(Luku)päiväkirja : Taustapeili Osa 1 - muutoksia ja tietokirjoja lukuvuonna 2022

Tästä se alkoi 

Tämä vuosi on ollut kummallinen. Maailma ponkaisi pandemiasta varovasti yhdellä jalalla ja keikahti vinoon. Raivohullut pääsivät eristyksestä ja ryhtyivät saman tien purkamaan patoutunutta pahaa sisuksistaan. Ei tuota oikein  muutenkaan voi kuvata. 

Minulle tämä vuosi on ollut täynnä muutoksia, mutta sellaisia enemmänkin sisäänpäin kääntyviä. Olen opetellut priorisoimaan uudella tavalla, kanavoinut energiaani asioihin, jotka eivät kuluta vaan kasvattavat. Suurimmat ulospäin  näkyvät asiat kai voi listata jotenkin vaikka näin. 

1) En tee töitä iltamyöhään ja priorisoin omat menoni mahdollisten työpalaverin yli. Siksi olen ehtinyt kirjabloggaajien tapaamisiinkin melkein joka kerta. 

2) Uutiset ja someaika ovat säännösteltyjä. Enää en ota puhelinta automaattisesti käteen, vaan oikeasti joka kerta koitan pysähtyä miettimään, kannattaisiko ennemminkin tarttua kirjaan tai käsityöhön. Jostain kumman syystä tämä ei ole lisännyt lukemiseni määrää, mutta neulonut olen melkoisesti. Ehkä tuo seuraava muutos vaikuttaa lukemisen määrään...  

3) Liikunta on palannut elämääni säännöllisenä tekemisenä. Se alkoi kellosta, jatkui Storytelista löytyneenä Juoksukouluna ja siirtyi kelien huonontuessa kuntosaliin. Olen jopa ottanut kertoja personal trainerilta. Lähinnä tosin siksi, että kuntosalilaitteet edelleenkin assosioituvat mielessäni keskiaikaisiin kidutusvälineisiin, joten tarvitsen jonkun neuvomaan ja tekemään minulle ohjelman. Ohjeiden seurannan aikaan en pysty tietenkään lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjaa, mutta kummasti ovat tarinat viime aikoina edenneet juoksumatolla... 

Minä pidän näistä muutoksista. Lisääntynyt hyvinvointi vahvistaa halua jatkaa eli toivottavasti lisää näitä ensi vuonna. 

Eikä se lukeminenkaan nyt niin kamalan huonosti mennyt. Saavutinhan minä vuoden ainoan lukuhaasteeni eli Goodreadsin Reading Challengen. Luin yli 100 kirjaa. Lopullinen luku on vasta vasta vahvistumassa. Vielä ehtii. 

Omien tilastojeni mukaan olen muuten lukenut tähän mennessä 108 kirjaa, joten muutama puuttuu Goodreadsista. 

Muita haasteita en sitten tälle vuodelle ottanutkaan, mitä nyt osallistuin muutamaan lukumaratoniin enemmän ja/tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Helmetin lukuhaasteenkin jätin tänä vuonna ihan suosiolla väliin. Sen verran surkeasti olen siinä edellisinä vuosina edistynyt. 

Yleensä kirjaan taustapeileihin käppyrät ensimmäisinä, mutta pohditaan tällä kertaa vuoden varrelta mieleen jääneitä kirjoja. Vuosi kun on vielä vähän kesken.

Tietokirjat

Aloitetaan tietokirjoista. Niitä olen nimittäin tainnut lukea enemmän kuin vuosiin. Luin kaikkiaan 24 jollain tavalla tietokirjaksi luokiteltavia opuksia. Joukosta löytyy elämäkertoja (3), matkakertomuksia (4), keittokirjoja (vain 3!) ja loput ovat sitten perustietokirjoja erilaisista aiheista. 

Olen muutamana vuotena saanut joululahjaksi etukäteen valitsemani tietokirjan. Kyseessä on usein ollut keittokirja, mutta vuosi sitten pyysin Ritva Kyllin Suomen ruokahistoriaa. Se on aivan mahtava opus, jota ajattelin selailla vielä uudelleen ennen vuoden loppua. Valtava määrä tietoa ruoasta, mutta ennen kaikkea myös yhteiskunnasta, jossa sitä nautittiin. Suomen ruokahistoria ei ole pelkästään suolasillejä ja lihapullia, vaan myös muuttoliikettä maaseudulta, sodista selviämistä ja yhteiskunnan modernisointia. 

Vuoden häiritsevimmät tietokirjat lienevät naisten asemaan lääketieteen historiassa pureutuva Elinor Gleghornin Sairas ja viallinen sekä  vähän samasta kulmasta naisten näkyvyyttä tilastoissa tutkiva Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset, näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Varsinkin jälkimmäisestä tunnisti niin monta tilannetta ja asiaa, että pahaa teki. Tajuan nyt, miksi turvavyö tuntuu koko ajan olevan liian korkealla, sekä sen, miksi ihmeessä lumiaurat aloittavat ajoteillä eikä jalkakäytävillä. Loogisintahan olisi putsata kulkureitit ensin niille, joille apu on eniten tarpeen... Molemmat kirjat kärjistävät ehkä hieman, mutta niin vähän, että se on jo itsessään melkein pelottavaa. Ei tarvitse korostaa asiaa, joka suorastaan huutaa tulla huomatuksi. 

Ruoan lisäksi historia on lukemissani tietokirjoissa vahvasti edustettuna. Ehkä hauskin (surullisesta aiheesta huolimatta) on ollut Henna Karppinen-Kummunmäen Sydänsurujen historia. Se edustaa nykyään muodikasta henkilökohtaisen ja yleisen yhdistämistä tietopohjaiseksi kokonaisuudeksi. Samoin kuin tuo seuraavakin eli äänikirjana kuuntelemani Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat - kultakauden naisia . Oli yllättävää, miten eläväinen voi vahvaa asiaa sisältävä tietokirja olla. Ehkä se johtuu kirjoittajan henkilökohtaisesta otteesta, ehkä aiheena olevien naisten mielenkiintoisuudesta. Yllätyin myös siitä, miten valtavan hyvin tuota kuunteli äänikirjana. 

Toinen erityisen hyvin äänikirjaksi sopiva tietokirja oli Jaakko Tahkokallion Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta, jonka kuuntelin ihan loppuvuodesta. Melko pian sen perään luin toisen historia-aiheisen teoksen, tosin muutamaa vuosisataa myöhemmästä ajasta. 1700-luvun True Crime tutkimus Smittenin murha todisti, että tietokirjaakin voi lukea kuin dekkaria.

Keittokirjoista mainittakoon The Alice B. Toklas Cookbook, jonka kirjaversumi heitti eteeni huumorintajuaan esitelleen samoihin aikoihin kuin luin sen aiheeseen liittyvän romaanin. 

Matkakirjoista minua eniten houkuttelivat Kyllikki Villan seikkailut, joita kuuntelin peräti kahden kirjan verran. 

Entäs ne elämäkerrat sitten ? Kaari Utrion elämäkerta oli yksi vuoden mielenkiintoisimmista kirjoista. Eikä pelkästään varsinaisen aiheensa vuoksi, vaan siksi, että kirjassa kuvastuu myös Suomen kulttuurielämä ja naisen asema siinä vuosikymmenten ajalta. Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin taas kertoo ihan muunlaisesta kulttuurielämästä ja rapakon takana, mutta ei häviä mielenkiintoisuudessa yhtään. 

Aika monta mieleenpainunutta tietokirjaa siis mahtui vuoteen 2022. Nyt minulla on kesken tämän vuoden joululahja eli Minna Silverin Tutankhamonin salaisuudet. Sitä en varmastikaan tule lukemaan loppuun enää tämän vuoden aikana, mutta päätynee ensi vuoden listalle. 

Aika hurjaa, jos jaksoit lukea tänne saakka. Taidan jättää muut genret seuraaviin postauksiin käppyröiden kanssa. Dekkareista pitänee jotakin mainita, sillä vain niitä luin enemmän kuin tietokirjoja (28 tähän mennessä). Yhdessä tietokirjat ja dekkarit kattavat noin puolet vuoden 2022 aikana lukemistani kirjoista. 

(Luku)päiväkirja: Melko vanha True Crime

 Mikään ei piristä niin kuin kunnon murha. Kirjoissa siis. Dekkarien hyväätekevät vaikutukset toki tunnetaan ja näköjään sama toimii luettaessa myös hyvin kirjoitettua historian tietokirjallisuutta, varsinkin kun tutkitaan satoja vuosia vanhaa True Crime - tapausta.  

Mirkka Lappalainen - Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta

Arvostelukappale kustantajalta 

Tarvitaan vettä laastintekoon, mutta porvoolaisesta kaivosta löytyykin siellä vuosia lojunut ruumis. Liekö tuo jo vuosia sitten kadonneeksi merkitty kartanonisäntä ? 

Murhaksi todettu rikos toki tutkitaan, mutta lopullista ratkaisua ei löydy. Ajan myötä legenda elää, muuttuu vähäsen, mutta edelleen kiehtoo ihmisten mieliä. Huonoa ja siveetöntä elämää viettänyt isäntä, oudot palvelijat, syrjäinen kartano ja levoton aika tarjoavat puitteet monille tarinoille. 

Murhaajaa lienee vaikea löytää 340 vuoden takaa, mutta Mirkka Lappalainen tarttuu kysymykseen siitä, miten oikeusjuttu oikein etenikään ja menikö kaikki niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Korona-ajan viihdykkeeksi ja mielenvirkistykseksi hän teoksen kirjoittamisen mainitsi kertoessaan siitä bloggaritapaamisessa. (Huvinsa tietysti kullakin :-) Suurin osa käytettävissä olevasta aineistosta löytyy ilmeisesti digitalisoituna oman koneen kautta, joten sinänsä tutkimus kuulosti varsin eristysaikoihin sopivalta aktiviteetilta. 

Mirkka Lappalaisen Kustaa II Adolfista kertova Pohjolan leijona voitti Tieto Finlandian vuonna 2014, joten oli lupa odottaa vetävää ja kiinnostavaa teosta tästäkin. En ole tuota aiempaa kirjaa lukenut (vaikka se on lukulistalla odotellut), mutta tähän saamaani arvostelukappaleeseen tartuin hanakasti. Enkä myöskään pettynyt. 

Smittenin tapaus on mielenkiintoinen, eikä murhajuttu häviä nykyajan rikostarinoille laisinkaan. Omaneduntavoittelua ja pahaa tahtoa riittää. Oikeusjutun käänteet ja todisteiden analysointi eivät kuitenkaan ole ainoita kirjan ansioita. Lukija saa samalla rautaisannoksen ajankuvaa sekä myöskin tietoa historiantutkijan arjesta ja vuosisatojen takaisia asioita tutkittaessa kohdattavista haasteista. Suomen eri kaupungeissa riehuneet tulipalot tuhosivat aikoinaan paljon muutakin kuin vain rakennuksia. Yllättävimmäksi ehkä kuitenkin koin 1600-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja arkistoinnin (byrokratian) määrän. En oikein tiedä, mitä ennen kuvittelin, vai olinko yleensä edes ajatellut asiaa.  

Monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu teos sai minut lukemaan kirjan ilman poikkeamia toisiin teoksiin. Se on nykyisessä kirjahyppelymoodissani melkoinen saavutus ja kertoo luettavan kiehtovuudesta. Ehdottoman suositeltava opus kaikille historiasta ja/tai rikostarinoista kiinnostuneille. 

Ja toinenkin historiallinen

Kuten kirjaversumin ominaisuuksiin kuuluu, olen viimeisen kuukauden aikana lukenut myös toisen tietokirjan historia-aiheella. Itse asiassa tämän kirjan kuuntelin ja se sopi hämmästyttävän hyvin äänikirjaksi. Sitä voisi kuvitella, että keskiajasta kertova tietokirja olisi täynnä kuivaa faktaa vuosilukuineen ja nimineen eli keskittymistä vaikeuttavia elementtejä, mutta tätä kuuntelin herpaantumatta jopa useamman luvun kerrallaan. 

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta

Äänikirja Storytelista 

Kyseessä on lukulistallani Pohjolan leijonan tapaan jo vuosia kummitelleesta tietokirjasta. Pimeä aika ilmestyi 2019. 

Kirjassa Jaakko Tahkokallio nostaa esille keskiajasta kymmenen yleistä käsitystä, jotka ovat vahvasti muokanneet niin populaarikulttuuria kuin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä aikakauden tutkimusta. Sitten hän kylmän rauhallisesti repii kyseiset myytit kappaleiksi uusimpien tutkimustulosten avulla. 

Kirjaa kuunnellessa joutui uudistamaan omia, kouluopetukseen, romaaneihin, elokuviin ja muuhun mediakommunikointiin perustuvia käsityksiään. Noitavainojen yleisyys, kirkon valta, taikauskoisuus, väkivalta ja monet muut oletukset ovat luoneet kuvaa aikakauden ihmisistä ja heidän toimistaan. Tahkokallion kirjan mukaan suurin osa keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon kuvauksesta sekä jopa aikakauden kuvaaminen nimenomaan pimeäksi, on kuitenkin ennemminkin 1700- ja 1800-lukujen tieteilijöiden tapa nostaa oman aikakautensa ajattelijoiden ja filosofioiden arvoa, kuin varsinaista tutkimukseen pohjautuvaa tieteellistä käsitystä. Mielenkiintoista. 

Erityisen hyvin yleistyneitä käsityksiä keskiajasta kuvaavat jokaisen luvun alussa olevat "romaanin" tekstipätkät. Ne ja niiden edustamat näkemykset kyllä tunnistaa. Siitä onkin sitten helppo edetä varsinaiseen luvun tieto-osuuteen kuulemaan, miksi kyseinen pätkä ei voikaan vastata historiallista todellisuutta. 

Samalla kun oppii uusia ajatuksia keskiajan historiakuvauksesta, voi myös miettiä sitä, miten jokaisella ajalla on tapa kirjoittaa historiaa uusiksi omasta näkökulmastaa, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. En usko tuon tavan kadonneen mihinkään ja nykyisen monimediaviestinnän aikakaudella se tietysti korostuu ja on havaittavissa vielä entistä selvemmin. Pitää vain osata (ja haluta) katsoa. Mielenkiintoisen historiakatsauksen lisäksi kirjan tärkeintä antia onkin se pieni ravistelu ja herättely, jonka kohteeksi lukija väkisinkin joutuu. On aika pelottavaa huomata, miten itsestäänselvinä sitä on tietylaiset käsitykset vuosien varrella omaksunut. 

(Luku)päiväkirja: Siitä jää pitkät jäljet

HUOM! Spoilerivaroitus - en piilottele kirjojen tapahtumia, vaan kommentoin nimenomaan niiden teemaa

Kirjaversumilla on vähän kieroutunut huumorintaju. Olen aiemminkin ihmetellyt sitä, miten samantyyppiset tai aiheeltaan samanlaiset kirjat tuntuvat etsiytyvän samaan lukusumaan. Toisinaan näin tapahtuu täysin odottamatta ja nyt osui vähän ikävästi. En ollenkaan odottanut itselleni vähän vaikeaa teemaa Paperipalatsi-roomaanissa, joten se lävähti kasvoille. Luulin lukevani ihan toisenlaista romaania. 

Kyse on lasten (tyttöjen) seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja nimenomaan toisten lasten tai nuorten tekemänä. 

Ei, en ole itse kokenut samanlaisia asioita kuin kirjojen nuoret tytöt. Se ei mennyt niin pitkälle. Olin kuitenkin luokallani aikoinaan ensimmäinen tyttö, jolle kasvoivat näkyvät rinnat, mikä johti jatkuvaan huomautteluun ja kosketteluun. Pahimmillaan minut kaadettiin oppilaspiirin keskelle maahan kopeloitavaksi koulun käytävällä. 

Kukaan ei koskaan sanonut mitään tuota vastaan. Itse kielsin, tönin pois, kunnes lopulta oli kertoja, jolloin hysteerisesti nauroin/itkin samaan aikaan. Ehkä jostakusta näytti, että olin peräti huvittunut. En ollut. Kielloilla ei vain ollut ollut vaikutusta, enkä enää hallinnut reaktiotani. 

En muista milloin tuo loppui, ehkä samalla kun lukio alkoi ja luokka hajosi. Mutta vaikutukset jäivät. En edelleenkään halua, että minua edes leikillä estetään lähtemään esim. halauksesta sillä sekunnilla, kun liikahdan siirtyäkseni. Ahdistaa liikaa. Onneksi oma mies ymmärtää. 

Jotenkin kummasti tilanteet ja olosuhteet muistetaan eri tavoin. Luokkakokouksessa aikoinaan oli 8:lla kuulla raskaana ja siis melkoisen muhkeassa kunnossa keskivartalon tienoilta. Silti sain kuulla, että olin yhtä seksikkään näköinen kuin aikoinaan ja miten minut muistettiin nimenomaan tuosta kuvitellusta (ihaillusta) seksikkyydestä. En muista mitä vastasin. Käsittämätön kommentti. Minä en todellakaan pukeutunut näyttävästi tai mitenkään seksikkäästi (päinvastoin), olin ennemmin nörtti kuin suosittu keskipiste, en käynyt bileissä jne... Joku vain oli jossain huomannut, että minusta oli tulossa nainen ja siitä lyötiin leima päälle. 

Mutta siis nuo kirjat 

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Arvostelukappale kustantajalta 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saanut Ruumis/Huoneet kertoo raadollisen tarinan siitä, miten hyväksyntää ja hellyyttää kaipaava nuori tyttö joutuu teinihimoissaan pahasti hakoteille harhautuvien poikien leikkikaluksi. On karmeaa luettavaa, miten ehkä sinänsä "normaaleista" nuorista löytyy peto, jonka teoille ei tunnu olevan rajoja. En lainkaan usko siihen, etteivät he olisi ymmärtäneet tekevänsä väärin, mutta jokin ympäröivässä yhteiskunnassa aukaisi portin teoille, joita ei pitäisi tehdä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan. 

Miten on mahdollista, ettei kukaan muka tiennyt tai arvannut ? Miten on mahdollista, ettei kukaan tarkistanut tai puuttunut ? No, en muista kenenkään, koskaan sanallakaan maininneen kiusaamiseni olevan jotenkin väärin - ainakaan minun kuulteni. Ja se tapahtui sentään melkoisen julkisesti. 

Kirjana Ruumis/huoneet on repivä. Tarinalla ei ole varsinaista juonta tai aikajanaa, kuten ei kirjailijan kertoman mukaan hänen muistissaankaan.  Silti tapahtumilla on seurauksensa ja vaikutuksensa ja niiden mustuus jatkuu edelleen. En taida olla nyt millään tasolla objektiivinen arvioija tällekirjalle, mutta se oli vaikuttava. Lukiessa tuli huono olo, ja niin kuuluukin. Jos kykenet lukemaan tämän kirjan tuntematta vähintäänkin lievää pahoinvointia ja suuttumusta, on sinun syytä pohtia omia käsityksiäsi sallitusta tai tarkistaa lääkekaappisi sisältö.

Kirjailijatapaamisessa ja useammassa artikkelissakin Susanna Hast (kuvassa keskimmäinen kirjailija) kuvasi teostaan terapiakirjaksi ja sitä se varmasti on ollut. Kirjailijan omien kokemusten kautta lienee kirjaan liienee tullut juuri tuo lukijaa riipivä repivyys, mutta ehkä pieni etäisyys olisi tehnyt siitä helpommin luettavan ja selkeämmän, vähemmän sekavan. En tosin tiedä, miksi olisi tarvinnut. 

Ei siis mitään kevyttä luettavaa, mutta ehkä tämä pitäisi ottaa kouluissa jossain kohtaa lukulistalle. En nimittäin usko, että vastaavaa käytöstä tai tuollaista kohdalleni osunutta lievempää ei enää olisi missään. Seuraukset pitäisi selkeästi kuvata ja teot tuomita mahdollisille tekijöille, tuki ja rohkaisu korostetusti kertoa mahdollisille uhreille. Jos saataisiin edes jossain jotain loppumaan, tai jäämään alkamatta. 

Toinen samaan aikaan ja teemaan sattuneista kirjoista on Paperipalatsi.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

E-kirja Storytel-palvelusta

Minä luulin lukevani nuoruudenrakastavaisten suhdekarikoista keski-ikäisessä elämäntilanteessa, tahoilleen eksyneinä. Sitten huomasin lukevani hyväksikäyttötapausta ja taas pohdittiin tapahtumien vaikutusta vielä vuosikymmenten jälkeen. 

En oikein pidä tällaisista yllätyksistä, enkä ole ihan varma, miten onnistuin välttämään aihekuvauksen kaikista hypetyskirjoituksista huolimatta. Kävi kuitenkin niin, että tarina naisen epäröinnistä ihanan nykyisen aviomiehensä ja aina rakastetun lapsuudenystävänsä välillä alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Miten tuollaisesta paikassa yleensä voi valita ? Valintahan on tehty jo aikaisemmin. En oikein ymmärtänyt kirjan saamaa hypetystä. Vähän harmitti, kun olin ollut niin valmis  nauttimaan lukemastani. Tunnistin kyllä taitavasti kudotun tarinan, mutta ehkä jotenkin arvasin jotain kamalaa tapahtuvan. 

Sitä en ajatellut, että kyse olisi lapsenraiskauksesta. Enkä tuon jälkeen olisi välttämättä halunnut lukea kirjaa enää yhtään, mutta pakkohan tarina oli pakko viedä loppuun. Toki teeman paljastuminen selitti muutenkin vähän harmaata lapsuudenkuvausta. Tuollaiset kokemukset kai vievät värit maailmasta ja haalistavat muistot tunnistamattomiksi. Jotain sellaista koin kirjassa olevan ja kai sen olisi pitänyt varoittaa.

Nyt en kuitenkaan kirjoita kirjasta yhtään enempää. Itse asiassa haluan lopettaa tämän aiheen ajattelun vähäksi aikaa. 

Olenkin vaihtanut johonkin paljon hilpeämpään ja luen parhaillaan 1600-luvun True Crime tutkimusta kaivoon piilotetusta ruumiista eli Mirkka Lappalaisen tietokirjaa .Smittenin murha. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen ja, kyllä, omalla tavallaan ihan hauskakin. Lappalaisen kirjoitustyyli tuo murhatarinaankin pientä huumoria, olematta millään tavalla vitsikäs.  Raakaa ajankuvausta tietysti, eikä tyttöjen ja naisten asema ollut häävi, mutta miesten pikkumaisuus ja kärttyisä käräjöinti ovat monessa kohtaa yllättävän viihdyttävää luettavaa. 

(Luku)päiväkirja: Välihuutelua

 

Tulinpa tässä vaan väliin huutelemaan, että olen minä täällä vielä. On vaan ollut vähän kiireitä ja pahemmanlaatuinen bloggausjumi. 

Ensiksimainitusta syytän töiden lisäksi joulunaikaa ja itselle tehtyä lupausta kuntosalin aloittamisesta. Toisesta syytän kahta kirjaa, joiden bloggaus tökkii nyt vakavasti. Vika ei ole kirjoissa sinänsä, vaan niiden käsittelemässä aiheessa, josta  minulle tulee huono olo. Ei kai olisi pitänyt edes niitä lukea, mutta varsinkin toinen pääsi pahasti yllättämään. Luulin lukevani jotain ihan muuta.

Lukeminen yleensä on vähän jäänyt joululahjaneulonnan (ja muiden kiireiden) jalkoihin, mutta olen sentään kuunnellut äänikirjana loppuun Saara Villan äitinsä päiväkirjoista toimittaman Äidin lokikirjan ja lukenut ekirjana Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Matkateemalla siis mennään (Mitä olenkaan joskus sanonut kirjaversumin taipumuksesta niputtaa?) 

