Valentinen kirjan parhaita. 

Toinen minut hieman yllättänyt luku oli teksti- ja dokumenttianalyyseista kertovassa luvussa mainittu "poison pen" epidemia, joka kuulemma Englantia vaivasi viime vuosisadan alussa. En tosiaan ollut tullut ajatelleeksi, että niin monessa vanhassa dekkarissa kuvattu häväistyskirjeiden kirjoittaminen olisi oikeasti ollut niin yleistä. 

Kaikkiaan siis informatiivinen ja viihdyttävä tietokirja, jota toki malttoi kuunnella muutenkin kuin unihiekkaa Nukkumatilta maanitellessa. Eikä aihealue kaikessa karmeudessaan edes tullut mukaan uniin. Ainakaan sellaisiin, jotka muistaisin. 

Suuri suositus kaikille Agatha Christien dekkarien ystäville tai muuten rikostutkimuksen CSI historiasta  kiinnostuneille. 

Vanhassa vara parempi

Kun mikään uusi  ei oikein innosta, haen vauhtia vanhoista lemppareista. Viime aikoina on lukeminen takkuillut ja ruoanlaitto tympinyt ja muutenkin elämä tuntunut jumiutuneen paikalleen. Keskimmäisen muutto opiskelemaan toiselle puolelle Suomea ottaa sekin äidillä näköjään yllättävän koville. Iloinen asia, mutta minun tasapainoni keikahti ihan vinksalleen.

Lohtua hankittiin jo etukäteen vanhalla tutulla lempparilla eli marjoja, kaurakeksejä ja kreemiä. Usein tuo kreemi on ollut maskarpone vaahtoa tai jotan rahkaan viittaavaa, mutta kaupasta tarttui mukaan Valion kinuskikreemi joka vatkattiin Vispivaahtoon. Sitten vaan lasiin herkkuja vuorotellen ja lusikalla suuhun. 

 Siihen on syynsä, miksi klassikot ovat klassikoita. Jälkiruoissakin. 

Sama pätee tietysti klassikkodekkareihin. Niissä on jokin taika, vaikka myönnän mm. naiskäsityksen ja monen muunkin asenteen kaipaavan päivitystä. Kontekstin muistaen ne kuitenkin ovat lohdullista luettavaa - vai mitä sanotte viime aikojen sarjastani ? NeroWolfe, Tuomari Dee ja Miss Marple. Melkoisen kova kolmikko. Kaikki tällä kertaa äänikirjoina. 

Rex Stout: Nero Wolfen viimeinen juttu 

Bookbeatin kokeilujakso 

Ensimmäisenä tulin kuunnelleeksi Rex Stoutin ylivoimaisesta ja ylimielisestä etsivästä kertovan Nero Wolfen viimeinen juttu-dekkarin. Siinä murha tapahtuu Wolfen omassa asunnossa ja silloin tapauksesta tulee henkilökohtainen. Muutenkin murha tuntuu liippaavan liiankin läheltä ja Wolfen apurit joutuvat pohtimaan myös omia toimintatapojaan ja moraalinsa rajoja. 

Wolfe on tietysti vähän ärsyttävän kaikkitietävä orkideioineen ja Archie Goodman maneereinen, mutta vuodesta 1934 lähtien on parivaljakko viihdyttänyt lukijoita ja vuosikymmenten varrella heidän tapauksensa ovat päätyneet myös elokuviin ja tv-sarjoihin. Olen lukenut Wolfen tarinoita satunnaisesti vuosien varrella, joten mistään suuresta suosikistani ei ole kyse. Viihdyin kuitenkin. Sitä paitsi, Lars Svedbergin lukemana kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa. 

Robert van Gulik : Kiinalaiset järvimurhat, Kiinalaiset sokkelomurhat

Bookbeatin kokeilujaksi + KOBO Plus

Tuomari Dee on Tang-dynastian aikaan (600-luvulla) sijoitettu salapoliisihahmo, jonka hollantilainen Gulik on perustanut vanhoihin kiinalaisiin tarinoihin. Niissä älykäs ja aikaansava piirikunnan tuomari saa yleensä ratkaistavakseen useamman kinkkisen tapauksen. Minä pidän kovasti tuomari Deestä, sillä huolimatta korkeasta statuksestaan ja virkansa tuomasta jäykkyydestä, hänessä on inhimillistä lämpöä. Valta ei ole korruptoitunut tuomaria, joka kyseenalaistaa omaa osaamistaan ja myöntää myös erehtyväisyytensä - vaikka lopulta aina kaiken ratkaiseeksin. 

Minulla on yksi sarjan osa ollut hyllyssäni vuosia (tai vuosikymmeniä kai jo) ja muistan pitäneeni siitä alusta alkaen. Kerran se on päätynyt jo blogiinkin. (täällä vuodelta 2013). Vuosien varrella olen lukenut ainakin muutaman lisää, mutta nyt löysin kolme äänikirjoiksi luettua. Ensimmäisenä kuunneltavaksi valikoitui Kiinalaiset järvimurhat, jossa nuoren kurtisaanin murha jokilaivan illanvietossa vie tuomari Deen suoranaisen kapinasuunnitelman jäljille. 

Kiinalaiset sokkelomurhat puolestaan vie tuomari Deen rajaseudulle pieneen kaupunkiin, jossa jo saapumismatkalla hänen kimppuunsa hyökätään ja kummallinen ilmapiiri saa tuomarin kirjaimellisesti sotajalalle. 

Pidin molemmista. Vaikka kiinalainen oikeuslaitos ja sen keinot Tang-dynastian aikaan ei ehkä ihan vastaa nykyajan käsityksiä, on mielenkiintoista seurata tarinan kehkeytymistä ja kuvausta elämänmenosta. Mielenkiintoisia ovat myös kirjojen lopussa olevat kuvaukset tarinoiden taustoista ja lisätietoa historiallisesta kontekstista, jonka pohjalta tarinat kuvataan. Vaihtelua nykyajan poliisidekkareihin, vaikka rikollisten toimet ja motiivit eivät kai kauheasti ole vuosisatojen aikana muuttuneetkaan. Ovathan nämä myös kirjoitusajaltaan jo melkoisen iäkkäitä, kun ne on alunperin julkaistu 60-70-luvuilla. 

Lukijana Juhani Rajalin tekee hyvää työtä.

Aloitin kuuntelemaan Bookbeatin kokeilujaksolla, jota tarjottiin viestissä 3kk. Markkinoinnissa oli unohtunut mainita, että tuon 3kk aikana on kuunteluaikaa vain 30h yhteensä. Ymmärrän rajoituksen, en  ymmärrä, ettei sitä asiakkaalle kerrottu mainosviestissä selkeästi. Siispä vedin sen kuuluisan herneen nenääni ja vaihdoin kokeiluni Kobo Plus-palveluun. (Kobon e-lukijaahan olen sitäkin hehkuttanut jo yli vuosikymmenen). Kobossa on tarjolla 30päivää kokeilua. Jatkossakaan luku- tai kuunteluaikaa ei rajoiteta, mutta kirjoja on tarjolla vain osa kokonaisvalikoimasta. Katsotaan. Toistaiseksi on valikoima riittänyt.  

Agatha Christie : Neiti Marplen viimeinen juttu

Oma ostos Elisa Kirjasta aikoinaan - nyt kuuntelussa  Smart-sovelluksella puhelimessa 

Tämä on yksi niitä kirjoja, jotka pelastin omiin säilöihini Elisa Kirjan yhdistyessä Bookbeatiin. Onneksi tarkistin yhdistymisen tapahtuessa, sillä aika monta klassikkosuosikkiani olisi kadonnut bittiavaruuteen niiden puuttuessa Bookbeatin valikoimista. (Muiden muassa Sinuhe Lars Svedbergin lukemana ja Taru sormusten herrasta). En nyt muista oliko tämäkin puuttuvien listalla, mutta sen tiedän, että haluan säilyttää mahdollisuuden kuunnella tämän vielä uudelleen. Lukijana on taas Lars Svedberg ja ... no, tiedätte jo mitä mieltä olen hänen lukemisestaan. 

