(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

Auringon pimeä puoli

Tässä juuri jaettiin taas Finlandia-palkintoja. Tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ensimmäistäkään, en myöskään tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kaunokirjallisuuden ehdokkaista olin lukenut yhden. 

No, vielä ehtii. Kirjat eivät katoa minnekään. Sainhan minä vihdoin luettua viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajankin! 

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli 

Oma ostos Totolle 

Ostin kirjan Totolle jo kauan sitten. Ajan olemus ja mahdollisuus aikamatkustamiseen olivat meillä pöytäpuheissa yleinen aihe Toton luettua madonreikä-teoriasta Stephen Hawkingin lapsille suunnatusta elämäkerrasta. Madeleine L'Englen Hyppy ajassa kiinnosti myös, eikä ainakaan vähentänyt aikamatkailuinnostusta. Olisi siis luulla, että ajan olemusta pohtivassa romaanissa olisi ollut jotain houkuttelevaa. 

Luulo ei taaskaan osoittautunut tiedon väärttiksi. Toto ei ole tähän kirjaan vieläkään tarttunut, mutta minä luin ja onhan se Toton hyllyssäkin edelleen odottamassa sopivaa hetkeä.  

Palkinnoissa on se huono puoli, että niiden jälkeen odotukset ovat aina normaalia luku-uteliaisuutta korkeammalla. Ehkä siksi minulle kesti melkein kirjan puoleenväliin saakka päästä tarinaan kunnolla mukaan. Pohdiskelua ja pohjustamista oli melko paljon ja päähenkilö Emilia tuskailee ja muistelee ahkerasti. Oikeastaan kiinnostukseni heräsi tosissaan, vasta siinä kohtaa, kun tarina ryhtyi heijastelemaan tapahtumia vähitellen selviävän aikakäsityksen mukaisesti. Sitten luinkin melkein ahmimalla.

Emilia on päähenkilönä oikeastaan aika ärsyttävä - vähän sellainen kaikkitietävä ja itsetietoinen, kuten teinit pääasiassa kai ovat tai ainakin näyttävät siltä peittääkseen epävarmuutensa. Muut henkilöhahmot jäävät ehkä vähän harmillisen pinnallisiksi. Osaksi tuo johtuu tietysti tarinan kiemuroista. Plussaa hahmoille pitää antaa siitä, että ne eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja vaan jännän ristiriitaisia. Tarina myös kykenee yllättämään, vaikka keski-ikään mennessä sitä onkin jo oppinut tunnistamaan tiettyjä tarinankaaria. Nuorille lukijoille kirja tarjonnee useampia oivalluksen hetkiä. 

Aika, valta, erilaiset motivaatiot, jotka johtavat joko lammasmaiseen seuraamiseen tai kapinointiin - Auringon pimeä puoli käsittelee varsin universaaleja teemoja. Yhdistyneenä ihmisen tekojen ympäristövaikutuksiin ja luonnon tuhoutumiseen teemat nousevat heti ajankohtaisuusasteikolla.  Jokainen lukija miettiköön omia motiivejaan - ratkaisuja kirja ei tarjottimella eteen kanna. Oikeastaan ollaan asteikolla vähän pessimismin puolella.  

Ymmärrän, miksi Auringon pimeä puoli palkittiin ja sitä on hehkutettu. Kirjailija ei missään kohtaa aliarvioi lukijoitaan. Selittelyä on kiitettävän vähän kaikesta pohdiskelusta huolimatta. Toto taitaa olla kuitenkin vielä vähän nuori varsinaiseen kohderyhmään nähden. Tarjoaisin tätä ennemminkin yläasteikäisille, joihin tematiikka voi osua paremmin. Jätetään siis hyllyyn toistaiseksi odottamaan. En usko tämän tarinan ajankohtaisuuden katoavan kovin nopeasti. 

Loukkupoika koukuttaa

Lukeminen on kaikkiaan jäänyt viime aikoina pienten äänikirjakuuntelupätkien varaan. Syyksi voi mainita niitä perinteisiä, kuten kiireen, väsymyksen, keskittymiskyvyn puutteen, mutta kummasti mikään noista ei vaikuta, kun käsiin osuu tarpeeksi vetävä kirja.