Äidin lokikirja on aikalailla samanlainen kuin Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista julkaistut muutkin teokset. Ehkä tässä on hieman henkilökohtaisempi ote, sillä Saara Villa myös hieman taustoittaa matkoja, mikä on itse asiassa mukavaa. Matkakohteita on Kreikasta Japaniin ja mukaan mahtuu maailmanympärysmatkakin, jonka aikana jännitystä riittää jumituttaessa Hawaijille odottamaan laivaa suurten satamalakkojen aikaan. 

En oikein tiedä, mikä minua näissä kirjoissa niin viehättää. Ollaan toki eksoottisillakin seuduilla, mutta ei niistä niin hurjasti kerrota. Enemmän mennään jokapäiväisillä pienillä tapahtumilla, matkojen haasteilla (aina on rahat loppu) ja kirjoitustöiden edistymismerkinnöillä. Ehkä juuri tuo vähäeleisyys viehättää. Päiväkirjamerkinnöissä kellutaan jännästi irrallaan. Ollaan Matkalla isolla kirjaimella, vaikka oleillaankin kohteissa enemmän kuin lyhyitä visiittejä. Laivalla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee koti rutiineineen. Varsinaisissa kohteissakin luodaan tukikohta, josta sitten vieraillaan muissa paikoissa. 

Minustakin parhaat matkat ovat sellaisia, joissa ei koko ajan kohkata jonnekin tuli pyrstön alla, vaan annetaan uuden paikan tulla lähelle ja ainakin jollain tavalla sulaudutaan ympäristöön. Ehkä juuri siksi niin pidän meidän Biarritzin reissuista. Tullaan tuttuun paikkaan, tuttuihin rutiineihin, ja ollaan silti "muualla". Olisi kiva joskus reissata samalla tavalla vähän enemmänkin - ehkä sitten eläkkeellä. 

Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut puolestaan kertoo kolmesta siskoksesta, jotka syöpään kuollut äiti velvoittaa pyhiinvaellusmatkalle Intiaan. Brittiläistyneet tyttäret ovat kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja vieraantuneita toisistaan, eivätkä tietenkään kovinkaan innoissaan pakotetusta matkasta. Jokaisella on myös omat haasteensa ja salaisuutensa, joka pikkuhiljaa paljastuvat matkan edetessä. 

Lopputuloksena voisi olla kliseinen kuvaus kulttuurishokista ja siskosten lähtestymisestä. Sellainen kirja tavallaan onkin, mutta yllätyksekseni se oli myös hauska, kiinnostava ja melko suorasukaisesti kantaaottava. Naisten asema Intiassa on tullut esille monissa lehtijutuissa, mutta oikeastaan vasta tämän kirjan myötä oikeasti havahduin siihen, mitä tarkoittaa, kun ei voi kävellä yksinään ilman "saalistetuksi" joutumista, tai  miten voidaan sanella minän tekemiset ja jopa kontrolloida hänen vartaloaan vanhojen perinteiden nimissä. Se ei tietenkään ollut se kirjan hauska osuus, vaan vauhti kiihtyy tarinan edetessä, ihan kirjaimellisesti, ja päästään jopa eräänlaiseen takaa-ajotilanteeseen. 

Pidin siis Shergillin sisarusten seikkailuista, mutta minään Intian matkailumainoksena kirja ei toimi. Itse asiassa päinvastoin. 

Matkateema jatkuu omalla tavallaan myös nyt iltalukemiseksi ottamani kirjan myötä. Marcel Proustin À la recherche du temps perdu on rytmillisesti rauhoittavaa luettavaa ja siksi levottomalle mielelle sopivaa joulunajan kiireisiin. Matkoihin se minulla liittyy ensinnäkin, koska luen sitä yleensä kesälomalla (ja Ranskassa) jo vuosia kestäneenä ikuisuusprojektina. Lisäksi olen parhaillaan siinä osassa, jossa nuori päähenkilö ei sairastumisen takia pääsekään odottamalleen matkalle, vaan jää Pariisiin - ja sitä kautta tapaa Champs Elyséen varrella leikkitoverin, johon rakastuu palavasti koko pienen pojan sydämellään. 

(Luku)päiväkirja: Ratkaisuja läskeille

 

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Arvostelukappale kustantajalta 

Eikös ole kirjalla ihana kansi ? Herkullinen karkki, jota tekee mieli hipelöidä ja maistella... (Ei kun, ei tietenkään maistella. Enhän minä voi karkkia, kun on ne kilot, joista pitäisi päästä eroon... )

Mikä ylläolevassa ajatuskuviossa häiritsee ? Kaiketi sama asia, josta Raisa Omaheimo kirjoittaa. Yhteiskunnassamme on sisäänrakennettuna läskipelko. Pääosaan ei nousekaan positiivinen huomio ihanan kirjankannen luomasta karkkiajatuksesta, vaan mieli suuntaa heti kieltämään karkin, "kun ne kilot". 

Minä en koskaan ole ollut varsinaisesti lihava tai edes mieltänyt itseäni erityisen ylipainoiseksi. Todennäköisesti syynä on suku, jossa lihavuus on enemmän normi kuin poikkeus ja edelliseen sukupolveen verraten olen ollut se hoikempi tapaus. Niinpä nyt sitten vaihde- ja koronavuosien myötä tulleet kilot saavat minut vähän hämmentymään. 

Sisäistetystä läskipelosta ja lihavuuden välttelemisestä kertonee se, etten viime aikoina ole pahemmin omia valokuviani laittanut sen paremmin blogiin kuin someen. En tunnista itseäni kuvissa silmiään poskien takaa siristelevästä tuhdista tädistä ja nolottaa laittaa "sellaisia kuvia". En laittanut muutama päivä sitten postaamaani Hobitti postaukseenkaan perinteista teatteriselfietä siskon kanssa, vaikka sellainen otettiinkin. Anteeksi. 

Juuri tämän takia Raisa Omaheimon kirja on tärkeä. Siinä ei tullut  minulle varsinaisesti mitään uutta asiaa. Kaikki nuo tilanteet, asenteet ja asiat olen kyllä kuullut ennenkin, mutta mitä ilmeisimmin en ole asiaa sisäistänyt ja huomaan katseeni edelleen toistavan selkärankaan upotettuja kaavoja. Ehkä tuttuus teki sen, että ensin vähän petyin kirjaan ja luokittelin sen hivenen "heppoiseksi". Jotenkin kai odotin ihmereseptiä sille, miten kaikki muuttuisi. 

Ei sellaista ihmereseptiä ole. On vain ihmisiä, kuten Omaheimo, jotka herättelevät, muistuttelevat ja tekevät olon välillä epämukavaksi. Muutos kokonaisuudessa syntynee sitä yksilöiden huomatessa oman katseensä ja kohteen väliin tungetun vääristävän linssin. Tietoinen korjausliike on tarpeen, jotta muutoksesta tulee pysyvää. Toki sitä voidaan tönäistä eteepäin myös päivittämällä koulutusta vaikka opettajille ja terveydenhoitoalan ammattilaisille. 

Väsyttää. Sama muutosliike tarvitaan niin monella alueella, niin monen piirteen hyväksymisessä ja tasa-arvon vahvistamisessa. On pelottavaa saada itsensä kiinni läskipelon, sisäistetyn naisvihan, muukalaisvihan ja luokka-ajattelun tuottamista reaktioista, mutta tietoisuus on tärkeää ja ajattelua voi muuttaa vain päättämällä saada muutos aikaiseksi. Valppaus on tarpeen. Muistuttelu on tarpeen. Ehkä tämän kirjan voisi antaa kouluihin luettavaksi. Ainakin taidan tarjota sitä pojalleni. 

Ratkaisuja läskeille on sekoitus Raisa Omaheimon omakohtaisia kokemuksia sekä tutkimustietoa eri puolilta maailmaa. Se on helppolukuinen, nopeakin, mutta jää sitten pienesti nakuttamaan takaraivoon. Kirjan lisäksi kannattaa kuunnella kirjailijan ajatuksia sen tiimoilta. Minä pääsin alkuun kustantajan järjestämässä bloggaaja-illassa, jolloin kolme kirjailijaa kertoi kirjoittamisesta ja teoksistaan. Kirjan lukemisen jälkeen kuuntelin Takakansi-podcastin (ainakin Soundcloud ja Spotify) jakson, jossa Marko Suomi ja Raisa Omaheimo kävivät dialogia kirjasta ja sen ajatuksista. Suosittelen. Keskustelu syvensi kirjan lukukokemusta ja avasi minullekin vielä enemmän sen tekstejä, jotka olin ehkä ohittanut hieman liian tuttuina. 