Tarina on tuttu niin kirjana kuin tv-elokuvana ja olen sen myös kuunnellut aiemmin. Nuori vaimo ostaa talon ja huomaa tietävänsä, millainen se on ollut aiemmin. Tarina tietysti kehkeytyy monenlaisiksi kiemuroiksi. Tuttuudesta huolimatta tämä sopii  vallan mainiosti uuteen, omituiseen tapaani. Auton soitin yhdistää puhelimeen niin, että se tarjoaa aina tuota kirjaa kuunneltavaksi, riippumatta siitä, mikä sovellus minulla on muuten ollut aiemmin käytössä. Ei siinä mitään, tämä on nyt sitten minun autokirjani, oli matkan kesto sitten muutaman minuutin tai enemmän. Kaikenlaisia tapoja sitä itselleen hankkiikin, kun ikää karttuu. 

Katsaus kuuloketilanteeseen

Kuulokekatastrofi on selätetty, mutta ei tässä vielä auvoisesti äänikirjoja kuunnellen auringonlaskuun ratsasteta. Tosin hevospelkoni tekee sen, etten varmaan ratsastaisi muutenkaan. Kahdet kuulokkeet ostin Sudio-verkkokaupasta. Tuohan on ainoa merkki, jonka Bluetooth korvakuulokkeet ovat minulla kestäneet puolta vuotta kauemmin...

Sitten huomasin, ettei kuulokkeiden ostaminen ole vielä tarpeeksi. Ne pitää myös muistaa ottaa mukaan! Lähdin muutaman päivän työmatkalle vain huomatakseni lentokentälle saapuessani, ettei mukana ole  yksiäkään kuulokkeita... Kentän elektroniikkakaupassa oli onneksi ale, jossa nappikuulokkeet piuhan kera maksoita alle 15€ ja mukaan sai vielä kuljetuskotelon. Nyt on sitten työlaukussakin kuulokkeet valmiina odottamassa seuraava unohdusta...

Lentokoneessa istuessa piuhakuulokkeet ovatkin oikeastaan se kaikkein paras vaihtoehto. Minua aina hieman häiritsee, kun lentokonetilaan laitettuna puhelimesta menee Bluetooth pois päältä ja sitten se pitää laittaa kuulokkeita varten uudelleen päälle. Mitä, jos kone putoaakin sen takia, että minä halusin kuunnella kirjaa ? Tiedän, mitä nyt ajattelette, mutta minkäs sitä tuntemuksilleen voi ?

Sudion kuulokkeista toiset (mustat) olen ostanut erityisesti ulkoiluun ja työmatkoille. Sudio Trettonin kuulokemuotoilu on vähän erilainen kuin yleensä. En ole ihan varma, pystyvätkö nuo lopulta yhtään paremmin kuin muunmalliset, mutta ääni on selkeä ja miellyttävä ja toiminnot helppoja. Piuha ei mene solmuun, mutta toisaalta se on pikkuisen raskas, mikä vaikuttaa osaltaan kuulokkeiden paikoillaan pysyvyyteen. Silti olen varsin tyytyväinen ostokseeni.

Valkoiset kuulokkeet ostin kotikäyttöön. Klar-malli on myös vastaäänikuuloke, mutta valitettavasti en kyllä huomaa suurtakaan eroa oli ominaisuus päällä tai ei. Yleisesti ottaen tykkään näistäkin kuitenkin kovasti.  Tämänmalliset pysyvät hyvin paikoillaan, eivätkä nämä paina korvia liikaa.

Nyt ei siis ole mitään syytä jättää äänikirjoja lukematta, paitsi ehkä non-stop työpäivien jättämä väsymys, jonka myötä uni tulee yleensä viisi minuuttia tarinan alkamisen jälkeen.

Jotain sentään olen saanut kuitenkin kuunneltua. Töistä irtautuminen onnistuu aina yhtä helposti Agatha Christien dekkarien parissa. Viimeksi kuuntelin tutun tarinan Kuolema Niilillä.

Kansikuva WSOY

Agatha Christie : Kuolema Niilillä 
Oma ostos Elisa Kirjasta
lukija : Lars Svedberg 

Yhtään ei haitannut, vaikka itse asiassa muistin ratkaisun. Christien tapa luoda tarinalle taustaa ja pohjaa ja rakentaa rikos vasta henkilöiden ollessa tuttuja ja juonen jo tihentyessä pelkästään heidän välistensä jännitteiden vuoksi, on taiturillinen ja polveilevaa tarinaa on nautinnollista seurata, vaikka sen periaatteessa jo muistaisikin.

Kun lukijana vielä lisäksi on Lars Svedberg... no, työasiat jäävät mielestä aivan varmasti ja todellinen rentoutuminen voi alkaa. Tämän parissa en edes nukahtanut kesken. (Tosin en myöskään kuunnellut sitä kesken rankanpuoleisen työmatkan).

Hercule Poirot on lähtenyt lomamatkalle Egyptiin. Laivamatkalle Niilin nähtävyyksiä katsomaan kokoontuu sekalainen joukko matkustajia, joiden väliset yhteydet yllättävät. On juuri avioitunut miljönääriperijätär miehensä kanssa, tuoreen aviomiehen entinen kihlattu, liikemies, italialainen arkeologi, asianajaja, kirjailijatar tyttärineen, seurapiirirouva seuraneitinsä kanssa ja nuori mies äitinsä seurana. Kaikki henkilöhahmot kuvataan elävinä ja värikkäinä. Tuttuun tapaan kavalkadi on runsas ja Egyptistä huolimattaa hurjan englantilainen.

Samoin myöskään rikoksista ei ole pulaa. Poliittista kiihotusta, koruvarkauksia, petoksia ja tietysti murha, Poirotilla on mistä valita niin rikosten kuin rikollisten joukossa.  Lukija voi tehdä omia olettamuksiaan ja nauttia tarinasta. Kuolema Niilillä on yksi suosikeistani, jonka tulen varmasti kuuntelemaan vielä joskus uudelleen.

Kuulokekatastrofi

Äänikirjat ovat käteviä. Puhelin kulkee mukana ja kuulokkeiden kanssa voi keskittyä kirjallisiin seikkailuihin melkein missä tahansa... Paitsi sitten, kun kuulokkeet lakkaavat toimimasta.

Minulla eivät näköjään oikein mitkään kuulokkeet kestä edes yhtä vuotta. Piuhakuulokkeilla keski-ikä lienee siinä kuuden kuukauden paikkeilla, bluetoothilla päästään melkein kymmeneen kuukauteen. Vain yhdet ovat tainneet kestää vuoden verran - sitten hukkasin ne juuri kun rupesivat pätkimään.

Olenko jotenkin erikoisen kovakourainen kuulokkeilleni 

vai onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia ? 

Nyt siis kuulokkeistani toimii vain toinen korvanappi. Siskon kanssa saan juoruttua ja muutenkin puhelut toimivat, mutta äänikirjat ovat jääneet ihan kokonaan. Tiedä sitten onko vielä kuulokkeiden vajaassa toiminnassa vaiko siinä, että Mehiläisten historian kuuntelu ei oikein suju...

Pitäisi varmaan kokeilla kirjan vaihtamista. Minulla taitaa vielä joku kuuntelematon Christie löytyä puhelimesta. Sinänsä yllättävää, sillä Marplet ja Poirotit ovat äänikirjojen aatelia. Niiden kanssa viihdyn aina, mistä tietysti osaltaan kertoo myös viimeisen kolmen kuukauden aikana kuuntelemani äänikirja-Christiet...

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, Neiti Marplea ei petetä, Neiti Lemon erehtyy, Hercule Poirot ja salainen kaava 
Omia ostoksia Elisa Kirjasta 

Roger Ackroydin murha lienee klassikoiden klassikko Christienkin dekkarien keskuudessa. Kylälääkäri kertoo päiväkirjamaisesti kartanonherran surmaan liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä. Hastings on jossain päin Argentiinaa ja tohtori toimii tämän sijaisena tarinan ylöskirjaajana.

Herra Acroydin naisystävä on kuollut ja hän epäilee kuolemaan liittyvien seikkojen kätkevän taakseen kiristystä ja painostusta. Ennen kuin asiaa ehditään tutkia tarkemmin, myös herra Acroyd surmataan.

Britanninan rikoskirjailijoiden yhdistys on valinnut juuri tämän dekkarin Christien parhaimmaksi, eikä syyttä. Tarina kiemurtelee mielenkiintoisin kääntein ja vaikka tiesin ratkaisun aiemmin lukemani perusteella, ei minulla ollut tylsää ollenkaan.

Lukijana : Jukka Pitkänen 

Neiti Lemon on Hercule Poirotin sihteeri, joka tekee työnsä täydellisesti. Eräänä päivänä hänen kirjoittamastaan kirjeestä löytyy peräti kolme kirjoitusvirhettä.

Virheisiin löytyy tietysti syy ja Poirot päätyy tutkimaan tavaroiden omituisia katoamisia Neiti Lemonin sisaren työpaikalle, opiskelijoiden asuntolaan. Pian Poirot ymmärtää näennäisesti viattomien tapahtumien takana olevan jotain kovin synkkää ja rikollista, eikä murhakaan anna odottaa itseään.

Lukijana: Jukka Pitkänen 

Hercule Poirot saa vuonna 1934 kuuluisalta tiedemieheltä pyynnön saapua kuljettamaan salainen räjähdysainekaava turvaan tutkijan maaseutukodista puolustusministeriöön. Hänen saapuessaan paikalle on kaava kuitenkin kadonnut ja epäilyksenalaisina niin tiedemiehen poika vaimoineen, kirjava joukko muita sukulaisiai kuin vieraaksi yllättäen saapunut italialaismies.

Tiedemies järjestää varkaalle tilaisuuden palauttaa kaava tutkinnan ja skandaalin välttämiseksi, mutta kohtaakin kuoleman. Hercule Poirot pääsee käyttämään pieniä harmaita aivosolujaan keksiäkseen, miten murha tehtiin ja kuka on syyllinen.

Lukijana : Lars Svedberg

Neiti Marplen ystävätär pyytää häntä katsomaan sisarensa perään. Jotain outoa on tekeillä nuorien rikollisten kuntoutuskeskuksessa, jota sisar aviomiehensä kanssa johtaa.

Neiti Marple matkustaa paikalle ja sitten tapahtuu murha. Epäillyistä ei ole pulaa ja perheen sukulaissuhteet ovat juuri niin monimutkaisia ja sotkuisia kuin vain voi visaiselta dekkarijuonelta odottaa.

Lukija: Lars Svedberg 


Kaikki neljä dekkaria ovat täynnä herkullisia henkilöhahmoja italialaisesta hurmurivakoojasta skitsofreniasta kärsivään nuorisorikolliseen. Christien kirjoissa on jotain ihanan ajatonta ja hurmaavaa, vaikka aiheena onkin murha.

Lars Svedberg on ikisuosikkini äänikirjojen lukijana, mutta Jukka Pitkänen on vallan mainio omissaan. Heissä on jotain samaakin ja molempien ääni ja lukutapa sopivat oivasti perinteisiin dekkareihin.

Klassikkodekkareita äänikirjanautintona

Viikonloppuna juuri kirjailin hömppälukemisista ja kysäisin samalla Instagrammin puolella, kumpia mieluummin otetaan laiturilukemistoon, dekkareita vai hömppää. Arvaatteko vastauksen ?

Mielipiteet jakautuivat ihan tasan 50 - 50!
Mikäs siinä. Minäkin oikeastaan luen kesällä mielelläni kumpia vaan ja luulenpa molempien lajien olevan omiaan kesälukemiseksi ainakin osittain sen takia, että niillä on kyky kiinnostaa tarpeeksi, jotta todellisuus katoaa. Sitä uppoaa tarinaan niin, että hetken on jossain ihan muualla.  Toki muillakin kirjoilla tämä kyky on, mutta ehkä se on kaikkein helpoiten löydettävissä näissä kahdessa genressä, vai mitä tuumitte?

Ja kyllä se vaan on niin, että klassikot ovat klassikoita hyvästä syystä. Olen viime aikoina kuunnellut kaksi dekkarikaanonin tyylipuhdasta edustajaa ja nauttinut. Molemmat toimivat niin työmatkoilla ajanvietteenä, kuin kotitöitä sulostuttamassa. Olenpa istunut luurit korvissa illalla sohvallakin, kun yleensä silloin tartun Koboon tai painettuun opukseen.

Agatha Christie: Vaarallinen talo 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana  Lars Svedberg 

Christie nyt on aina Christie ja Lars Svedbergin lukemana nousevat nämä dekkarit vielä pykälää korkeammalle minun suosikkiasteikollani.

Poirot on mielestään eläkkeellä ja lähtenyt Hastingsin kanssa viettämään leppoisaa vapaa-aikaa merenrantahotelliin. Hotellin lähettyvillä on vanha talo ja Poirot tutustuu sattumalta sen emäntään. Nuori nainen on lähiaikoina pelastunut kummallisista onnettomuuksista ja pian mestarietsivä ottaa tehtäväkseen pelastaa hänet murhaajan yrityksiltä.

Olen kirjan toki lukenut joskus aiemminkin, mutta huterapäinen kun olen, ei minulla ollut kuin hämärä aavistus syyllisestä. Aavistus toki osoittautui oikeaksi, mutta se ei haitannut kuuntelun nautintoa. Tässä kirjassa ratkaisu ei ole se tärkein, vaan millaisilla käänteillä sinne saavutaan.

Kuten niin usein muissakin dekkareissaan, Christie on parhaimmillaan kuvatessaan henkilöhahmoja ja pyörittäessään epäiltyjen piiriä tapahtumasta toiseen. Toki joukossa on pieniä epäloogisuuksia, mutta noin kuunnellessa niihin ei edes ehdi kiinnittämään huomiota.

P.D.James : Dalgliesh ja kuolema 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Markus Niemi 

Yhdessä vaiheessa työuraani lensin Brysseliin vähintään kerran viikossa. Kotiinpalatessa pysähdyin aina lentokentällä kirjaostoksille ja voinkin kertoa, että P.D.Jamesin ja Ruth Rendellin kirjat ovat pituudeltaan noin Brysseli-Arlanda-Turku matkan pituisia. Yleensä luin vauhdilla viimeisiä sivuja koneen pyörien tömähtäessa Turun kentän asfalttiin.

Tämänkin klassikon olen ehkä jossain kohtaa noina kiireisinä vuosina tullut lukeneeksi, mutta en ensi katsomalla löytänyt hyllystä, eikä minulla ollut oikein mitään mielikuvaakaan, joten pääsin kuuntelemaan tarinan freesinä.

Jos Agatha Christie on perinteisen "who dunnit" - dekkarin kuningatar, on P.D.James ihan omaa luokkaansa kiemuraisten ja juonellisesti välillä ihan muuta kuin dekkaria muistuttavien rikosromaanien mestari. Tässäkään kirjassa ei edes tiedetä rikoksen tapahtuneen jossain puolivälissä.

Alan Dalgliesh on luullut kuolevansa leukemiaan, mutta diagnoosi osoittautuukin vääräksi. Kuoleman läheisyys saa poliisitarkastajan epäilemään haluaan jatkaa ammatissaan ja hän päättää lähteä Dorsetiin tapaamaan isänsä vanhaa kappalaista, joka on pyytänyt apua mieltään painavan asian selvittämiseen.

Kuolema kuitenkin tuntuu seuraavaan Dalglieshiä myös syrjäiseen parantolaan, jonka pappina hänen isä Baddeley on ollut viime vuodet. Tahtomattaan hän joutuu sekaantumaan uskonnollisia elementtejä ja modernia sairaanhoitoa yhdistävän laitoksen kiemuraisiin ihmissuhteisiin ja yllättävien kuolemien vaikutuksiin.

Kirjan tunnelma vaihtelee kirpakan ihmiskuvauksen ja epätodellisen, lähes yliluonnollisen tunnelman välillä. Lukija ei ihan helposti arvaa, miten juttu lopulta ratkeaa, mutta pysyy mukana koukussa koko matkan.

P.D.James on juurikin niin hyvä kuin muistin ja Markus Niemi oivallinen lukija. Hän saa tarinan eläväksi ilman sen kummempia kommervenkkeja ja kuuntelin useita pitkiä rupeamia. Ajomatka Turusta Espooseen sujui jouhevasti ja väsymättä, kun korvassa Dalgliesh pohti kuolemantapausten yhteyksiä toisiinsa.


Ehdottoman suositeltavia molemmat laiturinnokkaan niille, joiden lempilaji kesällä keikkuu sinne dekkarien suuntaan. 

Rikos yhdistää

Agatha Christie : Rikos yhdistää 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Oi kyllä - klassinen dekkarityyli, lyhyitä tarinoita ja sitä vähän vanhahtavaa huumoria. Olen aina tykännyt Agatha Christien Tommy & Tuppence -kirjoista ja tämä kokoelma lyhyitä rikostarinoita on varsinainen herkkupala.

Tommy ja Tuppence ovat naimisissa, Tommy on edelleen töissä tiedustelupalvelussa, mutta elämästä on tullut tasaista ja, niin, tylsää. Sitten Tommyn pomo pyytää pariskuntaa esiintymään yksityisetsivätoimiston omistajana ja tämän sihteerinä. Kyseistä toimistoa epäillään kansainvälisen vakoiluporukan kulissiksi ja nyt pitäisi saada kiinni itse pääjehu. Isoa kalaa odotellessa selvitellään sitten monia vähän pienempiä juttuja.

Eiväthän nämä tarina monimutkaisuudessaan ole mitään maailman mielenkiintoisimpia, eikä jännityskään ole hiuksia nostattavaa, mutta näissä tarinoissa on jotain vastustamattoman hyväntuulista. Ne ovat ajalta, jolloin dekkareissa ei veri roiskunut ja maailma oli vielä jotenkin viattomampi.

Tuppence ei ole ihan tyypillinen avustava naisihminen, vaan osoittautuu monessa kohtaa miestään nokkelammaksi, eikä myöskään turhista kirkaise tai muuten naisellisesti värise pelosta. Virkistävää. Toki hän on aikansa tytär, eikä suuria raja-aitoja näissä tarinoissa feminismin puolesta kaadella. Tommy taas on herttainen miekkonen, sellainen kunnon poika, jonka kanssa elämä on turvallista muttei turhan tylsää. Mukavia henkilöitä, joiden seurassa viihtyy. Tähän lisää roistot, jotka ovat oikeasti melkein kliseisen ilkeitä ja useimmiten vähän tyhmiäkin, ja herttaiset asiakkaat sekä monessa tarniassa ripauksen romantiikkaa ja ollaan kevyen, muttei liian "tyhmistävän" viihteen parissa. .

Ihan mahtavaa hyvänmielenlukemista siis. Yksi tällainen tarina juuri ennen nukkumaanmenoa takaa miellyttävän unennäön. Minä ainakin tykkäsin ja kesäkirjaksihan tämä tällainen ihan ehdottoman sopiva.

Idän pikajuna eli kun Poirot lottoaa

Agatha Christie: Idän pikajuna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana Lars Svedberg

Edelleen dekkaria, edelleen Agatha Christietä äänikirjana, edelleen Lars Svedberg - hänen lukemanaan jaksaa kuunnella ja seurata hiukan heikommankin Poirotin.

Mies puukotetaan Idän pikajunassa. Edellisenä päivänä tämä oli turhaan pyytänyt Poirotia henkivartijakseen, Tämä kieltäytyi, koska ei pitänyt miehen ulkonäöstä. Vähitellen käy ilmi, että Poirot oli tulkinnut oikein.

Junavaunu on täynnä erilaisia ihmisiä ja Poirotin on ponnistettava harmaat aivosolunsa äärimmilleen selvittääkseen monimutkaisen rikoksen - ei kun arvatakseen jutun toisensa jälkeen. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja tietysti juonikin, tavallaan. Minua vain häiritsee tässä kirjassa se, miten Poirot ei monessa kohtaa varsinaisesti ratkaise mitään. Hän vain arvaa ja sitten ihmiset nyökyttelevät hänen viisaudelleen. Pah. Lottoan minäkin joka viikko.

Silti kuuntelin tämän varsin tyytyväisenä loppuun saakka. Osansa on toki taitavalla lukijalla, mutta kyllä tämä pienistä heikkouksista huolimatta on silti ihan ehtaa Christietä. Stereotyypeilleen uskolliset henkilöhahmot ovat oikeasti aivan mahtavia. Intiasta palaava suoraselkäinen eversti, vahvaluonteinen ja viileä kotiopettajatar, venäläinen kopea ruhtinatar, touhottava ja joviaali junayhtiön johtaja... herkullisia hahmoja riittää.

Eniten kuitenkin pidin tässäkin junasta, matkasta ja suljetun maailman tunnusta junan käytävillä. Tunnustan, että aivan ehdottomasti haluaisin joskus päästä matkustamaan perinteisellä, vanhalla idän pikajunalla Pariisista, jollei nyt aivan Istanbuliin, niin ainakin Venetsiaan saakka.  Viettää aikaa noissa vanhoissa vaunuissa, syödä ravintolavaunussa valkoisten pöytäliinojen päältä ja nauttia ylellisestä joutilaisuudesta lukien ja kanssamatkustajia tarkkaillen, siinä yksi minun unelmamatkoistani. Oi että, joskus vielä...

Neiti Marplen viimeinen juttu

No niin, jospa sitä yrittäisi kirjoittaakin jotain. Tämä pääsiäisloma alkoi pitkäperjantain päänsäryllä, joka pakotti pysymään silmät kiinni ja sängyn pohjalla ihan koko päivän. Liekö tuo sitten sattumaa vai tunnollisen työntekijän merkki, kun vapaalla sairastaa, mutta ainakaan en saanut tehtyä yhtään mitään pitkästä listasta kotihommia ja kivojakin juttuja, joita perjantaiksi olin varannut. 

No, tänään on päivä uusi ja lankalauantai. Katsotaan, miten käy. Ainakin voisin taas vaihteeksi hehkuttaa äänikirjoja, Lars Svedbergiä ja Agatha Christien dekkareiden lumoa 

Agatha Christie : Neiti Marplen viimeinen juttu 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

lukijana: Lars Svedberg

Neiti Marple on ehkä iäkäs, mutta ihan yhtä skarppi kuin aina. Tämä on viimeinen neiti Marplesta julkaistu juttu, muttei onneksi mikään "jäähyväistarina". Agatha Christie oli kirjan kirjoittanut toisen maailmansodan aikaan nimenomaan neiti Marple tarinoiden päätökseksi. En ihan tarkkaan tiedä, miksi. Ehkä siksi, että kirjassa neiti Marple on entistä iäkkäämpi ja hänellä on vyöllään jo useamman murhaajan päänahka. Marplet ovat kaikki hyviä, mutta tämä taitaa kuitenkin olla yksi suosikeistani. Huolimatta siitä, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt ainakin yhden tv-sovituksen, kuuntelin tarinan tyytyväisenä. Minä siis muistin murhaajan, mutta silti jaksoin innolla loppuun saakka. Se kertoo jo jotain.

Ainakin se kertoo hyvin kirjoitetusta tarinasta, jonka juonen kiemuroihin ei kyllästy. Gwenda saapuu Uudesta Seelannista Englantiin etsimään taloa. Erään kylän läpi ajaessaan hän tuntee vetoa vanhaan rakennukseen ja ostaa sen. Talo tuntuu tutulta ja kummallisesti Gwenda huomaa tietävänsä siitä asioita, jotka eivät näy paljaalla silmällä. Kummitteleeko talossa vai onko juttuun jokin arkisempi syy?

Syitä tietysti löytyy ja tutkimukset vievät yhä hurjempiin paljastuksiin. Neiti Marplen neuvo "ei pidä herättää nukkuvaa murhaa" osoittautuu oikeaksi, vaikka eiväthän nuoret vastanaineet vanhan neidin ohjeita tietenkään seuraa. Epäiltyjä on liuta, vaikkei uhrin olemassaolostakaan ole varmuutta, mutta lopulta kaikki tietenkin selviää. Tietenkin, eihän tämä muuten olisi neiti Marple-tarina. 

Hyvän tarinan lisäksi vaaditaan kuitenkin muutakin, jotta minut saa pysymään tutun jutun parissa. Tällä kertaa siihen vaikutti (tietysti) myös äänikirjan lukija. Lars Svedbergin lukemana taitaisin kuunnella puhelinluettelonkin tyytyväisenä pariin kertaan. Nämä Svedberg-Christiet ovat oikeita aarteita. Oikein harmittaa, että olen tainnut ne kuunnella jo kaikki, tai ainakin melkein. 

Muillekin Svedberg-faneille  muuten vinkkinä myös Sinuhe egyptiläinen - äänikirja. Äärimmäisen hyvä sekin. Nousee siinäkin tuttu klassikko aivan uusiin sfääreihin hyvän lukijan kertomana. 

(Jos muuten haluaa kuunnelmatyyppisenä Sinuhen, niin siitä on Elisa Kirjassa nyt tarjous päällä - itse en ole tuota kuunnellut, mutta sinänsä kiinnostava muoto tuokin)  

Oh Hercule! Ja kaikki ne vahvat naiset!

Maisema metrosta maan päällä

Agatha Christie : Herkuleen urotyöt
äänikirjan lukijana Lars Svedberg
oma ostos Elisa Kirjasta 

Pitää sentään hehkuttaa työmatkojeni seuralaista, jonka sankarillisuus on kertakaikkisen viihdyttävää. Varsinkin Lars Svedbergin lukemina ovat Herkuleen urotyöt muuttavat yleensä vähän työläältä tuntuvan siirtymisen kotoa toimistolle ja takaisin siksi paljon puhutuksi "omaksi laatuajaksi". Työssäkäyvällä äidillä sitä ei liikaa olekaan.

Monsieur Poirot päättää toistaa antiikin Herkuleen urotyöt. toki omalla alallaan ja jäljittelemättömällä tavallaan. Englantilainen yhteiskunta, herkulliset stereotyypit, mielikuvitukselliset tarinat ja ennen kaikkea lyömätön belgialainen salapoliisi ovat sellainen cocktail, jota ainakin minä nautin vähän turhankin isoina ahmaisuina. Kirja loppuu aina vähän kesken. Myönnän myös olleeni viime päivinä ehkä vähän epäsosiaalinen lounastauoilla...

Lisäksi tulin oikeastaan näin vasta naistenpäivänä ajatelleeksi, että Agatha Christie kirjoitti oikeastaan aika feminististä tekstiä.

Ai, miten niin?

No, Herkuleen urotöissäkin Mr Poirot on ehkä päähenkilö, mutta erittäin usein hänen erinomaisuutensa heijastuu jonkin feminiinisen voimakkaan hahmon pinnasta. Kyseisessä hahmossa on aina tarpeeksi karaktääriä, jotta Poirotin ylivoimaisuus saa sen kaipaaman vastapainon. Tarinoista löytyy taitava naispuolinen taidevaras, peräänantamaton morsian, pari harpyijaa, ylevä pääministerinvaimo ja monia muita ihastuttavan vahvoja naishahmoja.

Christien tarinoiden naiset voivat olla kamalia vanhoja kääkkiä, julmasti muista hyötyviä rikollisia, taitavia roolipelaajia tai ihanteellisen korkeaselkäisiä rouvia, mutta yleensä heillä kaikilla on voimakas tahto ja taitoa myös viedä haluamansa asiat eteenpäin.

Sellaisiahan me naiset olemme, vai mitä?

Hyvää naistenpäiväniltaa!

Aamutunnelmaa ja kuunnelmaa

Onko mitään ihanampaa kuin istahtaa hiljaisena aamuhetkenä sohvannurkkaan kirjan kanssa? Lapset vielä nukkuvat, kaikki mahdolliset kynttilät on sytytetty ja jouluvalot kimmeltävät niin kuusessa kuin pitkin kirjahyllyjä. Ulkona myrskyää. Tuuli minut viideltä herättikin paiskomalla jotain tosi kolisevaa katon peltireunaan.

Siinä se ongelma onkin, nousin jo viideltä ja silmät lupsivat kirjan sivujen yllä. Nukkumaan ei raaski mennä, sillä hiljaisuus on harvinaista herkkua, Mikä siis avuksi? No, äänikirja tietenkin. Volyymi niin, että juuri kuulee, muttei kovasti kuulu ja sitä voi nauttia aamun tarinahetkestä autuaasti silmät kiinni. Onneksi isäntäkin on hereillä niin ei haittaa, vaikka kynttilät hetkeksi jäisivät yksinään palamaan.

Tosin tämä tarina ei varsinaisesti nukuta. Agatha Christien Paddington 4:50 on taattua Miss Marplea. Juoni etenee tutun verkkaisesti, mutta virkistyksestä pitää huolen versio. HelMet Overdrivesta löytyy nimittäin BBC:n tuottama kuunnelma, jossa kirjaa ei varsinaisesti lueta. Kyseessä on kuunnelma ja BBC takaa laadun. Ihanaa englantia ja mahtavia ääninäyttelijöitä. Juuri sopivaa lomaviihdykettä.

Miss Marple saa vieraakseen hyvän ystävänsä. Vierailu tosin alkaa vähän oudoissa merkeissä, sillä ystävä uskoo varmasti nähneensä junan ikkunasta murhan. Ongelmana on, että ruumista ei löydy, eikä muutenkaan mitään outoa näytä tapahtuneen. No, arvaatte kuinka tässä käy. Miss Marple ryhtyy tutkimaan asiaa, eikä aikaakaan, kun löytyy kuollut nainen. Juoni kiemurtelee ja kaartelee ja epäilykset kohdistuvat milloin keneenkin. Ihanaa!

Syliin vielä konvehtirasia, tai jäljellä oleva pieni fudge-kulhollinen ja joululoman nautinto on taattu.

Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?

"Taas joku murhattiin. Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?!"

Ei, en ole sekaantunut mihinkään hämäräperäiseen. Kunhan vietän työmatkani nykyään kulkuvälineestäni kaukana, tai siis, kroppa on paikalla, mutta mieli jossain aivan muualla. Varsinkin dekkarit tuntuvat sopivan tähän arjen äänikirjaeskapismiin todella hyvin, eikä tässäkään tekniikassa mikään voita kuningatar Agathaa. Jotenkin tuo leppoisa rytmi ja englantilainen maaseuturomantiikka rentouttaa ennen ja jälkeen työpäivän, paitsi tietysti silloin, kun sattuu saapumaan toimistolle huonossa kohtaa tarinaa - juuri murhan jälkeen.

