Vuoden 2017 eniten luetut artikkelit

Vuosi lähestyy loppuaan hurjaa vauhtia. Tähän aikaan sitä aina vilkuilee pakostakin taaksepäin. Lukemisen statistiikka on työn alla ja näyttää jotenkin kummasti samanlaiselta kuin aikaisempina vuosina. Vaihtelun vuoksi aloin ihan uteliaisuudesta kurkkimaan, mitä tämän vuoden postauksia on Google Analyticsin mukaan blogissani eniten käyty lukemassa.

Kymmenen kärjestä listalta löytyy itse asiassa 5 jo ennen tätä vuotta kirjoitettua postausta, mikä saattaa vaikuttaa oudolta - kunnes sitten tarkastelee vähän tarkemmin.

Nakkipasta, kastanjan keitto-ohje ja spiromaatti pitävät pintansa vuodesta toiseen, mikä ei sinänsä yllätä, kun huomaa kaikkien hakusanoina päätyvän Googlen etusivulle näkyviin. Sama koskee Hermann Hessen Lasihelmipeli-postausta. Ilmeisesti kouluissa luetutetaan sitä edelleen.

Hieman kauempaa joutuu hakemaan syytä Sudio-kuulokkeiden postaukseen, mutta ehkäpä taustalla ovat syksyllä ilmestyneet useammat postaukset kyseisen merkin kuulokkeista, jolloin minunkin vanha artikkelini on taas noussut pinnalle. Kyseinen juttu nimittäin keikkuu nyt myös kuukaudenkin luetuimpien listalla.


Vuonna 2017 kirjoitetuista

Vuoden 2017 artikkeleista ensimmäiseksi ovat kiilanneet itämaiset kalapihvit ja toinenkin ruokaresepti on päätynyt suosituimpien joukkoon, nimittäin Härkismoussaka. Mikäs siinä, kala on aina terveellistä ja Härkis yksi vuoden 2017 trendiherkuista.

Loput kolme kymmenen eniten luetun joukosta ovatkin sitten kirjoihin ja teatteriin liittyviä. Ilkka Remeksen Kiirastuli aloitti kirjavuoden itseoikeutetusti Kirjojen Suomi projektin ensimmäisenä kirjana. Oli ihan mahtavaa olla mukana Suomen itsenäisyyden ajan kirjallisuutta juhlistavassa projektissa. Se taisikin olla minun Suomi 100-vuoteni suurin ja näkyvin ponnistus myös blogin osalta.

Peppi Pitkätossun uudet käännökset siistittyine kieliversioineen saivat aikaan vilkasta keskustelua, erityisesti Facen puolella. Mielenkiintoista.

Myös teatteri kiinnostaa. Esikoisen kanssa katsottu Macbeth päätyi 10 eniten luetun postauksen joukkoon ja kun laajentaa katsauksen nimenomaan tänä vuonna kirjoitettujen 10 suosituimman listaksi, on joukossa myös kuopuksen ja minun yhteinen kokemus Onnellinen prinssi -nukketeatterista.

Ikilemppari munakoisoreseptini on kiinnostanut syksyn aikana, eikä ihme. Sen lemppariasemaan on selkeät syyt. Ruokapostauksista kymmenen kärkeen kiilasi myös Halparuokakirjasta kirjoitettu teksti. 

Minuun ehkä eniten vuoden aikana kolahtanut ja ajatuksia herättänyt kirja löytyy myös kymmenen eniten luetun 2017-artikkelin listalta. Tuhat ja yksi ei ehkä niinkään ihastuttanut tarinallaan, mutta sen teemat ja syklinen historiakäsitys saivat aivot töihin.

Blogistanian kohinat kiinnostavat aina, eikä siksi liene yllättävää, että minunkin luetuimpien listalta löytyy (kai se tältä vuodelta ainoa) kohinaan kantaaottava postaukeni. 

Ja vielä bonuksena se yhdestoista eli toinen postaukseni Kirjojen Suomi - projektiin. Ihan vain siksi, että rakastan tuota kuvaa ja sen tunnelmaa.

"Ihan parasta!" sanoi Toto Tippukivitapauksesta

Tippukivitapaus eli tämän joululoman kohokohta ja siihen on hyvä lopettaa vuosi 2017. Huomenna aloitetaan taas uudelleen alusta. Muista lupauksista en tiedä, mutta blogin statistiikkaa kurkitaan heti vuoden alussa.

Nyt todettakoon vain, että teatterihaaste ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen. Työ haittasi pahasti harrastuksia varsinkin keväällä, jolloin olin matkoilla sen verran paljon, ettei voinut varata iltaohjelmaa ja kesälomaltakin tein töitä juuri silloin, kun olisi pitänyt ehtiä kesäteatteriin. Kuukauden teatteri typistyi 7 teatterikertaan vuoden aikana ja niistäkin kolme lokakuussa...

Joululoman Tippukivitapaus 

Lastenmusikaaliin on teatterivuosi mukava lopettaa.

Meillä on superrauhallinen joululoma. Ohjelma on määritelty minimiin ja äiti kerää voimia (samoin kuin myös rankasta syksystä väsynyt esikoinen ja kai isäntääkin vähän väsyttää). Itse asiassa ohjelmaa on niin vähän,että kuopus jo parina päivänä ilmoitti ikävöivänsä päiväkotiin.

Onneksi oli Tippukivitapaus.

"Ihan parasta", sanoi Toto väliajalla ja toisti saman vielä haalaria lämpiössä päälle puettaessa,"ja kaikkein paras oli Tukaani!"

"Värikkäät ja hyvin tehdyt lavasteet ja mahtavat laulajat", kommentoi esikoinen 15v.

"Olinkohan vähän liian vanha..." totesi keskimmäinen 13v.

Äiti tykkäsi, vaikka täytyy myöntää, että taisin enemmän seurata kuopuksen riemua ja eläytymistä kuin lavan tapahtumia. Silti, musiikki kuului ja Kansallisteatterin laulajien taso oli taas ihan huikea. Lorut taipuvat lauluiksi joustavasti, Tukaani kieppui milloin milläkin narulla ja Mahtimummeli huristeli kärryllään. Pikku Papu katosi, kun häntä ei kuunneltu ja seikkaili rämeellä, hotellissa ja tippukiviluolan jännien asukkaiden seurassa.

Varsinaista juonta ei musikaalissa ole, vaikka Pikku Papun matka sitookin paikat ja esitykset kauniisti yhteen. Lava on täynnä värejä, liikettä ja riemukasta heittäytymistä, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Keskimmäinen teinihuomiostaan huolimatta seurasi mielenkiinnolla ja Toto lauloi Hanskat-laulun jo ennen näytelmän alkua viereisten katsojien riemuksi...

Yhdessäolosta nautimme koko konkkaronkka. Yhteinen teatterielämys ilahduttaa ja piristää. "Musiikista ja värikkäistä hahmosta voi nauttia, vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään", sanoi isäntä ja mainitsi hänkin laulajat tosi taitaviksi.

Laura Ruohonen / Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus 
Bloggariklubilta 

Kirjaakin luimme jo ennen esitystä ja varsinkin sen jälkeen, itseksemme, yhdessä ääneen ja eläytyen esittäen.

Lorut ovat osin outoja, mutta aikuisellekin oivalluksia tuottavia. Monessa kohtaa päädyimme kuopuksen kanssa keskustelemaan sanojen merkityksistä. Toto nautti riimityksistä ja satunnaiset vessasanat tai -viittaukset saivat aikaan joka kerta samanlaisen naurunrähäkän. (Mikähän se Tippukiviluolakin oikeasti on - ja se ruskea monsteri? äid.huom. )

Pitäisi lukea lasten runokirjoja useammin. Olen tosi huono yleensä runojen kanssa (ei saa kertoa äidilleni, joka harrasti runonlausuntaa nuorena), mutta tällaisiin loruihin pääsen minäkin sisälle.

Joulunajan lempikakku

Käväistiin pikaiseen isovanhempien luona. Lahjoja ei varsinaisesti kasikymppisille oikein keksi, mutta leivonnaiset tuntuvat aina kelpaavan. Siispä leivoin leipää ja makeanälkään oman lempparini eli karpalo-valkosuklaakakun.

Punaiset karpalot ja makeaakin makeampi valkosuklaa ovat jostain syystä minulle joulun synonyymi. Ehkä se on tuo väri, ehkä vain pidän karpaloiden pirskahtelevasta kirpeydestä pehmeän kakun sisällä, mutta tämä pitää leipoa ainakin kerran joka joulu - ja kelpaa kakku uudenvuoden juhlintaankin. Sen verran juhlavaksi koristelun saa valkosuklaakuorrutuksen avulla.

Samalla tuli testattua uutta puhelintani, jonka ihan itse kävin ostamassa joululahjakseni. Honor 9 kamera toimii näköjään hämärässä valossakin ihan ok. Ehkä ryhdynkin kuvaamaan pääasiassa kännykällä... (?)

Karpalo-valkosuklaakakku 

200g huoneenlämpöistä voita
2,5dl sokeria
3 kananmunaa
4dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
2tl vaniljasokeria
1/2tl suolaa
100g valkosuklaata
(1 korkillinen appelsiininkukkavettä)
1dl turkkilaista jugurttia
2dl pakastekarpaloita

Vaahdota voi ja sokeri vaaleaksi ja kuohkeaksi. Sekoita munat joukkoon yksitellen reippasti vatkaten jokaisen jälkeen.

Sekoita kuivat aineet ja lisää ne taikinaan rouhitun valkosuklaan kanssa. Kaada joukkoon appelsiininkukkavesi, jugurtti ja karpalot. Sekoita.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan.

Paista uunissa 175 asteessa noin 50min. Anna jäähtyä hetken aikaa ja kumoa kakku. 

Kun kakku on kokonaan jäähtynyt, valuta pinnalle sulatettua valkosuklaata ja koristele marjoilla.

Kauneus on kirous

Lisää kuvateksti

Jos vielä etsii joululomalle lukemista on indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous varmasti mielenkiintoinen ajanviete leppoisiin lomapäiviin. Toisaalta, jos etsii jotain rauhallista ja rentouttavaa, ei melkein 500 sivua totaalista tapahtumien ja tragedioiden ilotulitusta välttämättä ole suositeltava valinta. 

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous 

Kustantajalta arvostelukappaleena 

"Kun Dewi Ayu eräänä aaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena..."

Monessa paikassa siteerattu aloituslause on kieltämättä yksi lukuhistoriani koukuttavimmista. Se myös asettaa sävyn koko kirjalle. Kuolema on vain häiriö, tragedia, joka on kestettävä, mutta joka syystä tai toisesta voi osoittautua varsin häilyväksi olotilaksi. 

Toinen tarinan sukupolvesta toiseen toistuva teema on kauneuden hullaannuttava vaikutus miehiin, jotka petoeläiminä eivät voi itseään hillitä ja siksi (kauniin) naisen kohtalona on tulla raiskatuksi ainakin kerran elämänsä aikana ja himo ohjaa kaikkea muutosta hänen elämässään. 

Jälkimmäinen teema sai minut vähän inhoamaankin kirjaa, sen verran paljon ja usein siinä naisia pantiin halvalla - välillä ihan kirjaimellisesti. Ei siis siinä mielessä mitenkään mieltä ylentävää luettavaa. Eivät miehetkään toki helpolla päässeet. He osoittautuvat yleensä heikoiksi ja viettiensä vietäviksi, eivätkä heidän periaatteensa ja ideologiansa yleensä johda muuhun kuin tappamiseen. 

Kolmen sukupolven ajan Dewi Ayu, hänen tyttärensä ja vielä tyttärentyttärensäkin joutuvat kärsimään kauneutensa vuoksi. Taustalla kuohuu Indonesian historia hollantilaisten lähdöstä, japanilaisten kautta eri ryhmien taisteluun vallasta. Kirjan tapahtumapaikkana on pieni kylä, johon suuren trendit saapuvat pienellä viiveellä ja kahakaksi kärjistyneiden erimielisyyksien välillä voivat kommunisti ja perushallinnon edustajakin pelata yhdessä korttia. Sitten taas tapetaan ja ruokitaan villikoiria ruumiilla. 

Kirjan pelastaa kirjoitustapa ja tarinan rönsyilevyys. Kurniawan tyyliä on verrattu Gabriel Garcia Marquezin rikkaaseen kerrontaan ja kieltämättä ajatus käväisi minunkin mielessäni. Sukupolvien yli kulkeva, pätkittäin etenevä ja vähän töksähteleväänkin hahmonrakennukseen perustuva ja kummallisia maagisia tapahtumia ja kiepsautuksia sisältävä kirja on samalla tavalla täynnä väriä ja valloittavaa tyhmyyttä, joka ohjaa henkilöhahmojen toimintaa. Jotenkin tästä kuitenkin puuttuu Marquezin lempeys ja kauneus, joka ainakin minusta pilkahtelee erityisesti Rakkautta koleran aikaan-romaanissa, ja ajoittain myös Sadan vuoden yksinäisyydessä. 

Kummasti Kauneus on kirous kuitenkin koukuttaa. Ehkä se johtuu siitä, miten tarina soljuu ja kiemurtelee hauskasti lomittain. Aiemmat vihjeet houkuttavat lukemaan tapahtumia eteenpäin. Hyvin kirjoitettu punainen lankaa ei katoa ja lopulta langanpäätkin sidotaan melkoisen nätisti rusettiin. Siinä mielessä eheä kokonaisuus ja varmasti saamansa kansainvälisen huomion arvoinen suoritus kirjoittajalta. 

Silti en voi väittää ihastuneeni kirjaan. Vika tosin saattaa olla enemmänkin uutisissa ja epämiellyttävässä tunteessa siitä, ettei inhottavuus ehkä kuitenkaan kaikkialla ole kaukana todellisuudesta. Erityisesti minua jäi häiritsemään tuo kauneuden asema kirouksena. 

Aika paljon on viime aikoinakin puhuttu siitä, miten jokainen on vastuussa omista teoistaan ja mielihalujensa hallitsemisesta. Eka Kurniawan ihmisyys ei paljon erotu petojen viettien varassa elämisestä. Ideologiatkin ovat lähinnä ulkoa opittuja teesejä, joiden pariin vain ajaudutaan. Kirjasta ei kokonaisuudessaan tule ihmisistä ja ihmisyydestä mitenkään kovin ylevää kuvaa. Kauhistuttaa ajatella, miten realistinen se saattaa kuitenkin olla. 

Hyvää mieltä jouluna

Tulihan se joululoma, kauan kaivattu ja kovasti tarvittu. Päänsärky iski heti perjantaina, mutta stressinlaukeamisen hinta ei sekään voi poistaa iloani rennosta ja kotoisasta perhejoulusta.

Ensimmäistä kertaa ikinä olemme ihan vain oman perheen kesken, Ei vieraita, ei joulupyhinä reissua minnekään. Herkutellaan, kun siltä tuntuu (ja siltähän tässä perheessä tuntuu tiheään) ja lahjatkin oli jaettu jo ennen auringonlaskua.

Näin aattona on sitten aikaa hieman miettiä muitakin. Kuopuksen kanssa valitsimme kanat ja lisäksi koriin kertyi koulutusta ja investointia ammattiin. Toisenlainen joululahja on meillä jo perinne. Välillä niitä annetaan opettajille, joskus vain korvataan aina lähettämättä jäävät joulukortit.

Joululomalla koitan ehtiä myös bloggaamaan pikkuisen ahkerammin. Kaikenlaista on kokkailtu ja kirjoihinkin olen ehtinyt syventyä. Niistä lisää pian. Nyt haluan vain toivottaa teille kaikille ihanille lukijoille ja kanssabloggaajille

Rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa! 

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 19 : Kuusen juurella, kynttilänvalossa

Tämä syksy tuntuu yhdellä jos toisellakin olleen kaikkien aikojen kiireisin, stressaavin tai muuten vaan täynnä paineita. Joululomaan kohdistuu toiveita perheen yhteisestä ajasta, herkullisesta joulupöydästä, kuusen tuoksusta ja rentoutumisesta kynttilän valossa...

Nyt jo kuuluu ruudun toiselta puolelta huolestunut huomautus : "Hetkinen! Unohditko jotain? Entäs kirjat ? Eihän joululomaa voi kuvitella ilman uppoutumista joululahjakirjojen tarinoihin?"

Ei voikaan, mutta tietotyöläisen ruudunrasittamat silmätkin kaipaavat lepoa, eikä kynttilänvalossa näe lukea - ei edes lukulaseilla. 

Siispä minun joululukemiseni pelastus ovat äänikirjat. Jo syksyn työmatkoilla olen huomannut rakkaan Koboni jäävän lentokoneessa laukkuun. Puhelin lentokoneasetukselle, kuulokkeet korviin ja silmät kiinni. Torkku on hyvä muistaa, sillä toisinaan vie väsymys voiton ja tarina saa unien myötä uusia käänteitä. Aikaraja varmistaa taaksepäin paluun vaatimuksen rajallisuuden. 

Myös jouluksi suunnittelen hetkiä olohuoneen sohvalla, kuusen vieressä kynttilöiden hämyssä. Viereen vain joululahjaksi saatu suklaarasia, käteen kuppi suosikkikahvia ja voin lähteä vaikka matkalle muinaiseen Egyptiin. 

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi aion nauttia uudelleen Sinuhe egyptiläisen tarinasta. Mika Waltarin mestariteos valittiin syksyllä Suomen vuosisadan kirjaksi ja hyväksyn valinnan täydestä sydämestäni. Faaraon henkilääkärin elämä on teemoiltaan ajaton ja tarina vie mukanaan kerran toisensa jälkeen. 

Olen lukenut Sinuhen ainakin kymmenen kertaa ja kuunnellut äänikirjana kertaalleen. Lars Svedbergin lukemana klassikko nousi taas aivan uusiin sfääreihin ja sen parissa tulee joululomastakin muistojen klassikkoainesta.

Muutenkin Waltari - Svedberg on yhdistelmänä suositeltava. Dekkarien ystävä lataa luettavaksi Komisario Palmun tutkimuksia. Tuttu etsivä vie mukanaan Helsingin seuraapiireihin ja kujille. Leppoisa tahti ja kiemurat juonet ovat omiaan joululoman rentoutumiseen. 

Ja äänikirjoista haaveilevalle vielä viimeinen vinkki. Kaikkein parasta on tietysti kuunnella ihan vain kaiuttimesta, mutta ainakin meillä hiljaisen (ja muuta perhettä häiritsemättömän) paikan löytäminen voi olla hieman haastavaa. Kuulokkeiden tyypillä puolestaan on väliä kuuntelumukavuuden kannalta. Eritysesti kannattaa miettiä investointia langattomiin. Kun puhelimen voi huoletta jättää taskuun tai pöydälle piuhan irtoamatta ja äänen katkeamatta, on rennon lukuasennon löytäminen entistä helpompaa. 

Kuva : Yöpöydän kirjat

Joulukalenterin luukku 18: Hemulin kirjahylly
Joulukalenterin luukku 20 : Unelmien aika

Piparijäätelöä ja puolukkasiirappia

Itsenäisyyspäivän kunniaksi laitettiin meillä kesällä hankittu jäätelökone taas tositoimiin. Piparijäätelö teki kauppansa ja sen täyteläistä makeutta leikkasi ihanan kirpakka puolukkasiirappi. Erilaiset makusiirapit käyvät myös joululahjaksi, varsinkin suloisiin lasipulloihin valutettuina ja nauhoilla koristettuina.

Muutenkin itse tehdyt lahjat ovat niitä kaikkein parhaita. Tässä materiaa täynnä olevassa maailmassa itse tehdyt syötävät lahjat puolestaan puolustavat paikkaansa jo senkin takia, että niiden jäljiltä ei kenenkään koti täyty enempää turhasta tavarasta. Mitä nyt voi vatsa valittaa liiallisesta herkuttelusta.

Puolukkasiirapin ohjeen muokkasin Taru Vihavaisen Syötävät lahjat -kirjan kesäisestä mansikkasiirapista. Hyvin toimi.

Taru Vihavainen : Syötävät lahjat 
Kirjoittajalta itseltään saatu 

Syötäviksi lahjoiksi voi toki tehdä kaikenlaista omaan repertuaariin kuuluvaa herkkua, mutta aina välillä on kiva saada uusiakin ideoita - tai muistutusta niistä vanhemmista.

Syötävät lahjat käsittää monenlaista tuomiseksi kelpaavaa kakuista ja pikkuleivistä kermalikööriin ja mausteseoksiin. Kyllä näillä ideoilla jo yhden joulun selvittää.

Alkuun lukijalle tarjoillaan ohjeistusta mm. siihen, miten kauan syötävät lahjaksi vietävät säilyvät ja miten niitä kannattaa pakata. Sitten hypätään erilaisiin lahjaryhmiin.

Kakut ja makeiset ovat tietysti perinteisiä vietäviä ja erityisesti noista jälkimmäistä olen tosiaan tarkkaillut vähän sillä silmällä. Hillot ja herkkutahnat sekä siirapit ovat maistuvia ja vähän säilyvämpiä vietäviä ja hauskoja ovat myös itse tehdyt mausteseokset.

Kuvat ovar kauniita, sellaisia perinteisen romanttiseen taipuvia. Niistä saa hyvän käsityksen ohjeen sisällöstä sekä myöskin paketoimisideoita. Kaikkiaan kirja on hyvä perusteos kaikkien niiden hyllyyn, jotka toisinaan haluavat itse valmistaa lahjat ja tuliaiset. Itse tekeminen kun on myös aika hyvä tapa säästää kustannuksissa. Katsokaapa vain deli-kauppojen hintalappuja esim. brownieseosten purkkien kyljessä.

Toinenkin lahjaideoita tarjoileva kirja on Mari Moilasen Syötäviä vietäviä - molemmat kirjat ovat mukavia lahjoja vaikka ihan itsessäänkin.

Puolukkasiirappi 

200g pakastepuolukoita
2dl sokeria
2dl vettä

Sekoita ainekset kattilassa. Kuumenna ja anna poreilla 15-20min. Siivilöi tarjoilukannuun tai lasipulloon.


Piparijäätelö

6 dl Vispiä
1prk kondensoitua maitoa
0,5dl glukoosisiirappia
vaniljauutetta tai -jauhetta
Pari kourallista pipareita murskattuna

Vatkaa Vispi löysäksi vaahdoksi ja sekoita siihen kondensoitu maito. Lisää glukoosisiirappi ja vanilja ja sekoita jälleen.

Kaada massa jäätelökoneeseen ja anna pyöriä. Lisää piparipalat ja -murut alkuvaiheessa koneeseen.

Minä laitoin meidän 1,5l vetoiseen koneeseen jäätelömassan kahdessa erässä ja pyörimisaika oli noin 20min. Sitten siirsin pakasterasiaan ja laitoin pakkaseen. Glukoosisiirappi auttaa rakenteeseen sen verran, että tämä toimii myös ilman jäätelökonetta, vaikka rakenne toki on kuohkeampi koneella valmistettuna.

Yön kantaja

Aloitetaanko taas perusvalituksilla ? Kiirettä pitää, vauhti vaan kiihtyy. Kirjoja ei ehdi lukemaan, perhe ruokkii itse itsensä, mutta kerkesin sentään eilen firman pikkujouluihin. Tosin sieltäkin lähdin aikaisin kotiin, jotta jaksaisin tänään taas painaa.

Olisiko siinä tarpeeksi valitusta?

Toisaalta on tietysti hyvä, että jaksaa edelleen valittaa ja tiedostaa valituksen aiheet, kuten nyt vaikka, että niska on jumissa, silmiä särkee ja korvissa humisee väsymys. Vielä en sentään kuule ylimääräisiä ääniä, eikä nykyaikana onneksi kovaäänisesti valittavia naisia hiljennetä laittamalla heidät syrjäiselle saarelle niin kuin vielä ei niin kovin kauan sitten. Katsotaan ehkä vain pitkään. "Miten niin ei konsultti halua omistautua työlleen lomia myöten? Mikä perhe?" Kummallinen tämä nykyajan työmaailma.

Seilin saarelle harmiaan tai halujaan julkisesti ilmaisevia sopeutumattomia lähetettiin vielä viime vuosisadan puolivälissä. Heidän joukossaan oli enemmän tai vähemmän sairaita, hyveellisten ihmisten olemista häiritseviä . Lapsensa surmanneet langenneet naiset olivat rinnakkain pahennusta aiheuttaneiden villikoiden kanssa seuranaan oikeasti psyykkisistä sairauksista kärsiviä. Jotenkin nuo naiset sitten kuitenkin elivät elämäänsä. Eristyksissä ja niukoissa oloissa, mutta kohtalonsa kantaen.

Katja Kallio : Yön Kantaja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Seilin saari on tänä vuonna esillä kirjallisuudessa peräti kahden romaanin voimin. Johanna Holmströmin Sielujen saari on minulla vielä lukematta, mutta kaiken kiireen keskellä sain sentään Kobosta loppuun Katja Kallion Yön kantajan.

Kallion kirjaa on kovasti kehuttu Blogistaniassa, mutta minulla on mitä ilmeisemmin kirjailijan kirjoitustyylin kanssa jotain kahnausta. Samalla tavalla kuin aiemmin lukemani Säkenöivät hetket, jäi Yön kantajakin minulle etäiseksi.

Toki tarina kerran kuumailmapallolla Pariisiin lähteneestä nuoresta naisesta, joka päätyy Seilin saarelle vuosikymmeniksi, on kiehtova, Irtolaisena ja prostituoituna aikaansa kuluttanut Amanda joutuu sopeutumaan elämään enemmän tai vähemmän omissa maailmoissaan kulkevien naisten kanssa.

Eristyksissä olevassa yhteisössä löytyy ystävyyttä ja pilkahtaapa rakkauskin vuosien varrella. Kyseessä on kuitenkin vankila, vaikka sairaalasta puhutaankin. Ken sinne tulee, ei koskaan enää poistu. Siihen tottuminen olisi kai vaikeaa kenelle tahansa ja saisi tasapoinoisimmankin mielen järkkymään. Monotonisuus ja toimien toistuvuus vuodesta toiseen lienee aiheuttanut vähintäänkin lievää ahdistusta. Samoin vain harvoin muuttuva seura. Jos joukkoon sattuu joku ikävä, on vain opittava tulemaan toimeen tai elämästä ei tule mitään.

Amanda horjuu koko kirjan ajan mieleltään huonosti voivan naisen ja vain eksentrisyytensä vuoksi pois näkyvistä suljetun neidon välillä. Jotenkin en saanut hänen olennostaan kiinni.Vuodet kuluvat kirjassa nopeasti, välissä tarina vähän katkeaa ja jatkuu sitten hiukan toisenlaisena. Ehkä tuo katkonaisuus teki sen, etten oikein pysynyt tahdissa mukana.

Amandan ja hänen kohtalotoveriensa tarinat ovat liikuttavia, varsinkin kun ne pohjaavat monessa kohtaa todellisuuteen. Nykyään tuntuu oudolta, että niinkin heppoisilla perusteilla ihminen voitiin sulkea laitokseen loppuiäkseen, kokonaan pois yhteiskunnan piiristä. Edelleenkin mielenterveydeltään horjuvia usein karsastetaan ja heidät halutaan pois silmistä. Onneksi samaan aikaan mielen sairauksista myös puhutaan avoimemmin.

Toisaalta nykyään myös diagnosoidaan ihan kaikki. Jokaiselle vähän standardista poikkeavalle halutaan antaa jokin kirjainyhdistelmä ja julkkisten masennukset paranevat lööppien välillä. Ennen suljettiin normeista poikkeavat eristykseen, nyt annetaan parannusohjeita naistenlehdissä.

Marraskuun luetut ja polemiikki

Kuin varkain on alkuun päässyt joulukuu. Meillä sitä tuskin huomaa muusta kuin kuopuksen joulukalenteri-intoilusta. Äitikin haluaisi kalenterin tai ehkä ennemminkin sellaisen montako päivää lomaan -kamman. Joulustressistä ei ole tietoakaan. Sillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä esille tämänhetkisen työstressin alta. Lyö päälle sitten aattona. Onneksi ollaan vaan perheen kanssa niin taso pysynee kohtuullisena. Joululahjaksi haluaisin lupauksen elämästä, johon mahtuisi muutakin kuin töitä.

Tiedän, ei pidä valittaa. On töitä ja niistä saa palkkaa, mutta kuitenkin. Raja tulee jossain vastaan ja minulla se lähenee uhkaavaa vauhtia. Onneksi tähän ikään mennessä on oppinut rajansa tunnistamaan ja hälytysmerkit myös tiedostamaan. Ehkä myös ääneensä on saanut voimaa vaatimaan muutosta. Katsotaan, kantautuuko kuuleviin korviin.

Yksi rajaoireista on lukemisen väheneminen. Vielä ei olla punaisen valon kohdalla, mutta onhan 6 kirjaa vähemmän kuin yleensä.

Yksi äänikirja, 2 ekirjaa ja kolme painettua. Minulle ehkä pikkuisen epätyypillinenkin jakauma nykyään, mutta hyvä näin. Minä siis luen yleensä enemmän sähköisesti painottunutta.

Mites te? Olettehan jo käyneet vastaamassa kyselyyn? !!!!!!!!


Create your own user feedback survey

Mitä siis luin ? 

Sinänsä luetut kirjat kattavat normivalikoiman, Löytyy yksi iltasatukirja (Uppo-Nalle ja Nukku-ukko), jota innolla kuunneltiin kuopuksen kanssa. Edelleen jatkamme Uppo-Nallen parissa.
Keittokirja oli marraskuussa enemmänkin tietokirja, jota kaiken lisäksi luin dekkarin kyljessä. Sushikirja ja Pallokala täydensivät mukavasti toisiaan ja kummankin lukukokemus sai ihan uusia ulottuvuuksia.

Paula Havasteen historiallinen Lumen armo sanoi hyvästit Kerten tarinalle ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta edusti nykykirjallisuutta. Fantasiaosastolla luin taas yhden Magic-sarjan kirjoista, vaikka pitänee myöntää, että en luin siitä marraskuun aikana vain lopun kirjan tullessa uudelleen lainaan. Edellisellä laina-ajalla jäi kesken.

Polemiikkia? 

Erityisesti Facen puolella herätti keskustelua marraskuussa kiellettyjen sanojen käyttö tai toisiksi muuttaminen. Kysymys on varsin mielenkiintoinen. Muuttuuko kirja toiseksi, jos sanoja korvataan? Pitääkö lapsia suojella "pahoilta sanoilta" ja miksi? Itse en keskustelun jälkeenkään osaa olla vahvasti kumpaakaan mieltä. Puolensa kullakin kannalla.

Aiheeseen päädyin mielenkiintoisesti lastenteatteriin (Tippukivitapaus) ja Peppeihin keskittyneen bloggariklubin myötä. Joululomalla on ainakin yksi odotettu tapahtuma, kun menemme koko perheen voimin teatteriin!