Helmikuun kokatut ja luetut ja lukematta jätetyt

Helmikuu on lyhyt kuukausi, mutta niin vain tuli ehdittyä kaikenlaista. Kirjojakin luin peräti 8 ja vuodenvaihteen kokkausjumi on enää ikävä muisto. Tietysti koneen hajoaminen ja melkein täydellinen nettipimento kokonaisen viikon ajan saattoi antaa ylimääräistä aikaa muuhun tekemiseen. On oikeastaan aika pelottavaa, miten riippuvaiseksi sitä oikein näistä "virtuaalijutuista" on tullut. Huomasin istuvani koneen viereen ihan jatkuvasti ja joka kerta kesti muutaman hetken ennen kuin muistin, että...

Kuukauden luetut

Mitä sitten tulikaan luettua ? No ainakin dekkareita oli joukossa peräti kolme. Kaksi aikuisten dekkaria eli Stieg Larssonin Miehet, jotka vihaavat naisia (äänikirjana!) ja Jussi Adler-Olsenin Vanki. Molemmat pesunkestäviä genrensä edustajia. Luin myös nuorille tarkoitetun dekkarin eli Salla Simukan Punainen kuin veri. Yllätyin.

Ei kuukautta ilman fantasiaa. Helmikuussa fantasiagenreä edusti entisen kollegan suosittelema Rook. Siitä lisää myöhemmin. Vähän sinnepäin oli myös Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas, josta kuvittelin jopa jotain ymmärtäväni tällä kertaa.

Kuukauden ylläri oli tietokirja. Gretchen Reynoldisin Kuntoilu 2.0 oli täynnä mielenkiintoista tutkimustietoa helppolukuisessa paketissa. Se sai melkein minut lähtemään lenkille ja ainakin se sai haluamaan lukemaan lisää tietokirjoja. Eiväthän ne olekaan tylsiä!

Kuukauden paras oli kuitenkin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Minulta kesti monta vuotta napata se lukulistaltani, mutta odotus kannatti. Pidin kovasti. Myös Adichien Kotiinpalaajat on saamiensa kehujen arvoinen.

Olen huono jättämään kirjoja kesken, mutta nyt jää yksi. Laura Gustafssonin Anomalia on kaiketi hyvin kirjoitettu. Luin siitä ensimmäisen luvun. Sitten se jäi yöpöydälle nököttämään. Lopulta päätin, että minun ei ole pakko lukea kirjaa, jonka aihetta vierastan vaikka se olisi kuinka hyvä. Minulla ei ole mitään tarvetta pohtia, miksi joku tekee pahaa lapsille enkä myöskään halua sellaista lukea. Kirja siis poistuu lukulistaltani ja lähtee kiertoon. (Haluaako joku ?)


Kuukauden kokatut meni pahasti leipien ja herkuttelun puolelle 

Älkää nyt käsittäkö väärin. On meillä syöty ihan ruokaakin, mutta perjantai vakiintui näköjään herkkupäiväksi. Runebergin tortut ja suklaakakku mainittakoon esimerkkeinä perjantaiherkuttelusta. Leipää taas on koko kuukausi leivottu useampaan kertaan viikossa.

Noin muuten kohokohtia olivat nyhtöpossu ja ensimmäistä kertaa elämässäni tekemäni falafelit - tai no, mies ne taisi tehdä, mutta kuitenkin.

Muuten on tehty pääasiassa nopeaakin nopeampaa helppoa ruokaa. Kuten nyt vaikka tämän perjantain pikaruoka tai chili-sitruunapasta tai lohifilopiirakka tai... mutta katsokaa itse loput sivupalkin listasta.

Pikaruoan aatelia

Uskallan väittää, että tämän ruoan tekeminen kotitoimistolounaaksi käy minulta nopeammin kuin jonotus pikaruokapaikassa. Lisäksi maku on ihan joltain toiselta planeetalta, siltä herkullisemmalta.

Vatkaa 1 kananmuna kevyesti. Lisää loraus mirin-kastiketta ja hitunen suolaa. Kaada keskilämmöllä lämmenneelle pannulle, jolle olet lorauttanut hiukan öljyä. Jätä kypsymään.

Nosta rullattava rieska lautaselle, leikkaa tomaatista ohuita siivuja.

LIsää hyytyneen kananmunan päälle vuohenjuustoa (tuorejuusto) ja mintunlehtiä. Jätä hetkeksi.

Leikkaa avokado palasiksi ja muussaa suolaripauksen ja sitruunamehun kanssa.

Nosta munakas rieskan päälle, levitä avokadoa, ripottele tomaatinsiivuja (+ muutama mintunlehti lisää).
Rullaa ja nauti.

Ja sitten takaisin töihin.

#satasyytäonneen - kyllä niitä löytyy

Tällaista pyryä ei tänä talvena pahemmin näkynyt - nyt mennään jo kevättä kohti, ainakin toivottavasti

Aloittelin tuossa jossain vaiheessa Pejantaikokin haastetta onnenaiheiden listaamiseksi. Blogin puolella haaste on ollut aika hiljaisella, mutta naamakirjassa olen päässyt jo numeroon 19. (Tervetuloa tykkäämään ja seuraamaan onnenaiheita tänne).

Joukkoon mahtuu hyvää ruokaa, ihania ihmisiä ja tietysti lasten edesottamuksia. Onnellinen voi myös olla ihan pienistä jutuista - niin kuin nyt siitä, että Googlen automaattinen kuvan"parannus" näyttää aika hauskalta, vai mitä ? (20) Se sai aikaan mukavan hymähdyksen, vaikkei tuollaista keliä ehkä nyt sitten ENÄÄ tälle talvelle kaipaakaan.

Lisäksi sain Gummerukselta eilen postissa mielenkiintoisen keittokirjan ja pääsen tänään tapaamaan sen kirjoittajaa. Arjen piristys ja onnenaihe (21) sekin, varsinkin kun kirjassa oli useampikin mielenkiintoinen soppaohje. (Kyseessä siis tietenkin Marc Aulénin Sopat! - kirjaimellisesti keittokirja täynnä ihania kuvia.)

Yhä uudelleen ja uudelleen - chiliä, sitruunaa, tomaattia, parmankinkkua, spagettia...

Olin ihan varma, että tämä pasta on blogissa jo moneen kertaan, mutta en minä nyt sitä ainakaan heti löytänyt. Kauhistuttava huolimattomuus minun taholtani, olen pahoillani.

Toisaalta - tämä pasta aiheuttaa pahemmanlaatuista riippuvuutta. Siitä lähtien, kun sen jostain bongasin niin on chili-sitruuna-parmankinkku-tomaattipasta ilmestynyt meillä pöytään vähintään kerran kuukaudessa. Mikäs siinä - kelpaa kaikille.Tosin kuopus saa vähän laimennetun version ilman chiliä.

