Kesäkirjoja - kummaa dekkaria ja fantasiaa

Kesäloma alkoi. Kädessä GT seljankukkahäivähdyksellä istun aurinkoisella pihalla rennosti kirjan vieressä. Nojaan taaksepäin ja huokaisen, mikä rauha... Niin, mikä rauha?

Äitii, äitii, äitii, äitii ja äitii... ja sitten sataa vettäkin niskaan.

Joo, on unelma kesälomasta ja sitten on se todellisuus. En silti valita. Loma on ihanaa!

Eikä tuo todellisuus toisaalta niin kamalan kaukana - olen minä kirjoja lukenut ja lukumaratoniinkin pääsin osallistumaan jo ennen kesälomaa. Vielä en tosin ole maratonkirjoja ehtinyt kunnolla bloggaamaan.

Jos nyt aloittaisi ensimmäisestä. Alan Bradleyn Flavia-kirjat ovat taattua maratonkamaa. Kirjan jaksaa hyvin lukea kerralla, se ei vie ylenmäärin aikaa ja tarina vie mennessään.


Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Luce on nopeasti noussut yhdeksi suurista etsiväsuosikeistani. Hänen tutkimuksensa sijoittuvat tietysti dekkarigenren pariin, mutta on niissä jotenkin pieni viba kummaakin. En tiedä johtuuko se sitten Flavian miltei yliluonnollisesta kyvystä joutua tekemisiin murhatapausten kanssa, vaiko kylän oudolla tavalla sulkeutuneesta ja salaisuuksia vilisevästä ilmapiiristä, mutta jotenkin näissä kirjoissa ollaan vähän kummarajan toisella puolen.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa vie Flavian kirkkomaalle ja hautaan. Tosin ei sillä perinteisellä tavalla. Kylässä kaivetaan esiin vanhaa suojeluspyhimystä 500 vuoden jälkeen, eikä kaikki tietenkään mene ihan niin kuin suunnitellaan. Kryptasta löytyykin vähän aiemmin kadonnut kanttori.

Tarina tietysti etenee kiemuraisesti ja monia polkuja pitkin jalokivistä rakkausjuoniin ja Flavian isän rahahuoliin. Flavia on aina askelen edellä kilpailijoitaan, mutta ei hänkään voi sentään ihan kaikkea aavistaa, varsinkaan lopun koukkua, joka taitaa pakottaa lukemaan seuraavan osan mahdollisimman nopeasti.

Viimeksi toivoin pientä uudistumista ja lisäloogisuutta tarinankulkuun sarjan edetessä. Toiveeseeni vastattiin. Tämä osa on taas taattua Flaviaa - ei liian helposti etenevää, mutta kuitenkin Flavian kykyjä täysin käyttävää. Tykkäsin kovasti. Eniten tykkäsin sarjan henkilöhahmokategoriasta, sekä siitä, miten siskosten välinen pehmeneminen hiukan etenee, eikä vihasuhde ole enää niin mustavalkoinen. Isästäkin löytyy ihan uutta inhimillisyyttä, mikä sekin tuo osaltaan pienen piristysruiskeen jo hivenen paikallaan junnaavaan kehystarinaan.


Neil Gaiman's How the Marquis got his coat back
HelMet / Overdrive 

Jo ennen lukumaratonia ja kesälomaa tulin kuunnelleeksi myös BBC dramatisoinnin äänikirjana. Jos esittelyssä lukee BBC ja Neil Gaiman, voi teoksen rauhassa lainata. Tulossa on jotain vähän päätöntä, mutta varsin viihdyttävää taitavasti toteutettuna. Tämä ei ole poikkeus.

Lyhyt, Neverwheren maailmaan sijoittuva tarina siitä, miten Marquis kadotti takkinsa ja taas löysi sen, sopii erittäin hyvin myös riippumattokuunteluun. Gaiman on terässä ja tarina vie kiemurasta toiseen hillittömällä vauhdilla. Vähän vaatii keskittymistä englanninkieleen enemmän kuin samankieliset äänikirjat. Kuunnelma on aina hiukan vaativampi.

Ei voi kuin suositella. Varsinkin, jos sattuu pääasiallisesti tykkäämään Gaimanista niin kuin minä.


Mutta nyt paistaa vaihteeksi aurinko ja se tarkoittaa pikaista siirtymistä ulkoilmaan - seuraavaan sadekuuroon saakka. 

Ihan ok nuortenseikkailu

Neil Gaiman on yksi suurista suosikeistani. Rakastuin Neverwhere romaaniin, American Gods oli sisällöltään rikas ja kiinnostava, Hautausmaan poika herttaisuudes, saankin jännittävä. Novellikokoelma Smoke and Mirrors oli puolestaan ärsyttävän epätasainen ja Ocean at the End of the Lane taas tyylipuhdasta Gaimania, mutta jotenkin vähän hätäinen. Kaikkein suurin suosikkini taitaa kuitenkin olla yhdessä toisen fantasian konkarin eli Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens, vaikka Twitter-taiteena tehty Hearts, Keys and Puppetry äänikirjana olikin stimuloiva ja erittäin mielenkiintoinen jo tekotapansa vuoksi.

Voittopuolisesti siis olen pitänyt Gaimanin kirjoista, joita onneksi riittääkin luettavaksi pitkä lista.. Aktiviinen ja tuottelias kirjoittaja on nimittäin saanut aikaiseksi pilvin pimein romaaneja ja sarjakuvia yksin ja yhdessä muiden kirjoittajien kanssa, Hassua, miten tuo yksi epätasainen novellikokoelma ja yksi vähän hätäiseltä tuntuva, (mutta silti todella hyvä) kirja saavat muka koko tuotannon tuntumaan jotenkin epätasaiselta. No, myönnetään, tästä vimeisimmästäkään en nyt mitenkään kamalasti innostunut, vaikka ihan mielelläni luinkin loppuun saakka.

Neil Gaiman/Michael Reaves : Interworld 
HelMet Overdrive

Interworld on nuortenkirja. Se on sekoitus jonkinlaista scifiä ja mielikuvituksen leikittelyä. Siinä kuljetaan maailmoista toiseen Interworldin kautta ja erilaisia maailmoja riittääkin loputtomiin, sillä uusi syntyy aina, kun tehdään jokin tärkeä päätös. Päätöksen eri vaihtoehtojen vaikutukset näkyvät maailmoiden eroissa.

Lisäksi on yksi perustavaa laatua oleva maailmoja jakava tekijä. Toisissa vallitsee taikuus, toisissa tiede. Kummankin kehityssuunan edustajat pyrkivät saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon eri maailmoja saavuttaakseen lopullisen herruuden. Tähän he tarvitsevat "kulkijoita".

Kulkijat ovat lapsia ja nuoria, jotka pystyvät siirtymään maailmasta toiseen vain ajattelemalla ja heitä voi hyödyntää kulkuvälineissä monin tavoin. Valitettavasti hyödyntäminen vain yleensä tarkoittaa kulkijan kiduttamista ja tappamista. Joey on kulkija, kaikkien maailmojen Joeyt ovat ja he ovat lyöttäytyneet yhteen pitämään yllä taikuuden ja tieteen tasapainoa ja siinä sivussa tietysti pelastamaan eri Joeyt kidutukselta kummankaan osapuolen käsissä.

Perusasetelma on siis samalla kertaa klassinen että vähän uudenlainen ja sinänsä tietysti ihan mielenkiintoinen. Jostain syystä en kutenkaan päässyt kirjaan koko aikana oikein mukaan. Joey ei osoittaunut kovinkaan kiinnostavaksi hahmoksi ja pahiksetkin olivat vähän paperisia. Itse asiassa koko henkilövalikoima tuntui jotenkin yksiulotteiselta. Kaikkein mielenkiintoinen oli itse asiassa kuplaotus, joka lyöttäytyy Joeyn seuraan. Se kertonee jo jotain henkilögalleriasta.

Itse tarinakin tuntui etenevän vähän nytkähdelleen. En tiedä, miten Gaiman ja Reaves kirjan kirjoittivat, mutta ihan saumatonta ei tarinan koostaminen ole lopputuloksesta päätellen ollut. Ei kirja mitenkään varsinaisesti huono ollut. Se vaan ei nyt tällä kertaa herättänyt samanlaista koukutusta ja innostusta kuin Gaimanin kirjat noin keskimääräisesti ovat minussa herättäneet.

Interworld on trilogia, mutta katsotaan nyt. Voi olla, etten ainakaan ihan heti tartu seuraavaan.

Twitter art - Hearts, Keys and Puppetry

Peilit ja heijastukset ovat teemana kirjassakin 

"We don't love you anymore..."

Neil Gaiman, Katherine Kellgren (Narrator): Hearts, Keys and Puppetry

Overdrive äänikirjalaina (BBC) 

Selasin pitkästä aikaa Overdrive-valikoimia ja nappasin kuunneltavakseni Neil Gaimanin nimiin kirjatun Hearts, Keys and Puppetry. Kirja ei ole hurjan pitkä, äänikirjana vain vajaat kaksi tuntia. Silti se on tunnelmaltaan hieman ahdistava, kaunis ja kokonainen tarina. Vasta tarinan kuunneltuani huomasin Goodreadsista, että kyseessä ei olekaan perinteinen kaunokirjallinen teos vaan "Twitter art".

Siis mikä? 

BBC oli pistänyt pystyyn koeprojektin jo vuonna 2009. Gaiman lähetti eetteriin ensimmäisen lauseen ja sen jälkeen pyydettiin yleisöä lähettämään tietyllä hashtagilla varustettuja lauseita, joiden pohjalta kirjoitettiin Hearts, Keys and Puppetry. Tviittejä tuli jo tuolloin yli 10.000, joista 874 päätyi kirjaan. Kirja tuotettiin äänityksenä ja on BBC:n jakelussa. Nyt siis ihan ilmaiseksi kuunneltavan Overdriven palvelusta HelMet kirjastokortilla. 

Mielenkiintoista! Ehkä te muut olette näistä kuulleet enemmänkin, mutta minulle tämä oli uusi juttu, vaikka sekä SoMe että Crowdsourcing sinänsä aiheina minua ovatkin kiinnostaneet jo pidemmän aikaa. 

Tiedättekö muita vastaavia juttuja? Niistä olisi kiva lukea lisää? 

Tässä kirjassa kivaa on myös se, että se on oikeasti hyvä tarina eikä pelkästään hätäisesti kyhätty somekokeilu. Uusia medioita hyödyntävässä kirjallisuudessa minua usein häiritsee huomion siirtyminen sisällön sijasta tekotapaan. Aivan liian helposti on tarina köykäinen, ellei peräti yksinkertaisesti huono ja esiin nostetaan vain hypetystä jonkin uuden tavan (tai vanhan tavan muka uudistamisesta). Minusta minkäänmuotoinen kirja ei kanna, jollei tarina ole lukemisen arvoinen. 

Onneksi hyviäkin löytyy. Tämä on yksi ja tällä hetkellä luen toista, ihan suomalaista tuotantoa olevaa vaihtoehtojuonista ekirjaa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Hearts, Keys and Puppetry leikittelee peilikuvilla ja palapeleillä, todellisuuden, kuvitelmien ja toiveiden tasapainottelulla. Syvempänä teemana voidaan nähdä syyllisyyden vaikutus psyykeen, toki höystettynä ripauksella toivoa ja fantasiaa. Sam istuu peilin edessä harjaamassa hiuksiaan, kun hän joutuu vaihtamaan paikkaansa peilikuvansa kanssa. Peilin takainen maailma vilisee pelottavia nukkeja, pehmoeläimiä, prinssejä ja kuningattaria. Tarina on eheä, välillä vähän pelottava, kaunis ja toivossaan lohdullinenkin. Kuuntelun arvoinen, varsinkin kun lukijakin on taattua BBC-laatua. 

Täältä luin tarkemmin 

Maailmanlopun meininkiä eli maailmankirjat sekaisin eli kun demoni ja enkeli ystävystyvät

Neil Gaiman/Terry Pratchett: Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch
Oma ostos Kobosta

Jihaa... tämä kirja vei mennessään sellaiselle ajelulle, että neljä maailmanlopun hevosmiestä eivät tunnu miltään. En ollenkaan ihmettele kirjan kulttimainetta, eikä kirjoittajien myöhempi (ja kai vähän aikaisempikaan) menestys kirjallisuuden tantereilla myöskään ansaitse edes kulmien kohotusta. Kirjasta löytyy Gaimanin vähän vinksahtanut, mitään kunnioittamaton huumori. Pratchett kai sitten toi mukanaan yksityiskohtien tarkkuuden ja henkilöhahmojen erikoiset piirteet, tai ehkä se oli kuitenkin toisinpäin. Joka tapauksessa herroilla on mitä ilmeisimmin ollut huisin hauskaa tätä kirjoittaessaan.

Maan pinnalle on tullut Antikristus pienen vauvan muodossa. Kasvettuaan 11-vuotiaaksi hänen on aiheutettava maailmanloppu, jotta taivaan ja helvetin sotavoimat pääsevät viimein mittelemään voimiaan viimeisessä taistelussa. Enkeli Aziraphale ja demoni Crowley ovat vakoojia ja kahden vastakkaisen voiman edustajia, jotka ovat löytäneet miellyttävän tasapainon ja mukavan elämän. Tätä olotilaa ei millään viitsisi häiritä maailmanlopulla.

Agnes the Nutter puolestaan oli noita, joka kirjoitti aikoinaan kirjan oikeaa osuvista, mutta ei niin tarkoista ennustuksistaan. Näitä ennustuksia yrittää selvittää hänen kaukainen jälkeläisensa, apunaan noidanmetsästäjien nuorin edustaja. Kaikki haluavat pelastaa maailman, mutta onnistuuko se ilman "heitä", kulmakunnan pelottavinta jengiä?

Ahh, tämä oli taas leikittelevää ja kuitenkin omalla tavallaan viiltävän julmaa satiiria. Mikä onkaan jumalallinen suunnitelma ja kuka voi kuvitella sen tietävänsä? Palavat autot ja venäläisten vakoojien lihottamat ankkalammen linnut sekoittuvat Helvetin Enkeleiden pahimpaan ja todellisimpaan muotoon. Sekamelskasta tulee juurikin niin hauska kuin miltä se kuulostaa ja kuitenkin sen voi nähdä myös ihmisyyden ylistyksenä. Kaikkine heikkouksineen, kaikkine paheineen, kaikkine toiveineen ja hyvää tarkoittavine kohelluksineen, ihmisen kahden puolen tasapaino voi pelastaa maailman.

Ei, en aio sen kummemmin analysoida kirjan viestiä. Kukin tulkitkoon tavallaan. Jotenkin en jaksa edes uskoa, että kirjoittajilla varsinaisesti olisi mitään sanomaa ollutkaan, ainakaan sen perusteella, mitä he kirjan syntyprosessista ovat maailmalla kertoneet ja kirjoittaneet. Jotenkin vain he onnistuvat kirjoittamaan sen verran monella eri tasolla, että kiemuraiset tulkinnatkin ovat mahdollisia...

Jos ette vielä tajunneet niin väännettäköön rautalangasta. Me likes. Ei liian raskasta, mutta kuitenkin tarpeeksi monimutkaista, että mielenkiinto säilyy. Eskapismia parhaimmillaan. Gaimania olen lukenut muitakin, vähän vaihtelevalla innostuksella, mutta kaikkiaan fanituksen puolelle kallistuen. Pratchettin kirjoihin on tullut tartuttua vähän vähemmän, mutta pitänee vähitellen korjata tuokin puute.

Mahtava takapihan valtameri

Heinäkuun uimarantaa - en muista nähneeni vastaavaa sumua/usvaa hellepäivänä

Neil Gaiman : The Ocean at the End of the Lane 
HelMet/Overdrive - laina

Neil Gaiman on noussut viime vuosien aikana suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon. Onneksi tuotteliaalta kirjailijalta löytyy myös paljon luettavaa. Tosin täytyy huomauttaa, että vastaan on osunut myös huonompaa Gaimania. Hänen novellikokoelmansa ei oikein sytyttänyt, mutta ei kai sitä taitavakaan kirjoittaja voi aina onnistua.

The Ocean at the End of the Lane on taas tyylipuhdasta ja kiinnostavaa Gaimania parhaimmillaan. Hänellä on taito kuvata yliluonnollisia tapahtumia lapsen näkökulmasta. The Graveyard Book eli Hautausmaan poika oli aivan mahtava kertomus hautausmaalla asuvasta pojasta ja myös The Ocean at the End of the Lane vie seikkailulle 7-vuotiaan pojan mukana.

Kun perheen auto katoaa, tapaa poika kujan päässä sijaitsevan maatilan asukkaat. Isoäiti, äiti ja pieni tyttö eivät tunnu olevan aivan tavallisia ihmisiä, eikä heidän maatilansa ole kokonaan meidän maailmassamme. Talon takana oleva lampikin on oikeasti valtameri. Auton löytyessä on maailmojen tasapaino järkkynyt ja se pitää korjata. Poika pääsee Lettie-tytön mukana korjausmatkalle, mutta sitten hänen mukanaan takaisin tuleekin jotain tähän maailmaan kuulumatonta ja pelottavaa.

Kirja on tarkoitettu luettavaksi myös lapsille, mutta kyllä aikuistakin jännitti. Tarina rakentaa jännitettä lapsen näkökulmasta. Siitä, miten aikuiset eivät aina näe kaikkea ja siksi joutuvat pahan kynsiin. Lapsi ottaa kaikki asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Hän ei vielä epäile mitään ja osaa nähdä asioiden eri puolet. Aikuiset epäilevät kaikkea, mutta uskovat ulkokuoren näyttämään versioon. Kun maailmaan tulee jotain pelottavaa, joka hyödyntää aikuisten mielihaluja, ei seurauksena voi olla kuin kaaosta. Sitä pitäisi varoa, mitä haluaa ja nähdä seuraukset laajemmalti. Vaikka raha olisi hyvä asia, kolikko kurkussa tukehduttaa.

Ihan on mennyt tämä heinäkuu fantasiaksi. Kolme fantasiakirjaa peräkkäin (aiemmat salamurhaajattaresta ja vuoresta). Kaikki omalla tavallaan hyviä, mutta niin erilaisia keskenään, että vertailu käy vaikeaksi. En oikein edes osaa sanoa, mistä tykkäsin eniten. Salamurhaajatar viihdytti. Vuori oli taiturimaisesti rakennettu ja sen viittauksia bongaili mielikseen. Takapihan valtameri taas oli jostan niiden väliltä, viihdyttävä, mutta taitavasti kerrottu myös rakenteellisesti.

Smoke and Mirrors - jotain sain, jotain jäi puuttumaan

Neil Gaiman : Smoke and Mirrors
Oma ostos Kobosta 

Hmmm, minä tykkään Gaimanista, mutta tämä tarinakokoelma oli pääasiassa rasittava. Joukossa oli toki muutama hieno luettava, mutta suurin osa oli jotenkin keskeneräisen oloisia ja ilman sen kummempaa ideaa. Parasta kirjassa olikin ehkä alun kootut selitykset eli esipuhe, jossa Gaiman selittää tarinoiden syntyprosessia ja historiaa...

Gaiman on minusta ehdottomasti parhaimmillaan polveilevien ja yllättävien kudelmien kehijänä. American Gods, the Graveyard Story ja Neverwhere ponkaisivat kaikki suosikkilistalleni huolimatta erilaisuudestaan. Smoke and Mirrors oli epätasaisuudestaan ihan luettava tarinakokoelma, mutta kuitenkin pettymys noiden kolmen ensimmäisen jälkeen. Koen olevani jonkunlainen Gaiman-fani, tai ainakin aion lukea hänen kirjojaan vielä lisää, mutta tämän novellipläjäyksen ihannointiin tarvitaan tosi hardcore fanitusta. Ihan siihen sen sentään yllä.

Ei silti, erityisesti lopun väännös Lumikkitarinasta oli vinksahtaneisuudessaan nerokas. Vaikka viime aikoina on saduista väännelty jos jonkinlaisia peilikuvia, tämän raadollisuus oli koukuttavaa. Gaiman myös käyttää siinä vampyyritarinoiden olennaisia kliseitä selittämään perinteisen sadun käänteitä, minkä koin erityisen ilahduttavia oivalluksia tuottavaksi tavaksi kirjoittaa.

Toinen mieleeni jäänyt tarina kertoi kirjailijan kokemuksista Hollywoodin ihmekaupugissa kirjoittamassa elokuvakäsikirjoitusta kirjansa pohjalta. Kuvaus elokuvateollisuuden  pinnallisuudesta ja raadollisuudesta heijastuu viehättävästi valkokankaan tähtikultin kummitustarinaan. Tarina oli hauskalla tavalla kieroutunut ja aika ilkeäkin kuvaus elokuvien kaupallisesta maailmasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Myös unenomainen tai ehkä pikemminkin painajaismaisen painostava tunnelma oli saatu aikaan taidokkaasti.

Muiden tarinoiden osalta minun pitäisi palata ainakin kirjan sisällysluetteloon, mikä kertoo joko tarinoiden vaikuttavuuden vähäisyydestä tai lukijan muistin huonoudesta. Juuri nyt en kuitenkaan aio Koboani tuolta laukusta kaivaa. Muutama sana vielä kuitenkin jostain syystä eteeni nykyään jatkuvasti putkahtavasta teemasta ja Gaimanin tavasta käsitellä sitä.

Viime aikoina on käsiini osunut useampikin aika suoraviivaisia seksikuvauksia sisältäviä kirjoja. Gaimankin eksyy sille saralle monessa tarinassa. Liekö syynä sitten lievä kyllästyneisyys jo useamman tyylilajin kirjan jälkeen vaiko Gaimanin soveltumattomuus niistä kirjoittamaan, mutta seksiä sisältävistä kohtauksista tuli näissä tarinoissa minulle lähinnä mieleen John Irvingin tapa kirjoittaa ja minähän en varsinaisesti ole mikään Irving fani. Aihe ja lähestymistapa erilaiset, rasittava navanalisuus Irvingiltä.

Jokohan tässä nyt olisi tarpeeksi ihmetellyt. Kuten yläpuolelta huomaatte, olen lievässä hämmennyksen tilassa. Gaimanilta aikaisemmin lukemani kirjat saivat minut odottamaan samanlaista elämystä ja oloni on tyhjä. Jotain sain, jotain jäin puuttumaan. Pitänee siirtyä seuraavaan.

Hautausmaan poika - Neil Gaiman : The Graveyard Story

Neil Gaiman : The Graveyard Story (suom. Hautausmaan poika, Otava 2009)
Oma ostos Kobosta 

Minä olen tykästynyt Gaimaniin, enkä vähitellen hänen monipuolisuutensa vuoksi. Totta, kaikki hänen kirjansa ovat jossain realismin tuolla puolen, fantasian ja yliluonnollisen maailmassa, mutta silti niissä on kaikissa oma maailmansa ja oma tunnelmansa. Neverwhere minut jo koukutti, American Gods kiinnitti vielä tiukemmin ja nyt viimeistään The Graveyard Story vakiinnutti Gaimanin yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

Pienen pojan perheen kohtaloksi koituu kylmäverinen murhaaja. Taapero lähtee avoimesta ovesta seikkailemaan juuri samalla hetkellä ja päätyy hautausmaalle haamujen kasvatettavaksi. Entisten aikojen kuolleet suojelevat poikaa häntä yhä etsivältä surmaajalta ja hänet otetaan osaksi hautausmaan taikayhteisöä. Vaan voiko ihmispoika elää elottomien kanssa muurien suojassa ikuisesti?

Tarina on tyylipuhtaasti makaaberi, mutta miten karmaisevasta aiheesta voikin saada noin herttaisen ? Päähenkilöön kiintyy ja hänen toivoo löytävän oman tiensä. Haamut ja hautausmaan suojelijat ovat rakastettavia, vaikkakin välillä vähän pelottavia. Paha on oikeasti paha, vaikka aikuinen miettiikin motiiveja ja löytää takaa bisnesjutuista kumman tutun ahneuden. Kirja on kaikkiaan koukuttava kokonaisuus.

Kyseessä on lasten fantasiaromaani, joten mitään kovin pelottavaa tai hurjan väkivaltaista siitä ei löydy. Minä jo yritin tätä ehdottaa Potterin neljänteen osaan uppoutuneelle pojalleni (11v) seuraavaksi luettavaksi, mutta ei hän (vielä) luvannut. Ehdottomasti haluaisin kuulla hänen kommenttinsa tarinasta. Uskon nimittäin, että miljöö ja sankarin unelmat löytävät hyvinkin kaikupohjaa esimurrosikäisen mielessä, siinä missä Potterkin.
(Niin, äiti täällä salaa tuulettaa, kun poika on ruvennut lukemaan. Kohta pistän taas lasten lukulistankin sivuksi tänne blogiin näkyviin - nyt kun siihen on jotain kirjoitettavaakin...)

Neil Gaiman : American Gods

Kuvalla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa, mutta JOULU TULEE

Neil Gaiman : American Gods 
Oma ostos Kobosta 

Gaiman tuntuu jakavan lukijoitaan yleensä ja sitten vielä kirjoittain erikseen. Osa tykkää kaikesta ehdoitta ja paljon. Jotkut tykkäävät hänen tietyistä kirjoistaan ja ovat muuten vähän, että "plääh". Toisia Gaiman ei saa lämpenemään millään. Minä kuulun toistaiseksi tuohon ensimmäiseen ryhmään. Tosin olen lukenut tuotteliaalta tekijältä vasta kaksi romaania enkä vielä koskenut ollenkaan hänen sarjakuviinsa. Niiden suhteen minä olenkin sitten sekä tottumaton että vaikea.

Romaaneista  Neverwhere oli lumoava tunnelmaltaan ja American Gods samoin, tosin vähän eri syistä. Neverwhere vei lukijansa maan alle harmaaseen ja hämärään seutukuntaan. Siellä tuntui kuin kaikki etenisi jonkinlaisessa hyytelössä ja toimintaa tarkkailtaisiin paksun ja vähän vääristävän lasin takaa. American Gods taas revittelee pitkin Amerikan mannerta. Peittyy välillä lumipeitteen alle, mutta salamoi ja jyrisee uusien ja vanhojen jumalien ottaessa mittaa toisistaan.

Gaiman on sekoittanut kirjaansa kaikkea mahdollista. Päähenkilönä on linnasta vapautuva Shadow, jonka vaimo kuolee vapautumisen aattona auto-onnettomuudessa. Matkalla hautajaisiin Shadow saa työtarjouksen oudolta mieheltä. Wednesday tarvitsee jokapaikanhöylää etsiessään liittolaisia tulevaan taisteluun, tai Myrskyyn niin kuin tulevia tapahtumia kutsutaan. Uudet jumalat haastavat vanhat, uusi maailmanjärjestys koettaa hävittää vanhan, vaan mikä sitten oikeasti tulisi muuttumaan ? Vanhat jumalat tunnetusti pitävät piloista, miten niihin suhtautuvat uudet ? Uhrauksia tahtovat kaikki.

Tarina on rikas ja polveileva. Vähemmän taitava kirjoittaja olisi hukannut punaisen langan jo ensimmäisten lukujen jälkeen.  Gaiman pyöräyttää lukijaansa maailman suurimmassa karusellissa, kävelyttää häntä kulissien takana ja valistaa välikappaleilla jumalien matkojen vaiheista Amerikan mantereella, jonka päällä jumalia ei oikeasti tarvita eikä heillä ole hyvä olla. Silti juoni etenee ja vain rikastuu harharetkien myötä.

Mielenkiintoinen piirre oli myös se, että Gaiman oli ottanut tarinansa perupalikoiksi pohjoismaisen mytologian jumalat. Odin, Loki ja kumppanit tuntuvat kiinnostavan nykykirjailijoita enemmänkin. Myös Kevin Hearne Druideineen liikkuu vahvasti pohjoisissa tunnelmissa eikä Ilkka Auerin Nicholas Northkaan niiltä välty. Oli myös kiehtovaa tavata Gaimainin kirjassa samoja intiaani"temppuilijoita" kuin muissakin nykyajan jumaltaruissa. Kojootti monine hahmoineen ja piloineen tuntuu inspiroineen kirjailijoita. Samaistuvatkohan he illuusioiden mestariin itsekin ?

American Gods on julkaistu jo vuonna 2001. Tämä lienee malliesimerkki siitä, miten kirjan elinkaari pitenee sähköisessä versiossa, vai monestako kirjakaupasta mahtaa löytyä vielä paperiversiona 12 vuotta vanha painos ? Sähköiseen versioon oli myös lisämateriaalina laitettu otteita Gaimanin nettipäiväkirjasta kirjan julkaisun aikoihin. Oli todella mielenkiintoista lukea kirjailijan mietteistä ja toimista tarinan "kirjoittamisen" jälkeen oikolukujen kautta markkinoinnin hyörintään.