Kolmen kova sarja. Sain juuri loppuun Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneen Susanna Hastin Ruumis/Huoneet, joten siitä lisää jossain kohtaa. Huomaan kirjan kirjaversumin myös tehneen tepposiaan ja laittaneen minulle peräkkäin yllättäen pari täysin erilaista kirjaa samalla teemalla. Kalmanperhon kutsu odottaa vielä vuoroaan (ja Totoakin), vaikka se oli alunperin minut paikalle houkuttanut teos. Lukemista vain on kertynyt taas niin paljon.

Tämän syksyn kirjailijatapaamiset ovat taas muistuttaneet siitä, miten ihanaa kirjallisuuskeskustelu on. Siksikin nuo podcastit ovat tulleet luureihini jäädäkseen muutenkin kuin ruoka-aiheiden osalta. 

(Ruoka)päiväkirja: Podcastien lumoissa

Joka päivä on pakko syödä ja se tarkoittaa kolmen "lapsen" perheessä melkoista työmäärää sekä ajallisesti että aivollisesti. Aina välillä aivoissa ei kuitenkaan tapahdu mitään ja inspiraatio on hukassa pahemman kerran. Minulla on viime aikoina (vuosina) noita kokkausjumihetkiä ollut enemmän kuin tarpeeksi, Ikinä ei uskoisi, että joskus olen oikein ruokablogia ollut pitävinäni, kun nykyään ei meinaa saada perusannoksiakaan pöytään. Eikä ole tainnut ruokapäiväkirjakaan pahemmin täällä blogissa päivittyä.

Onneksi lapset ovat jo niin isoja, että kokkausvuoroja voi surutta nakittaa säännöllisesti ja onhan meillä ollut noita Ruokaboksejakin välillä käytössä. Silti äidillä kai on kuitenkin meillä suurin vastuu porukan ruokkimisesta. 

Olen yrittänyt löytää uudelleen kokkauskipinää monella tavalla. Aina joskus löytyy jotain ruokalehdistä ja keittokirjojahan meillä on ihan liikaa, mutta viime aikoina olen huomannut erityisesti podcastien toimivan. Harvoin niistä mitään reseptiä tulee otettua, mutta niistä saa inspiraatiota  uudentyyppiseen ruokaan/ainekseen tai muistutuksen vanhasta suosikista. 

Viimeisen vuoden aikana olen erityisesti kuunnellut Bella Table-podcasteja, mutta nyt kuuntelin putkeen myös 10 jaksoa (eli kokonaisen tuotantokauden) Samassa liemessä-podcasteja. Niiden takaa löytyvät Meri-Tuuli Väntsi ja Pipsa Hurmerinta niin kuin aiemmin kovasti pitämässäni ruokaohjelmassakin  ja tyyli jatkuu samanlaisena. Rempseää ja kuvia kumartelematonta puhetta ruoasta, ruokaan liittyvästä bisneksestä ja vähän kulttuurianalyysiäkin. Viihdyin. 

Lisäksi tulin taas avanneeksi Samassa liemessä keittokirjan, josta olen monesti ennenkin löytänyt ratkaisun pahemman laatuiseen kokkausjumiin. (Hitsit vaan, kun jäi sobanuudelit tänään ostamatta - olisin tehnyt tuon ruokaohjelmalinkin taakse kirjaamani sienireseptin). 

Nuudeleita siis ei kaapissa ollut, mutta teinkin podcastin ja vanhojen lehtien selailun myötä mieleen juolahtanutta majoneesi-punainencurry - lohta. Luitte oikein. Tästä ei lohireseptiä enää helpommaksi saa. Jostain Glorian ruoka ja viini - lehdstä sen olen aikoinaan bongannut.

 

**************

Helppo Curry-lohi

Ota pala lohifileetä. Huuhtele, kuivaa ja pistä pikkuisen pippuria pintaan - laita uunivuokaan. 

Sekoita keskenään majoneesia ja punaista currytahnaa. Maista vahvuus ja siis ainesten suhteet oman maun mukaan, minulla varmaan  3 osaa majoneesia ja 1 osa currytahnaa. 

Levitä lohen päälle, laita uuniin 200 asteeseen noin 30min... 

***************

Kaveriksi laitoin uuniin kikherneitä, porkkanapaloja, sipulia, valkosipulia ja herkkusieniä maustettuina Provencen yrteillä, suolalla, pippurilla ja lorauksella seesamiöljyä. Vajaan puolen tunnin jälkeen levitin päälle vielä granaattiomenamelassilla ja suolalla hierottua lehtikaalia ja vähän oliiviöljyä. 

Riisiä alle. 

Että sellaista podcast inspiraatiota tällä kertaa. Ruokapodcasteista siirryin sitten luontevasti kuuntelemaan kirjapodcastia eli Takakansi-podcastin jaksoa, jossa Marko keskustelee Raisa Omaheimon kanssa tämän Ratkaisuja läskeille -kirjasta. Minäkin olen kirjan lukenut ja podcast toi siihenkin lukukokemukseen taas uutta syvyyttä. 

Lukeminen taas... no todetaanpa taas, että kummasti kirjat kulkevat ryhmissä. Jostain syystä olen viimeksi lukemissani kirjoissa törmännyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Yhdessä kirjassa joutuen täysin aiheen yllättämäksi, mutta siitä lisää myöhemmin. 

Hobitti teatterissa

Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen 

 Jännästi leijuvat irrallaan nämä marraskuun viikot. Ranskan jälkeen en oikein ole saanut kiinni ajan virrassa ajelehtivista hetkistä. Päivät kuluvat tunti kerrallaan, teen töitä, ruokaa, kotihommia, neulon, mutta kaikki jotenkin puuroutuu hämärään. Asiaa ei tietysti auta pieni flunssa ja koulussa kiertävä korona, joka piti meidät tällä viikolla melko tiiviisti kotona. 

Onneksi tänään on satanut lunta ja onneksi aina välillä on tapahtumia, jotka virkistävät. Viime viikonloppuna käväisimme Turussa ja Turun kaupunginteatterissa koko konkkaronkka. Oli kivaa! 

Keväällä kävin siskon kanssa katsomassa Amadeus-esityksen, josta pidin kovasti (vaikken saanutkaan aikaiseksi blogata) - Hobittia katsomaan piti tietysti ottaa pojat mukaan, sillä kaikki tuntevat tarinan ja suurin osa seurueestamme on jopa lukenut kirjan. Minä tietystä muutamaankin kertaan. 

Eikä hobitti pettänyt. Tapahtumarikasta ja nyansseiltaan kerroksellista tarinaa on tietysti vaikea saada näyttämölle, mutta kunnianhimoisesti on Turun kaupunginteatterissa tarinaan tartuttu ja se on toistettu melkoisen uskollisesti (dramatisointi : Sami Keski-Vähälä). Tässä on tietysti hyvä ja huono puolensa - toisaalta näytelmästä tulee väkisinkin vähän sellainen sarja kirjasta tuttuja kohtauksia ja tarina etenee hieman nytkähdellen, toisaalta kukaan ei voi väittää, etteikö oltaisi uskollisia alkuperäiselle tarinankaarelle. Sitä paitsi, kaikkihan nyt tietävät, mitä juonessa tapahtuu (lue: pitää tapahtua), eikös ? Rytmityksessä olin parissa kohtaa eri mieltä. Minusta kotkien pelastus ja Smaugin kuolema olivat pikkuisen hätiköityjä, mutta kaipa tarinaa piti saada reippaasti eteenpäin. 

Näyttelijöistä Bilbo (Teemu Aromaa) ja Klonkku (Miska Kaukonen) olivat huikeita. Heidän yhteiskohtauksensa luolissa oli suorastaan lumoava. Koko shown varastivat kuitenkin Turun taideakatemian sirkuslinjalaiset. Örkkien tulishow kirvoitti spontaanit aplodit ja hämähäkkien liikehdintä puistattaa vieläkin. 