Isäntä lykkää päälle vielä parmesaaniraastetta ja pienen lorauksen tryffeliöljyä - minusta tämä on parasta ihan tällaisenaan.

Bonuksena : tämän tekemiseen kuluu tasan niin kauan aikaa kuin spagetti kypsyy. Ei yhtään huono juttu sekään.

Yhä uudelleen pastaa

Laita pastavesi kiehumaan ja kypsennä spagettia tarpeen mukainen määrä (jos teet spagettia enemmän kuin neljän suht pieniruokaisen ihmisen tarpeisiin, niin lisää kastikkeen aineksia samassa suhteessa).

Lorauta pannulle muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä. Leikkaa paketillinen kirsikkatomaatteja puoliksi ja lisää pannulle. Raasta yhden sitruunan kuori ja purista mehu pannulle. Ripottele noin puoli teelusikallista kuivattuja chilihiutaleita pannulle (maun ja syöjien sietokyvyn mukaan - meillä isäntä lisää vielä lautaselle). Anna kuumentua hiljaisella lämmöllä saman aikaa kuin spagetti kypsyy.

Valuta spagetista vähän keitinlientä pannulle ja lisää spagetit. Sekoita. Lisää muutama kourallinen rucolaa ja sekoita taas. Nakkaa päälle vielä parmankinkkusiivuja maun ja syöjien mieltymysten mukainen määrä. Meillä menee yleensä vähintään paketti kerralla eli pari siivua per nuppi (4).

Nauti. Varaudu encore-kyselyihin ja tee pian uudelleen.

Kaikki mitä rakastin - lukevan ihmisen haaste

Siri Hustvedt : Kaikki mitä rakastin
Oma ostos Elisa Kirjan alesta

Lukevalla ihmisellä on edessään ainainen haaste eli kirjojen määrä. Maailma on täynnä ihanaa ja mielenkiintoista luettavaa ja uutta tulee koko ajan. Uudet kirjat myös tuntuvat tulevan "silmille" ja niihin tarttuu helpommin. Jos joku jää välistä niin voi kestää kauankin, ennen kuin sen lukee. Tämä(kin) kirja on ollut lukulistallani iät ja ajat - siis julkaisuvuodesta 2011 lähtien. Eihän siitä tietysti ole kuin muutama vuosi, mutta väliin mahtuu erinäisiä kirjoja...

Hustvedtin Kesä ilman miehiä ei jättänyt suurta muistijälkeä, ja Lumous jätti päällimmäisenä mieleen hieman painajaismaisen tunnelman. Silti molemmat ovat taidokkaasti kirjoitettuja ja mielenkiintoisia kirjoja. Kaikki mitä rakastin on kuitenkin jotenkin ihan omassa luokassaan. Odotukseni kirjan suhteen olivat suuret - se vastasi niihin kaikkiin ja ylittikin monet. Tarina kahden miehen ystävyydestä - taiteilijan ja hänen taidettaa ihailevan taidehistorioitsijan - laajenee kuvaukseksi kolmesta rakkaustarinasta, tragediasta, odotuksista ja pettymyksestä sekä New Yorkin taidemaailman elämästä.

Leo ja Erica, Bill ja Lucille, Bill ja Violet - ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Yhden heikkous tuo esiin toisen vahvuuden. Lapset sitovat ja erottavat pareja. Rakkaus ei aina riitä, eikä hyvä tahto. Perinewyorkilaiseen tapaan mielenterveyden haasteet vaikuttavat kaikkien ympärillä olevien elämään, välillä tuhoisin seurauksin. Hustvedtillä tuntuukin olevan yhteisenä teemana ainakin näissä lukemissani kirjoissa mielen järkkyminen ja sen aiheuttamat haasteet (tai voimavarat). Ehkä se johtuu kirjailijan omista kokemuksista. Olen käsittänyt hänellä olevan hallittavanaan omat haasteensa.

Kaikki mitä rakastin on nautinnollista luettavaa. Tarina soljuu eteenpäin. Taiteilijaelämän omituisuudet tuntuvat oudon tutuilta. Juuri tuollaista poukkoilua ja tunteiden hallinnan kanavoimista taiteen kautta olen lukenut muissakin kirjoissa. Viimeksi vastaava asetelma tuli vastaan Virginia Woolfin sisaren näkökulmasta kirjoitetussa romaanissa Vanessa & Virginie. Aikakausi on eri, maanosakin on eri, mutta tunteiden kuohunta ja boheemit tavat ovat yllättävänkin samanlaisia. Tällainen periproosallinen tallukka voi lukea käänteistä lievästi huvittuen, mutta todellisessa elämässä jätän kyseiset käänteet mielelläni taiteilijoille - jos taiteilijat nyt sitten oikeasti elävät vähän kliseisen imagonsa mukaisesti.

Lohi-purjopiirakka filotaikinassa

Mitä tehdä, kun uunilohesta jää jäljelle liian paljon yhdelle, mutta liian vähän koko perheen ruokkimiseen ? Lohipiirakka on varsin varteenotettava vaihtoehto, eikä tämä versio ollut ollenkaan hullumpi.

Meillä istuu yksi murutaikinakammoinen ruokapöydässä. Äiti taas ei oikein välitä voitaikinasta, mutta onneksi on filo. Se on ihanan rapeaa ja kun ostaa valmiina kaupan pakastealtaasta niin pääsee oikeastaan aika helpolla.

Lohi-purjopiirakka filokuoressa

2 purjoa
1 kesäkurpitsa
pari kourallista lohta (jossa jo päällä provencen yrttejä)
suolaa & pippuria
2 rkl jugurttia
puolen sitruunan kuori
1 kananmuna
1 pkt filotaikinaa

Kuullota silputtu purjo pannulla ja lisää joukkoon kuutioitu kesäkurpitsa. Anna kypsyä, kunnes purjo on läpikuultavaa ja kesäkurpitsa pehmennyt. Sekoita joukkoon suolaa, pippuria, jugurtti ja 1 kananmuna. Anna hetki jäähtyä.

Levitä filotaikinalevyt piirakkavuoan pohjalla niin, että reunat roikkuvat reilusti yli. Levitä täyte pohjalle ja käännä taikinan reunat päälle. Raasta hiukan parmesaania päälle ja paista uunissa 180-200 asteessa kunnes piirakka on kauniisti ruskistunut.

Seuraksi salaattia ja herkullinen lounas on valmis.

