(Luku)päiväkirja : Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin

Rakastan Sinuhe egyptiläistä, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut. Nyt on tosin ollut vuosien tauko, joten pitäisi ottaa uusintakierros. Joitakin vuosia sitten (tarkistin : joitakin = 11 vuotta sitten!)  kuuntelin Sinuhen äänikirjana ja sehän tietysti nousi hyvän lukijan toimesta taas ihan uusiin sfääreihin. Waltarin suurromaani kestää eri kirjamuodotkin mennen tullen. 

Minna Silverin tietokirja Tutankhamonista puolestaan oli suosikkijoululahjani tuossa pari vuotta sitten. Nautin sen tarinallisesta kerronnasta suunnattomasti. Siispä saman kirjoittajan tietokirja Sinuhe egyptiläisen maailmasta suhteessa arkeologiseen tietämykseen todellisesta historiasta oli itsestäänselvänä joulun toivelistalla. 

Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin 

joululahjana saatu perheeltä 

Sattuneesta syystä tässä oli alkuvuonna pieniä kiireitä, joten lukeminen kesti odotettua kauemmin, mutta nyt helmikuussa olen ehtinyt paneutua kirjaan kunnolla. Teksti seuraa Sinuhen vaiheita ja lukuja. Kussakin osassa kerrotaan henkilöhahmojen historiasta, mutta ennen kaikkea kuvataan maantieteellisiä ja poliittisia kuvioita suhteessa Waltarin teokseen. Kansat ja hallitsijat vertautuvat romaanin henkilöhahmoihin. 

Parhaiten tiedosta varmasti saisi kiinni lukemalla romaania rinnalla. Nyt myönnän vähän puutuneeni vuosilukuihin ja maihin ja kaupunkien nimiin. Olisin ehkä tarvinnut rinnalle Sinuhen seikkailuja tuomaan elävyyttä. Tutankhamon-kirja oli niin kertakaikkisen hieno varmasti sen takia, että faktojen ja selitysten lisäksi, se kertoi myös tarinan. Sinuhe-kirjassa tarina on tietokirjan ulkopuolella, jolloin luvut väkisinkin ovat vähän irrallisia faktalaatikoita. 

Silti on mielenkiintoista seurata, miten lähelle tulkittua historiaa Waltari on onnistunut maailmansa luomaan. On selvä, että taustalla on ollut hurja määrä aikakauden viimeisintä tutkimustietoa, vaikkei Waltari koskaan kai Egyptissä käynytkään. Hän oli aiemmin toimittamassa historiasta kertovaa kirjasarjaa ja ilmeisesti sitä kautta onnistui kumuloimaan valtavat määrät taustatietoa. Kaikkein mielenkiintoisin osio kirjassa onkin, kun Silver kuvaa viime vuosisadan alun valtaisaa Egypti-innostusta, joka alkoi Tutankhamonin hautalöydöstä, ja kertoo Waltarin linkityksistä erilaisiin historiallisen tiedon lähteisiin. 

Kaikkinensa Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin on sekä Sinuhesta että Egyptin (ja alueen muiden kansojen ja valtioiden) historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Kirjallinen konteksti suomalaisten suosikkiklassikkoon luo ihan oman kehyksensä ja tekee kaikesta kirjaan kootusta tiedosta erittäin kiinnostavaa paljon historiatietoa ahmivia laajemmalle joukolle lukijoita. Kuten taisin jo mainita, tämä kirja olisi ehkä parasta lukea Sinuhen itsensä rinnalla. 

Klassikkojen klassikko eli melkein 80 tuntia seikkailua

Kävellessä, junassa, kokatessa, lentokoneessa, silittäessä, siivotessa, sohvalla löhötessä... ainakin noissa paikoissa ja toimissa kuljen nykyään useimmiten kuulokkeet korvilla. Äänikirja tekee tylsästäkin hommasta mukavaa, eikä odottaminen ole koskaan ärsyttänyt vähemmän.

Tosin välillä äänikirjakuunteluni näyttää ärsyttävän muita - ainakin silloin, kun isännällä olisi asiaa, enkä kuule. Mitäs katoaa välillä omiin hommiinsa toiseen huoneeseen niin että ehdin saada kirjan käyntiin...

Kuuntelen monenlaisia äänikirjoja, mutta sydämessäni on lämmin soppi varattuna pitkille seikkailutarinoille ja varsinkin näköjään Mika Waltarin kirjoissa ei isokaan tuntimäärä häiritse - oikeastaan päinvastoin. Sinuhe egyptiläinen nousi äänikirjana aivan erin sfääreihin. Nyt pistin kuunnellen toisen Waltarin historiallisen seikkailutarinan eli Mikael Karvajalan vaellukset 1500-luvun Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Osmaanien valtakunnassa. Oli muuten mahtava matka.

