Oma ostos Sammakon kirjakaupasta
Runoilija vie mukanaan. Tekstin mukana soljuu, vaikka oma tietämykseni Nietzschen ja Rudolf Steinerin teeseistä on parhaimmillaankin pinnallista ja viittauksiin perustuvaa ja kumpikin päätyy kirjassa keskeiseen asemaan.. Aurelien Benn on nuori runoilija, joka ensimmäisen teoksensa menestyksen jälkeen on juuttunut viinitupien ja hännystelijöiden keskelle, kunnes velkojat pakottavat hänen pois kotikaupungistaan. Matkallaan Aurelien tapaa oudon susikasvoisen miehen, joka tuntuu ilmaantuvan aina suuren muutoksen aikaan. Neuvot ja käskyt, sopimus ja valinnat... onko omaa tahtoa lopulta ollenkaan?
Runoilija jatkaa matkaansa kaupungista ja naisesta toiseen, etsien... niin mitä ? Oivallusta, rakkautta, taidetta, lopullista totuutta ? Ainakin hän joutuu viimein etsimään myös kadonneita muistojaan, joita ilman ei voi kirjoittaa.
Jotenkin kirjan tunnelma vie minut nuoruuteen. Palaan mielessäni lukiolaisina kovasti vakavien, kirjallisuudesta ja filosofiasta puhuvien nuorten luokkatoverieni joukkoon. Poikkeuksetta kyseessä olivat nuoret miehet, jotka tiesivät silloin elämästä kaiken ennen kuin olivat kokeneet yhtään mitään. Samalla tavalla kirjan filosofit ja taiteilijat kuvittelevat löytäneensä totuuden, vaikka oikeasti he vain puhuvat omia kuvitelmiaan.
Taisin jo silloin aikoinaan suhtautua väittelijöihin hieman äidillisesti hymyillen, vaikka toisinaan toki osallistuin keskusteluun itsekin. Mietin välillä Runoilijaa lukiessani, miksi se tuntui niin helpolta lukea. Usein väsyn nopeasti"älykkäisiin" teoksiin. Luulen, että tässä sekoitettiin niin monia elementtejä sujuvasti etenevään formaattiin, että mielenkiinto säilyi. Juoni soljui ja lukija voi valita seuraako Aurelienin seikkailua vai sukeltaako syvemmälle vertauskuviin ja teemoihin. Ehkä lukemista helpottaa myös se, että jotenkin kummasti tarina on kirjoitettu kieli poskella. Karmeita tapahtumia, tuhoutuvia ihmisiä ja samalla lukija miettiin, miten pitkälle pila mahtaa mennä.
Lukiessa Runoilijaa ajatusten laitamilla virnistää musta kissa, vaikka Aurelienin kintereillä vaeltaa samanvärinen koira. Kirjassa väreilee sävyltään Bulgakovin mestariteoksen vivahteita, vaikka Goethen Faust toistuu keskiössä.... Varsinkin loppukohtaus vahvistaa tuttuuden tunnetta ja onhan mukana Margarita. Tosin tässä tulee ilmi myös lukijan kokemuksen merkitys. En ole lukenut Goethea ja Faustin tuntemukseni on parhaimmillaankin pinnallista, mutta Saatana saapuu Moskovaan on mielessä niin kirjana kuin Kansallisteatterin siihen pohjautuvana näytelmänä.
Ihmisen vapaus valita paholaisen houkutusten edessä ja velvollisuus kantaa sitten valintojensa seuraukset on kai toistunut kirjallisuudessa uudelleen ja uudelleen. Samoin palaa kysymys taiteen arvosta ja sen edestä tehtävien uhrausten välttämättömyydesta. Runoilija ei anna kysymyksiin suoraa vastausta sen paremmin kuin edeltäjänsäkään, mutta matka on mielenkiintoinen.