Nuorisodekkari jännitti vähän vanhempaakin - Salla Simukka : Punainen kuin veri

Salla Simukka : Punainen kuin veri 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

 

Salla Simukan Lumikki-trilogia on ollut lukulistallani jo pitkään. Kirja on luokiteltu nuorisoromaaniksi, mutta sitä ovat lukeneet ihastuneina teini-iän jo jokin aika sitten ohittaneet bloggaritkin. Myönnän, että nykyään tartun usein nuoremmille lukijoille tarkoitettuun kirjaan myös vähän "sillä silmällä" eli mietin lukiessani voisiko kirjaa jo suositella esikoiselle (11v) luettavaksi. Usein ei voi - vielä, mutta myöhempien vuosien lista kasvaa.

Ei voi oikein tätäkään 11-vuotiaalle suositella. On aika huima ero Harry Potterin maailmaan tutustuvan pojan lukumaailmalla ja lukioikäisten, aikuisuuden kynnykselle olevien nuorten hankaluuksia kuvaavalla tarinalla. Tiedän, nykyään lapset kuulevat huumeista jo suurin piirtein lastentarhassa eikä koulukiusaaminen kai oikein katso ikää, mutta en vain usko pojan vielä pääsevän sisään bilettämisen ja koulunkäynnin maailmaan (toivottavasti ainakaan). Jotenkin odotin vähän sellaista nuoret nappaavat roiston tarinaa, mutta sävyt ovatkin tässä kirjassa Viisikkotyyliä huomattavasti tummemmat. Niin, ja tällaista dekkarin jos toisenkin lukenutta rouvasihmistä vähän jännitti, kuinka tarinassa oikein lopulta käy.

Simukka ei pelkää käsitellä vaikeita aiheita. Koulukiusaaminen, poliisin korruptio, bileet ja pillerit ja huumekaupan raadollinen maailma tulevat tarinassa selkeästi esille. Kirja kertoo "kaltevan tason" vaaroista, mutta saarnaamatta, jännittävän juonen ja tekojen seuraamusten kautta. Minä tykkäsin ja mitä ilmeisimmin uppoa hyvin myös varsinaiseen kohderyhmäänsä. Minun teinivuosistani on jo jonkin verran aikaa, mutta tunnistin kyllä pätemisen tarpeen ja halun hallita elämäänsä aikuisten tavoin. Eihän sitä nuorena vielä tiedä, ettei elämänhallinta täysi-ikäisenäkään ole ihan niin helppoa. Ainoa kirjassa hitusen ärsyttänyt piirre olikin ehkä henkilöiden naiivius, paitsi tietysti Lumikin, joka on mietteissään jo miltei kyyninen. Kontrasti oli minulle ehkä vähän turhankin terävä.

Lumikki onkin ristiriitainen hahmo. Hän etsii yksinäisyyttä, mutta välittää muista. On rohkea toimissaan, mutta kärsii edelleen menneistä painajaisista. Trilogian seuraavat osat ilmeisesti avaavat vanhoja tapahtumia ja Lumikin tarinaa selkiytyy. Pitänee lukea.

En näköjään ole tullut tuossa yllä pahemmin kertoneeksi, mistä tarinassa oikein onkaan kyse. Sanottakoon juonesta siis sen verran, että lukiolaisnuoret löytävät pussillisen vereen tahriutunutta rahaa ja sitten selvitetään rahan alkuperää. Perusjuoni, mutta raikkaasti ja jännittävästi kerrottu.

Minua kiinnostaisi oikeasti tietää, miten teinit ovat kirjan tarinan kokeneet ja verrata tuntemuksia. Omalle pojalle en tätä ihan vielä taida luettavaksi suositella, mutta onko muilla lähipiirissä kirjan lukeneita 14-20-vuotiaita ? Tai kuulutko itse kyseiseen ryhmään ? Kertokaa, mitä kommentteja ja mielikuvia kirja herätti ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Herkkupitaa falafeleilla - helpompaa kuin luulisi

No, nyt oli kyllä herkkujen herkkua. Tehtiin ensimmäistä kertaa falafeleja itse, tungettiin ne omatekemiin pitaleipiin ja lisättiin joukkoon useampaa kotitekoista kastiketta.

Kuulostaako työläältä ?

Ei muuten ollut yhtään niin aikaavievää kuin voisi kuvitella. Onhan tuossa jonkun verran väkertämistä, mutta uskotteko, että aloimme viimeisen rykäyksen kuudelta ja vähän seitsemän jälkeen oli ruoka valmiina ja pöytä notkui runsaana ?

Aiemmin iltapäivällä oli tehty : 
munakoiso-kastike (uunissa paahdettujen munakoisojen sisus sekoitetaan jugurtin, parin tuoreen tomaatit, valkosipulinkynnen, chilijauheen, muskotin ja suolan&pippurin kanssa)
tsatsiki 
pitaleipien taikina

Illalla kuuden jälkeen tehtiin isännän kanssa yhteistyössä : 
paistettiin pitat
karkea porkkanaraaste
kastike raasteelle (1 punasipuli ohueksi siivutettuna, 1 sitruunan mehu, 1 appelsiinin mehu, 1 rkl soijaa, 1 tl inkivääriraastetta + paahdettuja seesaminsiemeniä)

Falafelit 

2 prk kikherneitä valutettuina
1,5 tl leivinjauhetta
2rkl vehnäjauhoja
pakastettua chiliä raastettuna sentin verran (tai maun mukaan)
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 korianterinipun varret silputtuina
raastettua sitruunankuorta
rypsiöljyä kypsentämiseen
korianterin siemeniä
juustokuminan siemeniä

Paahda korianterin ja juustokuminan siemeniä hetki pannulla ja murskaa niitä vähäsen huhmareessa. Sekoita kaikki ainekset (paitsi öljy) tehosekoittimessa kuivaksi mössöksi. Tarkista, että kaikki on hyvin sekaisin.

Muotoile massasta noin parikymmentä pientä palleroa (enemmän tai vähemmän oman maun mukaan koon suhteen). Kuumenna pienessä kattilassa 5cm syvyydeltä rypsiöljyä ja uppopaista falafelit kaunin ruskeiksi.

Ota pitaleipä, tunge sisään porkkanaraastetta ja kostuta mehukastikkeella. Lusikoi päälle haluamaasi jugurttikastiketta. Lisää pari falafelia ja korianterin lehtiä. Ripottele päälle vielä seesaminsiemeniä ja nauti!