Mika Waltari : Mikael Karvajalka, Mikael Hakim 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Veikko Honkanen 

Mikael Karvajalka syntyy Suomen Turussa äpäränä. Äiti juoksee Aura-jokeen ja Mikael kasvaa jumalisten isovanhempien pienessä mökissä. Sitten tanskalaiset hyökkäävät ja väkivaltaiset tapahtuvat tempaavat Mikaelin mukaansa matkalle, joka vie Turun teiniksi, vakoiluhommiin, Pariisiin opiskelemaan, Saksan protestanttien luokse noitavainojen keskelle, pyhiinvaellukselle, Osmaanien valtakuntaan, sotaretkeltä sotaretkelle ja keskelle seraljin juonitteluja.

Seuranaan oppineella Mikaelilla on voimillaan monesti tilanteen pelastava Antti, jonka maalaisjärki kerran toisensa jälkeen pelastaa päivän. Lisäksi lukijan (kuuntelijan) eteen levittäytyvät 1500-luvun kuohuvat uskonsodat Lutherin naulattua teesinsä ja ottomaanien pyrkiessä laajentamaan valtakuntansa ja uskonsa rajoja. Ihminen on aina ihminen, pukeutuu hän sitten munkinkaapuun tai koristeellisimpaan kaftaaniin, eikä uskonnon vaihtaminenkaan välttämättä tarkoita sydämessä sen suurempaa muutosta kuin hatun korvaaminen turbaanilla.

Romaanien henkilökaarti kuninkaineen ja sulttaaneineen aina kurjimpaan kuuromykkään orjaan saakka kertoo ihmisten haluista ja toiveista. Valta, raha, rakkaus - siinä kai ne perinteiset. Mikaelkin kohtaa matkallaan sekä kurjuuden että suurimmat rikkaudet, rakkaudesta puhumattakaan, vaikka Waltarille tyypillisesti romaanin naiset eivät kyllä ole sieltä rakastettavimmasta päästä. Mahtoikohan Waltari tosielämässä pelätä naisia ? Ainakin hänen kirjoissaan sietää varsinkin kaikkein kauneimpia naisia varoa tosissaan.

Historiallisten romaanien kirjoittajana Waltari on ihan omassa luokassaan. Aika harvalla kirjailijalla tuntuu olevan yhtä monipuoliset tiedot historiallisista tapahtumista, henkilöistä, tavoista ja filosofioista. Toki myönnän, että omien tietojeni ollessa vähän hataranpuoleisia, voi kyseessä olla vain kyky kuvata asiat uskottavasti. Hyvään tarinaan sekin riittää.

Mikael Karvajalan ja Antin vaellus on ennenkaikkea seikkailutarina. Aikakautensa teoksena kirja sisältää kuitenkin myös paljon pohdintaa uskonnosta, sen merkityksistä ja ihmisen osasta täällä ja kuoleman jälkeen. Myönnän, että minuun vetoaa Mikaelin pohdinta siitä, miten yksi ainoa Jumala ei varmastikaan suuresti välitä siitä, millä nimellä ja millä tavoilla Häntä palvotaan. Sydämen aito halu hyvään ja kyky nähdä kauneutta ovat kenties kaikkein tärkeintä.

Kertaakaan en kyllästynyt enkä vaihtanut välillä lyhyempään äänikirjaan. Vetäisin molemmat Mikaelit putkeen. Pari kuukautta siihen meni. Syyskuun alusta marraskuun alkuun. Toki luin muitakin kirjoja, muuta äänikirjana oli koko ajan sama, ja huomasin mieluiten kuuntelevani tarinaa lukemisen sijasta. Niin vetävä seikkailu on kyseessä.

Jos Sinuhe on Lars Svedbergin lukemana mahtava, ei Veikko Honkanen oikeastaan jää jälkeen. Hänellä on arvostamani kyky tehdä tarina ja hahmot eläviksi ilman tarvetta "näyttelemiseen". Kirjaa luetaan, myös äänikirjaa. Kuunnelmat ovat sitten ihan erikseen. Eläväksi lukemisen taito ei ole ihan itsestäänselvä juttu.

Jokohan tässä olisi tarpeeksi hehkutusta ? Nyt minulla on pitkän ja koukuttavan kirjan jälkeen aina iskevä "lukukrapula". Seuraavaksi pitää ottaa vuoroon jotain aivan erilaista, että päästään taas kuunteluvauhtiin - vai pitäisikö ottaa Sinuhe uusiksi?

Asbestia komisario Palmu ? No pahus, niin onkin.

No niinhän siinä sitten kävi, että asbesti testattiin sekä keittiöstä että molemmista kylpyhuoneista sekä saunakamarin laatoitetusta lattiasta. Olettamuksena oli, ettei mitään löytyisi, mutta niin vain oli keittiön välitilan laatoituksen alle jätetty edellisessä remontissa aiempia kiinnityslaasteja pohjalle ja siellähän asbesti sitten lymyili.

Onneksi asbestia löytyi vain keittiöstä, mutta tietysti vähän harmillisesti juuri keittiöstä, joka nyt on työn alla. Eikä siinä sitten auttanut muu kuin sopia oikeanlainen asbestipurku välitilan laatoille. Niinpä keittiön kustannukseen tuli uusia eriä jo ennen kuin koko remonttia on aloitettu.

199€ pamahti pelkästä testauksesta - ja tämä oli kesäkampanjahinta eli yleensä joutuu pulittamaan melkein 300€!
Lisäksi pelkkä välitilan purku tulee lisäämään n.1350€ keittiön kokonaishintaan. Jännityksellä jäämme odottamaan, mitä muita yllätyksiä vielä on edessä.

Ei ole halpaa vanhojen myrkkyjen välttely, mutta parempi kuitenkin tehdä kunnolla. Vaikkei säädöksiä ottaisikaan huomioon, niin meidän on tarkoitus asua kotona keittiöremontin aikana, eikä ajatus asbestipölystä ja lapsista samassa huushollissa tunnu kauhean kivalta. Nyt ei pitäisi olla vaaraa.

Vielä viikko remontin alkuun ja keittiötä pitäisi alkaa ihan oikeasti tyhjentämään. Ehkä sitä jo tänään saisi jotain aikaiseksi. Ainakin lämpötilan pitäisi olla hommaan hitusen sopivampi - aamukahville hain ylleni aamutakin, kun pihalla oli viileää.

Luurit korviin ja töpinäksi. Vähän harmi, että tulin jo kuunnelleeksi kaikki kolme Waltarin Komiosario Palmua. Niiden kanssa aika kului kuin siivillä, vaikkei viimeisin ei ihan yltänytkään kahden ensimmäisen tasolle.

Mika Waltari : Tähdet kertovat, komisario  Palmu ja Kuka murhasi rouva Skrofin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Lars Svedberg 

Itse asiassa minusta kaikkein paras Palmu on Kuka murhasi rouva Skrofin. Siinä tarina soljuu, henkilöhahmot ovat hauskasti hivenen karikatyyrejä, mutta juuri ja juuri uskottavan tällä puolella. Käänteitä riittää, kun Palmu selvittää rikkaan ja itaran rouva Skrofin kohtaloa.

Tähdet kertovat, komisario Palmu on omalla tavallaan viehättävä, mutta siinä päähenkilönä on ennemminkin aiemmissa osissa Palmun nuorena apulaisena aloittanut, mutta nykyään poliisipomon sijaisena toimiva kertoja. En oikein jaksanut kertojan touhuja sillä hän osoittautui ehkä naiivimmaksi kuin olisi asemansa perusteella voinut kuvitella ja Palmu on melkein sivuroolissa, mikä ehkä teki tästä sarjan dekkarista myös vähemmän vetävän.

Waltari kirjoitti kolmannen Palmunsa paljon myöhemmin kuin kaksi ensimmäistä ja pääsi sen ansiosta omien sanojensa mukaan yli pitkästä kuivasta kirjoituskaudesta. Ehkä pieni takeltelu ja väkinäisyys kerronnassa johtuu juuri tuosta, tai sitten siitä, että kirja on alunperin tehty elokuvakäsikirjoitukseksi.

Kaikki ovat kuitenkin laadukasta klassikkokuunneltavaa, jonka parissa ainakin minä viihdyin. Lars Svedberg lukijana on edelleen ihan omaa luokkaansa. Jotenkin hänen lukutapansa on huipussaan klassikkodekkareissa (Christiet, Waltari), vaikka toki esim. Sinuhe egyptiläinen Svedbergin lukemana nousee ihan uusiin sfääreihin.

Palmu-dekkarien Suomi-filmimäinen miljöö viime vuosisadalta vie ajatukset leppoisampaan aikakauteen, vaikka kyseessä murhatarinat ja dekkarit ovatkin. Jännästi huomaan kaipaavani varsinkin kesällä tuota hivenen nostalgista tunnelmaa. Ehkä se vie ajatukset tarpeeksi kauas hektisestä nykyelämästä ja kun en tuota aikaa itse ole kokenut, on historiaa helppo romantisoida.

Lukulaitteen valintaa ja lomalukulistaa

Ollaan sen verran korkealla vuoristossa (kukkuloilla), että sää vaihtelee nopeasti. Aamun auringonpaiste ja iltapäivän helle kääntyy iltaa kohden tummiksi pilviksi. Välillä tuntuvat pilvet laskevan pihalle saakka ja viimeistään silloin sitä kummasti alkaa tehdä mieli tarttua kirjaan (tai Koboon tässä tapauksessa).

Kovin paljon en ole ehtinyt lukemaan, sillä sukulaisia täynnä oleva talo on tarkoittanut seurustelua, visiittejä lähikyliin ja muuten vaan hulinaa ympärillä. Nyt kuitenkin ollaan vielä viikko ihan vain meidän perheen kesken. (No, on oma siskoni tuossa vielä hollilla, mutta hän on aika omatoiminen eikä hänellä kulje perässä sen paremmin mummia kuin lapsiakaan...)


