Kurittomat - esikuvat vai varoittavat esimerkit

 Naisille on kautta aikojen kerrottu varottavia esimerkkejä siitä, miten ei tulisi käyttäytyä. Ei pidä olla itsenäinen, ei saa päättää, ei saa haluta. Onkin mukava lukea välillä tulkinnat toisinpäin. Mitäs jos kyseessä olisikin tavoiteltava tapa toimia, tai ainakin sallittu. Kuten nyt vaikka Aatamin ensimmäinen vaimon, Lilithin kohdalla. Pienellä pohdinnalla julmasta seksihurjastelijasta tuleekin nainen, joka uskalsi sanoa ei ja vaatia tasa-arvoista asemaa, ja sitten kävellä ovesta ulos, kun sellaista ei ollut tarjolla. 

Kaisa Pulakka: Kurittomat - jumalattaria, nykynanisia ja muita kauheita akkoja 

Oma ostos painettuna versiona 

Luin kirjaa silleen luku kerrallaan iltaisin. Luvut kun olivat juuri sopivan mittaisia poikien kanssa sopimaani 30s lukuhaasteeseen, tai ainakin suurin piirtein.  Sinänsä ei vastaan tullut kovinkaan montaa uutta naista, mutta oli jotenkin rentouttavaa lukea kauheat akat vahvoina ja oman arvonsa tuntevina naisina. 

Vahvuus ei tietenkään ole synonyymi hyvyydelle. Kyllähän kirjan naiset tekivät virheitä ja julmuuksiakin, mutta ainakin he olivat rehellisesti itsensä kaltaisia, kauheita akkoja. Eivät niinkään varoituksina tuleville polville, vaan vaihtoehtoina - voit itse valita millaiseksi haluat tulla. 

Tällaisia lempeästi voimaannuttavia kirjoja tarvitaan edelleen. Kuten Pulakka kirjassa sanoo, muotteja työnnetään eteen sekä tytöille että pojille edelleen, mutta sukupuoliskaalan ääripäistä poikkeaville tungetaan standardimallit pahimmillaan kurkusta alas. Vielä on matkaa siihen, että jokainen saisi olla vapaasti sellainen kuin on. 

Olen Pulakan kanssa myös samaa mieltä siitä, että vanhojen tarinoiden ja kirjojen siistiminen ei oikeastaan ole oikea tapa uudistaa ajattelua. Vääristyneitä ajatustapoja ei pidä historiasta piilotella, täytyy vain pitää huoli, etteivät ne pääse valta-asemaan uudelleen eli lukemiseen pitää liittyä keskustelu ja sen pitää olla avointa, rehellistä ja ehdottomasti eteenpäin katsovaa. Siinä auttavat oman aikamme kirjoitukset, kuten nyt vaikka tämä Kurittomat. 

(Luku)päiväkirja: Kurittomia

 

Perjantai 28.5.2021

Se on taas viikonloppu ja kyllä sitä on odotettukin. Eikä odotusta ole varmaan ollut vähiten sen takia, että viikonloppuna kerkiän ajelemaan vähän enemmän uudella kaarallani. Kyllä uusi on sentään aina uusi - varsinkin 10v entistä uudempi. Niin on kevyt ja pehmeä ajaa. Näköjään automaattivaihteisiinkin tottuu ihan heittämällä. 

Töitä on riittänyt, joten lukeminen on jäänyt viimeisiin iltahetkiin. Tällä viikolla olenkin nautiskellut paloina Kaisa Pulakan Kurittomat - jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja. Juuri sopivan mittaisia lukuja iltalukemiseksi - yleensä saan katettua poikien kanssa sovitun lukuhaasteen 30 sivua, joskin vähän kuvasivuilla huijaten. Sitten tulee uni. 

Muuten olen vain kuunnellut hiukan Warmage-romaanin alkua. Jotenkin tällainen miehinen, vähän ronski fantasia sopii hyvin työpäivästä irtautumiseen. Nuolia ja hiisiverta, sekä kauheasta kusihädästä kärsivä sotavelho. Hyvin unohtuvat puhelinpalaverit.

Nyt kuitenkin on se viikonloppu, onneksi. 