Melkein ymmärsin - Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas 
Oma ostos Elisa Kirjan Alesta

On tämä helpommin sulateltava kuin Kvanttivaras. Jotenkin kuvittelin pysyväni tarinassa oikein kärryillä tällä kertaa. Syynä voi tietysti olla myös se, että luin tämän toisen osan suomeksi, kun ensimmäisen osan kahlasin englanniksi. Vieraamman genren ja vieraan kielen yhdistelmä saattoi olla vähän liikaa.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Sirrin kaupungissa valtaeliittiin kuuluvan suvun hyljeksitty, outoja voimia hallitseva tytär saa erikoisen tehtävän Sobornostin lähettilään oppaana. Samaan aikaan mestarivaras Jean le Flambeur kamppailee vapautensa puolesta ja yrittää murtautua Sobornostin valtiaan mieleen apunaan Mieli ja hänen olevaksi laulamansa alus Perhonen. Tarinoiden yhdistyessä maskit putoavat ja niiden takaa löytyy outojen motiivien ohjaamia yllättäviä hahmoja.

Edelleen mennään scifin kentillä ja edelleen pitää edes kuvitella tajuavansa jotain kvanttifysiikasta ja scifille ilmeisesti niin tyypillisistä futurististen teknologioiden määritelmistä. Kirjassa on kuitenkin myös eheämpi tarina. Henkilöhahmot saavat paremmin lihaa luiden päälle ja Sirrin kaupungin tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyvät viittaukset tuovat lohdullista tuttuuden tuntua. Aavikon aarteet, Jinnit öisinä henkinä lomittuvat jännästi koodihiekan ja teknologian luoman ikuisen elämän kanssa. Lopputuloksena on mielikuvituksen töihin pistävä kudelma. Lukija ei pääse tässäkään osassa ihan helpolla. Viittaukset vanhoihin jumaltaruihin ja jopa filosofiseen jumalan olemassaolon kerrostumaan pitävät valppaana. (Kyllä, viittaan kirjan ja unien väliseen kerrokselliseen yhteyteen ja todellisen maailman oletettuun "todellisuuteen") Mielenkiinto säilyy ja lukuja melkein ahmii.

Minä nautin kirjan oudosta maailmasta. Maapallon koodihiekan peittämä tila ja sen tuomat haasteet asukeille on kuvattu taitavasti. Viittaukset vanhoihin satuihin tuovat tarinaan ihan oman lumonsa ja rikastavat sen kudoksia yllättävilläkin yhteyksillä. Ainoa vähän ärsyttävä seikka kirjassa on sen loppu. Asioita jää auki niin paljon ja koko tarina jotenkin pirstaloituu viimeisillä sivuilla. Rajaniemi tasapainoilee lukemattomien juonenhaarojen välillä koko kirjan ajan. Köydeltä tipahtaminen on lähellä monessa kohtaa, mutta jotenkin hän saa matkan varrella kaiken pysymään kasassa. Lopussa kuitenkin jäädään kirjaimellisestikin avaruuteen leijumaan.

Ehkä auki kerityillä juonilangoilla pedataan jatko-osaa ja se onkin kai sitten pakko lukea, sillä en parhaalla tahdollanikaan osaa kuvitella tarinan jatkoa. Jos saa esittää toiveita, niin olisi kiva sukeltaa taas johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisilla referensseillä. Kirjan lopussa taivaalta löytyy myös lohikäärmeitä. Onko seuraavaksi tulossa ritareita ? Vai fantasiaa ? vai... ?

Perjantaibravuuri lasten makuun - suklaakakku kaakaovoikreemillä

Minulla on tullut tavaksi tehdä perjantaisin jotain hyvää viikonlopun juhlistamista varten. Herkut vaihtelevat kuivakakuista piirakoihin ja muffinsseista kakkuihin. Tällä kertaa sain pikainspiraation tehdä lasten himoaman suklaakakun. Lasten maun mukaan tekeminen tarkoittaa meillä muutamaa perussääntöä - ei hilloja, ei kahvia ja kuorrutteeksi jotain voista ja ekstramakeaa.

Tämä kakku täyttää vaaditut kriteerit. Jätin laittamatta perussuklaakakun väliin hilloa ja kuorrutteeksi sekoitettiin voita, tomusokeria ja kaakaota. Aikuiseen makuun ehkä turhankin perusmakea, mutta lapsiin upposi kuin kuuma veitsi voihin...

Perjantainen suklaakakku

Kakkupohja :
100g huoneenlämpöistä voita
3dl sokeria
2 kananmunaa
iso loraus vaniljauutetta
3rkl tummaa kaakaojauhetta (Valrhona)
vajaa 1tl leivinjauhetta
vajaa 1 tl soodaa
3dl vehnäjauhoja
1,5dl maitoa

kostukkeeksi desi maitoa ja vaniljaa myllystä

Voikreemi :
3rkl tummaa kaakaojauhetta
3rkl kiehuvaa vettä
paketti tomusokeria (500g)
200g huoneenlämpöistä voita

Koristeluun sokeritähtiä ja kaakaojauhetta (tai mitä satut kotoa löytämään ja koristeeksi haluamaan)

Hiero kakkupohjan voi ja sokeri pehmeäksi, vaaleaksi vaahdoksi. Vatkaa joukkoon kananmunat yksi kerrallaan. Sekoita joukkoon vanlja, kaakao, leivinjauhe ja sooda sekä osa jauhoista. Kaada joukkoon maito ja sekoita hyvin. Lisää loput jauhoista ja sekoita.

Kaada kahteen 20cm halkaisijan silikonivuokaan, joiden pohja on vuorattu leivinpaperiympyrällä. Kypsennä 170 asteessa 25-30min. Nosta jäähtymään.

Nosta toinen jäähtynyt pohja tarjoilulautaselle ja kostuta vaniljalla maustetulla maidolla.

Sekoita kaakaojauhe ja kiehuva vesi tahnaksi. Kaada joukkoon pehmeä voi ja tomusokeri. Vatkaa koneella pehmeäksi vaahdoksi.

Levitä puolet voikaakaokreemistä kostutetulle pohjalle ja nosta toinen pohja päälle. Kostuta sekin vaniljamaidolla. Levitä loput kreemistä päälle. Voit levittää sen tasaiseksi kuorrutukseksi tai jättää vain päälle. Ripottele päälle sokeritähtiä ja siivilöi vielä päällimäiseksi hitunen kaakaojauhetta.

Arkiruokaa espanjalaisittain - Perunamunakas

Resepti ajalta juuri ennen tietokonepimentoa... On tämä nykyinen pilvimaailma sitten ihana juttu. Varmuuskopiot löytyy melkein kaikesta, eikä koneen rikkoutuminen tällä kertaa aiheuttanut paniikkia vaikkakin mieliharmia ja ajanhukkaa sitten senkin edestä.

Asiaan eli reseptiin. Tämä perunatortilla saa vaikutteensa Espanjan suunnalta. Siellä olen kuullut perunatortillaan paloja tarjottavan osana tapas-valikoimaa. Meillä kelpasi ihan arki-illan päivällisruokana.