Perjantaina oli ihan pakko lukea loppuun Loukkupojan tarina (tai siis sarjan eka osa), vaikka silmäluomet lupsivat ja kello kävi puoltayötä. Se on aina hyvä merkki kirjan kohdalla.

Kuva: Otava (Kansi:Sami Saramäki)

Nonna Wasiljeff : Loukkupoika 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Parasta kirjassa on miljöö, vaikka tarkemmin ajateltuna sitä ei edes varsinaisesti kuvata. Fragmenteista ja Aaronin matkareitistä vain syntyy mielenkiintoinen kuva maailmasta, jossa erilaisuutta ei suvaita vaan se suljetaan Loukkuun. Vain tietynlainen luonto selviää tiettyjen piirien jäsenten hallussa.

Aaron on asunut Loukussa koko ikänsä. Vartijat, Tomut ja toisen tason pelko ovat hänellä arkea, samoin kuin Loukussa elävät ystävät. Sitten eräänä päivänä kaikki muuttuu ja Aaron pakenee.

Pidin tarinasta. Siinä oli mielenkiintoisia käänteitä, mutta ennen kaikkea monitahoisia henkilöhahmoja, jotka eivät aina ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Paon organisoinut Taikuri, Loukkuun suljetut kapinalliset veljekset, sirkuksen väki ja pelottavat nuoret naiset, kaikista löytyy monia puolia, eikä petos aina ole pahuuden seurausta. Kauemmin blogia lukeneet tietävät minun kyllästyvän nopeasti, jos hahmoista ei löydy särmää, mutta tässä kirjassa turhanpäiväinen siloittelu oli unohdettu. Jopa Aaronin äiti osoittautuu varsin ristiriitaiseksi hahmoksi. Oikeastaan vain Aaron itse on melko tasainen, ainakin toistaiseksi. Toinen osa on ilmestynyt, joten se pitänee hankkia myös luettavaksi ja katsoa, mihin suuntaan Aaron kehittyy.

Aika ei käynyt pitkäksi myöskään juonen käänteiden suhteen. Tahti ei ollut varsinaisesti hengästyttävä, mutta yllätyksiä, uusia tuttavuuksia ja paikkoja riitti sopivasti pitämään yllä mielenkiintoa.

Tuntuu, että viime aikoina on julkaistu enemmän ja enemmän mielenkiintoista suomalaista scifi-fantasia-dystopia -romaaneja (tai -sarjoja). Hyvä juttu. Pitää nimittäin tätäkin tarjota myös Totollekin luettavaksi jossain vaiheessa. Ehkä kohta 9v saisi tarinasta jo hyvin irti. Ei tämän ainakaan Harry Potterit jo lukeneelle luulisi olevan liian pelottava.

YA & lastenkirjat - mites tuli luettua noin omasta mielestä ?

Toton joululahjakirjat

Viime aikoina on ollut paljon puhetta lasten ja nuorten lukemisesta, tai oikeammin siitä, että he eivät lue. Samalla on pohdittu nuorten- ja lastenkirjallisuuden näkymättömyyttä mediassa. Useampikin bloggari on julkisesti lupaillut kertovansa tulevaisuudessa entistä enemmän nuoremmille sopivista kirjoista, niin minäkin.

Samalla jäi mietityttämään, paljonko itse asiassa luen nuorille(kin) sopivaa kirjallisuutta. Piti oikein käydä vuoden 2019 luetut läpi. Toki itse lukemieni lisäksi olen tietoinen myös Toton suosikeista, vaikka niiden lukumäärä onkin yllättävän rajallinen. Krantumpaa lukijaa lienee vaikea löytää.

Listataan nyt ensin näitä minun lukemiani taustapeilin hengessä. Teen ihan erillisen postauksen Toton suosikeista.


