(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 

Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 

Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 

Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin. 

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 

Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä. 

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

(Luku)päiväkirja: Ääriviivat ja naisen pelko

 

Rachel Cuskin trilogia on sujuva, helposti ja nopeasti luettava. Sitten se jämähtää mieleen asumaan. Jotenkin kummasti reaktioni näihin kolmeen välähdykseen kirjailijan (naisen) elämään muistuttaa ajatuksia tuosta isännän vuokrakämpän seinällä roikkuvasta valokuvasta. 

Ensin miettii, että ovatpa lapset hauskasti kaupan tiskillä. Sitten iskee epäilys, onko tuo kaupan tiski vai lapset poseeraamassa aikuisten asetelmaa muistuttaen baaritiskillä. Lopulta lasten asentokin arveluttaa. Pitääkö poika tyttöä väkisin vierellään? Tarkemmin tutkittuna tytön asento on varsin passiivinen ja poika taas näyttää toimijalta. Onkohan kuvaaja käskenyt lapset poseeraamaan, eikä tyttöä oikein olisi huvittanut. Isoveli siinä pitää jöötä, tai... 

Niinpä, yhtä välähdystä voi tulkita niin monella tavalla. Cuskin kirjoissa puolestaan noita välähdyksiä on sarjoittain. Päähenkilö käy kirjailijatapahtumissa, kirjamessuilla ja tapaamassa tuttuja (sukulaisia). Kohtaamiset kollegojen, tuttujen, ystävien tai yleensä vastaantulevien hahmojen kanssa seuraavat toisiaan, lomittuvat ja jännällä tavalla peilaavat kirjailijan omaa elämää. 

Ensimmäisessä kirjassa Ääriviivat tiedämme päähenkilön eronneen ja jääneen kahden pojan kanssa. Tarina kehkeytyy tapaamisista Kreikassa, jossa kirjailija on vetämässä kirjoitusseminaaria. Satunnainen lentokonetuttu kertoo elämäntarinaansa ja siinä sivussa vie kirjailijaa veneajeluille. 

Toinen kirja Siirtymä kertoo naisen muutosta remontoitavaan asuntoon Lontooseen, kauheista naapureista ja taas uusista kohtaamisista, remonttimiehistä, sukulaisista, perheestä. 

Kolmannessa osassa Kunnia ollaan menty aikaa muutama vuosi eteenpäin. Kirjailija kuitenkin jatkaa kohtaamisiaan. Jotkut henkilöt palaavat tarinaan. Muutos on näkyvää, pinnalta kaikki on toisin. Pinnan alla virtaukset jatkavat uomissaan. 

Pidän Cuskin tavasta kirjoittaa. Hän ei kerro oikein mitään suoraan, vaan päähenkilön hahmo syntyy heijastumina hänen kohtaamiensa ihmisten kertomuksista tai heidän kuvistaan kirjailijan pään sisällä. Kirjassa ei oikeastaan varsinaisesti tapahdu mitään, paitsi ensimmäisen osan venematkoilla. Luvussa luodaan konteksti (ravintolatapaaminen, kirjailijahaastattelu jne.) ja sitten ääneen pääsevät henkilöt. Kaikki kuitenkin kertautuu moninkertaisina heijastumina. Kirjailija kertoo jonkun sanoneen jotain, jolloin syntyy kuva tapahtumista, historiasta, ihmistenvälisistä suhteista, kirjailijasta itsestään suhteessa kohdattuihin henkilöihin. Eikä sovi väheksyä heijastumaa yhteiskunnasta. Sen ytimenä ovat ihmiset ja heidän keskinäiset suhteensa, valta-asetelmansa, oletuksensa ja odotuksensa. 

Lopulta tarinasta syntyy lukijan mieleen jonkinlainen tulkinta. Ääriviivat hahmottuvat, sekoittuneena lukijan omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jokaiselle vähän omanlaisenaan. 

En malta olla tuomatta tähän taas vähän jo aikaisemmissa postauksissa pohtimaani samankaltaisten ja kierolla tavalla toisiinsa linkittyvien kirjojen "laumaelämää". Luin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ja Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian peräkkäin. Molemmissa kerrotaan naisen elämää ja sen kontekstia. Ensinmainitussa lapsuudesta aikuisuuteen ja jälkimmäisessä välähdyksenä muutamasta aikuisuuden vaiheista. 

Ditlevsen on kerronnassaan suorasukainen ja kirjojen viehätys syntyy osittain kaunistelemattomuudesta ja melkein inhottavan läpitunkevasta katseesta kohdistuneena aikakauteen ja ennen kaikkea päähenkilöön itseensä. Cuskin kerronta ei ole yhtään vähemmän paljastavaa, mutta kaikki näytetään peilikuvina. Kuin raollaan olevasta ovesta näkyvästä kokovartalopeilistä, josta riisuutuva (tai pukeutuva) nainen heijastuu. 

Kun listalle lisätään Vampira luomaan lisäkontrastia, löytyy jännästi muutama yhteinen punainen lanka. Ensinnäkin, mitä on naisen vapaus ? Vapaus tehdä, mitä haluaa ? Vapaus onnistua tai epäonnistua omalla tavallaan? Vapaus olla kokonainen ilman miestä luomassa kontekstia? 

Vapauden vastakohtana on jokaisessa kirjassa aikakauden tai yleensä ympäröivien ihmisten käsitys sopivaisuudesta. Yleensä koskien nimenomaan naisen suhdetta mieheen. Aivan kuin itsellinen ja itsessään riittävän kokonainen nainen olisi jotenkin pelottava. 

On helppo sanoa kyseessä olevan "vanha aika". Sijoittuvathan sekä Vampira että Kööpenhamina-trilogia viime vuosisadan alkupuolelle. Näin ei kuitenkaan ole. Yhä edelleen on tahoja, jotka haluavat kontrolloida naisen käytöstä, ruumista ja ajatuksia.

Ei tarvitse kuin miettiä USAn lakimuutoksia - tai ihmetellä, miksi bikineissä juhannuksesta nauttiva nainen pelottaa pelkällä olemuksellaan niin paljon, että aiheesta pitää kirjoittaa kolumni. Toki tekstissä käännettiin ajankohtainen häirinitäteema nurinkurin, mutta yritys oli lähinnä tökerö.  Pinnan alta haisee pelko. 

(Luku)päiväkirja: Väliaikakatsaus, trilogioita ja Hollywoodia

 

Niinhän se on, että kaikkea ei vaan ehdi. Varsinkaan silloin, kun pitää tehdä noita töitäkin. Vaikka nyt ei tarvitse, torstaina alkoi kesäloma! Ihanaa! Ensin vähän yli viikko Ranskassa ja sitten vielä muutama päälle kotimaan kamaralla. Tulee tarpeeseen. 

Kelikin sitten tietysti ymmärsi loman alkaneen. Aiemmista kovista helteistä tipahdettiin runsaat parikymmentä astetta ja nyt saadaan vettä niskaan. Ollaan siis taas niinsanotusti "väärässä maassa", kun Suomessa nautitaan (tai kärvistellään) helteistä. 

Ei täällä silti varsinaisesti kylmä ole. Jotenkin Etelä-Ranskan 16 astetta tuntuu lämpimämmältä kuin Suomen vastaava. Mistä lie johtuu.  

Sadekelillä voi tietysti myös lukea. Samoin kuin helteellä voi lukea. Eli kesäkuussa olen tosiaan lukenut. Tähän mennessä luettujen listalla on jo kymmenen kirjaa. Toki lukemisen sujumiseen on monta muutakin syytä kuin sää. Yksi lienee oleskelu Biarritzissa. Täällä ei ole samalla tavalla kotitöitä kuin Suomessa ja neulominenkin on vähän jäänyt. Aikaa siis löytyy myös kirjoihin syventymiseen. 

Listalla on myös ollut sujuvalukuisia, suhteellisen lyhyitä kirjoja, jolloin niitä saa loppuun reipasta tahtia. En ole lukenut yhtään tiiliskiveä kesäkuun aikana. Mitä nyt avasin rannalla ikuisuusprojektini eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se olikin ainoa kerta, kun ehdimme hiekalle samaan aikaan auringon kanssa - ja ainoa kerta, kun olen Proustia täällä lukenut. Päähenkilö melkein pääsi matkalle, mutta sairastui sitten. Todetakseen sitten, että itse asiassa ajatus matkasta onkin parempi kuin todellinen kokemus... 

Muuten olen lukenut 2 trilogiaa, yhden kaksiosaisen ja yhden sarjan päätösosan. Niin, ja yhden sarjan kolmen osan niputuksen ja yhden dekkarin. Aika monta kirjaa siis, eikä kuukausi ole vielä edes ohi. 

Kuva S&S

Katsotaan kuukausikatsausta sitten loppuviikosta (tai ensi viikolla, sillä la matkustetaan ja su on rippijuhlat). Todettakoon vain, että edelleen näyttävät samankaltaiset kirjat vetävän toisiaan puoleensa. Kuuntelen edelleen Vampiraa ja samaan aikaan sen kanssa, olen lukenut sekä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian että Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian. Vampiran ja Kööpenhamina-trilogian lapsuuskuvaukset menivät minulla välillä mielessä iloisesti sekaisin. Kummassakin köyhistä lähtökohdista ponnistava tyttö raivaa omaa tietään 30-40 -luvuilla. Naisten asema, maailmantilanne, yleiset ajattelutavat toistuvat yllättävänkin samanlaisina, vaikka välissä on ollut valtameri. Huomasin, että minun oli vaikea muistaa, kummasta tarinasta tapahtumat olivat. Piti keskittyä ja kiinnittää kontekstiin. 

Silti kirjat ovat tosi erilaisia. Ditlevsenin klassikkoaseman saavuttanut trilogia on taitavasti kirjoitettu , anteeksipyytelemätön ja vähän inhorealistinenkin romaani. Kirjoittaja ei säästele päähenkilöään (joka ilmeisesti ainakin heijastelee kirjailijaa itseään). Mietin, miksi kuvaus tuntui jotenkin kummasti kiertyneiltä. Sitten luin jostain, että Ditlevsen on kuvannut naisen toimijana. Itsekäs, omaan taiteeseensa ja omiin haluihinsa kääriytynyt kirjailija valitsee miehet itselleen sen mukaan, mikä milloinkin on suurin tarve. Oli kyse sitten rakkaudesta tai lääkehuuruista. Siinä se.

kuva Like

Olen (olemme) kai niin tottunut naiseen peilautuneena miehen kautta, että uusi asetelma tuntuu hassusti peilikuvalta. Varsinkin, kun kyse on vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Nythän näitä "vapautuneita ja vahvoja" naishahmoja on joka puolella. Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että naisista kirjoitetaan ja meitä näkyy sankareina siinä missä miehiäkin. Niin pitääkin olla. Välillä vaan tuntuu, että naisen kirjoittamisesta päähenkilöksi on tullut SE juttu, joskus tarinan kustannuksella ja turhalla alleviivauksella. Tätä tosin tapahtuu enemmän elokuvissa kuin kirjallisuudessa - tai ainakin näin asian koen.

Kööpenhamina-trilogia oli joka tapauksessa mielenkiintoinen lukukokemus kaikessa intensiivisyydessään. En yhtään ihmettele, että sitä on luettu klassikkona. Tarinoista riittää tulkittavaa. 

Vampira on melko tavanomainen Hollywood elämäkerta tähtinimilistoineen, mutta päähenkilö on mielenkiintoinen. Ei niinhän suomalaisten sukujuurien vuoksi, vaan siinä, miten suurella tahdolla, hän on uraansa etsinyt ja millainen kuva aikakauden Amerikasta syntyy. En ole kuin kirjan puolivälissä, mutta alkuosan lapsuus- ja nuoruuskuvaukset loivat maailmaa, joka oli samaan aikaan aivan vieras ja uusi, mutta sitten kuitenkin jännästi täynnä yhtymäkohtia ja samanlaisuuksia juurikin tuon Ditlevsenin maailman kanssa. 

Onkin mielenkiintoista, miten samaan aikaan (tai peräkkäin) luvussa olevat kirjat käyvät mielessä dialogia keskenään. Lukukokemus ja tulkinnat ovat varmasti erilaiset, kuin jos välissä olisi pidempi aika. Nyt kun lisään kahden edellisen kirjan mukaan vielä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian, on luvassa taas uusi ulottuvuus. Hän kun kirjoittaa myös naisen kehitystarinaa, mutta lyhyemmällä aikajänteellä ja vähän toisesta perspektiivistä. Jotenkin jännästi peilaten päähenkilöä muiden hahmojen kautta.