Helppoa, suht' nopeaa, edullista ja tietenkin herkullista arkiruokaa saa, kun ensin kuullottaa 1 silputun punasipulin oliiviöljyssä ja sekoittaa sitten sekaan siivuttuja raakoja perunoita (5 keskikokoista meni meillä). Perunoiden annetaan ruskistua pinnaltaan ja kypsyä melkein pehmeiksi. Suolataan, pippuroidaan ja lisätään muutenkin mausteita (esim. piment d'espelette).

Sitten sekaan laitetaan silputtua palvikinkkua ( tai jotain muuta jääkaapissa käyttöä odottavaa leikkelettä) ja pari siivutettua valkosipulinkynttä. Sekoitellaan hetki ja annetaan pannun odottaa, kun vatkataan kevyesti sekaisin 4-5 kananmunaa. Valutetaan kananmuna tasaisesti perunaseoksen päälle ja annetaan puoliksi hyytyä keskilämmöllä. Raastetaan lopuksi pinnalle jotain hyvää juustoa ja pistetään pannu 180 asteiseen uuniin, kunnes juusto on sulanut ja munakas kypsä.

Tarjoillaan raikkaan salaatin ja väkevän vinegretten kera.

Kuntoilu 2.0 - ylös, ulos ja lenkille

Gretchen Reynolds : Kuntoilu 2.0
Luettavaksi ja blogattavaksi Atenalta

No niin. Kone on melkein normikunnossa, yhteydet pelittävät ja on aika töiden lisäksi palailla blogin pariin. Tosin poden vähän huonoa omatuntoa istuessani koneen viereen lenkille lähtemisen sijasta. Sen saa aikaan Gretchen Reynoldsin kirja Kuntoilu 2.0.

Olen yleensä todella huono lukemaan tietokirjoja ja vielä huonompi lukemaan ns. elämäntapaoppaita. Kuntoilu 2.0 voitaneen luokitella kummaksi vaan. Se sisältää hurjan määrän tutkimustuloksia, joita Gretchen Reynolds sirottelee tekstiinsä tukemaan omia perusteesejään. Sitten on ne teesit.

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole mistään elämää mullistavasta erikoisesta ihmetekemisestä vaan ajatuksista, jotka lienevät kaikille tuttuja. Minä ainakin allekirjoitan nämä ihan mielelläni.

• liiku enemmän niin voit paremmin 
• liiku enemmän ja elät kauemmin 
• pelkkä liikkuminen ei riitä laihtumiseen jne. 

Ihan tervettä järkeä siis - tuettuna uusilla ja vähän vanhemmillakin tutkimustuloksilla. Reynolds on tehnyt hurjan työn, jos hän on lukenut kaikki siteeraamansa tutkimukset ja vielä lenkkeillyt aktiivisesti siinä sivussa. Hän on siis hyvä esimerkki omista johtopäätöksistään ja elää niin kuin saarnaa.

Kirja on helppolukuinen, täynnä mielenkiintoista tietoa ja innostaa edes ajattelemaan liikunnan lisäämistä myös omassa elämässä. Lukuhetkestä Kuntoilu 2.0:n parissa voi hyvinkin saada kipinän pitkäjänteiseen elämänmuutokseen. 20 minuuttia reipasta liikuntaa päivässä kuulemma riittäisi peruskuntoon - pitänee lähteä edes reippaalle kävelylenkille vaikkei tuo loskakeli varsinaisesti houkuttelekaan. Kaikkihan me haluamme elää paremmin ja pidempään, eikä muuttuminen Reynoldsin mukaan ole koskaan liian myöhäistä.

Luettavaksi ja blogattavaksi Atenalta

Hengissä ollaan...

No niin, nyt voin taas hengittää.

Olin tuossa muutaman päivän ihan kokonaan opissa linjoila koneen sanottua työsopimusensa irti. Oli vissiin hiihtoloman tarpeessa sekin.

Blogin lukijat eivät poissaoloa varmaan edes huomanneet, mutta voin kertoa nettikatkon tuottaneen tuskaa - varsinkin blogien suhteen huomasin hiirisormeni koukistelevan pakkoliikkeissä ja useammin kuin kerran olin koneen vieressä avaamassa kantta, kun ..." ai niin".

Nyt pidetään peukkuja, että tekniikka tästä taas lähtee kunnolla pelittämään. Blogikin päivittyy, kunhan taas ehdin kirjoittamaan. Luettua sentään tuli konetauollakin.

Kuulumisiin.

"Mitä löytyy kaapeista" - salaatti

Kaapeista : perunoita, pekonipaketti, artisokan sydämiä,  juustoja, kurkkua, tomaattia, oliiviöljyä, valkosipulia, punaviinietikkaa

Kaupasta : vihreää salaattia, sinappia kastikkeeseen, avokadoa äidin toiveesta, (vaikka se sitten unohtuikin keittiön pöydälle)

Kypsennetään tarvittaessa ja leikataan salaattiainekset palasiksi. Sekoitetaan valkosipulivinegretti.

Syödään. Hyvin upposi.

Dekkarityyliä rauta-ajalta - Sirpa Tabet : Hämärän lapset

Sirpa Tabet : Hämärän lapset
Oma ostos Elisa Kirjasta

Kateus, himo, halu saada toisen omaa ovat kaiketi ikiaikaisia tunteita. Ne ovat kautta aikojen ajaneet ihmisiä hirmuisiin ja kummallisiin tekoihin. Sirpa Tabetin kirjassa on mystinen tunnelma ja magia ravistelee pienen rautakautisen kylän elämää.

Tuura on päällikön nuori vaimo, joka ei koskaan ole saanut asemaansa täysin vakiinnutettua kylän naisten keskuudessa. Hän ottaa hoiviinsa metsästä löytyneen pienen pojan, jonka mukana tuntuu kylää tulevan kiertämään myös tarujen suuri susi. Sitten tapahtuu murha, eivätkä kyläläiset tiedä syyttääkö aaveita vai jotakuta omasta keskuudestaan.

Perinteisen dekkarin kiemurat sekoittuvat fantasian aineksiin. Takaraivossani nakutti pitkän aikaa, että olen lukenut jotain vastaavaa tunnelmaltaan. Lopulta tajusin kyseessä on Petteri Hannilan Kaukamoinen. Sekä ympäristö, muinainen Suomi, että kyläyhteisön sulkeutuneisuus ja vieraan pelosta aiheutuvat osittain irrationaalisetkin teot ovat samantyylisiä, vaikka sinänsä puhutaankin peräti eri genren kirjoista. Lisäksi tuo yliluonnollisen läsnäolo ja ihmisten elämää ohjaava vaikutus on molemmissa vahvana. Onkohan se jokin "pakkopiirre" näissä muinaissuomalaisista kertovissa kirjoissa ? Tiedämmekö heistä niin vähän, että tietoa korvataan uskomuksilla ja taikuudella ? Varmasti ihminen on aina kuvitellut yliluonnolliseksi kaiken, jota ei ymmärrä, mutta silti...

