Musiikkia ja muuta kulttuuria

Tämän kirjabloggaajan blogi on viime aikoina ollut vähän kirjoista vajaa. Ei vaan ole ehtinyt, ei oikein lukemaan eikä sitten kirjoittamaankaan. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö elämässä olisi ollut muuten jotain kulttuuriin viittavaa. Teatterissa tuli käytyä peräti isännän kanssa. Lisäksi viime viikolla kerittiin seuraamaan taitavien nuorten musisointia peräti kahteen otteeseen. Sekä koulun bändi-iltamaan että sitten sunnuntaina April Jazziin eli vuorossa oli Ebeli in Concert.

Oli ihan mahtavaa seurata, miten soittajat nauttivat musiikista ja esittelivät taitojaan Kyllä ovatkin taitavia. Kirppu lauloi äidin (ja muut vanhemmat) nuoruuden tunnelmiin. Ei, ei mitään humppaa... en minä sentään ihan niin vanha ole. Final Countdown se herätti ilmiselvästi yleisössä muistoja.

Tuossa yläkuvassa taas on toinen omista ylpeydenaiheistani eli esikoinen. Meinasin tuolilta pudota, kun olin niin innoissani yleisössä. Vielä ei onneksi tullut porttikieltoa seuraaviin esityksiin, vaikka teiniä vähän äidin innostus taisi hymyilyttääkin.

Toinen kulttuurikokemus liittyy pelkästään paikkaan...

Kävin nimittäin työmatkalla Turussa. Kaikkihan me tiedämme kaupungin olevan se ainoa, oikea ja alkuperäinen Suomen kulttuurin kehto, joten tokihan Aurajoen kuva kuuluu myös kirjablogiin? Vaikka vartin aamukävely tällä määrityksellä jäikin ainoaksi "kulttuurikokemukseksi".

"Auran rantamilta lähti..." ja niin edelleen.

HAUSKAA VAPPUA!

Puhuva pää eli isä ja äiti vapaalla jalalla

Teimme eilen illalla testin. Jätimme ensi kertaa isoveljet lapsenvahdeiksi siten, että emme olleet ihan kulman takana kaupassa tai kävelyllä, ja lähdimme teatteriin. Hieman jännitti, mutta pitäähän poikiin luottaakin joskus? Sitä paitsi, kotona oli kaikki hyvin vielä palatessamme paria tuntia myöhemmin - ja vanhemmat jaksoivat paremmin pikkuisen mukavuusalueeltamme poistuneina, uutta kokeneina ja virkistyneinä.

Näimme nimittäin puhuvan pään.

Janne Saarakkala : Puhuva pää  
Mad House in Ihana Baari 

Puhuva pää on tunnin esitys, jonka aikana Janne Saarakkala kertoo yleisölle kaikki päässään virtaavat ajatukset ja toteuttaa yhden tehtävän. Show on siis joka kerran erilainen, sillä kuka sitä nyt samoja ajatuksia kerrasta toiseen... (Voi ei, unohdin kysyä toistuvatko teemat ja ajatukset esitysten välillä... no, ensi kerralla)

Enimmäkseen olen käynyt katsomassa perinteistä teatteria. Siinä on käsikirjoitus, joka toteutetaan lavalla ja näyttelijät esittävät ennalta määritellyn tekstin. Tällä kertaa olivat niin yleisö kuin esiintyjä täysin Janne Saarakkalan ajatusten tai ympäriltä kuuluvien äänien varassa. Silmälappujen takaa kuulimme kaikuja muistoista, ajatuksia äänistä ja yleisöstä, muutaman mielipiteenkin...

Ensin kokemus tuntui intiimiltä, vähän ehkä nolostuttavaltakin. Eihän meidän kuulu tietää toisten ajatuksia, ei kukaan voi paljastaa noin paljon (?) Sitten huomasin epäileväni, ettemme kuulekaan kaikkea. Minun oli varsinkin vaikea uskoa, että kukaan ehtisi kertomaan ajatuksiaan tarpeeksi nopeasti. Toki Saarakkala mainitsi jo esityksessä ajatusten kulkevan useammalla tasolla, vain osa päätyy ulos kuultavaksi - ne kaikkei päällimmäisenä tiedostetut. Kysyin epäilemääni asiaa esityksen päätteeksi ja oli mielenkiintoista kuulla kuvausta ajatusten kerrostumista tai jopa siitä, miten ne jonottavat päästäkseen yleisön korviin. Tunnistin nimittäin ilmiön omasta palaverikäyttäytymisestäni. Välillä ikäänkuin varastoin ajatuksia ja asioita vedettäväksi esiin keskustelun edettyä sopivaan pisteeseen.

Mietin myös kielen etäännyttävää vaikutusta. Me olimme kuuntelemassa esitystä englanniksi, mikä toi siihen oman vivahteensa. Kysyessäni asiasta Saarakkala mainitsi ajatusten ehkä virtaavan huulilta hieman hitaammin ja toisaalta kielen muutoksen ikään kuin muuttavan häntä esiintyjänä. Olemmekohan me tosiaan eri ihmisiä riippuen siitä, millä kielellä kommunikoimme?  Ainakin ystäväni välillä näyttävät tunnistavansa jo kaukaa pelkästään elekielestäni, millä kielellä milloinkin kommunikoin. Ehkä sama pätee myös esiintyvään taiteilijaan?

Meneepäs tämä nyt pohdinnaksi. Vielä viimeiseksi kerrottakoon, että Puhuva pää on ollut lavoilla jo melkein viidentoista vuoden ajan. Ainoa muutos on Janne Saarakkalan mukaan ollut esiintyjän jännityksen tason lieventyminen.

Tykkäsin kovasti. Tekee aina hyvää, kun joku herättelee omiakin ajatuksia, vaikka sitten tajunnanvirran voimalla. Pitänee mennä katsomaan tämä vielä uudelleen jossain vaiheessa ja Mad House pitää/kannattaa ehdottomasti muistaa.

Isäntäkin tykkäsi ja lupasi lähteä mukaani vielä toistekin...

Kiitokset siis Mad House bloggaajalipusta ja Janne Saarakkala rohkeasta ja ajatuksia herättäneestä esityksestä. 


Kuva on otettu jo ennen esitystä - olimme huomattavasti sivistyneemmän näköisiä (toivottavasti) sen aikana.

Kuvalla ei ole mitään tekemistä esityksen kanssa, paitsi että me nautimme vapaalla olosta

Kuka murhasikaan rouva Holmin?

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin? 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Lukiessani kirjaa, olin alkuun jotenkin ihan varma sen tulleen kirjoitetuksi jo vuosikymmeniä sitten. Olin väärässä ja kyllähän tarkemmalla lukemisella kielen perusteellakin kai pitäisi tajuta kyseessä olevan uusi, vasta vuonna 2014 julkaistu dekkari, mutta se tunnelma ja ne ihmiset.

Tarina sijoittuu 1930-luvulle pikkukaupunkiin, jota ravisuttaa kemikaalionpitäjän murha. Kuka kumma olisi voinut haluta murhata rouva Holmin? Paikalle saapuu paikallista poliisia auttamaan myös lääninrikosetsivä Juhani Kuikka, jonka ajatukset tosin liukuvat sievien tyttöjenkin suuntaan kesken tutkimusten.

Rakkautta on ilmassa muutenkin, pieninä romanttisina ja hellinä vilauksina. Välillä mietin, että rikos ja sen selvittäminen ei ehkä tässä kirjassa olekaan niin tärkeää. Eniten nautin kaupungin silmäätekevien kuvauksista. On rehtori ja pankinjohtaja rouvineen, syntymäpäiviä juuri juhlinut apteekkari samoin rouvansa kera, maukasta kotiruokaa keittävä poliisinrouva sekä tietysti hänen tutkimusissa toimiva miehensä. Kun ihmisiin tutustutaan paremmin, alkaa itse kunkin ajatuksista ja taustasta löytyä jänniä juttuja. Niin myös rouva Holmin ja erityisesti hänen miehensä kaapeista löytyy enemmän tai vähemmän luurankomaisia hahmoja.

Toki rikostakin selvitellään ja juoni etenee aika perinteisellä kaavalla. Tämä kirja ei pelota, eikä ihan kamalasti jännitäkään ja tiedättekö mitä? Se on välillä tosi kivaa. Nykyään dekkarit tuppaavat olemaan täynnä psykologista jännitystä tai raakoja väkivaltakuvauksia. Varsinkaan viimeiset eivät minua varsinaisesti houkuta ja muutenkin on kiva rentoutua leppoisan pikkukaupungin tunnelmissa, vaikka murhasta puhutaankin.

Kuka murhasikaan rouva Holmin? - dekkari siis on mukavan autenttisen tuntuinen historiallinen dekkari, joka käy välipalasta ja lepohetkestä, vaikkei ehkä jätäkään kovin järisyttävän lukukokemuksen jälkiväristyksiä.

Kun Kobo Kolilla hajosi ja muita matkamuistoja

Sielu lepäsi ja villimpikin kiipeilijä rauhoittui maiseman edessä 

Meinasi siinä kuulkaa yhdellä matkalaisella mennä reissutaivas heti ensimmäisenä iltana pilveen, kun Kobo ei kirjalisäyksen jälkeen enää herännytkään. Yhden illan jouduin selviämään puhelimen ruutua tihrustamalla mutta sain kuin sainkin luettua Itkosen kirjaa (Anna minun rakastaa enemmän) muutamia sivuja eteenpäin.

Melkein jo tilasin seuraavaa Kobo-versiota, kun sisko ystävällisesti vinkkasi, että pistäisin pelkän latauspiuhan kiinni. Kiitos vaan! Heräsi (mokoma, pahus vieköön). En siis vieläkään saanut uutta Koboa taustavalolla. Ei silti, On kyllä hyvä laite. Palvellut uskollisesti jo neljä vuotta.

Ihan oikeasti en kyllä tällä reissulla ihan kamalasti edes ehtinyt lukemaan. Sen verran iltaisin väsytti päivän touhujen jälkeen.

Mitä tekee teini metsässä? Katselee puhelintaan tietysti. (Instasi kai kuvia äitiä odotellessaan ;-)

Olimme perheen kanssa viettämässä pitkää viikonloppua Kolilla. Aurinkoa, metsäpolkuja, upeita maisemia, siestaa, ruokaa, Afrikan tähteä kirjastobaarissa, lisää metsäpolkuja ja muuten vaan mukavaa yhdessäoloa

Break Sokos Hotel Kolin tiloissa sijaitseva kylpyläkin tuli kokeiltua. Musiikkiallas, trooppinen myrsky suihkussa, ulkopalju ja poreallas muiden muassa olivat kovassa käytössä. Näin "välikautena" myös perjantain vierasmäärä taisi olla rajallinen ja meidän ryhmä rämämme nautti Spa-tiloista ihan itsekseen. Luksusta!

Hotelli on kuin kotkanpesä kallion reunalla. Parkkipaikalta noustiin hienolla hissillä, josta maisemat eivät olleet yhtään hullummat.

Parasta oli kuitenkin luonto. Vähän pelkäsin polkujen mutaisuutta, mutta ihan turhaan. Yöpakkaset pitivät huolen siitä, että päivälläkin pohja oli vielä ihan kuljettavissa ja keväthän Kolilla on etelää perässä hankikannon verran. Eri kokoonpanolla tuli paineltua pitkin polkuja ja kallionreunoja yli tämän naisen normaalin kuntoilukiintiön, Tästäkö kipinä jatkoon?

Lasten jaksaminen pääsee aina jotenkin yllättämään. Kirppu kulki varmasti vähintäänkin tuplasti minun askelmääräni kiipeillessään polun sivussa milloin mihinkin suuntaan. Eikä tuntunut missään.

Muutenkin lapsille riitti touhua, Lätäköiden jään rikkomisesta ihanien jääpuikkojen ihailuun. Eläimiä emme luonnossa nähneet, mutta kuulimme tikan jo koputtelevan ja lintujen laulavan. Meidän kulkumme ei taida olla sitä kaikkein hiljaisinta lajia, joten suosiolla kävimme tutustumassa eläimiin näyttelyssä.

Luontokeskus Ukon näyttelyssä esitellään Kolin historiaa ihan sen synnystä saakka. Aika hurjaa meininkiä on ollut niin mannerlaattojen törmätessä, jääkausina kuin kaskitulien aikaankin. Näimme myös lyhyen videon Kolin luonnosta ja eläimistä, Opimme paljon.

Tiedättekö, mikä tai kuka on Mustarinta? 

Vihje: Se en ole minä... 

Kolille palaamme varmasti uudelleen.

Lisää Koli-juttua voi lukea myös toisen blogini puolelta.

Idän pikajuna eli kun Poirot lottoaa

Agatha Christie: Idän pikajuna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana Lars Svedberg

Edelleen dekkaria, edelleen Agatha Christietä äänikirjana, edelleen Lars Svedberg - hänen lukemanaan jaksaa kuunnella ja seurata hiukan heikommankin Poirotin.

Mies puukotetaan Idän pikajunassa. Edellisenä päivänä tämä oli turhaan pyytänyt Poirotia henkivartijakseen, Tämä kieltäytyi, koska ei pitänyt miehen ulkonäöstä. Vähitellen käy ilmi, että Poirot oli tulkinnut oikein.

Junavaunu on täynnä erilaisia ihmisiä ja Poirotin on ponnistettava harmaat aivosolunsa äärimmilleen selvittääkseen monimutkaisen rikoksen - ei kun arvatakseen jutun toisensa jälkeen. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja tietysti juonikin, tavallaan. Minua vain häiritsee tässä kirjassa se, miten Poirot ei monessa kohtaa varsinaisesti ratkaise mitään. Hän vain arvaa ja sitten ihmiset nyökyttelevät hänen viisaudelleen. Pah. Lottoan minäkin joka viikko.

Silti kuuntelin tämän varsin tyytyväisenä loppuun saakka. Osansa on toki taitavalla lukijalla, mutta kyllä tämä pienistä heikkouksista huolimatta on silti ihan ehtaa Christietä. Stereotyypeilleen uskolliset henkilöhahmot ovat oikeasti aivan mahtavia. Intiasta palaava suoraselkäinen eversti, vahvaluonteinen ja viileä kotiopettajatar, venäläinen kopea ruhtinatar, touhottava ja joviaali junayhtiön johtaja... herkullisia hahmoja riittää.

Eniten kuitenkin pidin tässäkin junasta, matkasta ja suljetun maailman tunnusta junan käytävillä. Tunnustan, että aivan ehdottomasti haluaisin joskus päästä matkustamaan perinteisellä, vanhalla idän pikajunalla Pariisista, jollei nyt aivan Istanbuliin, niin ainakin Venetsiaan saakka.  Viettää aikaa noissa vanhoissa vaunuissa, syödä ravintolavaunussa valkoisten pöytäliinojen päältä ja nauttia ylellisestä joutilaisuudesta lukien ja kanssamatkustajia tarkkaillen, siinä yksi minun unelmamatkoistani. Oi että, joskus vielä...