Hämähäkeistä puheenollen on myös aivan pakko mainita upea ja toiminnallinen puvustus, joka loi osaltaan tunnelmaa. Juurikin nuo hämähäkit selässä keikkuvine jalkoineen olivat inhaakin inhempia ja puvut toimivat mahtavan hyvin taitavan liikehdinnän mukana luoden todellisen illuusion verkkojen asukeista. Myös jätit oli luotu hienosti. 

Lavastuksesta ja tehosteista olin jo aiemmin kuullut ylistäviä kommentteja, eivätkä ne olleet millään tavalla liioiteltuja. Konnun hobittilaan teki itsekin mieli poiketa teelle ja varsinkin örkkien luolan aukeaminen ja Bilbon harhailu sormuksen varjona olivat vaikuttavia. Smaugin luola ja lohikäärme itse oli samalla ihanan klassinen toteutus ja niin elävä! 

Kaikkiaan nautin näytelmästä suunnattomasti. Näytös kestää väliaikoineen melkein kolme tuntia, mutta aika meni yhdessä hujauksessa. Klassikkotarinassa on imua ja Turun kaupunginteatterille oli luotu upea fantasiamaailma. Näytöksiä on vielä muutama ennen joulua, joten jos kaipaat jotain nautinnollisen viihdyttävää piristystä pimeään aikaan, niin Hobitti on oiva vaihtoehto. 

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista

Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 

Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

(Luku)päiväkirja: Lähiaikojen luettuja eli paperiin päin

Olen ollut kauhean huono kirjoittamaan kaikenlaisen huitelun vuoksi, mutta kirjoihin olen kuitenkin tarttunut suhteellisen reippaasti. Mikäs on tarttuessa, sillä ihan jo painettujen kirjojen lukulista eli pino tuossa olohuoneen lattialla, on kasvanut suhteettoman nopeasti, taas jo melkein pelottaviin mittoihin.  Syynä tietysti ne perinteiset eli kirjatapahtumat, -messut ja houkuttelevat opukset kauppojen hyllyillä. 

Lukulistaa siis riittää, mutta minun kurkataan nyt taaksepäin kuukauden luettuja. Otsikossa lupailen jotain lähiajoista, mutta taisi jäädä välistä kertomatta sekä syyskuun että lokakuun luetut, joten koittakaa kestää. 

Syyskuu oli ihan ok lukukuu. 

Luin seitsemän kirjaa ja niistä pari oli painettuja. Tempaisin nimittäin Rob McCoolit alusta alkaen. Minulla jäi sitten kolmas reissun takia kesken, mutta pitää ehdottomasti lukea se loppuun. Olisi nimittäin taas aika yhteispostaukselle Toton kanssa. Hän kertoi kolmannen Rob McCoolin olleen niin hyvä, että on jopa vähän vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. 

Itse ihastuin syyskuussa minut viime vuosisadan alkuun mukanaan temmanneisiin Gertrude Steinin ympärille sijoittuviin Neiti Steinin keittäjätär-romaaniin ja hänen kumppaninsa kirjoittamaan keittokirjaan anekdootteineen. Molemmat koukuttivat. 

Matkalle vei myös Aino Huilajan Pakumatkalla. Siinä toimittaja jättää hyvin palkatun ja trendikkään työnsä ja lähtee kulkemaan miehensä ja pakettiautonsa kanssa pitkin Eurooppaa. Toki toimittajan ammattia pystyy myös osittain tekemään töitä reissussa, mutta onhan tuo silti iso muutos, eikä koronapandemia ainakaan auta asiaa.  

Olen näköjään ollut myös innokas bloggaaja syyskuussa, sillä kuukauden ainoasta dekkaristakin olen jo postannut. Tummat vedet oli genrensä tyylikäs edustaja ja tyylikäs oli myös kirjailija videotapaamisesa. 

Alastair Reynoldsin Noidankehä oli vähän varhaisempaa scifi-tyyliä edustava uusi kirja. Kuulostaako oudolta ? No, kirjakin on vähän omalaatuinen. En vieläkään tiedä, pidinkö siitä. Se on jännästi vanhahtava tyyliltään ja edustaa konseptiltaan monesta muustakin tuttua tapahtuman toistumista. Toki juoneen mahtui yllätyksiä ja kiemuroita, mutta silti koin turhaa tuttuutta. Ehkä en vain ole varsinaisesti scifi-lukija. 

Lokakuussa lusmuiltiin 

Puolet lokakuusta olin työn ja loman yhdistävällä reissulla. (Biarritzissa, missäs muualla ;-) Koska vapaa-aikaa oli hieman normaalia enemmän, tulin ehkä lukeneeksikin ihan reippaasti peräti 9 kirjaa. Huolimatta siitä, että koin lukevani jotenkin erityisen vähän. 

Tässä listassa jo vähän näkyy tuo paperikirjojen kertyminen. Painettuina luin mm. viihdyttävän tietokirjan Sydänsurujen historiasta, jonka pariksi sitten kuuntelin viime vuosisadan alun Suomen kultakauden naisista kertovan Säkenöivät ja oikukkaat. Pidin molemmista kovasti. 

Muut painettuina lukemani sisälsivät yhden dekkarin (Kivipuiston tyttö) ja yhden nuortenfantasian eli ensimmäisen osan Nécropolis-sarjasta La tour de l'aigle. Viimeksimainitun luin ranskaksi, mistä saanen ainakin yhden papukaijamerkin. Yritin tarjota sitä Totollekin, mutta hän pitäytyi ranskankielisessä lukemisessä pelkästään mangassa. Täytyy myöntää, että tarina lähti liikkeelle ranskalaisittain kiemurrellen ja kuvaten, mutta kyllä se siitä sitten lisäsi vauhtia. Pitänee tarjota siis uudelleen myös pojalle kielitreeniksi. 

Muuta fantasiaa lokakuussa edusti Viides vuodenaika (Murtunut maailma -sarjasta). Kyseessä on erittäin hyvin kirjoitettu tarina, mutta jotenkin raskas ja alakuloinen. Ehkä maailma on juuri nyt niin sekaisin, etten oikein jaksa keskittyä lukemaan toisesta rikki olevasta universumista. 

Mieltä ilostuttava ja piristävä kuunneltava oli sitten puolestaan Stanley Tuccin elämäkerta ruoan kautta kerrottuna eli Taste: My life through food. Tunnistan näyttelijän joistan rooleistaan (erityisesti Julie & Julia elokuvassa Julia Childin aviomiehenä), mutta muuten hän oli minulle aivan tuntematon henkilö. Siksi olikin mielenkiintoista kuulla italialaisten maahanmuuttajien lapsen matkasta elokuvanäyttelijäksi, käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja siinä sivussa hänen elämänsä iloista ja suruista. Kun kaikki, siis ihan kaikki, kerrotaan ruoan ja syömisen kautta sujuvasti ja luontevasti, olen täysin myyty. Erittäin suositeltavaa kuunneltavaa, jos ruoasta puhuminen ei kyllästytä. 

Mitä vielä puuttuu ? Lyhdynkantajat - eli uusin Elly Griffithsin Ruth Galloway. Se tietysti tuli luettua. Lisäksi kuuntelin Jonna Riikosen Nainen on naiselle tuki-kirjan. Siinä erilaiset naiset pääsevät kertomaan, miten vanha sanonta toisia naisia selkään puukottavista naisista ei pidä paikkaansa ja listaamaan omia opastajiaan tai idoleitaan. Pidin kirjan taustoiltaan hyvin erilaisia henkilöitä mielenkiintoisina, mutta en ihan pysynyt kirjassa mukana. Jossain kohtaa se ikäänkuin muuttui toisenlaiseksi ja puhuttiinkin luokkayhteiskunnasta ja ympäriltä löytyvistä epäkohdista. Vaikka aihe sinänsä on mielenkiintoinen, olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin naisten tarinoita ja samalla myös kokonaisuus jotenkin rikkoutui.

Että sellaisia listoja tällä kertaa. 