Joka tapauksessa Hämärän lapset on taattua Crime Time -laatua. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa eikä oikeaa surmaajaa arvaa (tai minä en ainakaan arvannut) ennen kuin se kerrotaan. Juoni yllättää, vaikka jälkikäteen ajatellen noudattaakin tuttua kaavaa. Ehkä siinä käytettiin taianomaista sumutusta lukijan harhauttamiseksi.

Äänikirjakoukussa - Stieg Larsson : Miehet, jotka vihaavat naisia

Stieg Larsson : Miehet, jotka vihaavat naisia
äänikirja : lukijana Kari Ketonen
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Miksi siivoaminen ja silittäminen on nykyään kivaa? Miksi ei yhtään harmita, vaikka ruokaa varten pitäisi pilkkoa enemmänkin kasviksia ja juureksia? Miksi julkisilla paikasta toiseen siirtyminen on nyt hupia? No, siksi kun on äänikirjat! Minä olen äänikirjakoukussa. Vielä kun keksisi, miten voisi hyvin tiskata samalla... Nyt veden kohina vähän häiritsee ja märät kädet hirvittävät.

Viimeisimpänä olen kuunnellut Stieg Larssonin Millenium-sarjan ensimmäisen osan eli  "Miehet,jotka vihaavat naisia". Jo vuosia sarja on ollut lukulistallani. Jostain syystä kirjat vain eivät ole tulleet sopivasti missään vastaan ja ylenmääräinen kohkaus vähän harmitti. Sitä paitsi, minä kuvittelin kirjan jotenkin ihan toisenlaiseksi. Odotin sellaista kansainvälisen suurrikollisuuden kuvausta, joka veisi ajatukset enemmänkin James Bondin touhuihin kuin kotoiseen Ruotsiin. En tiedä, mistä tuollainen ennakko-odotus oikein on päässyt syntymään, mutta yllätyin mieluisasti.

Tarina kertoo taloustoimittaja Mikael Blomqvistin ongelmista lavastetun jutun parissa. Jutun mentyä oikeuteen, on edessä nopea alamäki. Sitten hänelle tarjotaan tilaisuutta ryhtyä tutkimaan teollisuusmagnaatti Vagnerin sukua kronikan kirjoitusta varten. Todellinen tavoite on kuitenkin selvittää vuonna 66 kadonneen Harriet Vagnerin kohtalo. Pian Mikael huomaa tarvitsevansa tutkimukseen lisäapua ja palkkaa assistentikseen Lisbet Salanderin, sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisen, mutta tutkijana ylivomaisen nuoren naisen. Yhdessä he kokoavat palapeliä ja muodostuva kuva on karmeampi kuin kukaan osasi kuvitella.

Toki kirjassa on linkkejä kansainväliseen rikollisuuteen, mutta pääasiana ovat kuitenkin Vagnerin suvun ihmiset ja tapahtumat. Juoni on aika perinteinen, mutta sen eri haarat limittyvät sopivasti ja tarina pysyy hyvin kasassa. Rytmiltään kirja on aika verkkainen. Odotin enemmän suuntaan ja toiseen kohkaamista, mutta välillä tuntui, ettei tapahtunut yhtään mitään. Se on sekä hyvä, että huono asia. Kuunneltuina hitaus ja tarkat kuvaukset välillä kyllästyttivät, mutta toisaalta hitaus tuo ihan oman tunnelmansa. Lisäksi aika monisärmäisessä tarinassa on helpompi pysyä kärryillä, kun ei mennä ihan vauhkona.

Henkilöhahmoina Mikael Blomqvist on sympaattinen ritari valkoisessa haarniskassaan, välillä vähän ärsyttävyyteen saakka. Lisbet Salander taas on vastapainona hyvinkin epätodennäköinen kumppani moraaliselle reportterille, mutta onhan hän mielenkiintoinen hahmo. Muutkin kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja pääsevät vähän yllättämäänkin tarinan edetessä.

Juonesta ei nyt tässä viitsi kertoa sen enempää, jos jollain nyt on tämä vielä lukematta. Todettakoon vain, että onneksi en ole syntynyt rikkaaseen teollisuussukuun. Miljöökuvauksena oli mielenkiintoista lukea Ruotsista. Se tuntui jotenkin niin tutulta ja sitten ei kuitenkaan. Siinä tuli suomalaislukijalle varmaan ihan oma fiiliksensä - vaikka niinhän se tietysti tulee melkein aina skandidekkareita lukiessa.

Kaikkiaan hyvin tehty ja erittäin kuunneltava tarina - kaikki 19 tuntia. Silti en ehkä ihan ymmärtänyt, mistä se hurja hypetys silloin kirjan ilmestymisaikana oikein johtui. On niitä muitakin hyviä dekkareita. Ehkä kirjassa kuvattu teknologian hyödyntämien ja hakkerointi oli silloin vuosituhannen vaihteessa jotenkin vielä suhteellisen uutta ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Viikonlopun nyhtöpossu

Yksi paras tapa päästä suhteellisen helpolla viikonlopun kokkauksissa on ottaa iso pala lihaa, kypsentää se ja sitten vaan laittaa lisukkeita kaveriksi. Ostamalla vähän huokeampaa osaa eläimestä, saa budjetinkin pysymään kurissa.

Meillä oli vuorossa possuviikonloppu. Iso pala possun kassleria (viljapossua kuulemma - muuten ei ole alkuperästä varsinaisesti tietoa) muhi uunissa nyhtöpossuksi. Sitten herkuteltiin lauantaina nyhtöpossuhamppareilla, sunnuntaina uunijuureksilla höystettynä ja vielä riittää makua arki-iltojen pastakastikkeeksi ja lämpimiin leipiin.

Nyhtöpossun ohje oli tuttu, jo kesällä testattu, samoin tehtiin itse sämpylät hampurilaisiin vakio-ohjeella. Saatiin sellaiset sopivan kokoiset ja vähemmän hötöiset.


Nyhtöpossu

Ota parin kilon verran possun kassleria ja hiero sen pintaan suolaa, pippuria, muscovado-sokeria ja savupaprikajauhetta. Laita 225 asteiseen uuniin 20 minuutiksi ilman kantta. Laske sitten uunin lämpötila 90 asteeseen ja jätä possu sinne kannen (tai folion) alle vähintään 6 tunniksi (tai yön yli).

