Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä. Näytä kaikki tekstit

28.5.2023

(Matka)päiväkirja : Biarritz ja kootut selitykset


 Tai ei siinä nyt mitään selityksiä tarvita. Olen ollut reissussa ja on muutenkin ollut tosi kiire. En siis ole kirjoittanut. Piste. 

Se siitä. 

Reissu oli kiva - kuinkas muuten - Käveltiin ja nautittiin kaksinolosta. Kyllä, jätin muksut kotiin keskenään, tai no, isojahan nuo jo ovat, ja pärjäsivät vallan mainiosti. 

Koska olin oikeasti lomalla, kului aika kävelyillä, lukiessa ja nauttiessa Etelä-Ranskan aikaisemman sadon herkuista. Parsaa, mansikoita, nektariineja jne. Ihanaa! 

Tällä kertaa kävin myös tutustumassa enemmän keskustan suloiseen kirjakauppaan. Kirjoja kolmessa kerroksessa, parvella lukupaikka, pokkarihyllyt kellarikolossa, eli mikäs siinä oli viihtyessä. Tosin klaustrofobiasta kärsiville en pokkaripuolta välttämättä suosittele. Siellä ei pääse kaksi ihmistä ohittamaan, vaan kulkeminen on riippuvainen kanssaostajien hyvästä tahdosta. Onneksi kirjoista kiinnostuneet noin yleisesti ottaen ovat ystävällistä ja joustavaa porukkaa.

Kirjakaupassa tuli siis käytyä pariinkin kertaan ja isäntäkin innostui täydentämään lukuhyllyään Kunderalla ja Murakamilla. Minä puolestani nappasin kieliharjoitukseksi ja huvitukseksi Marie Antoinetten salaisen palvelun seikkailuja. Agentteina seikkailevat tietysti pukuompelija ja kampaaja... 

Mikäs siinä oli ollessa. Rantakahvilan lukupaikassakaan ei ollut muuta vikaa kuin kylmä tuuli, joka ajoi minut liikkeelle kahvin loputtua. Muutenkaan ei ollut varsinaisesti kesän tuntua ilmassa, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys. 


Viikon alussa ajoimme toiselle puolelle Ranskaa ja takaisin sukuloimaan, joten jätimme suosiolla pidemmät autoilut loppulomasta toiseen kertaan. Nautimme siis tutuista kulmista kävelyillä ja mäet pitivät huolen siitä, että ihan vain kauppahallissa käynti kävi jo jonkinasteisesta liikunnasta. 

Keisarinnan palatsiin aperitiivicocktailillekin käveltiin nauttimaan miljööstä ja herkullisesta juomasta. Jos jotain pitäisi Ranskan ruokakulttuurista erikseen valita Suomeen tuotavaksi, se olisi juurikin "apéro". Pikkuherkkuja juomien (holilla tai ilman) kera hyvässä seurassa päivällisen valmistumista odottaessa.

Ihan parasta. Kellään ei ole kiire minnekään ja nautiskellaan. Samasta puhui Teresa Välimäki Perunateatteri-podcastin (linkki Spotify, mutta muualtakin löytyy) erikoisjaksossa, jossa sekä Kirre että Teresa toivat omat tärkeät ruokajuttunsa keskusteltavaksi. Podcasteja kuuntelin lomalla jonkin verran (edellämainitun lisäksi Bella Table ja Takakansi), mutta enemmän kuitenkin keskityin lukemiseen ne harvat hetket, kun olimme paikoillamme. 

Lukeminen ei ihan pelkästään jäänyt cozy mysteryyn, vaan luin myös esimerkiksi Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Pidin hänen romaanitrilogiastaan, mutta näiden esseiden kanssa jäin ulkokehälle. Ymmärsin, mutten sisäistänyt. En tiedä, onko kyseessä erilainen elämäntilanne tai elämänkokemus, mutta moni asia jäi vieraaksi ja harva juttu resonoi. Olen tosin huomannut samanlaista viime aikoina muutaman muunkin kirjan kohdalla. Joko olen itse vieraantunut todellisuudesta tai minun todellisuuteni on jotenkin toisenlainen - siis noin yleisellä tasolla. Toki myös tunnistan monia asioita. 

Aloitin myös lukemaan Hannu Mäkelän uusinta eli hänen kokemuksiaan Marcel Proustin suurteoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Kirjan nimi on Proust on Proust ja siinä Mäkelä kertoo ensin omia kokemuksiaan Proustista ja hänen kirjastaan, ja sitten hän kommentoi osa kerrallaan kirjan sisältöä. Kirja sopii hyvin sekä teoksen lukeneille että lukemista suunnitteleville. Itse huomasin lukevani varsin innostuneesti alkupätkää ja myös kuvauksia jo lukemistani osista. Nyt jotenkin himmailen jatkon suhteen. Ehkä pitää lukea samaan tahtiin itse kirjan kanssa. 

Äänikirjana kuuntelin Marja Vesalan Vuosi Toscanan kukkuloilla, vaikka olinkin vähän toisella suunnalla. On aina mukava kuulla tuollaisia "vuosi poissa oravanpyörästä" kokemuksia, mutta tällä kertaa ei itselläni noussut paloa tehdä samaa. Ehkä siksi, että olin jo kiipeämässä Biarritzin mäkiä, vaikkakin sitten vain viikon ajan. 


5.2.2016

Muistan - Otavan aika

Tai enhän minä mitään muista, mutta tykkään lukea muistelmia. Omiani en koskaan kaiketi pystyisi kirjoittamaan, koska

a) en nyt vain kertakaikkiaan ole taaksepäin katsovaa ihmistyyppiä. Kotonakin meillä isäntä muistelee romanttisia hetkiä ja minä välillä mietin, että olikohan tuo edes minun kanssani, kun ei ole mitään mielikuvaa.

b) en ole myöskään hyvä tallettamaan mitään tietoja mistään tapahtuneesta tai muistoista. Lasten vauvakirjatkin voisi melkein lahjoittaa eteenpäin, niin tyhjiä ne ovat. Blogeista voi toki lukea elämästäni - ainakin siitä, mitä olen syönyt tai lukenut. Kirjat tietysti paljastavat ihmisestä yllättävän paljon. "Kerro minulle, mitä luet, niin minä kerron, millainen olet..." tai jotain sinnepäin.

Muiden elämäkertoja olen oikein innostunut viime vuosina lukemaan. Liekö sitten iän vaikutusta... ja mikä siinä on lukiessa. Tämäkin oli todella kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.

Kuvan ensimmäinen luettu loppuun...

Hannu Mäkelä: Muistan Otavan aika 
Luettavaksi kustantajalta Bloggariklubilla, kun ensin oli kuunneltu Mäkelän mainiota jutustelua

Kirjassa Hannu Mäkelä on jo nuori aikuinen ja liittyy Otavan vaikeuksissa olevan kustannustalon työntekijöiden joukkoon vuonna 1967. Alkaa kolmenkymmenen vuoden jakso, jonka aikana Mäkelän käsien läpi kulkee lukematon määrä käsikirjoituksia, pöydän vieressä istuu sarja Suomen johtavia kirjailijoita ja oma kirjoittaminen kasvaa ja kehittyy aina vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisen hetkeen saakka.

Kirja vilisee tuttuja nimiä, Antti Tuuri, Erno Paasilinna, Pentti Saarikoski, Jarkko Laine, Laila Hietamies sekä tietysti Otavaa luotsaava Paavo Haavikko sekä moni, moni muu. Ihan kuin lukisi Kuka kukin on Suomen kirjallisuudessa -kirjaa, paitsi että jokaisesta Mäkelällä riittää henilökohtaisia muistoja. Lyhyillä vedoilla hän maalaa kunkin kirjailijan ominaispiirteet ja kertoo anekdootteja omista kokemuksistaan heidän kanssaan. Sävy on lämmin, vähän haikeakin.  Huomaa, että suhteet kirjailijoihin ovat olleet tärkeitä, vaikka kirjat tietysti pääasiassa ovatkin.

Juuri tuo ystävällinen jutustelu kertomistapana tekee kirjasta niin viehättävän ja lukemaan houkuttelevan. Luin kirjaa pienissä pätkissä juuri ennen nukkumaanmenoa. Tapa toimi hyvin, koska kirja ei kokoa sen kummempaa juonta, paitsi tietysti Mäkelän oman elämän etenemisen, vaikka tarinointi ei varsinaisesti kronologisessa järjestyksessä etenekään. Mäkelästä itsestään syntyvä kuva on sekin vähän hahmotelmamainen, hivenen itseironinen.

Tykkäsin kovasti. Hajanaiset muistiinpanot ja anekdootit ovat tässä muodostuneet mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, jota lukee mielellään, vaikkei kaikkia kirjassa vilahtelevia kirjailijoita tai heidän tuotantoaan tuntisikaan. Pitänee hankkia muutakin Mäkelää vielä luettavaksi. Tähän mennessä olen tainnut lukea vain Mestarin.

1.1.2011

Hyvää Uutta Vuotta - ja Mäkelän Mestaria


Tämäkin bloggaus kai pitäisi aloittaa anteeksipyynnöllä pitkästä kirjoitustauosta, mutta taidanpa vaan tyytyä toteamaan, että puoleenväliin kestävää pahoinvointia pahempaa on vain raskausnärästys... kumpikaan vaivoista ei onneksi ole vaarallinen sen enempää äidille kuin vatsassa myllertäjällekään, mutta äidin ne saavat kyllä polvilleen - tai tässä tapauksessa sängyn pohjille itkemään kivusta. Se siitä...

Kirjojakaan en ole pahemmin tässä viime viikkoina lukenut, mutta pari sentään on tullut kahlattua läpi. Ennen joulua jo sain loppuun Hannu Mäkelän "Mestarin". Aivan kuten ensimmäiselläkin lukukerralla jo vuosia sitten, kirjan teksti sai minut lumoihinsa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja piti otteessaan viimeiselle riville saakka. Kyllä Eino Leino on sitten ollut mielenkiintoinen mies.

Tarina kulkee päähenkilön itsensä kertomana. Mäkelän kieli tuntuu jotenkin tuovan tuon aikakauden lähelle ja todeksi, vaikken tietysti tiedäkään, puhuivatko ihmiset mitenkään samalla tavalla (tai kirjoittivatko edes). Runollinen tempo ja poljento sopivat erityisen hyvin runoilijasta kertovaan elämänkertaan. Pääsemme seuraamaan Leinon elämää lapsuudesta alkaen - siitä miten hän kulki veljien jalanjälkiä koulusta maailmalle ja äidin kuolema heitti pojan tuuliajolle. Suuntaa ei sitten elämälle tuntunutkaan enää löytyvän - naisia riitti, samoin kuin ammatillisia menestyksiä ja tappioita. Ainoana johtotähtinään Leinolla olivat vapaus ja kirjoittaminen. Oikea runoilijan stereotypia siis, mutta silti kovasti mielenkiintoinen.

Kirja siis kuuluu sarjaan nautittavat lukukokemukset. Tähän kannattaa palata useampaankin kertaan.

Lopuksi vielä...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE !