Naistenviikon haastepostaus: Neitsyt ja äiti

Naisten viikon haastepostaus. Emäntänä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Astuvan ukoksi sanotaan, mutta mistä sen näkee, ettei olekin akka? 

Naistenviikkoa vietetään 18.7. - 24.7.2016. Välillä harmittaa. Miksi ihmeessä edelleen tarvitaan erillisiä päivä tai viikkoja muistuttamaan, että puolet ihmiskunnasta on olemassa? En pidä jalustalle asettamisesta. En myöskään pidä sorrosta, alentamisesta ja väheksymisestä (kenenkään kohdalla). Tosiasia lienee, että maailman monessa kolkassa naisella ei edelleenkään ole muuta kuin korkeintaan esineellinen arvo. Väkivalta ja alistaminen ovat arkipäivää liian monelle.

Tiedän olevani onnekas. Asun maassa, joissa monista epätasa-arvon ilmentymistä huolimatta oloni on turvallinen, saan valita kotiäitiyden ja uran välillä, omistan, voin ilmaista itseäni vaikka kirjoittamalla blogia. Mieheni on aina tukenut työsuunnitelmiani ja valittamatta tehnyt ruokaa, hoitanut lapsia ja huushollia. Siivouksessakin olemme tasaisesti yhtä huonoja. Kasvatukseni kiteytyy seuraavaan keskusteluun vähän yli kymmenvuotiaan Minnan ja isänsä välillä:

Iltakävelyllä kodin suuntaan: 
- Haluan olla poika - he saavat olla ulkona pidempään! Tämä ei ole reilua
- Ei se ole kiinni sukupuolesta. Huomenna on koulua. 
- Pojat saavat muutenkin tehdä, mitä haluavat ja missä haluavat

Isä pysähtyi
- Minna, älä ikinä ajattele, ettet saisi, koska olet tyttö. Sinä voit tehdä ja osaat mitä vain.

Sitten jatkettiin kotiin. Kumpikin omissa mietteissämme. 

Tämä keskustelu on aina ollut kirkkaana mielessäni. Toki olen myös saanut tehdä töitä (miesvaltaisissa)yhteisöissä, joissa tytöttely on ollut todella vähäistä ja tehtäviä on jaettu innon ja osaamisen mukaan eikä sukupuolen. Onnekseni en myöskään ole ujo. Minua kommentoineet ovat aina saaneet vastineen ja varsinkin vanhemmiten olen myös oppinut vaatimaan. Ympäristön asettamat roolit istuvat kuitenkin tiukassa. Vieläkin huomaan pohtivani "voinko" tilanteissa, joissa miehet yleensä vain menevät ja tekevät.

Huora vai madonna? Hyvä äiti vai...? Rooleja on tarjolla muutama.  Mitäs, jos oltaisiin "vain" naisia, siis ihmisiä kukin omine toiveinemme ja valintoinemme?

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana: Kaija Kärkinen 

Kirja on kokoelma Anna-Leena Härkösen Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja vuosilta 2003-2011.
Lyhyet tarinat pohtivat naisena olemisen haasteita sekä eroja miehen ja naisen ajattelutapojen välillä. Lyhyet, muutaman minuutin jutut sopivat erityisen hyvin äänikirjamuotoon. Niitä voi kuunnella yhden tai muutaman sopivissa väleissä. Kaija Kärkisen lukemista on miellyttävä kuunnella. Hän saa ääneensä elävyyttä, muttei ylinäyttele.

Jotkin kohdat kolahtivat. Se on oikeasti kumma juttu, miten leikkipuistossa äidille tulee aina pissahätä juuri silloin kuin sieltä ei saa lasta lähtemään millään pois tai, miten töissä käyviä äitejä syyllistetään (välillä erityisesti toisten (koti)äitien taholta). Meillä myös taitaa olla samanlaiset jääräpäät lapsina ja olemme yhtä lailla tuiskahtelevia ja välillää ajatuksissaan poissaolevia tai kodin ulkopuolisten juttujen takia pahantuulisia äitejä - ja podemme käytöksestämme samalla tavalla huonoa omatuntoa.

Äitiyteen liittyvät jutut siis osuivat ja upposivat. Hieman vähemmän tunnistin itseäni kiiltovoidepurkkia himoitsevassa naisessa (minä olen nyt lomalla kulkenut 99% täysin ilman meikkiä) tai miehelle dramaattista puhelua soittavassa vaimossa (meillä on menty tekstareilla jo vuosikausia reissujen aikaan), mutta kaipa se noinkin voi muilla olla. Ajan kuluminen kirjoittamisajankohdasta näkyy välillä teknologiakuvauksissa - enää ei mene ihan samalla tavalla nettiyhteyksien ja IT-huoltojen kassa - onneksi.

Tietty noista tekstareista voisi kertoa ainakin meillä näkyvän, aika klassisen eron miehen ja naisen välillä. Kun minä kirjoitan puolittaisen romaanin tapahtumineen, vastaa mies "Tout ok" eli "Kaikki ok" ...  Sisältyyhän tuohon tietysti kaikki oleellinen, mutta joskus olisi kiva kuulla vähän pidempää tarinaa kotoa tai reissun päältä. Riippuen kumpi tien päällä kulloinkin on.

Kirjan niminovelli "Laskeva neitsyt" kertoo osuvasti naisten ja miesten logiikan erilaisuudesta. Toiset tietävät ja toiset olettavat tietävänsä, kun kerran logiikka niin määrittelee... (okei, tuo oli ehkä vähän ilkeästi sanottu, mutta noin minä tuon tulkitsin...) Tai sitten on kyse vain aiheiden erilaisesta kiinnostavuudesta.

Kaikkiaan Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä kokoelma juttuja naiseudesta.


Naistenviikolla kirjabloggaaajat keskittyvät erityisesti erilaisiin (nais)näkökulmiin tai näkökulmiin naiseuteen kirjallisuudessa tai muuten vaan. Kannattaa kurkata lista hasteeseen osallistuvista blogeista täällä.

Edit perjantaina : Kakkospostaukseni täällä. 
Toinen edit: Kolmaspostaus täällä.

Kaikki oikein - Lukupiirissä kirjamessuilla

Anna-Leena Härkönen : Kaikki oikein 
Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä 

Nykyromaani lottovoittajista ei ehkä ole minulle kaikkein ominta genreä, mutta mielelläni minä kirjan otin luettavaksi ja osallistuin Helsingin Messukeskuksen pyynnöstä myös Kirjamessujen lukupiiriin. Olikin mielenkiintoista kuunnella, millaisia ajatuksia kirja on herättänyt muissa lukijoissa.

Esikeskustelijoina lukupiirissä olivat Suomen Naistoimittajien  Yhdistyksen Lukupiirin edustajat. Arvovaltainen naisedustus olikin aktiivinen ja innokas. Heillä riitti niin anekdootteja Anna-Leena Härkösen näyttelijänuraan liittyen kuin kommentteja kirjasta.

Kukapa meistä ei olisi joskus miettinyt, millaista olisi lottovoiton osuessa kohdalle. Siitä lähti Anna-Leena Härköselläkin tämän romaanin suunnittelu. Väsyneen illan pohdinnoista - "Mitä, jos voittaisi lotossa, niin ei tarvitsisi enää kirjoittaa" - syntyi viihdyttävä romaani.

Minua kiinnosti kuulla, miten lottovoittajista kuvaavaan kirjaan voi valmistautua. Kuvittelemalla voittoa omalle osalleen? Keskustelemalla oikeiden lottovoittajien kanssa? Kyselemällä tutuilta? Aihe nousikin esille ensimmäisenä lukupiirin keskustelussa. Mitä ilmeisemmin valmisteluun kuuluivat kaikki nuo edellemainitut. Anna-Leena Härkönen oli haastatellut kolmea lottovoittajaa, joista yksi oli voittonsa mällännyt niin, että joutui muuttamaan omakotitalosta asuntovaunuun. Aika hurjaa.

Kirjan tarinassa ei sentään ihan siihen päädytä, mutta ei lottovoitto Eeville ja Karille pelkästään onnea suo. Muutoksen myötä nousevat vanhat ongelmat pinnalle, eikä sopeutuminen uuteen tilanteeseen ole kummallekaan helppoa. Vanhan kiusaamisen traumat, ikuisen pihistelyntarpeen muuttuminen sekä Karin holtiton alkoholinkäyttö kärjistävät tilanteen nopeasti. Lisäksi lottovoitto tuntuu olevan läheisille ihmisille vieläkin vaikeampi pala kuin itse voittajille ja iloisen uutisen tuoma noste muuttuu äkkiä laskuhumalan puolelle.

Innokkaat lukupiiriläiset valmistautumassa

Lukupiirissa keskusteltiin innokkaasti siitä, miten Eevin oma henkilöhistoria vaikuttaa hänen reaktioihinsa. Eevi ei ole varsinaisesti mukava hahmo. Hän on monessa asiassa pikkumainen ja välillä vähän ilkeäkin. Paljonko siitä on kuitenkin puolustusta vanhoja harmeja ja kiusaamisa vastaan?

Samoin Karin ja Eevin parisuhdetta ruodittiin. Miksi Eevi pysyi Karin kanssa alkoholiongelmasta huolimatta? Johtuiko se yhdessä nauramisen tärkeydestä? Siitä, että Karin luova hulluus toi piristystä Eevin muuten niin harmaaseen elämään. Kuulostaa uskottavalta. Nauramisen ja naurattamisen taito on tärkeä. Se kulkee käsi kädessä surun kanssa. Ovathan parhaat koomikotkin olleet usein traagisia hahmoja (esim. Charlie Chaplin, Buster Keaton). Yleisöstä kiiteltiinkin kirjailijan taitoa saada lukija ensin pyyhkäisemään silmäkulmaansa ja heti seuraavassa luvussa nauramaan rempseälle dialogille tai muuten vaan hullunkuriselle tapahtumalle.

Anna-Leena Härkösen tekstin helppous herätti keskustelua. Dialogia kiitti useampikin vahvaksi ja sujuvaksi. Minä totesin lukemisen helppouden jopa vähän petolliseksi. Välillä sitä vaan luki eteenpäin ennen kuin havahtui siihen, että pinnan alla oli tarjolla lisää tunteita ja tapahtumia. Lukiessa sai olla tarkkana ja piti vähän miettiäkin lukemaansa saadakseen kiinni syvemmistä virtauksista.

Yleisesti ottaen jäin miettimään kirjan myötä sitä, miten vaikea ihmisen on sopeutua muutokseen. Iloinenkaan asia ei poista vanhoja ongelmia, vaan useimmiten kärjistää ne. Pienikin muutos voi keikauttaa korttitalon nurin ja lottovoiton kokoinen muutos saa aikaan varsinaisen maanvyöryn. Eevillä ja Karilla ei ollut valmiuksia käsitellä muutosta ja sen vaikutuksia niin heihin kuin ympäristön ihmisiin. En tiedä olisiko itsellänikään...

Seuraavasta romaanista ei Anna-Leena Härkösellä ole kuulemma vielä kuin pieni ajatus.  Nyt on aika keskittyä tämän kirjan markkinointiin ja kuka ties, vaikka tarina päätyisi elokuvaksikin. Viitteitä siihen suuntaan kuulemma on näkyvissä.

Kirja ja lukupiirikutsu Helsingin Messukeskukselta 

P.S, Muita bloggaajan messumietteitä löytyy täältä, täältä ja täältä.

Onko elämää jälkeen Kirjamessujen? Miettii ja muistelee bloggaaja maanantaina...

Aamun alku

Vähitellen tässä taas alkaa tämäkin bloggaaja ilmaantumaan messuhumun syövereistä. Asiaa tietysti edistää kummasti, että on maanantai ja työpäivä. 

Kivaa oli. Siitä kiitos kaikille kanssabloggaajille, ihanille kirjailijoille ja messuväelle noin yleensä. Nyt saadaan vuosi levätä ja sitten taas... 

Vielä vilkaisu sunnuntain messuiluun. Tämä bloggaaja oli su aamulla jo aivan sekaisin ja lähti messuille a) ilman kameraa, b) ilman Koboa, c) ilman messulehteä. Onneksi olin järjestelmällisenä ihmisenä (??) kirjannut kiinnostavat tapahtumat kalenteriin ja puhelimellahan saa kuvattua... Menoa nuo pienet unodukset eivät haitanneet - oli mukava messupäivä. 

Kirjabloggaajan aamu alkoi mukavasti kuohuviinilasillisella (autolla kulkevalla päivän ainoa) ja kuuntelemalla mielenkiintoista tarinaa kirjabloggaajien valitsemista kaikkien aikojen parhaista kirjoista tehdystä Linnasta humisevalle harjulle -kirjasta. Kuten arvata saattaa, kirjaan on päätynyt pääasiassa klassikoita, mutta mitäs vikaa niissä nyt on ? 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen myös nostivat esille sen tärkeän seikan, että itselle rakkain kirja ei välttämättä ole se maailman paras kirja. Kirjan lukukokemus, kuten kaikki muutkin kokemukset, ovat nimittäin sidoksissa elämäntilanteeseen. Minunkin yksi suurista suosikeistani on Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä. Onhan se mielenkiintoinen kirja, mutta minulle erityinen juurikin, kun sitä luin massiivisen masuni kanssa kotisohvalla keskimmäistä odottaessani. Olin niin iso, että liikkuminen helteellä oli hankalaa, mutta lukeminen sujui. Taisin saada viimeiset sivut luettua juuri ennen synnärille lähtöä. 

Aino-Maria ja Katja valmistautuvat

Puoliltapäivin siirryin sitten kuuntelemaan Paula Havasteen ja Taika Dahlbomin jutustelua Tuulen vihat kirjan tiimoilta. Kuten itse kirjastakin, tuli keskustelua kuunnellessakin opittua uusia historiallisia faktoja. 1100-luvulla ei kasvatettu pellavaa, eikä käytetty housuja. Mielenkiintoista. 

Oli myös virkistävää kuulla, miten innostunut Paula Havaste on taustatietojen tutkimisesta. Innostus myös näkyy lopputuloksessa. Tuulen Vihatkin on kuin historian oppikirja - siis hyvällä tavalla. Lukiessa tutustuu aikakauden elämäntapaan ihan huomaamattaan. Lauantaina Kim Leine sanoi puolestaan jättäneensä taustatyön romaaninsa osalta kokonaan. Hänen mielestään opettaja ja tarinankertoja vetävät välillä häiritsevästi eri suuntiin, eikä kirjasta tule eheää. Tapansa siis kullakin. Lopputuloksena voi silti olla yhtä hyvät teokset. Tosin Leine on minulla vielä lukematta. 

Paula Havaste kävi bloggaajanurkassakin kääntymässä ja kyllä sitä bloggaajaa melkein punastutti, kun kirjailija sanoi huomanneensa lukuhaasteessa olleen postaukseni... 

Taika ja Paula keskustelun pyörteessä

Päivän teknisemmästä annista vastasivat Alan Bradley ja Hannu Rajaniemi. Molemmat ovat mielenkiintoisia kirjailijoina, mutta oli myös hauska seurata, miten hyvin videoyhteyden kautta tehtävä kirjailijahaastattelu toimii messuohjelmana. Hyvinhän tuo toimi, kun saatiin tekniikka alkuvaikeuksien jälkeen pelaamaan. Jotenkin jäin kuitenkin kaipaamaan yleisön ja kirjailijan välistä vuorovaikutusta. Ehkäpä ensi vuonna voisi sen kameran kääntää yleisöön päin eikä yksin haastattelijaan? Näkisi kirjailijakin, millaisen konklaavin kanssa oikein on tekemisissä.

Hauskoja miehiä molemmat. 

Alan Bradley kertoi, miten Flavia de Luce vain ilmestyi keskelle toisen kirjan kirjoitusta, eikä antanut periksi, ennen kuin Alan lupasi kirjoittaa hänelle ihan oman teoksen. Sitten onkin vain kirjattu Flavian seikkailuja hänen sanelunsa mukaan. Vähän ehkä erikoista ja pelottavaakin kuvitella tyttö istumaan kirjailijan olkapään taakse sanelemaan, mutta erittäinkin kirjan tyyliin sopivaa... 

Mike Pohjola puolestaan aloitti Hannu Rajaniemen kanssa heti eksistentiaalisen keskustelun siitä ollaanko sitä nyt sitten internetissä digihahmoina vaiko todellisina persoonina... Tyyli tuntui pitävän kirjoista kirjailijahaastatteluihin (Kausaalienkeli lukulistalla minullakin - kyllä)  mutta minä jouduin valitettavasi liukenemaan paikalta kesken keskustelun. Piti nimittäin lähteä valmistautumaan lukupiiriosallistumiseeni. 

Lukupiiri olikin mielenkiintoinen kokemus, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Kiitos, kun jaksoit kahlata tähän saakka.