(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 

Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 

Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 

Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin. 

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 

Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä. 

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

Voihan Murakami! - eli Vieterilintukronikka

 

Voihan Murakami! 

Minun suhtautumiseni Murakamiin on vuosien varrella vaihdellut rajattomasta fanittamisesta, lievään ärsyyntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä. 1Q84 ja Suuri lammasseikkailu viehättivät minua suunnattomasti. Ensiksimainitun en olisi halunnut koskaan loppuvan ja lammasseikkailu riemastutti jotain maailman vinksahtamisesta varmaa osaa sisimmässäni. Kafka rannalla oli hyvä, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta en saavuttanut niiden kohdalla samaa maagista riemua.  Miehiä ilman naisia -novellikokoelma lähinnä ärsytti. Ilmeisesi sen verran paljon, etten ole siitä edes kirjoittanut blogiin. Ihailemani kirjailija tipahti jalustalta ja osoittautui vähän kummalliseksi alentuvassa suhteessaan naisiin. Suhtautumisen voisin ehkä vielä sietää (vaikken olla samaa mieltä), mutta se tuli ilmi vähän sekavissa ja suoraan sanottuna keskeneräisiltä tai peräti huonoilta tuntuvissa novelleissa.  

Nyt sitten luin Vieterilintukronikan. Siitä on jo hetki aikaa, mutta piti vähän sulatella. Tunnistan tässä kirjassa taas Murakamin taituruuden yhdistellä omituisia sattumia toisiinsa ja kiemurrella tarinan kanssa mitä kummallisimpiin solmuihin, mutta tällä kertaa tuskailin matkan varrella. 

Lukumaratonin aikana Vieterilintukronikkaa lukiessani olin melkoisen jo melkoisen eksyksissä: 

"Toki kellokin on jo melko paljon, mutta väsymys painaa myös aivoja. Ne ovat Murakamin kiemuraista ja outoa tarinaa lukiessa koko ajan vähällä nyrjähtää paikoiltaan. Tunne on samalla kertaa mielenkiintoinen ja rasittava, tykkäämisen ja ärsytyksen välissä. Vieterilintukronikkaa lukiessa miettii, että vedetään nenästä. Kirjailija on vain listannut peräjälkeen kaikenlaista kummallista. Jotenkin oudolla tavalla minulle myös tulee mieleen David Mitchell ja hänen kirjoistaan erityisesti romaani Luukellot. Silti minulle ei Luukelloista tullut mieleen 1Q84, vaikka siinäkin kuljetaan maailmoja erottavien sumujen läpi. 

Vieterilintukronikka on häiritsevä, mutta taidan kutenkin kallistua tykkäämisen puolelle. Tykkään tuosta pienestä eksyksissä olon tunnusta, jonka Murakami niin taitavasti ujuttaa lukijansa mieleen. Hänen kirjoistaan ei tule samanlaista muodon tuntua kuin Mitchellillä. Murakamin tarinat toimivat jotenkin hienovaraisemmin, tarjoavat kiemurtelevaa ja välillä sammaleisiin katoavaa polkua, jonka mutkat välillä huomaa vasta kauempana. "

Noin siis tuumin melko alkuvaiheessa. Vähän pidemmälle päästyäni tuntemukseni muuttuivat lievästi kriittisemmiksi ja pääsemme samaan tunnelmaan kuin aiemmin mainitun novellikokoelman osalta. 

 "Luin Murakamin Vieterilintukronikkaa eteenpäin. Jotenkin kirjasta jää häiritsevä olo. Aamulla viideltä herätessäni mietin sen johtuvan miespolarisoituneesta rakenteesta. On kaksi päätappia kuin sukkulassa, päähenkilö ja päähenkilön vaimon veli, ja sitten on naisia lepattamassa niiden välillä kuin yöperhoset kahden lampun kajossa. Sellainen olo tuli kirjan ensimmäisestä puoliskosta. Oletan häiritsevyyden syntyneen jotenkin japanilaiseksi mieltämäni seksuaalissävytteisen maskuliinisuuden läsnäolosta juuri tuossa asetelmassa. Eikä tarinankulku kuitenkaan ole mitenkään päähenkilön hallinnassa, eikä ehkä toisenkaan tapin. 

No, Murakami on taitava ja niinpä tuostakin selvittiin. Sävy jäi mieleen, mutta kuitenkin päällimmäiseksi nousee lukukokemus. 