Lastenkirjat 

Ihan puhtaasti lastenkirjoiksi olen vuonna 2019 luokitellut peräti 5 kirjaa. Hivenen ihmetytti sillä kuvittelin kyllä Toton siivellä lukeneeni enemmän. Pienen muistelun jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että Toto lukusyynä ei oikein toimi enää. Tänä vuonna poika on aika kylmästi potkaissut äidin pois iltasatulukijan asemasta ja halunnut itse lukea (Harry Pottereita, Soturikissat-sarjaa, Tohtori Proctoria jne...). Tuo siis selittänee lyhyttä listaa edes jonkin verran. Olemme enemmänkin lukeneet sohvalla vierekkäin kuin samaa kirjaa...

Chris Riddell : Ada Gootti ja hiiren haamu, Ada Gootti ja kuoloakin kamalammat kestit
Näitä luimme vierekkäin ja vuorotellen, ja juttelimme välillä. Minä pidin makaaberin herttaisista tarinoista ja yksinäisestä goottitytöstä linnassa. Toto oli silleen, että "ok"... luki kyllä, mikä hänen kohdallaan on jo jonkinlainen voitto kirjalle.

Miina Supinen/Anni Nykänen: Kokkiklubi - Amorin apulaiset 
WSOYn aloittelevien lukijoiden sarja Lukupalat sai Totonkin innostumaan Kokkiklubit ja Painajaispuoti jaksoilla. Nyt tosin ollaan jo noissa kirjoissa lukutaidon osalta suupala-asteella, mutta ihan varmasti ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa eka-tokaluokkalaisille.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee 
Tämän kuuntelimme äänikirjana. Näin loppuvuodesta Toto on palannut äänikirjoihin ja yhteisiin "lukuhetkiin" äidin kanssa. Ensimmäiseksi kuuntelimme tämän klassikon. Toto tykkäsi äitiä enemmän, mikä lienee hyvä tilanne...

Nopola & Nopola : Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli 
Tämä ei ole vielä ehtinyt luettavien listalle, sillä kuuntelemme sitä parhaillaan. Jännä, miten näytämme palaavan Risto Räppääjiin säännöllisesti. Tätä on jatkunut jo pari vuotta.

Isabel Thomas (kirjoittanut)/Marianna Madriz (kuvitus), suomentanut Kirsikka Myllyrinne
Pieni opas suureen elämään - Stephen Hawking
Stephen Hawkingin elämästä kertova lastenkirja on tämän vuoden vaikuttavin joululahjakirja - vaikuttavin siksi, että se sai Toton vaihtamaan tulevaisuudensuunnitelmansa Supercellin koodarista aikamatkustusta tutkivaan fyysikkoon... 

Nuortenkirjat 

Toto on siinä välillä. Kahdeksanvuotias on vähän nuori suurinpaan osaan YA-kirjoja, joten luen niitä välillä itsekseni. Harry Potterit ovat kuitenkin mielestäni jo enemmän nuortenkirjoja kuin varsinaisia lastenkirjoja, joten olen niiden lisäksi aina välillä yrittänyt esitellä mielestäni vähän "nuoremmille nuorille" sopivia kirjoja. Tänä vuonna olen näköjään itse lukenut nuortenkirjaksi luokittelemani ja myös mielestäni nuoremmalle sopivia ja suositeltavia peräti yhden sarjanaloituksen, yhden trilogian ja yhden ihastuttavan kauhutarinan verran. Kovasti on mennyt fantasiaksi.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 
Minä pidin raikkaasti Steampunkia ja seikkailuromaania yhdistävästä tarinasta. Koitin tarjota Totollekin, mutta hän ei lukenut edes takakantta. Tiedä sitten, mikä kirjan nimessä oli vikana... 
No, aika usein käy niin, että kunhan lakkaan tarjoamasta ja jätän sopivasti hollille niin päätyy lukemaan. Minä kyllä tykkäsin ja mielelläni suosittelen myös nuorille lukijoille. 