Olen kuunnellut useammankin Christien äänikirjana, mikä ei säännöllisille blogilukijoille taida tulla enää yllätyksenä. Itse asiassa viime vuotiset Christie-kokemukseni taitavat pääsääntöisesti olla äänikirjoja! (täältä löytyy muutama)

Dekkariviikko alkaa siis hyvinkin klassisissa merkeissä.


Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa 
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirja : lukijana Pekka Autiovuori

Tässä viimeisimpänä kuuntelemassani ei kuitenkaan oltu englantilaisessa maalaiskylässä vaan kuumalla aavikolla. Murha Mesopotamiassa on varmaan kaikille Christien tuotantoa vähänkin tunteville hyvinkin tuttu tarina, niin kirjana kuin tv-sarjan jaksonakin. Minusta se on yksi parhaita Poirot -tarinoita. En oikein edes tiedä miksi, mutta jotenkin tunnelma kirjassa on juuri sellainen pikkuisen painostava, että tarinaa seuraa mielenkiinnolla. Sama toistui taas äänikirjassakin. Minä muistin (suurin piirtein) juonen ja henkilöt, mutta silti uppouduin kerrontaan ja seurasin juonen etenemistä mielenkiinnolla.

Lukijana ei tällä kertaa ollut Lars Svedberg, vaan Pekka Autiovuori. Alussa minulla oli pieniä vierotusoireita, mutta kyllähän tässäkin lukijaa kuunteli. Ainoa minua luennassa tosissaan häiritsevä seikka oli ranskan ääntämys - sitä ei kyllä parhaalla tahdollakaan voinut pitää edes belgialaisena...

Tarina alkaa Christiemäiseen tapaan kuvauksella ihmisistä ja miljööstä. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitajatar, joka sattumalta joutuu tapauksen todistajaksi. Hänet palkataan seuraneidiksi arkeologisen retkikunnan johtajan vaimolle, jonka hermot ovat pettäneet ja joka pelkää... jotakin. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi ja paikalle kutsutaan Hercule Poirot, joka säälimättömästi käy läpi kaikki retkikunnan jäsenet. Luurankoja löytyykin sieltä ja täältä, ja lopulta paljastetaan itse diabolisen juonen kutonut murhaajakin.

Christie hahmottelee taas taitavasti erilaisia henkilöitä. Tehokas ja rationalistinen sairaanhoitajatar, vaimoaa intohimoisesti rakastava johtaja, epämääräisen outo jesuiittamunkki, ikkunoista kurkisteleva muukalainen ja monet muut, luovat totutun rikkaan ihmiskudelman. Lisäksi huomaa Christien itsekin matkustaneen arkelogisilla tutkimuspaikoilla, niin elävästi hän kuvaa siellä vallitsevaa toimitaa ja tunnelmaa, perin englantilaisesti tietenkin - tai ainakin tunnelma on juuri sellainen, jollaiseksi sen voisin kuvitella kirjojen perusteella...

Toki muutkin dekkarit kuin Christiet toimivat äänikirjoina. HelMet Overdrive tarjoaa mukavan valikoiman englanninkielistä kuunneltavaa myös tästä tyylilajista. (Esim. The Silent Sister tai Beautiful Mystery) ja Elisa Kirjasta dekkareita löytyy äänikirjoina suuri valikoima, varsinkin suomalaisten genren edustajien ihailijoille!

Dekkariviikko siis alkaa tänään. Kannattaa kierrellä kirjablogeja - nyt on kuulkaas dekkaria luvassa!

Ja kaikkea muuta - dekkariviikkojuttuja täällä.

Christietä kuunnellessa

Agatha Christie: Syyttävä sormi ja Askel tyhjyyteen 
Omia ostoksia Elisa Kirjasta
Äänikirjojen lukijana Lars Svedberg 

Christietä kuunnellessa eivät työmatkat tunnu miltään, varsinkaan lukijan ollessa Lars Svedberg. On se kumma, miten joku saa tarinan kuin tarinan elämään. Tällä kertaa kuuntelin hänen lukemanaan tyytyväisenä kaksi Agatha Christietä peräkanaa. Toisen vähän tutumman ja toisen, jonka tarinaa en anakaan äkkiseltään muistanut koskaan edes lukeneeni.

Syyttävä sormi on yksi noita dekkareita, jotka jostain syystä tulevat jatkuvasti vastaan. Ne lukee / katsoo telkkarista tai kuuntelee sujuvasti ja sitten tekee saman uudelleen ihan tyytyväisenä, vaikka puolessa välissä viimeistään yleensä muistaa murhaajankin. 

Lymstockin kylässä alkaa liikkua nimettömiä kirjeitä,joissa vastaanottajia mustamaalataan räikeästi. Yleinen mielipide ja poliisi syyttävät kirjeiden kirjoittajaksi "jotakuta yksinäistä ja seksuaalisesti turhautunutta vanhapiikaa". Sitten tapahtuu itsemurha ja inhottavat kirjeet muuttuvat joksikin paljon ilkeämmäksi. Paikalle tarvitaan Miss Marple, jotta diabolinen juoni paljastetaan ja kirjeiden oikea kirjoittaja löytyy. 

Kertojana kirjassa on lento-onnettomuuden seurauksista kylään toipumaan muuttanut Jerry Burton. Hän onkin ihanan suoraviivainen ja maskuliininen päähenkilö. Viehättävän urbaanin sisarensa kanssa Burton muodostaa mielenkiintoisen kontrastin englantilaisen kylän perushahmoja vasten. Kylästä löytyvät hajamielinen pastori ja hänen eksentrinen vaimonsta, naistoimikunnan puuhanainen, luotettava lääkäri, levoton nuori tyttö sekä tietysti palveluksessa olevat arkkityypit töykeästä, mutta pätevästä taloudenhoitajasta sisäkönhupakkoon. Herkullista. Miss Marple on itse asiassa kirjassa mukana vasta ihan lopussa, vaikka sitten tietysti onkin varsin keskeisessä roolissa ratkaisun hetkellä. 

Juonen yllätyksellisyydestä en oikein voi sanoa mitään, kun itse muistan lukukertojen jälkeen syyllisen jo aika alkuvaiheessa, mutta olettaisin sen kiemuroiden olevan uudelle lukijalle varsin mielenkiintoisia. Pidän myös tarinan romanttisesta osuudesta, vaikka vähän nykynaista kai asetelma vihlaiseekin. Kaikkiaan kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja viihdyttävä kirja. 

Äänikirjana Syyttävä sormi, niin kuin Christiet yleensä, vaatii hiukan keskittymistä. Ihmisiä on paljon ja tarina polveilee. Pitää olla tarkkana, ettei tipahda kärryiltä. Onneksi kirja on sen verran mielenkiintoinen, että huomio ei ihan heti herpaannu. 

Askel tyhjyyteen puolestaan ainakin tuntui luettuna minulle ihan uudelta tuttavuudelta. Hämärästi olen muistavinani jotain tätä muistuttavaa televisiosta nähneeni, mutta se taisi olla sellainen vähän muunneltu ja muokattu versio, johon oli ympätty Poirot tai joku muu vakiopää mukaan. En nimittäin kuollaksenikaan muistanut, mikä kuvio tässä oikein oli kyseessä. 

Itse asiassa pidin kovasti tässä kirjassa juurikin siitä, että päähenkilöinä oli raikkaasti muita kuin Christien klassikohahmoja. Pastorin neljäs poika Bobby ja lady Frankie ovat varsin epätodennäköinen pari etsivänhommiin, mutta hyvinhän tuo näyttää silti sujuvan. Tiukkoja paikkoja ja lennokkaita päätelmiä riittää luvusta toiseen. 