Aamun aikana etenin kirjassa vähän pidemmälle ja tuo kuvaamani rakenne keveni ja hajosi. Tuntuu, että tarina etenee suoremmin eteenpäin, vaikka paradoksaalisesti tapahtumia on vähemmän ja ymmärryksen tasoni putoaa lähelle olematonta. Silti haluan lukea kirjan loppuun ja toivon, että se päättyy jonkunlaiseen lopputulokseen. Takeita kirkastumisesta ei ole ja se kai tässä osittain viehättääkin. 

Täytyy myöntää, että tipahdin lopullisesti jossain kohtaa ennen kirjan loppua. Tiedän toki mitä tarinassa tapahtui, mutta en oikein saa kokonaisuutta hahmottumaan mielessäni. 

Ehkä Murakamin kirjoissa alkaakin jo olla kyse enemmän lukukokemuksesta ja lukijan tuntemuksista, kuin itse tarinasta. Tällä kertaa ainakin Toru Okadan kissan katoamisesta alkanut ja kaivon pohjan kautta takaisin "normaaliin" elämään kulkenut juoni jäi aivan kokonaan ihmettelyjeni varjoon. En ole vielä aivan saanut kiinni siitä, onko kyse kirjailijan taitavuudesta vai taitamattomuudesta, vaiko kenties lukijan vajavaisesta kyvystä ymmärtää... 

Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta

Minähän en muuten juokse. Siis ainakaan muuta kuin välillä bussiin. Tiedän lenkkeilyn olevan kovin trendikästä, tiedän sen olevan myös hyväksi kunnolle. Jopa isäntä on viime vuosina innostunut juoksemaan. Minä en. Aina välillä leikittelen ajatuksella, mutta siitä on vielä pitkä matka lenkkipoluille.

Kerran lähdin lenkille esikoisen kanssa. Poika juoksi edessä takaperin ja kyseli, josko äiti varmasti jaksaa... että niinkin rohkaisevat kokemukset.

On kuitenkin mielenkiintoista lukea taitavan kirjoittajan mietteitä juoksemisesta, kilpailemisesta ja kilpailuihin valmistautumisesta. Siitä, mitä tapahtuu kilpailun mennessä penkin alle tai kun se onnistuu ehkä liiankin monta kertaa. Murakami harrastaa nykyään juoksemisen lisäksi myös triathlonia. (Pudistaa päätään ihmisen oikuille...)

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Haruki Murakami on juossut vuosikymmeniä. Hän aloitti juoksemisen vähän samaan tapaan kuin kirjoittamisen. Eräänä päivänä hän vain päätti lähtevänsä lenkille. Omimmillaan hän on juostessaan säännöllisesti, joka päivä ja paljon. Melkoisia määriä kai pitääkin juosta, jotta pystyy pitämään vähintään yhden maratonin osallistumisvauhtia päällä vuosikausia.

Voisi olla todella tylsää lukea jonkun ajatuksia omasta lenkkeilystään, mutta Murakami onnistuu yhdistämään lenkkipohdinnan kilpailuihin valmistautumiseen ja selviytymiseen välillä odotuksia huonommista tuloksista. Juoksemisen ohella mietitään ikääntymisen vaikutuksia kykyihin ja ihmisen sopeutumista muutoksiin.

Kun osaa kirjoittaa, osaa näköjään kirjoittaa mistä vaan. Lukua maratonille valmistautumisesta lukee kuin mitäkin jännitysromaania. Kirja on täynnä tuokiokuvia, joiden tunnelma kelin kuumuutta tai nautinnollista tuulenvirettä myöten välittyy lukijalle elävästi. Lenkkikilometrien lomaan mahtuu pohdintaa elämästä, muutoksesta sekä työstä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirja ei ole varsinaisesti elämäkerta (Murakamin elämään kai mahtuu paljon muutakin kuin juokseminen), mutta jotain olennaista kirjailija onnistuu itsestään välittämään ja toki kirjassa kerrotaan myös ihmisestä eikä vain hänen askeleistaan asfaltilla,

Pieni suuri kirja pitää otteessaan ja sitä lukee mielellään. Lisäksi se sai minutkin taas harkitsemaan lenkille lähtöä. Onneksi nyt tulivat nämä pakkaset ja lumipyry, niin ei tarvitse ihan heti ryhtyä sanoista tekoihin. Katsotaan uudelleen sitten keväällä...

Värittömän miehen mukana Hämeen saloilla ja muita kirjasta nousseita ajatuksia

Haruki Murakami : Värittömän miehen vaellusvuodet 
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

"Lammaskirjasta" tykkäsin sen absurdin riemukkaan irrottelun vuoksi, Kafka rannalla oli perushyvä ja ajatuksia herättävä tarina, IQ84 lumosi minut maagisuudellaan ihan täysin eikä päästänyt irti pitkään aikaan viimeisen sivun jälkeenkään. Odotukset siis olivat korkealla tarttuessani Murakamin uusimpaan.

Värittömän miehen vaellusvuodet onkin hyvä kirja. Tarina etenee sujuvasti eikä missään kohtaa tekisi mieli laskea kirjaa käsistään. Silti olen pikkuisen pettynyt. IQ84 oli niin mahtavan maaginen, että tämän kirjan suorastaan realistinen lähestymistapa ei oikein tunnu miltään. Itse asiassa kaikken kauimmaksi todellisuudesta päästään tässä tarinassa vain unien kuvauksessa.

Tsukuru Tazaki elää väritöntä elämää. Hän toteuttaa lapsuutensa unelmaa olemalla töissä rautatieasemia rakentavassa virastossa. Hän tapailee mukavaa naista, Saraa. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan kohdallaan.  Tsukuru on kokenut HYLKÄÄMISEN. Toisena opiskeluvuotena hänet potkaistiin ulos lukiotovereiden tiiviistä ringistä. Ihan noin vain hänelle kerrottiin, ettei tarvitsisi enää soittaa, eikä kukaan toisista neljästä ystävyksestä haluaisi nähdä häntä enää. Saadakseen elämänsä raiteilleen, Tsukuru lähtee Saran kehoituksesta selvittämään, mistä moinen oikein johtui.

Matka kuljettaa Tsukuroa ensin kotikaupunkiinsa ja sitten vielä kauas Suomeen (!). Suomalainen lukija nauttineekin erityisesti tunnistaessaan tai kuvitellessaan tunnisavansa kuvattuja paikkoja. Myös mökkitunnelma Hämeen saloilla on jotenkin niin kovin tuttu. Matka on myös täynnä symboliikkaa vanhojen tarinoiden soittajien, kuusisormisten ihmisten, sekä tietysti, musiikin kautta. Murakamille tuntuu olevan musiikilla aivan oma erityinen merkityksensä. Tässäkin kirjassa tietty Lisztin kappale tuo mieleen muistoja kadonneesta neidosta kullekin ryhmän jäsenelle eri tavoin. Sekin merkitsee jotain, jos kappale ei muistu mieleen.

Kirjaa lukiessa ei kannata kiirehtiä juonenkäänteiden perässä jotta tunnistaisi kaikki rengasreferenssit tarinan sisältä. Siis ne, kun yhden ihmisen kertomus sisältää elementin, joka toistuu unessa ja sitten taas tulee esille keskustelussa satunnaisen tuttavan kanssa. Musiikkikappale on yksi, kuusisorminen käsi toinen, myös ystävyyden kahlitseva vaikutus tai äkillinen loppuminen toistuvat miltei syklisesti. Murakami on mestari rakentamaan hienovaraisia linkkejä näennäisesti erillisten juonenpätkien välille. Tarkkana ollessaan voi saada erityistä nautintoa huomatessaan hämähäkinverkon hiljaiset väreet lukujen välillä. Oikein skarppina voi miettiä myös erilaisia symbolisia merkityksiä kullekin linkitykselle. Näin lasten flunssakauden rikkonaisten öiden keskellä voi lähinnä todeta, että pitänee lukea kirja joskus uudelleen paremmassa vireystilassa.

Minä siis pidin kirjasta, huolimatta pienestä poikkeamasta ennakko-odotuksiini nähden. Silti en voi estää itseäni ikävöimästä kahden kuun maan vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa mikään ei oikeasti ollut miltä näytti ja sattuma tönäisi tarinaa milloin mihinkin suuntaan, vaikkei välttämättä ollut sattuma ollenkaan.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Ihan hiljaa, perhosta herättämättä - 1Q84 by Haruki Murakami

Kaikki kirjabloggaukseni ovat tätä nykyä näköjään kolmesta kirjasta kerrallaan. Tosin 1Q84 kohdalla ei oikein voi puhua kolmesta erillisestä osasta. Ennemminkin lienee kyse siitä, että kokonaisuuden ollessa näin järkälemäinen kustantajat ovat halunneet sitä pilkkoa edes vähän.  Luin kokonaisuuden englanniksi ja briteissäkin kirjasta on julkaistu ensin kirjat 1 & 2 ja sitten osa 3 erikseen.

Tarina on pitkä. Silti luin sen yhteen putkeen, eksymättä kertaakaan jonkun toisen kirjan pariin. Aikaa tosin vierähti muutama viikko, sillä todellinen elämä toimineen ja vaateineen piti ottaa huomioon.  Silti 1Q84 rinnakkaismaailmaan uppoutuu helposti kokonaan, eikä edes osaa kaivata sieltä muualle. Kirjan loputtua tipahtaa hetkeksi tyhjän päälle, tarkistaa taivaalta kuiden lukumäärän. Piti vaihtaa toiseen kieleen ja toisenlaiseen kirjaan lukujumia välttääkseeni.

Murakamin muista kirjoista pitävät rakastuvat tähän. Aomame laskeutuu moottoritien tikkaita rinnakkaiseen todellisuuteen mukanaa jääpiikki, jonka kärjellä on helppo löytää juuri se oikea piste niskasta. Tengo kirjoittaa uudelleen teinitytön esikoiskirjailijakilpailuun lähettämän teoksen ja ajautuu sen myötä keskelle kustannusalan juonittelua ja uskonnollisen lahkon ponnistelua äänien löytymiseksi uudelleen. 1Q84 -todellisuudessa "pikku ihmiset" ohjaavat ukkospilviä, taivaalla loistaa kaksi kuuta ja henkilöt jakautuvat kahtia. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki on juuri sitä, mitä on. Tahto ohjaa tapahtumia, mutta kenen tahto on vahvin ? Tapaavatko Tengo ja Aomame uudelleen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ?

Miten tuo hitusen vinksallaan oleva maailma voikin olla niin vangitseva ? Kirjan pituuteen nähden tapahtumia ei kuitenkaan ole hirveän paljon. Niitä tutkitaan useammankin henkilön näkökulmasta, palaten ajassa taaksepäin ja hypäten taas välillä eteenpäin. Henkilöhahmot ovat monitahoisia, mielenkiintoisia, eivät koskaan mustavalkoisia. Kukaan ei ole aidosti hyvä, eikä ketään edusta puhtaasti pahaa. Kaikkia tarinan langanpätkiä ei solmita ja niin on hyvä. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. Tämäkin Murakamin kirja jättää lukijansa sopivasti pieneen hämmennyksen tilaan, vaikka ei ehkä olekaan ihan niin surrealistinen kuin Suuri Lammasseikkailu.

Kuten Kafka rannalla-kirjassa, myös 1Q84:ssä ruoalla on suuri merkitys. Mitä syödään kuvastaa niin tunnetiloja kuin henkilöhahmon persoonallisuutta. En pystynyt myöskään vastustamaan Tengon pohdintojessa lomassa valmistamaa ateriaa, vaan reseptiä piti kokeilla. Olisi hauska tietää, onko kirjailija itse innostunut ruoanlaitosta. Ehkäpä pidän osittain Murakamista juuri siksi, että ruoasta kiinnostuneena sen käyttäminen tarinan tehokeinona kolahtaa kovaa.

Huolimatta massiivisuudestaan 1Q84 on aika helposti luettavissa. Siihen ei väsy, eikä se kikkaile lukijaa eksyttämällä. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa, jos Murakamin tyylinen maaginen realismi yhtään kiinnostaa.

Ruokaa romaaneista V

 

"Where is she now, and what could she be doing ? Does she still belong to the Society of Witnesses ?"

Ei, minulla ei ole lukujumia vaikka kirjapostaukset ovatkin harventuneet. Minä olen kiikissä Murakamin rinnakkaistodellisuudessa 1Q84 enkä edes osaa kaivata pois.

Kiehtovassa tarinassa jännittävää on taas kerran, kaksoiskuun ja "pikku ihmisten" lisäksi, myös ruoan rooli - Tiedän, edellinenkin "Ruokaa romaaneista" oli Murakamia, mutta tätä nyt ei vaan voinut ohittaa. Koittakaa kestää.

Toisen kirjan neljännessä luvussa Tengo muistelee kohtaamistaan Aomamen kanssa. Muistot limittyvät käyntiin supermarketissa.

"What reminded him of Aomame was buying edamame in the supermarket." 

(Aomame tarkoittaa vihreitä herneitä...)

Ruoanlaiton lomassa ajatukset pohtivat kymmenvuotiaiden kohtaamisen miltei kohtalonomaista vaikutusta Tengon elämään ja ajatuksiin.

"Why has that skinnyt little ten-year-old girl stayed in my heart all these years ? She came over to me after class and squeezed my hand without saying a word. That was all."

Itsetutkiskelu jatkuu höyryävän ruokalautasellisen ja olutpullollisen ääressä.

"Really, isn't that something! How many years will it take me to reach full maturity at this rate ?"

Syvällisen pohdinnan ja muistelun ohessa Murakami antaa meille kokonaisen reseptin katkarapuwokille. Ihan noin ohimennen.

Resepti näytti herkulliselta tarinassa luettuna. Oli ihan pakko kokeilla, saako sitä seuraamalla myös reaalimaailmassa lautaselle jotain hyvää. Ainakin aineslista kuulosti lupaavalta... selleriä, sieniä, sakea... Isännän mielestä pelkällä wokilla jää nälkä, joten keitimme lisäksi pikkuisen udon-nuudeleita.

Tuoksu oli huumaava. Maku oli taas jotain uutta. Viimeisen haarukallisen puikollisen (voiko noin sanoa?) jälkeen mielessä kävi, että olisi sitä voinut syödä vieläkin enemmän. Herkullista.


Tengon Wokki Aomamea muistellessa

Ota pussillinen Edamame-papuja ja riivi ne kuoristaan. Hiero niihin suolaa ja tiputa kiehuvaan veteen. Anna kiehua muutaman minuutin ajan.

Hienonna tuoretta inkivääriä runsaan ruokalusikallisen verran (voit tietysti laittaa enemmänkin, jos erityisesti pidät inkivääristä). Siivuta pari sellerinvartta ohuiksi puolikuiksi, pilko paketillinen siitakesieniä. Silppua kiinalaista persiljaa. (Meiltä tosin löytyi vain ihan tätä suomalaista silopersiljaa, mutta hyvin sopi sekin.) Sulata paketista syöjien haluama määrä raakoja kuorittuja tiikerikatkarapuja. Meillä varattiin 5 per nuppi.

Lorauta pannuun seesamiöljyä ja anna inkiväärin muhia muutama minuutti hiljaisella lämmöllä.  Lisää selleri ja sienet ja nosta samalla lämpö korkeaksi. Lisää hitunen suolaa ja pippuria. Kun kasvikset alkavat näyttää suht kypsiltä, lisää tiikerikatkaravut. Niiden punastuttua lorauta joukkoon pieni lasillinen sakea ja pari ruokalusikallista soijaa.

Tarjoile wokki edamame-papujen kanssa. Ripottele päälle vielä persiljaa. (Niin, ja erityisen nälkäiset voivat tietysti syödä tämän myös nuudeleiden kera, mutta se riittää kyllä kevyeksi lounaaksi ihan sellaisenaan.)

Tengo joi ruokajuomaksi olutta, meillä oli vettä.

Murakamin Kafka rannalla

Haruki Murakami : Kafka rannalla 

Murakamilla on ainutlaatuinen taito kirjoittaa koukuttavaa tarina, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jonka narunpätkät kuitenkin ovat lopussa sievästi rusetissa.

Tarina alkaa siitä, kun 15-vuotias Kafka karkaa kotoaan. Isä on langettanut kirouksen, jonka toteutumista Kafka haluaa välttää viimeiseen saakka. Karkumatkan rinnalla seuraamme sodanaikaisia outoja tapahtumia metsäaukiolla sekä kissojen kanssa keskustelevan Nakatan matkaa kynnyskiven luokse. Kuulostaako hämmentävältä ?

Kafka rannalla ei ole ihan niin surrealistinen kuin Lammasseikkailu. Lukija pystyy ainakin olettamaan eri juonivirtojen yhdistyvän jossain kohtaa. Yllätyksellisyyttä tarinasta ei silti puutu, eikä yliluonnollisia tapahtumia. Murakamin kertomuksessa maailmat yhdistyvät aika perinteisestikin metsän keskellä olevan portin kautta ja kuolema on lähinnä mielentila.

Murakami tuntuu vähän jakavan mielipiteitä lukijoiden kesken. Toiset kyllästyvät nopeasti, toiset taas heittäytyvät virran vietäväksi ja nauttivat laskelmallisesta kummallisuudesta ja epäsovinnaisesta rytmistä. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja kirja kirjalta kuulun yhä vankemmin Murakamin fanijoukkoon. Kafkan maailmassa kaikki on mahdollista ja unista tulee todellisuutta, eikä sitten kuitenkaan - Loppu yllättää juuri paluulla reaalimaailmaan. Reissureppu kutistuu tavalliseksi.

Nautinnollisinta kirjan lukemisessa on henkinen varpaillaanolo. Koko ajan pitää pysyä valppaana. Liittyykö tuo tapahtuma johonkin toiseen ? Onko neiti Saeki oikea äitihahmo vai ei ? Miten liittyvät sota-ajan tapahtumat nykyisyyten ? Mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyden henkien luomaa ajan vääristymää ? Jokaiseen kysymykseen Murakami tarjoaa vastauksen vihjeen muodossa, ja kääntää sen sitten osittain päälaelleen tai ainakin toiseen suuntaan seuraavan luvun aikana.

Kukin voi tulkita tarinaa omalla tavallaan - minä näin tapahtumissa vertauskuvan nuoren pojan kasvusta ja irrottautumisesta kotoa. Siitä, miten loppujen lopuksi jokainen määrittelee itse kohtalonsa. Ennustukset ja kiroukset ehkä toteutuvat unimaailmassa, mutta niiden ei pidä estää elämästä. Seksuaalisuuden herääminen on tarinassa tärkeää. Kafkan elämässä tuo pelottava vaihe kietoutuu lapsuuden traumoihin ja äidin hylkäämiseen. Japanilainen kirjailija lainaa sekä nimeltä viitaten että pinnan alle piilottaen kreikkalaisia tragedioita. Mielenkiintoinen asetelma sekin.

Kafka rannalla on yksi niitä kirjoja, joista ei oikein saa otetta. Pitäisi varmaan lukea muutamaan kertaan tajutakseen edes osan kätketyistä viittauksista. Tämä on rakenteellisesti ja tarinaltaan ehkä Lammasseikkailua helpompi, mutta teemojen käsittelyltään huomattavasti raskaampi. Tässä ollaan ihmisiä kautta aikojen askarruttaneiden mysteerien äärellä, kai...

Haruki Murakami : Suuri Lammasseikkailu - ja ymmärsinkö mitään ?

Nyt on taas mennyt jo muutama päivä siitä, kun sain tämän kirjan luettua loppuun, mutta jonkinlainen jumi iski siitä kirjoittamiseen. Nautin kirjan lukemisesta suunnattomasti, mutta mitä oikein voisi sanoa aika surrealistisesta ja oudosta tarinasta ?

Auttaisikohan vertailu ?
Toinen blogisuositusten perusteella käteen tarttunut kirja viime aikoina oli tuo Miina Supisen : Liha tottelee kuria. Sekä Murakamia että Supista kehuttiin hauskaksi ja viihdyttäväksi, mutta siinä missä Lammasseikkailua luin oikeasti vähän naureskellen niin kurinpidon seuranta sai lievästi pahoinvoivaksi ja surulliseksi. Molemmissa kuitenkin käsitellään aika vakavia teemoja.

Supisen teemoja kommentoin jo aikaisemmin. Murakamista mainittakoon sen verran, että jonkunlaista itsensä etsimistä kai voi tarinasta tulkita, sekä mietintää siitä, mikä ohjaa ihmisen päätöksiä omien toimiensa ja ajatusten suhteen. Olemmeko vastuussa itse vai onko päässämme tilaa vallannut lammas? Ja jos aivoista löytyy lammas, niin miten siitä pääsee eroon ? Pitääkö siitä päästä eroon ? Hmm, tuo ei itse asiassa yrityksestä huolimatta kyllä tainnut kuulostaa kovin vakavalta...

Joka tapauksessa, Suuri lammasseikkailu on oikeasti hyvin kirjoitettu. Sitä voi lukea monella tasolla. Jos pysyttelee tuossa huvitusluokassa (kuten minä taisin tehdä) niin silti takaraivossa nakuttaa, että oikeasti tässä onkin kyse jostain muusta. Jos suinkin jaksaisin keskittyä enemmän ja vähän ponnistelisin, niin tarina aukeaisi ihan uudella tavalla ja ymmärtäisin... tarinan suuren tarkoituksen ja opetuksen... tai sitten en...

Lienee parasta, että jokainen lukee itse - kertokaa sitten, mitä luulette tarinasta ymmärtävänne :-)