Kiinnostavatko nämä ? 

Toki itselleni on ihan kiva laittaa muistiin, mutta lukeeko näitä kukaan muu ? 

(Luku)päiväkirja: Sydänsurujen historia ja säkenöivät oikukkaat

Nuorempana luin aina vain fiktiota ja romaaneja, paljon fantasiaa ja dekkareita. Kaipasin tarinan kaarta, mielikuvituksellisia tapahtumia ja jännitystä. Vähän vanhempana alkoivat myös elämäkerrat kiinnostaa. Monesti todellisuus olikin tarua ihmeellisempää. 

Nyt muutaman viime vuoden aikana huomaan tietokirjojen valtaavan lukulistaani ennennäkemättömällä tavalla. Fiktiota luen edelleen, mutta usein huomaan kaipaavani jotain erilaista. Jotain, mitä voi lukea pätkissä tarinan katkeamatta - en oikein enää jaksa keskittyä pidempään fiktiiviseen kertomukseen, jollei se ole oikeasti todella hyvä. 

Kovin vaikeatajuinen tietokirja ei pätkissä luettavaksi tietysti sovi sekään. Muistan edelleen vaikeuteni Hawkinsin Ajan lyhyt historia-kirjan kohdalla. Ehkä juuri tuohon aikoinaan tartuttuani sain jonkinlaisen pelonsekaisen vierastuksen tietokirjallisuuteen. Nykyään onneksi ilmestyy paljon vetävästi kirjoitettua, osittain kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia ja toisaalta tutkimustuloksia esittelevää kirjallisuutta. En tiedä ovatko nuo "oikeaa" tietokirjallisuutta, tai jossain popularisoidun tietokirjallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden välissä, mutta mielenkiintoisia kuitenkin. 

Viime aikoina olen tullut tarttuneeksi kahteen, joissa yhdistyvät romantiikka, historia ja naisnäkökulma. Pidin kummastakin. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta, painettu versio 

Jo aiemmin mainitsin, miten Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sydänsuruissa vellomisen mahdollisuuteen) yleensä. 

Kerronta on tarkasti taustoitettua ja esimerkkejä lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta riittää välillä listoiksi asti. Kirjoittaja on tunnetusti kiinnostunut musiikista ja tanssista (hänen toinen teoksensa kertoo lavatansseista), joten on laulujen suuri osuus on ymmärrettävää. Minua tuo välillä puudutti. Tunnistan toki vanhempiakin hittejä, mutta välillä tuntui niiden listaaminen olevan vähän sivutäyttöä. 

Minua kiinnostivat eniten historian esimerkit kuuluisista sydänsuruista, sekä ajatukset naisten aseman vaikutuksesta sydänsuruista aiheutuviin seurauksiin. Onhan ollut aikoja, jolloin parisuhteen rikkoutuminen oli naisen vika, tapahtui se sitten millä perusteella tahansa. Jos nainen jätti, oli kyseessä huono nainen. Miehen jättäessä, oli nainen tehnyt jotain väärin. Niin tai näin, aina väärinpäin... 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Juuri sellainen tietokirja, jota nykyään mielelläni luen iltaisin ennen nukahtamista. 

Toinen mielenkiintoiseksi ja viihdyttäväksi osoittaunut tietokirja kertoo naisista. Tarkemmin ottaen siinä listataan Suomen kultakauden ehkä hivenen tuntemattomammiksi jääneitä naisvaikuttajia. 

Hanna-Reetta Schreck : Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

Äänikirja, Storytel - lukijana Krista Putkonen-Örn

Yllätyin siitä, miten hyvin tällainen tietokirja soveltui kuunneltavaksi äänikirjana. Jotenkin sitä aina kuvittelee tietokirjan olevan vähän kuiva lista nimiä ja vuosilukuja ja sellaisen kuuntelu nukuttaa minut välittömästi. Säkenöivät ja oikukkaat on kuitenkin kirjoitettu niin tarinallisesti, että naisten kohtaloiden seuraaminen suorastaan koukuttaa. Nimiä toki riittää ja vuosiakin, mutta ehkä joukossa on sen verran paljon historiasta tuttua, että ne eivät häiritse "juonenkulkua". 

Listalta löytyy nimiä, joihin ei välttämättä törmää kovin usein yleisimpien Suomen kulta-ajan kuvausten joukossa. Toki Aino Sibelius, Ellan Edelfelt ja Tyra Thesleff olivat ennestään tuttuja, mutta ehkä enemmänkin lähipiirinsä kuuluisuuden vuoksi, kuin omina itseinään. Heidän lisäkseen löysin useamman naisen, joista en ollut aiemmin kuullut kuin nimen. Alma Söderhjelm, Siri von Essen, Sigrid af Forselles mainitakseni joitakin - tiedenainen, näyttelijä ja kriitikko, sekä kolmantena maailmalla tunnettu kuvanveistäjä. Heistä ei koulussa puhuttu mitään. Niin kuin ei toisaalta muistakaan kirjan naisista. 

Jotkut naisista hankkivat perheen, suurin osa ei. Jos uran ja perheen yhdistäminen on nykyäänkin haastavaa, oli se viime vuosisadan alussa miltei mahdotonta. "Luonnottoman" eli älykkään ja omaa tekemistä kaipaavan naisen ei edes odotettu toivovan rakkautta tai perhettä. Tuntuu käsittämättömältä, mutta en ole ihan varma, miten pitkälle noista ajoista on lopultakaan päästy, jos pintaa vähän raaputetaan. Toki kai sentään jonkun verran. 

Pidin kirjasta kovasti. Naisten elämänkohtalot ovat mielenkiintoisia ja Hanna-Reetta Schreck osaa tuoda kirjaansa juuri sopivasti omaa näkökulmaa, jotta hän luo kehyksen sitomaan eri henkilöt yhteen. Jokaisen luvun alussa on Schreckin kirje luvun naiselle, jossa hän ruotii omaa suhdettaan kyseiseen historialliseen hahmoon. Minä pidin noita kirjeitä mielenkiintoisina, sillä ne toivat lisätason, jolla sai peilattua myös omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan sekä kontekstiin että aiheena olevaan naiseen. 

Myös aikakausi nousee esille elävänä ja rehevänä. Kirjan naiset elivät noin suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin historialliset tapahtumat ja henkilöhahmot myös risteävät ja kohtaavat tarinasta toiseen. Opin paljon uutta, muistin paljon aiemmin kuulemaani. Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, 

Niin, ja Krista Putkonen-Örn on suvereeni lukija. Hänen nimensä äänikirjan "kansilehdellä" on tae laadukkaasta, elävästä, muttei näytellystä lukemisesta. 

(Luku)päiväkirja: Ei kirjamessuja minulle tänä vuonna

 

Koko some tuntuu olevan täynnä Helsingin kirjamessuja, tai ainakin niihin valmistaudutaan ja niitä hehkutetaan minun kuplassani. Kiva niin. Onhan kyseessä yksi kirjavuoden kohokohdista. 

Minulla nämä messut jäävät tänä vuonna väliin, mutten silti valita yhtään. Olisihan siellä varmasti kivaa, mutta vaihtoehtona on yhteinen aika Biarritzissa isännän kanssa. Valinta ei suoraan sanottuna ollut vaikea, jos sellaista nyt edes piti tehdä.

Vuorossa siis on ollut lokakuun d-vitamiinitankkaus. Keli pääsi nimittäin vähän yllättämään. Koko ajan yli 20 astetta, välillä aurinkoa ja rantapäiviäkin takana jo useampia. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole nauttinut, vaikka työpäiviäkin mahtuu joukkoon.

Lukeminen on tulomatkan jälkeen vähän hiipunut. Lentokoneessa tuli todettua Helsinki-Biarritz välin olevan = Elly Griffiths Lyhdynkantajat + yksi Bella table podcast. Siis tiukalla vaihdolla. Paluumatkalla käkin Pariisissa 8h, joten siihen mahtunee enemmänkin kirjoja. 

Lisäksi luin loppuun jo kauan sitten aloittamani historiallisen viihdedekkarin Veronica Speedwell -sarjasta eli A Dangerous Collaboration. 