Kaikki alkaa, kun Bobby löytää kallion reunalta pudonneen miehen. Tätä ei voida enää pelastaa, mutta ollessaan miehen kanssa kaksin, Bobby ehtii kuulemaan kuolevan viimeiset sanat: " Miksi he eivät pyytäneet Evansia?". Kun miehen taskussa ollut valokuva katoaa, haistaa Frankie palaneen käryä ja laittautuu johtolankojen perässä kuolleen miehen luokse saapuneen herrasmiehen kotitaloon. 

Matkan varrella on hauska seurata Frankien ja Bobbyn mitä villeimpiä spekulointeja huumekauppakoplista ja tohtori Frankestein-tyylisestä parantolasta. Loppuratkaisu on sitten tietysti kaikkia mielikuvituskäänteitä hurjempaa, enkä ainakaan minä kyllä keksinyt etukäteen yhtään lopullista kuviota. 

Kirja on Christiemäisen ihastuttava kuvaus myös aikansa englantilaisesta elämästä, toki vähän sieltä ylemmän luokan näkökulmasta. Pelkästään sen takia tätä jo kuuntelisi. Kun mukaan laskee vielä rakastettavat päähenkilöt, mielenkiintoiset muut hahmot ja James Bondinkin välillä toiseksi jättävät juonenkäänteet, on lukukokemus varsin viihdyttävä. Lisäksi mukana on se ihana romantiikan väre, jonka Dame Christie niin taitavasti juoniinsa usein punoi. Sen verran luokkatietoinen taisi Christie kuitenkin olla, että vähän epätasapainoinen pari päätyy vaihtamaan toiselle mantereelle, vai onkohan kyse sittenkin vain hyvistä nuorenparin tulevaisuudennäkymistä? 

Niin, ja mikäs siinä nyt on, että Bobbykin on entinen laivaston mies? Pelkkiä entisiä armeijatyyppejä kaikki sankarit näissä romaaneissa.

Yhdenlainen klassikkopäivä

Anni Polvan syntymästä on tullut kuluneeksi 100 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi kirjabloggaajat tempaisivat ja tänään voi lukea tempauksen satoa eri blogeissa. Listan osallistujista löytää Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Minäkin olen osani Polvan kirjoista aikoinani lukenut. Tiina-sarjan taisin kahlata ihan kokonaisuudessaan ja salaa toivoin olevani yhtä reipas, ja löytäväni oman Juhani. Tähän haasteeseen en ehtinyt mukaan - Tiina-kirjat ovat edelleen lapsuudenkotini hyllyssä. Olen myös keskittynyt vähän toisenlaiseen klassikkoon tässä alkuvuonna sillä äänikirjanani oli Agatha Christien Aikataulukon arvoitus. Bloggaajien kirjoituksissa on kuitenkin kerrottu monestakin Polvan kirjasta, joita en ole sattunut lukemaan. Asia pitänee korjata ja edessä kirjastoreissu.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta (voimassa vielä tänään) 
Lukijana iki-ihana Lars Svedberg

En muista olenko tätä koskaan aikaisemmin lukenut, todennäköisesti kyllä. Sen tiedän, että olen nähnyt jakson Poirot-elokuvista, jossa ABC-rautatieaikataulun tekopaikalle jättävää murhaajaa jahdattiin antaumuksella. Häpeäkseni täytyy myöntää, että en muistanut tekijää kuin hämärästi. Sen muistin, että kiemuroita ja henkilöitä oli mukavasti.

Tarina alkaa, kun Poirot saa kirjeen, jossa kerrotaan jotain "jännittävää" tapahtuvan Andoverissa. Kyseessä on tietysti murha. Vanharouva Ascher surmataan kauppaansa. Seuraava kirje ohjaa Poirotin (ja Scotland Yardin) Bexhilliin sitä seuraava Churstoniin ja, arvasitte oikein, kussakin kaupungissa murhan uhrin sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin kaupungin nimi. Kuka oikein leikittelee Poirotin kanssa ja millainen sairas mieli voi valita uhrinsa aakkosten perusteella?

Tämä on taattua Chrstietä. Henkilöhahmot ovat herkullisia ja juonenkäänteet mielenkiintoisia. Loppuratkaisu ehkä hivenen Poirotmaisen helposti ilmaantuva, mutta siinähän on osa näiden klassikoiden viehätystä. Äänikirjana tässä pysyi hyvin perillä tapahtumista, sillä henkilöiden määrä on mukavan rajallinen ja he ilmaantuvat mukaan loogisessa järjestyksessä. Lars Svedberg on lukijana tunnetusti mahtava.

Tätä kuunnellessa tuli todettua myös äänikirjojen mukavuuden vaara. Kuuntelin tarinaa lomapäivän iltapäivällä. Ulkona oli surkea keli ja olo väsynyt. Siinä sohvannurkassa raukeana loikoillessani jouduin kuuntelemaan lopun kolmeen kertaan, ennen kuin kuulin, kuka se murhaaja oikein olikaan. Nukahdin nimittäin aina juurikin kriittisellä hetkellä...

Uutta Poirotia lukemassa

Sophie Hannah : Nimikirjainmurhat
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta, äänikirjan lukijana Lars Svedberg

Uusi Hercule Poirot -kirja kuulosti ensin miltei pyhäinhäväistykseltä. Poirotien kirjoittaja oli Agatha Christie ja sillä hyvä. Luin kuitenkin Sophie Hannahilta yhden kirjan silkasta uteliaisuudesta ja kun se nyt ei varsinaisesti ollut huono, uskaltauduin myös tarttumaan Nimikirjainmurhiin.

Valitsin äänikirjan, koska minusta Agatha Christietkin ovat muutenkin sopineet varsin mainiosti äänikirjamuotoon. Toisena syynä: "koska lukijana Lars Svedberg". Svedberg tekee tässäkin laatutyötä. Kyllä hän osaa.

Itse kirja oli, no... Christiemäinen, mutta ei sitten kuitenkaan. Tuntuu vähän siltä, että Hannah on autenttisuutta etsiessään kärjistänyt tiettyjä piirteitä, jotka eivät välttämättä olisi korostusta tarvinneet. Poirot on kaikkitietävä, kuten Christielläkin, ja salailee tajuamiaan seikkoja mustasukkaisesti, mutta Hannhin kirjassa hän on jo melkein ilkeä kaikessa opettavaisuudessaan ja salamyhkäisyydessään. Christiellä hän sentään oli aika lempeä tovereilleen, mutta tässä kirjassa Poirot osoittautuu masentavaksi mentoriksi - tai sitten Catchpoolella vain on erityisen huono itsetunto. Samoin hiukan ärsyynnyin tarinan venytettyyn loppuun. Toki Poirot pitää murharatkaisun esittelysessioita Christienkin kirjoissa. Nehän ovat oikein hänen tavaramerkkinsä. En vaan muista, että ne olisivat olleet noin pitkiä, tai että niitä olisi ollut useampia yhdessä kirjassa.

Mutinat sikseen. Pitää varmaan lukea muutama "aito" Poirot uudestaan muistikuvieni tarkistamiseksi. Voihan olla, että upea tv-sarja on vääristänyt muistojani. En kuitenkaan usko. Eikä tämä näistä seikoista huolimatta ollut huono kirja, vaan juoni on vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikka loppuratkaisun uskottavuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Vaan eihän se ole aina ollut Christielläkään tarinoiden pääasia.

Hotellista löytyy kolme ruumista. Kaikki ovat eri huoneissa, kaikki on aseteltu kuoleman jälkeiseen "esittelyasentoon", kaikilta löytyy suusta nimikirjaimin koristeltu kalvosinnappi. Hercule Poirot on lomalla asuntoaan vastapäätä sijaitsevassa täysihoitolassa. Hän pyrkii lepuuttamaan harmaita aivosolujaan kaikilta avunpyytäjiltä ja ystäviltä, joilla on hänelle kysymyksiä. Poirot kuitenkin lähtee mielellään auttamaan samassa täysihoitolassa asuvaa Scotland Yardin nuorta etsivää ja ottaa tutkimusten johdon suvereenisti haltuunsa.

Kirjassa on Christiemäinen henkilögalleria. Siitä löytyy niin kyläpastori, juoruilija, tehokas pastorinrouva, pirtsakka ja tarkkanäköinen kahvilantarjoilijatar kuin kaunis, traaginen taiteilijatar. Puuttumaan jää oikestaan vain tarkkanäköinen vanha neiti-ihminen, jota Hannah lienee välttäneen ihan tarkoituksella. Eihän sitä nyt Poirot-tarinassa sovi olla liikaa viitteitä Neiti Marpleen. Kylämiljöö kaikessa sulkeutuneisuudessaan tosin on kirjassa tärkeässä roolissa. Samoin Christienkin suosima romanttisten väreiden tuntu on kirjassa läsnä, oikeastaan aika mukavasti, vaikka hiukan tarinsta irrallaan.

Itse asiassa on aika vaikea arvioida tätä kirjaa. Pitäisinkö siitä, jos se ei koko ajan vertautuisi Christieen? Olenko turhankin tarkka juuri siksi, että se vertautuu Christieen? Totta puhuen, taitaisin sanoa, että "kyllähän sen luki". Ei tästä olisi klassikoksi ilman Poirotia ja yhteyttä Christieen, mutta kannattaa tuo lukea ihan vaikka kuriositeettina. Vähän samalla tavalla kuin kaikki nuo Austenin romaaneja myötäävät modernit versiot.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Miten päivä voi melkein mennä pilalle ja Christien Sininen juna

Ei ihan Riviera, mutta merenrantaa kumminkin

Että sitä ihminen voikin nopeasti tottua tapoihinsa. Olen viime aikoina kulkenut busseissa kuulokkeet korvissa ja poissaoleva katse silmissä. Matkat eivät tunnu miltään, kun bussi-metro-juna-yhdistelmän aikana pääsee Sinisen junan myötä Rivieralla ratkaisemaan murhajuttua Hercule Poirotin seurassa. Puhelin + äänikirja -yhdistelmä on osoittautunut ihan voittamattomaksi. Kädet ovat vapaana, jalat kulkevat, mutta mieli seikkailee Etelä-Ranskassa ja Lontoossa. Olen ihan koukussa.

Niin koukussa, että kun tänään Sininen juna loppui jo menomatkalla, meinasi päivä mennä pilalle. Varsinkin kun huomasin, että arvonnassa voittamani Lumikko on edelleen lataamatta, samoin kuin Elisa Kirjan messutarjouksesta hankkimani Siipirikko. Ei siis kirjaa puhelimessa ! Voi kauhistus !

No, pääsin minä silti kotiinkin ja ehdin jopa pohdiskella, miten äänikirjat ovat kyllä ihan omanlaisensa lukukokemus. Tulen varmaan ikuisesti yhdistämään Christien Sinisen junan - yllätys, yllätys - matkaan ja liikkumiseen, mikä ei kirjan aihe huomioiden ole välttämättä hullumpi yhdistelmä. Samoin Haahtelan Elena vie minut jo nimenä tuuliseen venesatamaan. Ainahan kirjan lukuympäristö tai vaikka lukemisen aikana nautitut herkut jäävät mieleen, mutta äänikirjaa kuunnellessa tuo ympäristön kokemus tuntuu painuvan muistiin vielä tarkempana ja vahvempana. Ehkä siksi, että silmät voivat keskittyä muuhun kuin tekstiin.

Mitä sitten itse kirjasta voisi sanoa ? Klassikko, mikä klassikko. Tunnelmadekkarien parhaimmistoa, jonka ratkaisun olin taas onnistunut (ainakin melkein) unohtamaan huolimatta siitä, että olen kirjan vuosien varrella lukenut muutamaan kertaan ja katsonut tv-elokuvanakin. Sinisen junan murhatapaus on aina yhtä kiinnostava ja Hercule Poirot yhtä ihana. Lisäksi Lars Svedbergin ääni sopii Christien dekkariin kuin nenä päähän.

Nyt siirryn lataamaan lisää äänikirjoja puhelimeen. Eihän sitä toista kertaa voi jäädä ilman kuunneltavaa tien päälle.

Voiko dekkarikuuta viettää ilman... ?

Agatha Christie : Seitti
Saatu Elisa Kirjalta luettavaksi (ei kun siis kuunneltavaksi) ja blogattavaksi 

Siis voiko dekkarikuuta viettää ilman Agatha Christietä ? No ei todellakaan voi - ainakaan minun mielestäni. Neiti Etsivien ja Viisikko-sarjan jälkeen Agatha Christien dekkarit olivat seuraavana tutustumislistalla silloin joskus hamassa nuoruudessa. Niitä on siis vuosien varrella tullut luettua erinäisiä. Neiti Marple ja erityisesti Hercule Poirot tuntuvat jo melkein perheenjäseniltä. Erityisesti tuo muhkeaviiksinen belgialainen herrasmies, josta tehtyyn David Suchetin tv-versioon olen suorastaan rakastunut.

Tällä kertaa ei tarinassa kuitenkaan tavata ketään vanhaa tuttua sankaria tai sankaritarta vaan tutustuttavana oli alunperin näytelmäksi kirjoitettu Seitti. Siinä kaikki tapahtuu yhden illan aikana, yhdessä huoneessa. Uutuudenviehätystä lisäsi myös se, että kuuntelin kirjan äänikirjana. Esitysmuoto sopiikin tarinaan hurjan hyvin ja Lars Svedbergin tapa lukea oli juuri oikea. Hän vain luki kirjaa, sen kummemmin äänellään konstailematta, mutta silti henkilöhahmojen tapa puhua ja olemus välittyi kuuntelijalle. Silittäminen ja rikkaruohojen kitkeminen olivat yllättävän houkuttelevaa puuhaa, kun samalla saattoi mielessään seurata jännittävää näytelmää.

Tarina onkin Christiemäisesti täynnä yllättäviä käänteitä ja henkilöhahmoista paljastuu monenmoista. Clarissa Hailsham-Brown ja hänen ulkoministeriössä työskentelevä aviomiehensä odottavat tärkeitä diplomaattisia vieraita kotiinsa. Kaiken pitäisi olla valmiina ja julkisuuden autuaasti tietämätön tärkeästä tapaamisesta. Sitten olohuoneeseen ilmestyy ruumis ja kaikki uhkaa mennä sekaisin.

Kuten aina, henkilöhahmot ovat herkullisia karikatyyrejä. Kaunis ja vilkkaan mielikuvituksen omaava Clarissa ohjailee miehiä mielensä mukaan. Hänen miehensä Henry on pidättyväisen, englantilaisen herrasmiesvirkamiehen perikuva. Clarissan huoltaja Sir Rowley taas on juuri sellainen kuin Brittiläisen Imperiumin aikoina voisi yläluokkalaisen englantilaisen diploomatin kuvitella olevankin.

Hupaisaa, jännää ja vähän makaaberia, siis juuri sopivaa dekkarikuun kuunneltavaa. Äänikirjan kuuntelu olikin vielä hauskempaa kuin ajattelin. Tähän mennessä olen kuunnellut tasan yhden ja soittanut muutaman pojille.  Näitä pitää vielä hankkia lisää. Vähän täytyy kuitenkin vielä tuota tekniikkaa miettiä. Sisätiloissa puhelimen kaiuttimesta kuuntelu toimi ihan hyvin, mutta ulkona tarvitaan kuulokkeet. Millaiset ? - Sitä tullaan pohtimaan tämän kuun kapineessa, mutta ensin pitää vähän hankkia lisää tietoja. Isännän urheilukuulokkeet olivat yllättävän epämukavat. Liekö vika sitten kuuntelijan korvissa vai kuulokkeissa ?