REC - hämmentävä, häiritsevä, mielenkiintoinen, koukuttava - sanoinko jo hämmentävä ?

On kolme poikaa, tai ainakin kaksi ja sitten on heijastus. On tyttö ja sitten ei ole, mutta jälki jää. Ovat huoneet ja niiden valokuvat. On kaupunki ja kaupungissa vuori. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on pelottavan tarkkanäköinen kuvaus, mutta mistä kuvassa on kyse? En ole edelleenkään ihan varma. 

Valokuvat ja visuaalisuus nousevat keskiöön. Meidän maailmamme on kuvien maailma, mutta voiko edes valokuviin luottaa. Kertovatko ne, mitä oikeasti tapahtui, vai kuvaajan tietoisesti tai tahtomattaan rajaaman tarinan ? Onko kyseessä tarina vai sarja irrallisia hetkiä ja tulkintoja?

Myös ihmiset rajautuvat. Meistä näkyy ulospäin vain se osa, jonka haluamme kertoa - tai sitten se osa, jota emme osaa piilottaa. Loput meistä jää peilikuvan taakse, tai kävelee kaksoisolentoinamme toisissa maailmoissa. 

Onko ihmisillä lopulta edes merkitystä? Maailmassa kaikki liikkuu. Eniten aika. Vaikka vuori pysyisi räjähtäessäänkin paikoillaan, se muuttaa muotonsa. Kaikki on kiinni perspektiivistä. Vuorelta katsoessa ei vuorta näe, ellei heijastuksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen : REC

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Luin kirjaa isommissa paloissa. Lucin, Colen ja Nicin tarina koukutti, kuulosti tavanomaiselta teiniangstin maailmalta. Sitten se muuttui heijastusten ja kuvien ketjuksi, jossa todellisuus katosi kerroksiin. Juoni kaarteli ja kiemurteli, keräsi kysymyksiä. Kaupunki ilmaantuu tarinaan kuin varkain. Samalla näkökulma vaihtuu. Vastauksia ja linkityksiä listataan välähdyksenomaisten tarinoiden myötä, mutta kadotetaan kysyjät. Katoaa myös se, mihin vastauksia edes etsittiin. Lopulta on vain sarja kuvia ja kosketuksia. 

En yhtään ihmettele kirjan saanutta innostunutta vastaanottoa. Rasi-Koskisella on taito kirjoittaa kerroksittain tarinaa, jota lukiessa kokee jatkuvasti olevansa jonkin suuremman ymmärryksen äärellä, melkein perillä. Sitten lopussa jää kuitenkin vähän hämmentyneenä miettimään, ymmärsikö sittenkään yhtään mitään ? Tai ymmärsikö erityisesti sitä, mitä kirjailija on tarkoittanut. Kertomuksen kudoksista kun voi itselleen luoda vastaukset useammanlaisiin kysymyksiin. Kaikki riippuu näkökulmasta, tai siitä, miten lukija oman katseensa rajaa. 

Eikä RECiä lukiessa kuitenkaan koskaan kokonaan eksy. Aina löytyy jokin tuttu ihminen, paikka, linkitys, jolla löytää takaisin punaiselle langalle. On taitolaji hämmentää lukija ja sitten kuitenkin antaa hänelle tunne kärryillä pysymisestä - oli kyseessä sitten illuusio tai seuraavassa luvussa säröille isketty peilikuva tai savuna ilmaan haihtuva haamu.

On ihanaa joutua tuolla tavalla pyöritetyksi. Aivosolut lähtevät pikkuhiljaa liikkeelle ja törmäilevät toisiinsa. Lievästi epämukava olo virkistää. Sitä melkein kuulee verensä kohinan, elää pikkuisen enemmän. Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on ja REC on oikeasti hienoa kirjallisuutta. Tämän voisi joskus vaikka lukea uudelleen. 

(Luku)päiväkirja: Odottavan aika on

Sunnuntai 23.5.2021

Kummallinen välitila päällä. Odotan, rokotusta, viikonloppua, autoa, matkaa... Pitäisi opetella elämään hetkessä, eikä koko ajan suunnata johonkin tulevaan, mutta mitäs sitten, kun se hetki on lähinnä töitä ilman tarvittavaa motivaatiota? Olen loman tarpeessa, pahasti. 

Sirutettu sentään olen, ensimmäisen kerran. Eikä tullut edes mitään vähän pahempia sivuoireita. Mitä nyt oli vähän höntti olo samana iltapäivänä. Kollegakin huvittui, että harvemmin minun kuulee puheissani takeltelevan, mutta nyt ei ajatus kulkenut tai ainakaan suu seurannut ajatuksejuoksua. Olisikohan ollut pikainen kuumepiikki tai ihan vain rokotuksen odottamisen ja jännityksen laukeaminen? Tiedä tuosta, mutta ei kestänyt paria tuntia kauempaa. 

Maanantaina vanhat renkaat takakonttiin ja tiistaina hakemaan uutta. Sitten on autokin hoidettu. Jännää. Sunnuntaina sitten tietysti heti Turkuun näytille siskolle ja vanhemmille. Pitäähän uudella autolla päästä edes jollekin kehuskelemaan. Ei siihen sen kummempia lisävarusteita tai ominaisuuksia hankittu, perusmalli, mutta se on kivan punainen... Automaattivaihteet ovat uutta, mutta kai niihin tottuu. 

Kesäkeli on viilentynyt ja muuttunut märemmäksi, mutta luonto jatkaa kuitenkin heräämistään. Pihan kääpiöomenapuuhunkin on tullut jo ensimmäiset kukkaset. Muutenkin tämä alkukesän vihreys tekee hyvää. Sateen jälkeen eri sävyt kerrostuvat, korostuvat ja hehkuvat. Väriterapiaa parhaimmillaan. 

Mielelle tekee hyvää seurata luonnon heräämistä. Vaikka ollaan ja elellään poikkeustilanteessa, välitilassa, jumissa, jokin sentään muuttuu ja kasvaa lohdullisesti samoin kuin kaikkina muinakin vuosina. Varsinkin kukkien kehitys nupuista täyteen loistoon piristää ja on aina muutaman valokuvan arvoinen. 

Kirjoja hälle, sulle, mulle... 

Lukeminen on sujunut vähän niin tai näin, mutta on sujunut. Olen lukenut peräti kaksi kirjaa loppuun. Yhden äänikirjan ja yhden ekirjan.

Poikien kanssa sovittu 30-sivun päivähaaste on voimissaan, ainakin kaikilla  muilla kuin juuri sillä, jota kirjojen pariin sillä yritämme houkutella... Keskimmäisen kirjanmerkki ei oikein tunnu siirtyvän. No, hevosenkin voi viedä juomakaukalolle, mutta juomaan sitä ei voi pakottaa. Sama lienee totta teinipojan ja kirjojen kohdalla. Kirjoista sen ei pitäisi olla kiinni. Fiktiota karttavalle nuorelle miehelle löin käteen enemmän tietokirjoihin kallellaan olevia eli seuraavat kaksi nyt ensi alkuun. 

1. Russell Edwards, Jari Louhelainen, Tero Valkonen: Viiltäjä Jack - kuinka paljastimme murhaajan kertoo paitsi karmeasta murhaajasta ja hänen uhreistaan, myös siitä, miten nykyajan tekniset keinot auttavat selvittämään vanhoja rikoksia. DNA-tutkimuksella saatiin muutama vuosi sitten ilmeisesti melkoisen hyvä käsitys siitä, kuka murhaaja oikeasti oli... 
2. Katarina Baer : He olivat natseja. Oletan historiasta kiinnostuneen nuoren miehen mielenkiinnon pysyvän edes jollain tasolla mukana Baerin kertomuksessa isovanhemmistaan. 

Omista lukemisistani Joonas Suotamon Star Wars-muistelu Roar! - Elämäni wookieena oli mielenkiintoinen. Vasta tämän kirjan myötä konkretisoitui, että suomalainen nuori koripalloilija on ihan oikeasti ollut mukana useammassa ikonisen saagan elokuvassa, ja vieläpä yhtenä päähenkilöistä. Ihan mahtavaa! 

Kirja tosin meni välillä minulta vähän ohi. En ole nähnyt noita uusia Star Wars -elokuvia, enkä muutenkaan koskaan pysy mitenkään kärryillä Hollywoodin tähdistä, joten suurin osa nimistä meni iloisesti ohi. Kiva, että Joonaksella on ollut kivaa, ja selvästi hän on kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja nauttinut siitä täysin rinnoin. Peukut sille.

Marisha Rasi-Koskisen REC oli mielenkiintoinen, hämmentävä, paikoin ahdistava, mutta ehdottomasti taitavasti kirjoitettu ja yksinkertaisesti hyvä. En yhtään ihmettele, että se on saanut palkintoja ja muutenkin huomiota. 

Pitää vähän pureskella sen tuottamia ajatuksia ja vaikutelmia. Oman postauksensa arvoinen kirja. 

Jos nyt saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Vähän huono tuottavuus ollut sen suhteen viime aikoina. 

Enää kaksi viikkoa ja ollaan Toton kanssa jo matkalla Ranskaan. Pitääkin mennä pojan kanssa vielä kirjakauppaan, että on lukemista matkassa. Ranskassa voidaan sitten hankkia ainakin sarjakuvia täydennykseksi. En ole ihan varma, riittääkö hänen kielitaitonsa vielä paksumpiin romaaneihin ja jotain kivaa tekemistä pitää olla, kun äiti joutunee ainakin osaksi aikaa liimautumaan läppärinsä viereen.

Vähän hirvittää. Olen loman tarpeessa ja jotenkin mielessäni Ranska assosioituu lomaan. Tällä kertaa kuitenkin pitäisi tehdä töitä ja edessä saattaa olla yksi tämän vuoden kiireisimmistä kausista. Saa nähdä, mitä tuostakin tulee... 

Viikolla loppuun luettuja : 

Joonas Suotamo, Hippo Taatila : Roar! - Elämäni Wookieena

Mielenkiintoinen muisteluteos suomalaisesta koripalloilijasta Star Wars-saagan pyörteissä ja tähtikaartissa. Elokuvafriikille erityisen sopiva, kaltaiseni ei-ekspertti vähän väsyi nimilistaan, kun ei oikein ketään (ilmeisimpiä lukuunottamatta) listalta tunnistanut. 

Marisha Rasi-Koskinen: REC 

Upea kirja, josta joitakin ajatuksia myös täällä. 

(Luku)päiväkirja: Autokaupoilla

En ole ainoa auringosta nauttija näillä kulmilla

Olen lukenut, vaikka blogi on viettänyt hiljaiseloa. Teimme poikien kanssa sopimuksen. Jokainen lukee 30 sivua kirjaa joka päivä. Kuopus on tunnollisesti hoitanut tehtävänsä. Keskimmäinen väittää niin tehneensä, en ole tarkistanut. Esikoinen on miettinyt omiaan ja kuulemma satoja sivuja jäljessä. Minä taas... No, minä olen lukenut joinakin päivinä kirjan, joinakin päivinä en mitään. 

Auringosta olemme nauttineet. Kesäisen kelin myötä olen minäkin herännyt, tai sitten se johtuu päätöksestä pitää työajat kurissa. Ainakin mahdollisuuksien mukaan. Toistaiseksi olen ehtinut muutakin kuin istua koneen vieressä. Kävin kampaajalla, ostin uuden auton. 

Molemmat piristivät. Varsinkin auto, sillä minulla ei ole sitä vielä. Odotuksen onni on päällä. 

"Oli jo aikakin", sanoi autokauppias, "kyllä sitä kymmenen vuoden jälkeen jo voi ajatella vaihtavansa." Mukava mies. Mikäs siinä on ollessa mukava, kun saa varmaan yhden helpoimmista kaupoista ikinä. Rouva käveli kauppaan koeajoon ja palasi vartin päästä. Ilmoitti tullessaan ottavansa auton, jos hinnasta sovitaan. Sovittiin, mutta oli se mukava mies muutenkin. Selitti tarpeelliset asiat ja kohteli asiakasta ihmisenä. Joskus on naisenea tullut vastaan toisenlaistakin, mutta ehkä ajat ovat muuttuneet. Kymmenessä vuodessa. 

Blogissa on ollut niin hiljaiseloa, että viime aikoina luetut ovat toukokuun puoleen väliin mennessä luetut. 

Kirjoja on kolme. 

Kuuntelin Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, totuus ja kuolema.  

Suorat jutut perseenräjähtämisineen ja mielipiteineen ovat toki taitavasti kirjoitettuja, mutta jotenkin en saanut otetta. Kuulin vain kyllä ja ei, eikä sellaisesta oikein saa mieleensa aikaan dialogia. Mielenkiintoisia juttuja, mutta etäiseksi jäi. 

Ihan vähän näin vanhempana naisena jäi  myös ihmetyttämään niin kovin negatiivinen suhtautuminen kanssasisaren teoksiin. Ei lyttäys luo keskustelua sen paremmin kuin lavalla kärjistäminenkään. En kauheasti innostunut Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä, enkä myöhempiä teoksiaan ole (vielä) edes lukenut, teatteriesityksen katsomisesta puhumattakaan, mutta minun on vaikea kuvitella itseäni kirjoittamassa ihan noin kärkevään tyyliin huononakaan pitämästäni teoksesta. Voi kritisoida, mutta eikö meidän pitäisi kannatella toisiamme eikä potkia tuolinjalkoja kumoon? 

Eniten pidin kirjoittajan matkasta sukunsa kotimaahan. Vieraus ja tuttuus, oma ja peritty löivät iloisesti kättä ja itsekin pääsin tutustumaan minulle melkoisen vieraaseen kulttuuriin. 

Max Seeckin Pahan verkko herätteli pitkän cozy mystery - kauden keskellä. Pahuus oli vahvasti läsnä ja kulmat terävämmät, käänteet rosoisemmat kuin missään pitkään aikaan lukemassani dekkarissa. Hyvin juonittu ja kirjoitettu. Luulin arvaavani, mutten sitten ihan kuitenkaan. 

Jessica Niemi -sarjan toinen osa ei varsinaisesti tuo selvyyttä ensimmäisen osan noituuteen. Maaginen realismi on läsnä ja kietoutuu poliisityöhön, mutta ainakaan minä en saanut selville, onko kyse Jessican mielen tempuista vai oikeasti jostain yliluonnollisesta. Pitänee lukea seuraava osa sitten kun (jos) se ilmestyy. 

Kaari Utrion Hupsu rakkaus oli nimensä mukainen. Hupsu, mutta varsin viihdyttävä. Taatusti juuri sitä, mitä näiltä kirjoilta odottaa. 

Nuori leskirouva seuraa sydäntään ja tekee päänsä mukaan. "Vastapuolella" itsepäinen tykistön kapteeni murjottaa tahollaan. Eihän siinä voi olla kuin hupsuja tapahtumia seurauksena keskellä 1800-luvun maalaisseurapiirejä. 

Hieman yllättäen, kaksi kolmesta loppuun luetusta on ekirjoja eikä äänikirjoja. Tekee mieli tarttua kirjaan (tai Koboon). Kuulokkeet tippuvat korvalta heti, kun puhelut päättyvät, mitä nyt välillä tulee laitettua ruokaa äänikirjaa kuunnellen. 

Olen myös sompaillut äänikirjasta toiseen. Mikään ei ole kunnolla tarttunut. Joonas Suotamon Roar!- Elämäni Wookieena on ihan mielenkiintoinen, mutta soveltunee paremmin todelliselle Star Wars-fanille, tai yleensä enemmän elokuvista kiinnostuneelle. Minä puudun aina välillä itselleni tuntemattomiin henkilöihin, joiden tapaamisesta Suotamo intoilee, vaikka sinänsä onkin hauska lukea suomalaisesta legendojen keskellä. 

Sara Medbergin Hurmuriherttua puolestaan saattaisi toimia paremmin luettuna kuin kuunneltuna. Kuunneltuna nolot tilanteet korostuvat ja muutenkin päähenkilön toiminta vaikuttaa välillä vähän kyseenalaiselta. En oikein meinaa oppia pitämään hänestä millään, vaikka toki kovia kokeneelle tytölle hyvää toivonkin. Suurta plussaa kuitenkin maantierosvosta! Siinä on hahmo, johon en ole tainnut törmätä sitten teinivuosien Barbara Cartland-kauden. 

Tänään olen lukenut vaaditut 30 sivua. Todennäköisesti luen illalla vielä enemmän. Marisha Rasi-Koskisen REC on häiritsevä, kiehtova, jännällä tavalla epämukava lukukokemus. Hieno. 

Loppuun luetut: 

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus 

Hupsuahan se on, kun nuori leskirouvaa rakastuu ja tekee päänsä mukaan. Kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä tietysti tapahtuu, mutta lopulta sitten boheemit, mutta rakastettavat päähenkilöt saavat toisensa - tietenkin. 

Max Seeck: Pahan verkko

Jännittävä. Pitkästä aikaa vähän nordic noiria ja hyvää sellaista. Tosin välillä joukkoon livahtaneet maagisen realismin unikuvat hämmentävät. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Mielenkiintoinen kylä, mutta jätti jotenkin kylmäksi eikä päästänyt lähelle ollenkaan. 

Kuoleman kulissit

 

Olen elämäni aikana todennäköisesti lukenut satoja dekkareita... 

Tulipa sanottua vahvasti. Pitää tarkistaa. Hetki. 

Ei, kun se olikin alakanttiin. Pian voin jo sanoa tuhansia, sillä jo tästä blogista löytyy tunnisteella dekkari yli 1700 postausta. Joukossa toki voi olla muutakin dekkareihin liittyvää kuin itse kirjoja, mutta toisaalta olen myös usein kirjoittanut samassa postauksessa useammasta. Puhumattakaan tietysti siitä, että luin jo aika monta vuotta (vuosikymmentä) ennen koko blogin aloittamista. 

EDIT: Ja niin sitä mentiin luvuissa metsään. Eihän Blogger mitään laskea osannut. Artikkeleita on kaikkiaan 1700 ja niistä noin äkkiseltään laskemalla vain vajaat 300 dekkaritagilla. Silti olen todennäköisesti lukenut tuhansia dekkareita, sillä en ole blogannut kaikkia lukemiani, monessa artikkelissa on useampi kirja ja tosiaan luin dekkareita jo ihan lapsena ja siis vuosikymmeniä ennen blogin aloittamista. 

Voimme siis kaiketi olla samaa mieltä siitä, että kaikenlaisia dekkareita olen tullut lukeneeksi. On siis suhteellisen harvinaista, että koen dekkarin jotenkin genressään erilaiseksi. Kun niin käy, tunnen riemastunutta löytämisen iloa. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Anniina Tarasovan esikoinen Venäläiset tilikirjani riemastutti ja pääsi yllättämään. Kuoleman kulissit jatkaa Reija Wrenin seikkailuja, joten jotain jo tiestin odottaa, mutta silti ei tässäkään oltu kaavoihin kangistuttu. Maantieteellisestikin piiri laajentui Kyprokselle saakka, sillä tarina alkaa sieltä. Murhalla tietenkin. 

Businesschicklitjännäri luokittelin Venäläiset tilikirjani. Tässä on ehkä vähän vähemmän chick litiä, vaikka osittain hahmoissa onkin havaittavissa pientä pehmenemistä. Lukemisesta on jo vähän aikaa ja huomaan parhaiten muistavani kuvaukset työoloista ja Reijan ajatukset bisneksen johtamisesta tai haasteista työntekijöiden kanssa. Itse kansainvälisessä liikemaailmassa koko työurani luovineena tuo ei liene mikään yllätys.

Reijan esimies siis kuolee ennen kuin Reija edes pääsee aloittamaan uudessa positiossa ja sitten pohditaan kuolemaan johtaneita syitä, jotka (ei niin yllättäen) johtavan petoksen jäljille. Yrityskaupat eivät olekaan ihan kuvitellun suoraviivaiset ja hämäräpeliä löytyy suunnasta jos toisesta. Kaikenlisäksi Konstantin palaa kuvioihin. 

Niin, Konsta... hänessä juuri on havaittavissa pieniä säröjä kovan kuoren pinnassa, mutta... Eniten jäin pohtimaan Tarasovan kuvausta organisaatiodynamiikasta. Mies palkataan johtajaksi ja hänen oletetaan suoraan olevan ylimmäisenä, vaikka varsinainen osaaminen olisi toisella (naisen) suunnalla. Tämän tunnistan. Naisena joutuu aina puskemaan tullakseen vakavasti otettavaksi, päästäkseen piireihin. Usein odotetaan naisen toimittavan esim. materiaalit ja strategiasisällöt, joista herrat sitten keskustelevat.

Kärjistän, mutta vain hieman. Olen  huomannut näin etäaikana tämän korostuvan. Kuulen välillä jälkikäteen keskusteluista, joiden lopputulemana sitten odotetaan minun toimittavan materiaalit. Herroilla kun ei ole tarkkaa käsitystä sen paremmin kokonaisuudesta kuin yksityiskohdista, niin joutuvat lopulta tulemaan luokseni. Minä siis en kelpaa keskustelemaan ja suunnittelemaan, mutta toki toimittamaan sisällön, tai jos olenkin mukana keskustelussa niin lopullinen "käsityö" jää minun kontolleni.

Ottaako päähän? Kyllä. Jaksanko taistella? Nykyään vähemmän. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Joskus mietin, onko tässä työmäärässä oikeasti taktiikkaana vaientaminen. Liian kiire saada aikaiseksi, että ehtisi edes tunnistamaan kieroutunutta dynamiikkaa. Ehkä pitäisi viheltää peli poikki ja yksinkertaisesti kieltäytyä toimittamasta. Itseasiassa jotain tuollaista olen viime viikkoina tehnytkin. Äänensävyni on tiukentunut ja resurssipyyntöjeni volyymi noussut. Katsotaan, miten käy.

Nyt olin vähän epäreilu. Ympärilläni on ihan mahtavia kollegoja, niin miehiä kuin naisia. Kaikilla myös on ihan järjetön kiire, koko ajan. Eikä ylläoleva koske kaikkien tiimien toimintaa. Paljon on kiinni mukana olevista ihmisistä. Väsymys saa liioittelemaan, mutta vain osittain ja vain vähän. 

Noin sitä mentiin sivupoluille itse aiheesta eli kirjasta, joka oli oikein viihdyttävä dekkari. Pidin siitä ja huolimatta työelämä-assosiaatioista lukeminen oli rentouttavaa. Toivottavasti Reijan seikkailut jatkuvat. 

(Luku)päiväkirja: Turboauto, huhtikuun luetut ja laiturilukemistoa

Lauantai 1.5.2021 Vappu rauhallisesti kotona 

Vappua juhlittiin (juhlitaan) rauhallisesti kotona. Herkkuja ja Mario Kartia. Tekee hyvää, sillä yleisesti ottaen teemana on viime aikoina taas ollut "liikaa töitä". Ei kai tässä muuta. Lisäksi aurinkoa ja vähän räntää.  Normaali kevät siis.  

Auton hajoaminenkin alkaa jo tuntua normaalilta. Näköjään muutaman kuukauden välein on jotain. Ihan kuin kaara olisi odottanut "yhden aikuisen" -asetelmaa ja ruvennut sitten temppuilemaan. Viimeksi oli ongelmia renkaan kanssa, sitä ennen valot eivät toimineet. Tällä kertaa kuului ensin vain pientä pärinää, sitten mentiin jo turboasetuksille. Kaasua painaessa tuli mieleen amerikanrautojen kortteliralli. Poskeni kuumottivat valoista lähtiessä ja kaipasin tummennettuja laseja myös etuikkunoihin... 

Lopputuloksena auto odotti ensin pari viikkoa huoltoaikaa ja nyt sitten odotellaan puuttuvaa osaa. Todennäköisesti tämän auton aika meidän perheessämme on nyt ohi. Tosin onhan tuo Qashqai+2 meitä jo kymmenen vuotta palvellutkin varsin uskollisesti. Kivan ketterä ja silti vakaa. Olen tykännyt, mutta hermoni eivät kestä vanhan auton kommervenkkejä. Nyt laitetaan kuntoon, katsastetaan ja sitten auto lähtee kärsivällisemmälle ja autoista enemmän tietävälle käyttäjälle. 

Aikansa kutakin. Nyt pitäisi keksiä, mikä auto seuraavaksi ? Suosituksia ? Sähköauto olisi kiva, mutta ei taida mahtua budjettiin. Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa ostaa tämä nykyinen, niin pistäkää viestiä. Hyvin huollettu, huonosti pesty... 

Sitten ihan muihin asioihin ja niihin kirjoihin 

Jonkunlainen merkkipaalu tuli huhtikuussa saavutettua. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilla oikein kahvilassa odotellessani Totoa Taidekoulusta. Jotain positiivista siis julkisilla liikkumisessa, kun ei kiidä tukka putkella edestakaisin. WeeGeen uusi kahvila Zoceria oli mukava tuttavuus ja sekä kahvi että mantelicroissant herkullisia. Lisäksi kahvilassa oli kivan väljää ja korkea, iso aulatila loi ainakin illuusion tilasta ja turvallisuudesta. 

Yllättäen olen myös ehtinyt lukemaan jonkin verran. Kirjoittamaan en, joten katsotaan nyt kerralla paitsi viimeiset pari viikkoa, myös koko huhtikuun lukusaldo. Se ei ole yhtään hullumpi. Kaikkiaan tuli luettua loppuun 8 kirjaa. 

Joukossa on kaksikin kirjaa, joihin liittyen nautin muustakin kirvasta kuin lukemisesta. Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat -kirjaan perustuva Netflixin sarja, oli tosi kivaa katseltavaa ja Jyrki Erran Lyijyvalkoinen - dekkarin myötä pääsin virtuaaliselle vierailulle Italiaan. Ihan huippua. 

Stressi ja pienoinen alakulo vaativat myös järeitä keinoja lukemisen osalta. Joonatan Tolan perhehelvettikuvaus jäi hetkeksi tauolle ja jatkoin Italian maisemissa romanttisen mysteeriromaanin myötä. Aprikoosiyöt oli todellinen täsmälääke työperäiseen lamaannukseen, vaikka yölukeminen sitten vähän painoikin keskellä viikkoa. Samaa mielenkohotusta tarjosi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisin osa Näkijä.  Se oli taattua historiallisen kirjallisuuden laatua ja Hollywoodin kimallus vei mukavasti pois arjen harmaudesta. 

Toki kuuntelin loppuun myös Punainen planeetta-romaanin. Se tosin tuntui jossain kohtaa jo vähän pitkältä. Samanlaisia kohtauksia yksi toisensa perään. Pieni tiivistäminen olisi ehkä ollut hyväksi, vaikka miten sitä kai elämää tiivistäisi. Lukijaa se ehkä olisi kuitenkin helpottanut. 

Muuten äänikirjoissa on menty aika kevyellä Murder at the Mousetrap on englantilaista kylää nykyajassa ja London Callin puolestaan siirtää hurmaavan, arvoituksia ratkaisevan pariskunnan pienestä englantilaisesta kylästä vaihteeksi Lontooseen. Molemmat erittäinkin piristävää ja leppoisaa kuunneltavaa.

Mark Morrisin The Wolves of London osoittautui jännäksi yhdistelmäksi synkkää dekkaria, aikamatkailua ja fantasiaelementtejä. Tarina jäi ihan kesken, joten pitänee kuunnella myös trilogian muut osat. 

Vielä laiturilukemistosta 

Sitä tässä nyt vähän ihmettelen, että mitäs lukulistaa sitä nyt tekisi kesäksi ? Kaksi listalla ollutta kun näköjään on tullut jo luettua. Tällä hetkellä koottu laiturilukemistoni näyttää tältä. Selvästi ainakin dekkareita puuttuu vielä. 

• Vera Vala : Aprikoosiyöt
• Enni Mustonen: Näkijä 
• Anneli Kanto: Rottien pyhimys
• Sara Medberg: Hurmuriherttua 
• Silvia Hosseini:  Tie, totuus ja kuolema 
• Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa 
• Jatkoa Marcel Proustin À la recherche du temps perdu

Ehdotuksia Laiturilukemiston jatkoksi ? 

p.s. Laiturilukemisto - Voi käsittää sekä kevyttä ja leppoisaa, että keskittymistä vaativaa. Sellaista lukemista, johon voisi kuvitella uppoutuvansa laiturinnokassa loikoillen aaltojen liplattaessa ja auringon lämmittäessä suloisesti.