Uusi Kobo - My precious

Odotukseni tälle viikolle on kovaa käyttöä niin uima-altaalle kuin Kobolle... uusi Koboni Aura H2O second edition onkin vedenpitävä, joten sen kanssa ei tarvitse pelätä edes roiskeita. Itse asiassa sen voisi kai ottaa mukaan sekä kylpyyn että uima-altaaseen, mutta toistaiseksi ei ole tehnyt mieli.

Vedenkestävyys ei tosin ollut pääasia mallin valinnassa. Merkki oli minulle itsestäänselvyys, sillä edellinenkin lukulaitteeni on Kobo ja se on palvellut uskollisesti jo vuodesta 2012. Kobo Touch 2.0 toimii edelleen ihan hyvin, mutta onhan se toki tässä vuosien varrella pikkuisen hidastunut - eikä siinä ole edes taustavaloa.

Taustavalo oli mallia valitessa tärkeä juttu. Tosin se on aika peruskauraa, mutta silti. Erityisesti halusin taustavalon, joka osaa automaattisesti sopeutua sekä ympäristön valoisuuteen että vuorokaudenaikaan. Nyt Kobo osaa muuntaa valon sinisemmäksi päiväsaikaan lukijaa (siis minua!) piristääkseen ja sitten taas kääntää sävyn keltaisemmaksi, kun määrittelemäni nukkumaanmenoaika lähestyy.

Toinen tärkeä valintakriteeri oli koko ja paino. Uusin malli eli Kobe Aura One on isompi ja 50g painavampi. Vaikka sekään ei varsinaisesti ole kovakantista kirjaa suurempi, minä koin käsittelyn hankalaksi. Useimmiten haluan pitää lukulaitetta yhdellä kädellä, eikä se onnistunut mukavasti isommalla mallilla, joten päädyin tähän.

Lomalukulista

Jotain sentään on tullut lomallakin luettua. Varsinkin Toton kanssa ovat äänikirjat iltaisin olleet kova juttu päivän tohinasta rauhoittumiseen. Ilman Risto Räppääjää tuskin olisin saanut poikaa petiin ennen puoltayötä yhtenäkään iltana.

Risto Räppääjä ja väärä Vincent sekä Risto Räppääjä ja pullistelija on jo kuunneltu. Seuraavaksi taitaa äänikirjavuoro siirtyä kummitädille, jolla on Storytel - Saa nähdä kelpaako Peppi Pitkätossun uusi versio illalla kuunneltavaksi.

Itselläni on edelleenkin kesken Tähdet kertovat, Komisario Palmu Jostain syystä se ei ole ihan niin sujuva, kuin edelliset kuuntelemani - varsinkin Kuka murhasi rouva Skrofin oli ihan mahtava, mutta siitä pitää vielä kirjoittaa erikseen. Lukijassa ei ole vikaa, mutta tarinan kulku on vähän väkinäinen.

Huomaa, että Tähdet kertovan on kirjoitettu parikymmentä vuotta toisten jälkeen ja pitkän "kuivan" luomiskauden päätteeksi. Se ei ole ollenkaan niin säkenöivä kuin kaksi ensimmäistä.

Pari kirjaa sain toki luettua loppuunkin eli hömppäpömppää sekä suomeksi että englanniksi. Suomenkielisestä vastasi Jylhäsalmi-sarjan ensimmäinen osa eli Sydämenasioita Jylhäsalmella (Kirsi Pehkonen) sekä The Dangerous Book for Demon Slayers (Angie Fox) Viimeksimainittu edustaa taas  aiemminkin listaamiani englanninkielisiä fantasiaviihdekirjoja.

Viihteen jälkeen sitten oli vuorossa totaalinen tyylinmuutos.


Ranskalaista klassikkoa 

Mikä sopisikaan Ranskanlomalle luettavaksi paremmin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ? Nyt on menossa osa 1.2 Un amour de Swann... Se voisi sopiva vaikka seuraavan klassikkohaasteenkin kirjaksi.

Lukiessa ymmärtää hyvin, miksi kyseessä on klassikko. Toisaalta ymmärtää hyvin myös sen, miksi niin monelta Proust jää kesken. Tekstille pitää antaa aikaa, niin se palkitsee. Nopealla lukemisella vain kadottaa punaisen langan eikä enää tiedä, mistä puhutaan. Tarinaan, henkilöihin ja ennen kaikkea polveileviin lauseisiin pitää keskittyä.

Täydellistä lomalukemista...

Loppiaisena joulu loppuu

Vielä viimeinen kuva kera joulukuusen sillä loppiaisena se kuuluisi riisua. Tietäjät ovat saapuneet lahjoineen ja arki jo kurkistelee kulman takana. Ei meillä kyllä kai koskaan ole kuusta saatu pois vielä loppiaisena - nuuttina vasta.