Silintereitä ja siipirattaita

Ilmalaivaperspektiivi - vesitornista 

Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (toim. Anne Leinonen ja Mia Myllymäki)
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi

Taas kerran on tiedossa kummaa eri kirjoittajilta. Näistä Osuuskumman (ja muiden kummakustantajien) novellikokoelmista on tullut jo ihan vakiokamaa lukulistallani. Ne ovat ideaalisia iltalukuun. Tarpeeksi mielenkiintoisia, ettei nukahda kesken tarinaa, mutta tarpeeksi lyhyitä riittävän yöunen takaamiseksi.

Silintereitä ja siipirattaita jatkaa Osuuskumman Steampunk-antologioiden sarjaa. Steampunk! Koneita ja korsetteja oli ensimmäinen, Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita toinen.

Silintereitä ja siipirattaita jatkaa tuttuun tapaan ajankuvaltaan virallista historiankirjoitusta myötäillen, mutta sopivissa kohdin vinoon vinksauttaen. Venäjällä onkin tsaaritar, joka kulkee ilmalaivoilla paikasta toiseen. Koneet hallitsevat navettaa ja ihmisille tehdään älykkäitä tekojäseniä. Menninkäiset tuottavat androidhybridejä...

Minua viehättävät nuo juonenkäänteitä kiepsauttelevat vääristymät. Ne tuovat tarinoihin yllätyksellisyyttä, joka useammin kuin kerran saa hymyn palkakseen. Jotenkin myös tuntuu, että tässä kirjassa tarinat ovat tasalaatuisia. Mieleen jäi monta hyvää. Anni Nupposen Mustan käden varjo on mielenkiintoisen tummasävyinen agenttitarina, jossa minua miellyttivät myös vahvat naiset päärooleissa. Magdalena Hain Rattaiden tanssi on jotenkin eteerisyydessään pelottava ja onhan se tavallaan aika julma. Hanna Morren Käsi kädestä yhdistelee maantierosvoja mekaaniikkalääkäreihin. Anne Leinosen Sylinterihattu pakottaa lukijankin miettimään aikatodellisuuksien linkityksiä ja kiemurtelee alusta alkuun jännällä tavalla. Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto kertoo aika perinteisen tarinan, mutta menninkäiset ilahduttavat.

Huomaan listaavani melkein kirjan jokaisen novellin, mutta eniten taisin kuitenkin pitää Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimosta. Siinä historia, löytöretket ja vähän mystiset tapahtumat yhdistyvät mahtavaan luontoon salaperäisen isoäidin tarinan myötä.

Ehdottoman luettava antologia siis. Nämä tarinat eroavat perusfantasiasta usein, paitsi tietenkin teknologian ja höyryn roolin osalta, myös siinä, että lyhyet tarinat pakottavat keveisiin vetoihin maailmojen kuvauksessa. On jännittävää seurata, miten henkilöiden toimien ja puheiden kautta pääsee sukeltamaan johonkin aivan uuteen ympäristöön. Novelleissa ei kauheasti ole tilaa kuvailulle, joten lukija joutuu tulkitsemaan ja täydentämään kuvat mieleensä.  Ihanan stimuloivaa ja viihdyttävää.

Osuuskumman kirjat eivät myöskään vie lukijaansa konkurssiin. Tämäkin kirja löytyy mm. Elisa Kirjasta alle kympillä.

Nuoruuteni Pariisi (You wish...)

Tai oikeammin minä toivoisin, Enhän minä Pariisissa ole koskaan asunut, mitä nyt muutaman kerran käynyt pikaisella visiitillä, vielä useamman kerran nähnyt lentokentän juna-aseman ja sitten vielä kerran viettänyt hyvin kaukana tämän kirjan Pariisista olevan viikonlopun EuroDisneyssä. Ei siinä mitään, hieno paikka sekin.