Ruokaa romaaneista VIII - Kasviscurry from Neverwhere

Neil Gaimanin Neverwhere oli lukukokemuksena elämys. Lisäksi se jäi nakuttamaan takaraivoon sekä tarinana, yhteiskuntakriittisenä kannanottona että.... reseptinä.

Richard on nuori liikemies, jonka elämä heilahtaa raiteiltaan hänen auttaessaan nuorta tyttöä pakenemaan takaa-ajajiaan. Tytön myötä Richard joutuu tahtomattaan tutustumaan Lontoon alla olevaan vaihtoehtoismaailmaan, johon päätyvät kaikki normaalin maailman normien yli ja välistä putoavat. Siellä asuvat asunnottomat ja kaikki ne näkymättömät, joiden ohitse kävelemme päivittäin kääntäen päämme toiseen suuntaan.

Alimaailma on maaginen sekoitus outoja olentoja ja syrjäytyneitä. Metroasemat ovat nimensä mukaisia, eivätkä vain junan pysähdyspaikkoja. Black Friars aseman nimessa tarkoittaa nimenomaan mustien veljesten luostaria, jossa vartioidaan yhtä vaarallisimmista maagisista esineistä. Alimaailman  kauppatori liikkuu paikasta toiseen. Yhtenä yönä sen voi löytää keskeltä Trafalgar Squarea, toisena British Museumin tiloista. Rahaa ei torilla tunneta, vaan kaikki perustuu vaihtokauppaan ja kallein vaihdannainen on palveluksen velka.

Richardin harhaillessa torilla, hän ostaa ruokaa itselleen ja kumppaneilleen. Lautaselle valikoituu kasviscurrya, koska lihacurryn ulkonäöstä ei voinut päätellä, mitä siihen oikein on lihaksi päätynyt. Curryn syöminen on Richardista nautinnollista - ei niinkään siksi, että sen ulkonäkö olisi herkullinen tai maku erityisen ikimuistoinen. Ruoasta tekee ihanaa se, että on oikeasti kamala nälkä. Edellisestä ateriasta on jo aikaa, eikä seuraavasta ole tietoa.

Tuo kasviscurry siis jäi mieleen kummittelemaan. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta nyt sain sen vihdoin aikaiseksi. Meidän kasviscurrymme tekee kunniaa esikuvalleen monessakin mielessä. Se on tehty jääkaapista löytyneistä kasvisten jämistä, niin kuin varmasti Richardinkin syömä curry. Se ei ole kauneudella pilattu - itse asiassa lapset nyrpistelivät jo lautasta katsellessaan. Maku on toki hyvä, varsinkin seuraavana päivänä uudelleen lämmitettynä. Niin, ja nälkä lähtee.

Markkinayön kasviscurry 

Kuullota pannulla oliiviöljyssä sekalaisia sipuleita suikaleina (1 punasipuli, 2 salottisipulia, pieni pala purjoa). Ripottele päälle hitunen suolaa nesteyttämään.

Lisää joukkoon inkivääriä, chiliä, valkosipulin kynsiä (2 isoa), sitruunaruohoa, korianteria. Meillä käytettiin tällä kertaa Lidlistä hankittuja pakastekuivattuja mausteyrttejä ja kyllä niistä makua irtosi. Vaikka täydennettiin tosin sitten vielä palalla oman pihan chiliä ja lisäinkiväärillä (1 rkl).

Pilko myskikurpitsaa (pieni pala), kesäkurpitsaa (puolikas), munakoisoa (puolikas) ja pari perunaa ja lisää joukkoon. Lisää 1 limen ja puolikkaan sitruunan mehu. Lorauta joukkoon 2rkl soijakastiketta ja saman verran kalakastiketta. Lisää tilkka vettä ja anna poreilla, kunnes kasvikset ovat kypsiä. LIsää iso ruokalusikallinen ruokosokeria. Kaada joukkoon purkillinen kookosmaitoa ja anna poreilla taas.

Maistele  ja lisää suolaa tai happoa tai makeutta tai chiliä makusi mukaan. Tarjoile riisinuudelien kera. Voit ripotella päälle vielä paahdettuja cashew-pähkinöitä.