Loman loppua kärvistellessä voi vilkaista lukulistan etenemistä ja uskollisuutta. Arvannette lopputuloksen. Hyppelin taas sinne tänne ja vaikka kirjoja olenkin lukenut loppuun, ei keskeneräisten lista ole lyhentynyt. Yhden kohdalla sentään seurasin suunnitelmaa. Komisario Palmun erehdys oli juuri niin viihdyttävä ja rentouttava kuin ajattelinkin, lomalukemiston aatelia.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Bruno Rygseck on löytynyt kuolleena kylpyhuoneestaan ja epäiltyjen joukkoon kuuluvat perinteisistä dekkarihahmoista niin köyhtyneet sukulaissisarukset, vamppimainen vaimo kuin ikääntynyt vanhapiikatätikin. Vallan mainio soppa saadaan aikaiseksi, kun vielä lisätään kadonnut käsikirjoitus ja sitä etsivä kirjailija, eikä unohtaa sovi tietenkään myös kaunista nuorta naista. Niin, ja sitten on epäilyttävä hovimestari...

Keskeneräisten kirjojen joukossa minulla on tällä hetkellä myös Agatha Christien murhasuunnitelmat, jossa listattiin heti alkuun kahdenkin dekkarikirjalliuuden alkuaikojen kirjoittajan merkitsemiä kultaisia sääntöjä. Myös Waltari lienee sääntönsä lukenut, sillä aika tyylipuhtaasti hän välttää karikoita ylenmääräisistä salakäytävistä, yliluonnollisuuden käyttämisestä rikoksen selittelyyn tai salapoliisin ystävän liiallisesta älykkyydestä.

Rygseckin suvun kiemuroista ja murhaan liittyvistä yksityiskohdista kertoo Palmun nuorempi kollega, joka tosiaankin on vähintäänkin yhtä ulalla kuin lukija. Näin on sääntöjen mukaan tarkoituskin, sillä miksi muuten oikein kaikkea pitäisi selittää ja pohtia niin, että lukijakin saa tietoonsa kaikki mahdolliset yksityskohdat?

Hahmona Palmu on älykäs, mutta pikkuisen sivistymätön ja käytökseltään hiomaton. Helsingin hienostopiireissä tapahtuvat tutkimukset saavat komisarion välillä tuskastumaan erilaisten sääntöjen viidakossa, kun niitä kuitenkin tunnutaan rikottavan puolihuolimattomasti kulissien takana. Hänen metodinsa eivät edusta perinteistä poliisityötä, vaan muutaman kirjallisen kollegansa tapaan hän ratkaisee rikoksia päättelyn ja aivosolujensa avulla jalkatyön sijaan. Kirjan nimen mukaisesti hän kuitenkin myös välillä erehtyy, ainakin siinä, miten tarkasti seuraa alaistensa toimia.

Teki hyvää kuunnella lempeän rauhallisesti etenevää dekkaria, jossa väkivalta on minimissään, mutta pahuus voimissaan. Hyvä tietysti voittaa lopussa, ja murhaaja jää kiinni, mutta sitä ennen on kaikenlaisia kiemuroita ja välillä vähän hymyilyttävääkin dialogia ja herttaista romantiikkaa. Ihan niin kuin Christietkin, Waltarin dekkarit ovat viihdyttäviä ja mieltärauhoittavia kuvauksia ajasta, jota ei enää ole. Pientä nostalgiaakin siis on lupa tuntea kuuntelun lomassa, vaikka toki itsekin olen jo myöhemmiltä vuosikymmeniltä.

Äänikirjan lukee Lars Svedberg ja jo pelkästään sen takia kannattaa valita kuulokkeet lukemisen sijaan. Hän on vaan niin kertakaikkisen hyvä ja erityisesti hänen lukutyylinsä sopii juuri dekkareihin - oli kyseessä sitten Agatha Christie tai Mika Waltari.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 19 : Kuusen juurella, kynttilänvalossa

Tämä syksy tuntuu yhdellä jos toisellakin olleen kaikkien aikojen kiireisin, stressaavin tai muuten vaan täynnä paineita. Joululomaan kohdistuu toiveita perheen yhteisestä ajasta, herkullisesta joulupöydästä, kuusen tuoksusta ja rentoutumisesta kynttilän valossa...

Nyt jo kuuluu ruudun toiselta puolelta huolestunut huomautus : "Hetkinen! Unohditko jotain? Entäs kirjat ? Eihän joululomaa voi kuvitella ilman uppoutumista joululahjakirjojen tarinoihin?"

Ei voikaan, mutta tietotyöläisen ruudunrasittamat silmätkin kaipaavat lepoa, eikä kynttilänvalossa näe lukea - ei edes lukulaseilla. 

Siispä minun joululukemiseni pelastus ovat äänikirjat. Jo syksyn työmatkoilla olen huomannut rakkaan Koboni jäävän lentokoneessa laukkuun. Puhelin lentokoneasetukselle, kuulokkeet korviin ja silmät kiinni. Torkku on hyvä muistaa, sillä toisinaan vie väsymys voiton ja tarina saa unien myötä uusia käänteitä. Aikaraja varmistaa taaksepäin paluun vaatimuksen rajallisuuden. 

Myös jouluksi suunnittelen hetkiä olohuoneen sohvalla, kuusen vieressä kynttilöiden hämyssä. Viereen vain joululahjaksi saatu suklaarasia, käteen kuppi suosikkikahvia ja voin lähteä vaikka matkalle muinaiseen Egyptiin. 

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi aion nauttia uudelleen Sinuhe egyptiläisen tarinasta. Mika Waltarin mestariteos valittiin syksyllä Suomen vuosisadan kirjaksi ja hyväksyn valinnan täydestä sydämestäni. Faaraon henkilääkärin elämä on teemoiltaan ajaton ja tarina vie mukanaan kerran toisensa jälkeen. 

Olen lukenut Sinuhen ainakin kymmenen kertaa ja kuunnellut äänikirjana kertaalleen. Lars Svedbergin lukemana klassikko nousi taas aivan uusiin sfääreihin ja sen parissa tulee joululomastakin muistojen klassikkoainesta.

Muutenkin Waltari - Svedberg on yhdistelmänä suositeltava. Dekkarien ystävä lataa luettavaksi Komisario Palmun tutkimuksia. Tuttu etsivä vie mukanaan Helsingin seuraapiireihin ja kujille. Leppoisa tahti ja kiemurat juonet ovat omiaan joululoman rentoutumiseen. 

Ja äänikirjoista haaveilevalle vielä viimeinen vinkki. Kaikkein parasta on tietysti kuunnella ihan vain kaiuttimesta, mutta ainakin meillä hiljaisen (ja muuta perhettä häiritsemättömän) paikan löytäminen voi olla hieman haastavaa. Kuulokkeiden tyypillä puolestaan on väliä kuuntelumukavuuden kannalta. Eritysesti kannattaa miettiä investointia langattomiin. Kun puhelimen voi huoletta jättää taskuun tai pöydälle piuhan irtoamatta ja äänen katkeamatta, on rennon lukuasennon löytäminen entistä helpompaa. 

Kuva : Yöpöydän kirjat

Joulukalenterin luukku 18: Hemulin kirjahylly
Joulukalenterin luukku 20 : Unelmien aika

Unio Mystica

Panu Rajala: Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Kirjailija, joka koko elämänsä painii ihmisen ja jumalan välisen suhteen ymmärtämiseksi ja kirjoittaa siinä sivussa suomalaisia klassikoita tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Kyseessä on tietysti Mika Waltari. Olen hänen kirjojaan lukenut niin kauan kuin muistan, mutta itse kirjailijasta en tiennyt paljonkaan. Lähinnä olen ihmetellyt, inhosiko mies naisia, kun kirjoista löytyy aina niin hirvittävän julmia naisikuvia.

Ei ilmeisesti inhonnut. Tilanne oli pikemminkin päinvastoin, ainakin ihastusten lukumäärästä päätellen. Waltari eli kuin kirjoitti, eli intohimoisesti vaihtaen miltei maanisista kirjoituskausista totaaliseen lamaannukseen. Mitähän nykyajan psykologit olisivat hänen seikkailuistaan analysoineet? Omana aikanaan häntä kai lähinnä pidettiin eksentrisenä nerona, jolle suotiin erikoisuudet taiteen nimissä. Hyvä, että suotiin. Waltarin vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on kiistaton. En osaa kuvitella omaa lukuhistoriaani ilman Sinuhe egyptiläistä tai Suurta illusionia. Ei koskaan huomispäivää ja monet muut Waltarin pienoisromaanit kuuluvat myös nuoruuteni vaikuttavimpiin lukukokemuksiin.

Elämäkerta kuvaa Waltarin elämää lapsuudesta lähtien aina viimeisiin hetkiin Samalla saamme kattavan kuvauksen hänen tuotantonsa syntytavoista, niiden saamista kommenteista ja yleensä suomalaisen kirjallisuuden suuntauksista ja toimijoista. Kyseessä on siis varsin kattava teos, joka tylsemmän päähenkilön kohdalla olisi voinut muuttua puisevaksikin. Waltari on kuitenkin kiitollinen aihe sillä käänteitä ja kommentteja riittää.

Kirja sisältää myös pitkän lähdelistan sekä listauksen Waltarin teoksista ja ainakin osasta kirjoituksia. Siinä sitä saa halutessaan lukulistalle täytettä... Waltarin tuotanto onkin vaikuttava yhden miehen kirjoittamaksi. Hän on ollut uskomattoman tuottelias ja laaja-alainen kirjoittaja. Runoja, historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja ja lukematon määrä artikkeleita, pääkirjoituksia. Sota-aikaan Waltari oli kai Suomen kaikkein tuotteliain tekstimaakari propagandaosastolla. Sinuhe egyptiläisen hän kirjoitti yhden kesän aikana. Kun ajattelee kirjoittamisen laajuutta ei yhtään ihmettele häneen välillä iskeneitä uupumuksen kausia.

Olen tyytyäinen, että tämä tuli luettua. Vaikka elämäkerrat aina ovat kirjoittajansa tulkintoja aiheesta, avautui Waltari kirjailijana aivan uudella tavalla. Tätä kirjaa luki kuin mielenkiintoista romaania ja se kannustaa tutustumaan muihinkin aikakauden suomalaisiin kulttuurihahmoihin.

Kirjan saa muuten ladattua Elisa Kirjasta edullisesti (8,90€). Tämä kannattaa hankkia, vaikkei sitä heti lukisikaan kokonaisuudessaan. Toimii tosi hyvin pätkittäin välilukemisena.

Uudenlainen Sinuhe

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
äänikirjan lukijana Lars Svedberg
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Varoitan teitä näin heti alkuun, että tulossa on äänikirjahehkutusta ja Svedberg-fanitusta...

Olen edelleen pahasti koukussa äänikirjoihin. Viime viikolla tosin meinasi paniikki iskeä, kun kuulokkeeni hajosivat kokonaan, mutta onneksi isi pelasti ja sain lahjaksi uudet ja ihanat.

Kiitos isi! :-)

Mitäs tykkäätte? Eikös noilla kelpaakin kuunnella kotona ja tien päällä? 

Erityisesti olen äänikirjoissa ihastunut klassikoiden uudenlaiseen lukukokemukseen. Viimeksi innostuin Hobitista ja siitä äänikirjan myötä löytämistäni uusista tasoista. Myös Sinuhe egyptiläinen tuntui aivan uudenlaiselta äänikirjakokemuksena.

Olen lukenut Sinuhen moneen kertaan ja se on kuulunut vuosia ja taas vuosia kaikkien aikojen suosikkikirja -listalleni. Silti äänikirja onnistui yllättämään. Lars Svedbergillä on kyky lukea kirja niin elävästi, että sitä melkein haistaa Niilin mudan tai kuulee taistelussa hevosten kiljunnan ja nuolien suhinan. Silti hän oikeasti lukee kirjaa eikä esiinny näytelmässä. Hyvän lukijan ansiosta klassikkokin nousee aivan uusiin sfääreihin.

Sinuhe egyptiläninen, hän joka on yksinäinen, villiaasin poika, on kirjoittanut tarinansa meille itsensä takia. Ei faaraoiden takia eikä jumalten takia, vaan jaksaakseen elää. Jo alussa asetelma on selvä. Kuulemme vanhan miehen kertomuksen elämänsä kaaresta, ja millainen elämänkaari se onkaan ollut! Kaislaveneessä köyhien lääkärin ja hänen vaimonsa perheeseen kellunut Sinuhe matkaa köyhien korttelista faaraoiden kultaiseen taloon. Hän näkee sodan kauhut ja kokee rakkauden makeuden. Maistaa härskiintyneen öljyn ja rikkaiden makeat hanhipaistit. Petoksista pahin on naisen petos, mutta miten muutenkaan voi nainen valtaansa näyttää? Kaiken pitää tapahtua, koska se on kirjoitettu tähtiin ja punottu kaislaveneen solmuihin hänen syntymänsä yönä. Sinuhen on saatava mittansa täyteen, niin kuin kaikkien muidenkin tässä maailmassa.

Aiemmin minua häiritsi Waltarin miltei vihamielinen suhtautuminen naisiin, mutta näin vanhempana tarinaa kuunnellessa sitä ehkä ymmärtää naisten toimia tarinassa vähän paremmin. Eivätkä he kaikki lopulta niin pahoja olekaan. vaikka puolustautuessaan joutuvat käyttämään julmaakin julmempia keinoja. Tosin NeferNeferNeferin voisi edelleen minun puolestani heittää Niiliin krokotiileille.

Yleisesti ottaen Sinuhe egyptiläistä voi suositella kaikille klassikoiden ja historiallisten romaanien ystäville. Samoin sitä voi tarjota lukemiseksi niille, jotka kaipaavat taisteluja, juonittelua ja jännittäviä käänteitä. Syvempää tarkoitusta etsivät voivat puolestaan miettiä Sinuhen syntyperän tai sen tuntemattomuuden vaikutusta hänen myöhempään elämäänsä ja suhtautumiseensa muihin ihmisiin tai sitten voi miettiä jumaluskojen vaikutusta vallanpitäjien käytökseen ja pohtia fanatismin vaaroja hyvää tarkoittavienkin käsissä.

"...valta on vaarallinen näkijälle, jonka näyt eivät ole tästä maailmasta", sanoo Sinuhe.

Minä lisäisin vallanpitäjien näkyjen aiheuttavan vaaroja myös ympärilleen oleville, kuten voimme ajankohtaisista uutisista todeta ja kuten Sinuhessakin ilmenee.

Mitäpä tuosta muuta sanomaan. Sinuhe egyptiläinen ei ole turhaan luokiteltu suomalaiseksi klassikoksi. Se on ehdottomasti paikkansa ansainnut ja pitää pintansa ajan kulumisesta huolimatta. Siinä käsitellyt teemat ovat uskomattoman tuoreita ja ajankohtaisia.

Bysantin tuhoa tirkistelemässä - Mika Waltarin Johannes Angelos

Kesken kaiken viktoriaanisessa Englannissa pyörimisen ehdin käymään pikavisiitillä Bysantissa. Mika Waltarin Johannes Angelos toimi sopivana aikakoneena. Tästä kirjasta vain on yllättävän vaikea kirjoittaa blogitekstiä. Olen aloittanut jo ainakin 5 kertaa ja joka kerta pysähtynyt ensimmäisen kappaleen jälkeen.

Syytä moiseen hankaluuteen on vaikea arvioida. Ehkäpä kirja tuntuu jotenkin liian tutulta. Olihan Waltarin historiallisten romaanien sarja, Sinuhe & kumpp., suuri suosikkini jo hamassa nuoruudessa (en suostu laskemaan kuinka monta vuotta sitten).

Toisaalta syynä voi olla se, että vaikka kirjaa oli kiva lukea, en minä siitä nyt niin kamalan innostunut ollut tällä kertaa. Päähenkilön ja samalla myös kertojan vähän fanaattissävyinen halu kuolla Bysantin muureilla ja samalla viime hetket valtaava rakastuminen ihan todelliseen ja lihalliseen tyttöön eivät oikein istu tällaisen modernin ja pragmaattisen naisihmisen maailmaan. Varsinkaan, kun kirjaa lukee pyykkivuoren ja äitiä viiden minuutin välein huutavien lasten keskellä. Olisi nyt ottanut tyttönsä ja lähtenyt rakentamaan elämää, jonkun sukutarinan muka velvoitteiden toteuttamisen sijaan.

Kirja tuli kuitenkin luettua loppuun eikä sen laatua ole kiistäminen. Waltari mitä ilmeisemmin tunsi historiansa ja osasi sitä myös soveltaa fiktion kirjoittamisen osana. Lukijalle tulevat tutuksi niin teologiset ristiriidat kristikunnan hajaannuksen syynä kuin aikakauden sotakoneiden taso ja toimivuus. Henkilöhahmot, todelliset ja fiktiiviset tulevat lukijalle eläviksi ja sitä tuntee melkein nenässään savun ja veren hajun piirityksen päättyessä.

Bysantin tuho sopii jotenkin myös Waltarin tyyliin. Tässä kirjassa hänen vähän pessimistinenkin näkemyksensä ihmisluonteen raadollisuudesta pääsee oikeuksiinsa. Eduntavoittelu ja juonittelu sekä toisten käytöksen ennustaminen pelkästään omien toiveiden ja ajatusten mukaisesti kertovat ihmisen heikkoudesta. Siitä, miten silmät suljetaan tosiasioilta, koska ne eivät heijasta omaa toivekuvaa tulevaisuudesta.

Vähän synkeää, muttei tarpeeksi koskettavaa masentaakseen. Mielenkiintoista historiaa ja taitavasti kirjoitettua tarinankerrontaa. Siinä kai summeeraus minun tuntemuksistani kirjaa lukiessa ja sen jälkeen.
  

Suuri Illusioni

Nuorena tyttönä oli minulla eräs aikakausi, jolloin luin vuorotellen Mika Waltaria ja Ernest Hemingwayta. Heitä oli joku minulle suositellut ja siksi luin useampia teoksia molemmilta - ihan vain vertailun vuoksi.

Lopputuloksena oli, että pidän huomattavasti enemmän Waltarista kuin Hemingwaysta. Syynä ei kuitenkaan ole yltiömäinen isänmaallisuus ja kotiinpäin vetäminen. Yksinkertaisesti vain koin Hemingwayn pessimistisen toivottomuuden masentavaksi (Vanhus ja meri, Vaarallinen kesä). Poikkeuksena tästä säännöstä tosin postuumisti julkaistu "Käärme paratiisissa", mutta siitä joskus myöhemmin. Waltarilla tuntui aina lopuksi näkyvän pieni toivonpilkahdus, vaikka hänen naishahmonsa ovatkin aika ärsyttävästi joko kaiken tieltään tuhoavia lumoojattaria (Sinuhe) tai kypsymättömiä (Suuri Illusioni) tai muuten vaan halveksittavia.

Suuri Illusionikin kirjana jotenkin huokuu positiivisuutta, vaikka tarina itsessään on ehkä aika kliseemäinen ja alkujaan lienee synkäksi tarkoitettu. Ehkäpä melkein nelikymppisenä tuo nuoren miehen uho tuntuu lähinnä hellyyttävältä ja tarinasta löytää jo omaa nuoruuden romanttisuuttaan. Kirjoittihan Waltari läpimurtoteoksensa 20-luvun lopulla vain 20vuoden ikäisenä.

Kirja kertoo yhdenlaisen toivottoman rakkaustarinan, varsin viattoman sellaisen. Lisäksi kieli on tuota ihanaa, rikasta, kaunista, nykyään vähän vanhahtavaa suomea. Sivuilta ei löydy kirosanoja, eikä sukupuolielinten nimiä, mutta vahvat tunteet välittyvät ja vaikuttavat myös lukijaan. Samalla tulee hetkeksi hypänneeksi sisään viime vuosisadan alkupuolen Helsingin kaupunkilaiselämään ja vähän näkemään saman aikakauden Pariisiakin.