Nyt on kuitenkin kamala kaipuu yhteen tietynlaiseen Pariisiin - siihen, jossa kävivät taiteilijat ja elämä oli keveää - ainakin kirjoissa. Viime aikoina tuo Pariisi on jostain syystä tullut vastaan monessakin kohtaa (esim. täällä ja täällä)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta  (tarjouksessa 4,90€ 10.4. saakka)

Nuorena en pitänyt Hemingwayn kirjoista. Minusta niissä oli jotain niin pessimististä, että ikuinen positiivarikin vähän masentui. Ainoastaan hänen postuumisti julkaistu Käärme paratiisissa -kirjansa sai armon silmissäni ja olenkin käytännössä lukenut sen joka kesä.

Vanhemmiten olen palannut Hemingwayn pariin. Ehkä elämä on kyynistänyt tai sitten olen oppinut näkemään kirjoissakin pintaa syvemmälle. Nyt olen nauttinut suunnattomasti. Vanhus ja meri oli äänikirjana suorastaan puhdistava kokemus ja nyt Nuoruuteni Pariisi vei matkalle, jonka olisi suonut jatkuvan pidempäänkin.

Nuoruuteni Pariisi on nimensä mukaisesti Hemingway 60-luvulla kirjoittama kuvaus ajasta, jolloin hän oli köyhä aloitteleva kirjailija ja asui vaimonsa ( ja sitten myös pienen poikansa) kanssa Pariisissa. Rahaa ei ollut, mutta rakkaus riitti ja henkisesti oltiin upporikkaita. Hemingway seurusteli aikansa kuuluisien kulttuuri- ja kirjallisuushenkilöiden kanssa ja saatuaan itsekin nimeä kirjailijana piirit vain laajenivat. Gertrude Stein, Ezra Pound ja muutamat muut saavat osansa Hemingwayn muistelmissa. Eniten taisin pitää Scott F. Fitzgeraldin ja Hemingwayn Lyonin matkan kuvauksesta. Enpä olisi ihan sellaista odottanut, eikä taitanut odottaa nuori kirjailijakaan.

Kuvaukset ovat lähteneet mestarin kynästä, joten laatua voi odottaa, En silti odottanut tekstin vetävän niin täydellisesti mukaansa, Kuvaukset ovat eläviä, vaikka välillä vähän ilkeitäkin. On kiehtovaa lukea "juouruilua" niminä tutuista kuuluisista ihmisistä. Hemingway ei myöskään säästele itseään, vaan lempeä itseironia leimaa kerrontaa läpi kirjan.

Eniten kuitenkin nautin elämäntavan kuvauksesta. Kirjoittamista kahviloissa kylmää työhuonetta vältellen, kävelyä pitkän työpäivän jälkeen, vierailuja salonkien säkenöivissä keskusteluissa... ihan kuin jostain romaanista. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi romaaniksi tituleerata. Kyseessä on löysästi kronologisessa järjestyksessä ketjuttuvista rikastetuista anekdooteista.

Mielenkiintoista oli myös, miten Nuoruuteni Pariisi päättyy samanlaiseen kuvioon kuin mitä Hemingway kuvaa kesälempparissani (Käärme paratiisissa). Pitänee jostain hankkia Hemingwayn elämäkertakin ja tehdä pientä vertailevaa analyysiä. Ehkä sitten ensi kesänä.

Ja Pariisiin pitää mennä tarkastamaan löytyisikö edes kaikuja entisten aikojen tunnelmasta.

Maaliskuussa monta juttua

Maaliskuu oli jännä kuukausi. Tuntuu, että tein vain töitä ja istuin akvaarion vieressä. On se edelleenkin hieno. Kalojen katseleminen on jotenkin meditatiivista. Siinä ne sulavasti kiertävät akvaariota ja käyvät välillä kurkkimassa takaisin lasin takaa. Olisi jännä tietää, mitä ne oikein ajattelevat.

"Hitsit, että on sekainen huone pojalla. Eikö tuo äitikin voisi tehdä jotain?"
"Koska on ruoka-aika"
"Ovat nuo ihmiset hitaita ja kömpelöitä. Tuokin tuossa vaan kököttää ja toljottaa. Tekisi jotain"
" Antaisi edes ruokaa"
"Mennäänkö tuonne kasvien taakse piiloon, niin se ei näe?"
"Missä se ruoka viipyy...?"

Työrupeaman lopputulosta pääsevät monet koittamaan maanantaina. Upouusi järjestelmä odottaa siellä jo käyttäjiään. (Ei, en ole ollenkaan tekninen osaaja - kunhan määrittelen, miten asioita tehdään ja miten järjestelmien pitäisi tekemistä tukea)

Kaiken lisäksi luin maaliskuussa 10 kirjaa. Tosin täytyy myöntää, että keittokirjoiksi meni. Peräti kolme on aika puhtaasti ruokaan liittyvää, vaikka niistä kahdessa oli kyllä paljon muutakin lukemista.

Kaksi maaliskuun kirjoista vei eteenpäin hyvissä fantasiasarjoissa. Tiedättekö, mikä on aika huvittavaa? Aika tarkkaan kolme vuotta sitten selittelin, miten oli lukeminen mennyt ihan keittokirjoiksi ja fantasiaksi - sama jatkuu, ei ole tapahtunut sitten niin minkäänlaista edistystä. Paitsi, että olen päässyt kyseissä Benedict Jackan sarjassa tämän maaliskuun aikana taas osan eteenpäin. Lisäksi aloitin viimein varsinaisen Throne of Glass-sarjan. Löysin jatko-osat Overdrivesta näin kohtuullisesti 1,5 vuotta suunniteltuani. Hiljaa hyvää tulee ja tuohon kertoo vain siitä, että hyvää lukemista on todella paljon.

Tai sitten se kertoo siitä, että kärsin taas hyppelytaudista. Hyppelen kirjasta toiseen, mutta mitään en meinaa saada loppuun. Nytkin on kesken varmaan kymmenkunta hyvää kirjaa. Huonot olen jo pistänyt pois pinosta.

Mainittakoon kuitenkin, että sain sentään luettua Siskinin Neidonhius-romaanin loppuun. Säästelin sitä siihen "kun olisi aikaa", mutta totesin sitten, että ei se aika itsestään tule - ja valvoin muutaman illan. Univajeen hankkiminen kannatti. Tykkäsin kirjasta, vaikka se saikin minut välillä tuntemaan itseni jotenkin tyhmäksi.

Äänikirjoja maaliskuussa kului kolme kappaletta, kaikki upeita klassikoita. Christietä Lars Svedbergin lukemana (toinenkin) ja Tove Janssonia Tytti Paavolaisen äänellä. Muuta ei kai tarvitse sanoakaan?

Vielä yksi jäljellä ja sekin matkoihin liittyvä. Jostain syystä maaliskuun kirjoissa melkein kaikissa matkustettiin jonnekin. Anna Kortelaisen Huonon matkailijan päiväkirja kertoi ihan konkreettisestikin niin matkoista kuin elämästä matkana tai tutkimuksesta matkana, ihan miten vain. Tykkäsin. Alkoi tehdä mieli Pariisiin, mutta siihen Pariisiin, joka löytyi ennen sotia tai niiden välissä, viime vuosisadan alkupuoliskolla kuitenkin. Juuri siihen Pariisiin, josta niin monet taiteilijatkin etsivät inspiraatiotaan. Yksi tällä hetkellä käsissäni olevista kirjoista on Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, eikä se yhtään auta tähän matkakuumeeseen.

Pariisiin en taida kuitenkaan huhtikuussa ehtiä, mutta yksi pieni reissu on tiedossa ja ainahan sitä pääsee teatterissa vaikka ihan muihin maailmoihin. Maaliskuun kuukauden teatteri oli Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat - aivan huikea ja kerroksellinen esitys, joka taitaa olla lempparieni kärkikahinoissa koko haasteen ajalta. Huhtikuussa on tiedossa sitten vielä jotain kokeellisempaa. Tuskin maltan odottaa.