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) 
Taitavasti kirjoitettu tarina ei ole yhtään "aikuisten" fantasiaa yksinkertaisempi teemoiltaan, mutta erinomaisen sopiva nuorille lukijoille (Huolimatta siitä, että Toton kohdalla kohtalo oli edellisen kaltainen)

Ilkka Auer: Domowik 
Lempeää kauhua, jota olen nähnyt verrattavan Liisa Ihmemaassa-kirjaan. Pidin tästä todella paljon ja melkein harmittelen, etten säästänyt joululukemiseksi. Toto taas... no, sanottakoon, että ainakin hän on vastauksissaan johdonmukainen... 

Viimeinen vuonna 2019 YA-fantasiaksi luokittelemani kirja on sitten vähän vanhemmille. Tosin tätä en voi suositella paljon fantasiaa lukeneille. Voi toki olla, että tämän kirjan kohdalla myös ikä teki tepposet ja en kertakaikkiaan vaan ymmärtänyt "ihqu"-piirteitä, mutta Langennut (Lauren Kate) jäi minulla sarjaan "huolimattomasti juonitettua hömppää" - tosin se on suuresti hypetetty ja ilmeisen hyvin todelliseen kohderyhmäänsä uponnut... 

Ensin vähän nolotti lukemieni nuortenkirjojen vähyys. Alunperin olin merkinnyt vain pari. Sitten älysin tarkastella kokonaisluokittelua ja sainkin poimittua useamman, joka voisi olla myös nuortenkirja-listalla, ehkä jopa painotukseltaan enemmän sinne päin kallistuvia. Vaihdoin luokittelua ja päädyin ylläolevaan listaan.

Sitten on monta "aikuisten" kirjaa, jotka voisin hyvällä omallatunnolla antaa ainakin (varhais)teinien luettavaksi.

Kuten nyt vaikka... 

Dekkareista Agatha Christiet olivat ainakin omaa lukemistoani melko nuoresta lähtien. Matka Viisikoista Dame Agathaan ei kestänyt kovinkaan montaa vuotta.  Nykydekkareista puolestaan Flavia de Lucen (Alan Bradley) seikkailut ovat jo päähenkilönsä iän myötä sopivia myös nuoremmille rikostarinoiden ystäville.

Romanttisista tarinoista kiinnostuville (varhais)teinilukijoille Kultaportin kaunottaret antaa melko herttaisen ja siistin vaihtoehdon historiallisesta romantiikasta. Itse luin aikoinaan Angelika-sarjaa vähän yli kymmenen vanhana eli suhteellisen nuoresta. Siinä saattoi osa tarinankäänteistä mennä vähän ohi.

Fantasian alueelta löytyy varmasti myös nuorille lukijoille sopivia kirjoja. Vuonna 2019 lukemani Magician-sarja (Raymond R. Feist) on perinteinen eeppinen fantasia, V.E.Schwabin Magian syvempi sävy puolestaan modernimpaa. Erika Vikin Kaksosauringot-trilogiaa mietin hetken nuortenkirjaksi, mutta kyllä se ehkä kuitenkin vielä painotuksiltaan menee aikuisten puolelle, mikä ei tietenkään millään tavalla estä myös nuorempia lukijoita tarttumasta trilogiaan.

Uudenvuoden lupaus... 

Vuonna 2020 tulen kiinnittämään erityistä huomiota lapsille ja nuorille sopivaan luettavaan. 
Somessa siis #yahaaste... Pysykää kuulolla! 


p.s. muutkin Taustapeilit löytyvät tästä

Kaksosauringot

Aika kauan kesti saada tämä trilogia luettua. Aloitin jo viime vuoden elokuussa ja nyt sain vasta kolmannen kirjan loppuun. Niin se elämä ( ja muut kirjat) tulevat väliin. Samalla vähän harmillisesti on jäänyt hyvä fantasiasarja esittelemättä jo ensimmäisen osien osalta, kun vaan ajattelin kirjoittavani sitten koko paketista kerralla.

No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan (?)