Sitten vähän jumahti - ollaan oltu menossa melkoisesti. Kaikkea kivaa tekemistä riittää. Vähäiset lepoajat sujuvat oikeasti torkahtaessa tai sitten kuunnellessa tietokirjaa Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (Hanna-Reetta Schreck). Kerronnaltaan sujuva ja jopa vähän romaanimainen kirja sopii äänikirjaksi yllättävän hyvin ja Krista Putkonen-Örn on tunnetusti valtavan hyvä lukija. Olen siis nauttinut kovast, varsinkin kun listan naiset eivät noin yleisesti ottaen ole minulle aikakaudelta kaikkein tutuimpia. 

Matka jatkuu edelleen ja lomapäiviäkin vielä jäljellä useampia. Ehkä ehdin vähän lukemaankin, sillä nuoriso lähtee kotimatkalle jo huomenna. Toisaalta, on meillä isännän kanssa vähän omiakin matkasuunnitelmia. Suuntana ainakin San Sebastian. 

(Luku)päiväkirja: Ja taas aika kiitää

Taas on kulunut aikaa. En ajatellut sen enempää tässä selitellä tälläkään kertaa. Mainittakoon vain, että monesta muusta kerrasta poikkeavasti on nyt kulunut aikaa myös lukemiseen. Olen muunmuassa nautiskellut Turun kirjamessuilla ohimennen käteen osuneesta Sydänsurujen historiasta. Sujuvasti kirjoitettu tietokirja kertoo kepeästi monelle vähemmän kepeästä aiheesta. Pidin siitä kovasti. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta 

Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen sekä tarkasti taustoittaen lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta löytyvin esimerkein ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sen mahdollisuuksiin) yleensä. 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Kannattava heräteostos siis ja nyt on kolmasosa messuostoksista jo luettu. 

Ehdimme nimittäin Toton kirjamessutapaamisen lisäksi myös vähän ostoksille. 

Arvaatteko, mikä näistä on Toton valinta ja lähtee hänen laukkuunsa matkalukemiseksi syyslomalle ?Annan vinkin, se ei kerro sydänsurujen historiasta ;-) 

Turun kirjamessut olivat taas mukavan kompakti kierrettävä. Ihan kauheasti emme ehtineet esityksiä kuuntelemaan sillä olimme tosiaan paikalla vasta sunnuntaina ja samaan päivään piti mahduttaa myös vierailu isovanhempien luona. 

Oli kuitenkin ihan parasta, kun Toto pääsi elämänsä toiseen kirjailijatapaamiseen ja vietimme mukavan hetken Tatu Kokon kanssa. Juttua riitti paljon, kun Tatu on niin mukavan luonteva nuoren faninsa kanssa ja taisi porukassa olla puheliaita lukijoitakin paikalla. Kirjojen maailmasta riittää aina juteltavaa ja sehän lukuharrastuksessa onkin melkein parasta. 

Kumman vakavaksi veti kuvaustilanne pojan kasvot, vaikka oli kivaa. Taisi olla vähän jännääkin. 

Kiitos Tatu taas ajastasi ja siitä, että jaksat innostaa nuorempiakin lukijoita. 

Sitten niitä muita viime päivinä luettuja. 

Ruoka on taas suuressa osassa. Nautin nimittäin suunnattomasti Stanley Tuccin "ruokaelämäkerrasta" eli Taste:My Life Through Food. Oikeasti mielenkiintoinen ja täynnä elämänmakuista (pun intended) tarinointia, joka sopi vähän yllättävänkin hyvin äänikirjamuotoon. 

Aloitin myös syksyn pimeän dekkarilukemisen Nilla Kjellsdotterin esikoisella Kivipuiston tyttö, josta lisää sitten, kun olen kerännyt plakkariin pari muutakin syksyn uutuutta. 

Lokakuun lukukuu on siis lähtenyt hyvin vauhtiin. Syyskuussa luin kaikkiaan loppuun 7 kirjaa, nyt on lokakuun listalla jo 5 ja edessä pian loma. Ihanaa!

(Luku)päiväkirja: Kirjamessuhuumaa ja simulaatioita

Syksy tuli rytinällä. Vettä satoi kohisten melkein koko viikon ja sytytin kynttilät takkaan harva se päivä. Värit syttyivät miltei yhdessä yössä puihin ja pensaisiin. Pihalla tuttu asetelma tummanpunaisesta villiviinistä, valkean lilasta syyshortensiasta ja vadelmapensaan ylälehtien keltaisista lehdistä helli katsetta. 

Pidän syksystä, vaikka vanhemmiten pimeyden saapuminen onkin joka vuosi vaikeampaa. Ei millään malttaisi luopua hellivästä lämmöstä ja auringosta. 

Turun Kirjamessut ovat käynnissä ja siitä alkaa yleensä minun kirjasyksyni ja messuiluni. Tänä vuonna jäävät kuitenkin messuvierailut vähiin. Turkuun ehditään paikalle vasta huomenna ja silloinkin vain hetkeksi. Helsinki jää väliin kokonaan, kun ei olla paikalla. Kaikkea ei vaan ehdi ja syksy näyttää olevan entistä kiireisempi sekä työsaralla että muuten. 

Hauskan huomisesta kirjamessureissusta tekee sen, että tällä kertaa ei äidillä ole mitään ohjelmaa katsottuna. Menen kuskiksi ja seuralaiseksi, kun Totolla on kirjailijatapaaminen. Mitäs siitä tuumitte ? 

Rob McCool-sarjan kolmas osa on ilmestynyt. Rob McCool on ollut sekä Toton että minun lukulistojen kärjessä. 

Ennen pandemiaa Toto ehti tapaamaan kirjailija Tatu Kokon silloisilla Turun kirjamessuilla. Nyt Tatu kysyi, kiinnostaisiko meitä (siis Totoa) lukea myös uusin Rob McCool ja kiinnostaa toki. Vauhdikas seikkailu historiaa ja scifiteknologiaa tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta vaikuttavassa maailmassa on rentouttavaa luettavaa äidille ja ilmiselvästi koukuttavaa pojalle. Tykkäämme molemmat. 

Äidille kirjoista tekee erityisen mielenkiintoisia myös niiden kirjoitustapa. Tatu kyselee palautetta ja ideoita kohderyhmältä eli nuorilta lukijoilta Livekirjailija - Tatu Kokko sivuilla.  Prosessi on kiehtova, pääseväthän kirjan syntyyn osallistuneet kommentoijat myös niminä kirjan loppuun. Ihan mahtavaa. 

Huomenna Totolla on taas treffit Tatun kanssa Turun kirjamessuilla. Kivaa. Toki varmaan kierrellään myös ostamassa kirjoja. 

Ei kirjan kirjaa 

Oma lukemiseni tökkii pahemman kerran ja syykin on vanha tuttu. Töissä on vaan ollut kertakaikkiaan liian kiire ja päivät niin pitkiä, ettei illalla ole perusjuttujen lisäksi jaksanut tarttua kirjaan. Hiukan olen kuunnellut äänikirjaa lähinnä unilääkkeeksi, eli sitä tuskin voidaan laskea varsinaiseksi lukemiseksi. Aamuisin joudun yleensä palaamaan melkoisen lähelle edellisen illan alkukohtaa. 

Viikkoon mahtui myös kahden päivän koulutus business kommunikaatioon liittyen. Hupaisasti simulaatiossa päädyin keskustelemaamn espanjalaisen johtajan kanssa, joka harrastaa novellien kirjoittamista. Hän on jopa joitakin vuosia sitten perustanut Blogspotiin kirjoittajayhteisön, jota käytettiin alustana novellien julkaisulle. 

Keskustelu eteni raapaleiden määritykseen ja vuodenaikoihin. Sain tehtäväkseni kirjoittaa raapaleen syksystä. Virtuaalinen tehtävä simulaatiossa, mutta kiehtova sellainen. Ehkä  jossain kohtaa koitan sellaisen saada raapaistua kasaan. 

Ainakin se tuli todistettua, että kirjallisuus toimii oivana yhteyden luojana myös liikemaailmassa. 

(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 

Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 

Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi. 

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää

Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 

Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 

Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä.