Pokkarialesta poimittua
Toinen hidaste tupsahti odottamattomasti eteen kirjasta itsestään. Minua tuppaa aina välillä vähän harmittamaan, kun kirjassa viitataan tulevaan tapahtumaan, varsinkin sen ollessa jotain ikävää. Tuntuu, että jään sitten vain odottamaan sitä kurjaa juttua ja tarina menee ihan ohi, kunnes tapahtuma on kärsitty. Tällä kertaa oli kyse sen kokoluokan julmuuksista ja kurjuuksista, että menetin makuni kirjaan ihan kokonaan. En halunnut tulla surulliseksi ja siksi vältin kirjan lukemista melkein viikon verran.
Tiesin kyllä jo kirjaan tarttuessani, että mikään huvimatka ei ollut tiedossa. Nummi kertoo Turkestanin takamailla olevasta ruotsalaisesta lähetysasemasta. Ruotsalaisten lähetyssaarnaajien ja heidän hoiviinsa ottamien lapsien kohtaloiden kautta seurataan julmuuksien, poliittisen valtapelin ja uskonnollisten ristiriitojen aiheuttamia kärsimyksiä tavallisille ihmisille. Kirjassa on kuitenkin myös paljon kaunista. Ystävyys, rakkaus ja huolenpito ovat kantavana voimana läpi kohtaloiden.
Tarina etenee kahden kehystarinan avulla. Ensimmäisessä ääneen pääsee pienen Nora tyttösen kanssa pakomatkalla oleva Kamil. Hän kertoo kaiken menneen kuin ikiaikaisen sadun, tarinan varkaasta ja hänen pojastaan, ihmisen julmuudesta, sekä siitä, miten kaiken keskelläkin ystävyys ja rakkaus loistavat. Olenkin tyytyväinen, että luin kirjan loppuun sillä päällimmäiseksi mieleen jää kuitenkin toivo siitä, että ihmiselämässä vaaka kuitenkin voi painua onnen puolelle - kaikesta huolimatta.
Toisena kehystarinana kulkee Gustaf Mannerheimin muistelut tutkimusmatkastaan Turkmenistanissa. Mannerheim kuitenkin tuntuu kirjassa jotenkin vähän päälleliimatulta. Suomalaisesta lukijasta yhteys tietenkin on mielenkiintoinen ja Nummi mainitseekin tarinan rungon ja henkilöhahmojen perustuvan paljon Mannerheimin materiaaleihin. Silti, jos miettii tarinaa erillään suomalaisesta kontekstista, ihan vain kertomuksena, ei Mannerheim olisi välttämätön. Ei siltikään, vaikka hän on yksi tarinan henkilöistä ja vaikka kaikki alkaa hänen kiinalaisessa puutarhassa ottamastaan valokuvasta, johon eksyi myös kaksi enkeliä.
Kaikkiaan Nummen romaani vetää täysin vertoja useimmille kansainvälisestikin tunnetuille historiallisille romaaneille. Sekä miljöö että ihmiset tuntuvat todellisilta. Lukija elää tarinassa mukana ja oppiikin matkan varrella jotain uutta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Vasta Wikipediasta lukiessani huomasin, että Nummihan on kirjoittanut monia muitakin kirjoja. En ollenkaan ollut yhdistänyt häntä Blogistaniassakin paljon puhuttuun kirjaan "Karkkipäivä". Täytyykin tehdä taas matka kirjaston suuntaan...
Ai niin, hyvää kirjan ja ruusun - päivää !