Toisaalta Kaksosauringot on trilogia, jossa yksittäisen kirjan tarina jää kesken. Kokonaisuus muodostuu vasta, kun on lukenut kaikki kolme osaa.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Seleesian näkijä, Nefrin tytär
Omat ostokset Elisa Kirjasta

Kirjan kolme osaa ovat jännästi erilaisia, vaikka tarinan jatkumon kannalta kaikki pitääkin lukea ymmärtääkseen. Erilaisuus tulee ympäristöistä ja henkilöhahmoist, varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla.

Ensimmäisessä osassa nuori nainen saapuu lumimyrskyssä seleesi Corildonin luo. Aleiaksi itsensä esittelevä tyttö ei  muista aiemmasta elämästään mitään, mutta pystyy aistimaan Corildonin kykyihin vaikuttavat "huonot tuulet".

Seleesien tietyt suvut nimittäin pystyvät hallitsemaan luonnonelementtejä. Corildon käskee tuulta, hänen äitinsä näkee näkyjä ja pystyy lukemaan ajatuksia, isä hallitsee tulta. Ihmisistä kyvyiltään erilaiset seleesit ovat outoja ja pelottavia, mutta jonkinlainen rinnakkaiselon tasapaino on kyetty saavuttamaan kahden auringon maailmassa.

Corildon haluaa auttaa Aleiaa ja samalla selvittää hänen salaisuutensa. Miten tavallinen ihminen voi aistia huonot tuulet ja seleesin pulssin?

Toisessa kirjassa ollaan Seleesiassa. Setvitään poliittisia kuvioita ja pelätään sotaa. Aleia tutustuu Corildonin perheeseen ja saa lisätietoa sisällään asuvasta lumouksesta. Viimeisessä osassa Aleia osoittautuu erilaisemmaksi kuin kukaan osasi kuvitellakaan ja lopulta kyseessä on Kaksosaurinkojen maailman tuhon välttäminen.

Tarina etenee jouhevasti ja jokainen tarinan aalto nostaa seuraavaa aina korkeammaksi. Loppuratkaisu on vauhdikas, vaikkei varsinaisesti ihan hirmuisen yllättävä. Matkan varrella on saatu paljon vihjeitä ja viitteitä tulevasta. Itse asiassa loppua olisi ehkä voinut sekä napakoittaa että täydentää. Olisin ehkä kaivannut enemmän osallisten eri näkökulmien kuvausta, mutta toisaalta tapahtumat olisivat voineet olla teräväpiirteisempiä - tai sitten minä lukijana vähän vähemmän väsynyt.

Pidin kirjoista ja luin ne mielenkiinnolla, mutta jotenkin oudosti niissä oli joain mieltä hiertävää. Ehkä olisin kaivannut hieman tasaisempia päähenkilöitä. Jotenkin oltiin epätasapainossa ja esim. Corildonin ja Aleian välinen suhde syveni jotenkin selittämättömän nopeasti, vaikka tapahtui siinä tietysti kaikenlaista.

Hieman jäin myös hämmennyksiin eri osapuolien motiivien osalta. Olisi varmaan pitänyt lukea vähän hitaammin, että olisi pysynyt kärryillä, tai ehkä motiivit olivat sen verran moninaiset ja keskenään ristiriitaiset, että yksinkertaistuksia tai yleistyksiä on melkein vaarallista tehdä. Tämä tietysti heijastaa myös todellisen maailman tilannetta, jossa ihmisryhmien stereotypiat ovat vaarallisia.

Samoin heijastumia todellisuudesta voi löytää Aleian tarinassa eri ryhmien välisessä dynamiikassa. Ihmiset ja seleesit eivät ehkä ymmärrä toisiaan, mutta hyvällä tahdolla voidaan silti asuttaa sama maailmaa. Tiukasti omiin mielipiteisiinsä ja tavoitteisiinsa jumittuminen aiheuttaa epäluuloa, joka puolestaan aiheuttaa silmien sulkemisen toisten hädältä ja erilaisuuden syrjimisen puheissa ja teoissa.

Kaikkiaan kirjat on kirjoitettu hyvin, fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, mutta uusia sävyjä luoden. Näitä voi suositella sekä YA-kirjojen kohderyhmälle että aikuisille lukijoille.