Riivi possu suikaleiksi ja kiehauta kastike inkiväärioluesta (3dl), possun paistinliemestä (3dl),  muscovadosokerista (1dl) ja valkoviinietikasta (1dl). Anna kastikkeen poreilla kokoon jonkin verran ja maista. Lisää sokeria tai vaikka inkivääriäkin, mikäli maku tuntuu liian miedolta. Tällä(kin) kertaa käytin Schweppesin Ginger Ale limsaa ja hyvin toimi.


Hampurilaisiin

Nyhtöpossun ja leivän lisäksi purilaisiin lisäsi kukin makunsa mukaan  :
Heinzin balsamico-ketsuppia
pieniä etikkakurkkuja
valkoviinietikassa ja ripauksessa sokeria marinoitua punasipulia
jugurttikastiketta (turkkilaista + Tannisen chilinen savustettua valkosipulihilloketta)
pannulla paahdettuja herkkusieniviipaleita
juustosiivuja

Hamppareissa onkin kivaa se, että lisukkeilla saa vaihtelua. Kesällä syötiin ihan toisenlaisia.
En taida kertoa, montako söin. Onneksi ne sämpylät oli tehty itse, niin olivat sellaisia aika pieniä...
.

Juuresten seurassa

Sunnuntaiksi sitten vaihdettiin tyyliä. Possu oli enemmänkin sivuosassa, kun lautasen täyttivät balsamicolla marinoidut uunipunajuuret fetan ja pinjansiementen kera sekä 200 asteessa puolessa tunnissa kypsyneet peruna-, palsternakka- ja porkkanapalat. Se on kumma, miten hyvältä voivat tavalliset juurekset maistua, kun sekaan heittää uuniin mentäessä kaikenlaisia mausteita (suolaa, pippuria, salviaa, chililä, paprikaa, jeeraa) ja lorottelee joukkoon vielä hieman hunajaa 10min ennen uunista ottamista.

Possusta possuun - tiedä, mitä syöt (?)

 
Meistä varmaan jokainen haluaa syödä ruokamme hyvin tuotettuna ja parhaimmillaan. Vaan mitä tarkoittaa "hyvin tuottaminen" ja miten sellaisen voi tunnistaa kaupassa? Kuluttajien avuksi on tehty erilaisia luokitteluja ja laatujärjestelmiä. Pitää vain tietää, mitä ne tarkoittavat. Tällainen tavallinen tallaaja on kaikkien merkintöjen ja ohjeiden viidakossa välillä pihalla kuin lumiukko. Ei ole ihan helppoa osata kaupan käytävillä juostessa vauhdissa tarttua juuri siihen kaikki kriteerit täyttävään oikeaan tuotteeseen.

Viime vuonna puhuttiin luomubroilerin tulemisesta. Tänä vuonna ajattelin kiinnittää omassa taloudessamme enemmänkin huomiota ruoan alkuperään ja siihen liittyvien luokitusten ja ohjeistusten ymmärrykseen. Tervetuloa mukaan ihmettelemään. Aloitetaan possusta.


Mitä siis haluan  ? 

Ruokakaupassa meidän perheessämme (koitetaan) seurata suurin piirtein seuraavia sääntöjä :

1. Mahdollisimman vähän torjunta-aineita, hormoneja ja keinotekoisia lannoitteita = luomua, kun mahdollista ja kukkaro kestää 
2. Mahdollisimman lähellä tuotettua. Ostamme toki ulkomaisiakin kasviksia ja myös lihaa, Suomessa kun ei ihan kaikkea edes voi tuottaa. Eikä suomalaisuus itsessään ole välttämättä tae laadusta. Tehotuotettua bulkkitavaraa löytyy täältäkin.
3. Mahdollisimman tuoreen ja herkullisen näköistä / makuista. Välillä menee pieleen, mutta kyllä sitä pääsääntöisesti oppii valitsemaan niitä parhaita, kun jonkin aikaa testailee. Niin, ja muistaa, että se ulkonäöllisesti paras ei välttämättä maistu herkullisimmalta.
4. Lihan osalta tärkeä näkökulma on myös tieto eläimen elinajan olosuhteista. Onnellisen eläimen liha maistuu paremmalta ja käsittääkseni se myös sisältää vähemmän ihmiselle haitallisia stressihormoneja.

Aloitetaan tarkastelu siis ajankohtaisesta possusta. Silmiini osui tässä jokin aika sitten ilmoitus sianlihan alkutuotantotapojen luokituksista. Mitähän se oikein tarkoittaa ?


Miten possu luokitellaan ? 

Toukokuusta lähtien kuulemma voimme kaupassa valita possupaistimme halutessamme alkutuotantotavan mukaisesti. "Laatuvastuu" on uusi kansallinen laatujärjestelmä, joka asettaa lisävaatimuksia verrattuna peruslainsäädännön vaatimuksiin. Vaan mitä tämä tarkoittaa käytännössä ?

• Lainsäädäntö asettaa perusvaatimuksiä hormonien käyttökiellon, tuotannon tilavaatimusten, jäljitettävyyden jne. osalta. Vaatimukset vaihtelevat hieman tuontilihan ja kotimaisen lihan kohdalla.
• Perusvaatimusten päälle tulevat sitten vielä luomulainsäädännön lisävaatimukset. 
• "Laatuvastuu" tuo näiden lisäksi vielä lisäkriteereinä tuoteturvallisuuteen (lääkekäytön minimointia, eläintautien ennaltaehkäisyä jne.) sekä eläinten terveyden vaalimiseen liittyvien kontrollitoimenpiteiden osalta. 

Kussakin vaatimusluokassa on laatumerkinnän hankkineita tuotantotiloja. Esim. perusluomutasolla on 3 tilaa ja LaatuvastuuLuomu-tasolla 9 tilaa. 

(Lähde ja lisätietoa : www.lihatiedotus.fi/alkutuotantotavat)


Mitä tämä tarkoittaa käytännössä ? 

Niin, mitä ?

Tarina ei vielä kerro, miten käytännössä kuluttaja tunnistaa laatuluokituksen tuotteesta. Oletan, että se tulee näkymään pakkausmerkinnöissä luokituksen saaneiden tilojen lihojen myyntipaketeissa. Mitä tapahtuu, jos ostaa lihansa tiskiltä paloina ? Onko lihatiskeillä velvollisuus laittaa tieto näkyviin ?

Mitä jos haluan ostaa lihani suoraan tuottajalta ? Mistä saan tietooni kyseisen tuottajan laatuluokituksen ?

Mitä Laatuvastuu tarkoittaa lihan kuluttajahinnassa ? Paljonko se nousee vai nouseeko ? Noin äkkiseltään sitä voisi kuvitella, että kaikki lisätoimenpiteet kasvattavat myös kustannuksia, mutta onko tässä kyse uusista toimenpiteistä vai jo olemassaolevien käytäntöjen todentamisesta ? 

Makuun luokitus ei näyttäisi noin suoranaisesti vaikuttavan, enemmän on kyse ruoan turvallisuuden lisäämisestä (ja ehkä eläinten hyvinvoinnin lisäämisestä terveyttä valvottaessa). Herää kysymys, paljonko kuluttajat ovat valmiita maksamaan lisää jo aiemminkin turvalliseksi koetun tuotteet lisäsertifioinnista.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää ja tutkailen asiaa lisää sitten toukokuussa.

Kysellen

En olekaan pitkään aikaan pistänyt teille mitään kyselyä. Tässä tällainen tällä kertaa. Vastaattehan kahteen kysymykseen joko alla tai sivupalkissa.

Create your free online surveys with SurveyMonkey , the world's leading questionnaire tool.

Chimamanda Adichie : Kotiinpalaajat

Chimamanda Adichie : Kotiinpalaajat (suom.
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

No niin, nyt tästä pitäisi kirjoittaa vielä yksi blogikirjoitus kaikkien aikaisempien lisäksi. Chimamanda Adichien Kotiinpalaajat on herättänyt huomiota bloggaajien keskuudessa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kirjasta on löytynyt virheitä bloggausterminologian osalta. Hoidetaan tämä kohta nyt heti alta pois. Kyllä, minäkin bongasin yhden - ihan yrittämättä. Lukijoiden kommentit oli muuttunut yhdessä kohtaa lukijoiden postauksiksi. Oikeastihan postaukset ovat näitä bloggaajien kirjoituksia, joita te lukijat sitten kommentoitte.

Kun tuosta nyt on päästy niin voidaan todeta se toinen syy blogisavuihin. Kirja on hyvä. Siis se on ihan oikeasti hyvä. Adichie kertoo vähän samoista teemoista kuin Marie Ndiaye (Kolme vahvaa naista) eli siirtolaisuuden syistä ja ongelmista, mutta kuitenkin eri sävyillä ja tunnelmilla. Ndiayen kurjuus ja jonkinlainen pateettinen passiivisuus ja kohtalonusko sai minut vähän vieraantumaan. Hänen kirjassaan vahvuus on kykyä sulkeutua itseensä ja jättää maailma pyörimään ulkopuolelle. Adichie taas kirjoittaa vaikeista asioista jotenkin helposti ja keveästi. Hänen päähenkilönsä toimivat ja tekevät päätöksiä. Lisäksi he osaavat nauraa, myös itselleen.

Toki myönnän, että Adichien siirtolaisten lähtökohdat ovat erilaiset kuin Ndiayen, heillä ei työntävänä tekijänä ole välttämättä elämän mahdottomuus, vaan enemmänkin halu parempaan. Myös lukija pääsee helpommalla - päähenkilöillä kun on elämässään vaihtoehtoja, joista yhtenä paluu kotiin, ja kotiinpaluustahan kirja kertookin.

Ennen kaikkea muuta kirja on kuitenkin tarina rakkaudesta. Ifemelu ja Obinze tapaavat teini-ikäisinä ja heistä tulee nopeasti erottamattomat. Nigeriassa ei kuitenkaan tunnu olevan nuorille tarjolla mitään. Kaikki unelmoivat lähtemisestä, viisumin saamisesta johonkin länsimaahan. Ifemeluakin onnistaa ja hän lähtee stipendin avulla opiskelemaan Amerikkaan. Obinzekin päätyy Isoon Britanniaan, tosin vähän toisenlaisin perustein.

Kotiinpalaajat kuvaa Ifemelun ja Obinzen selviytymistä poissa kotoa. Heidän tarinansa kertovat vaikeuksista, joita vieraalla maalla elämäänsä rakentava siirtolainen kohtaa. Ennakkoluulot, hyväksikäyttö, taloudelliset haasteeet ja vaatimukset muuttua joksikin muuksi aina riippuen keskustelutoverin näkemyksistä tekevät vaikeaksi tunnistaa oma itsensä. Ifemelu ja Obinze joutuvat kumpikin tahollaan miettimään, keitä oikein ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään uuden elämän edestä. Adichie kirjoittaa ehkä tyyliltään kepeästi, mutta kirjan aiheet ovat kipeitä ja pistävät lukijan miettimään.

Ifemelu ja Obinze kohtaavat lopulta uudestaan Nigeriassa, jonne kumpikin on omista syistään palannut. Maa on kuitenkin muuttunut, ystävät tulleet erilaisiksi ja kotiinpalaajat kantavat mukanaan noita kaikkia vuosia muilla mailla. Ifemelu ja Obinze joutuvat pohtimaan löytyykö tulevaisuus kuitenkaan menneisyydestä.

Minä pidin kirjasta, jos ei vielä tullut selkeästi sanottua. Pidin tarinasta. Pidin se tavasta osoittaa epäkohtia ja kertoa kipeistäkin kokemuksista menettämätä rahtuakaan keveydestä ja uskosta tulevaisuuteen.  Surkeudessa ei tarvitse rypeä, vaikka haluaakin työntää muutosta eteenpäin ja paljon on Adichien maailmassa vielä parannettavaa. Pidin myös Ifemelun blogikirjoitusten pätkistä lukujen lopuissa - ne toivat hyvin hänen näkökulmaansa esille ja täydensivät tarinaa. Tosin blogin nopea suosio sai bloggaajan vähän hymähtelemään. Ei se nyt kai ihan noin helposti tapahdu.

Runebergin kirjaimelliset "kuppi"tortut tai jotain sinnepäin

Viime vuonna ei mennyt ihan putkeen, mutta onneksi  näitä voi tehdä joka vuosi uudestaan. Kaivoin taas kerran vanhan reseptin esille. Nämä ovat "kuppitorttuja" ihan kirjaimellisesti, sillä alkuperäisen ohjeen mukaan tortut pitäisi kypsentää kahvikupeissa. Onnistuu hyvin ainakin Arabian uunikestävissä Arctica-kupeissa, joissa nämä olen tehnyt useampana vuotena. Sen verran fuskasin tällä kertaa, että kypsensin tortut silikonisissa muffinssivuuissa. Syynä tietysti tiskin minimoiminen... sanoi tiskikone nimittäin tuossa sopimuksensa irti eikä kukaan taida tässä härdellissä ihan pian ehtiä meille hankkimaan uutta...


Runebergin kuppitortut

150g pehmeää voita
1 dl sokeria
1 dl fariinisokeria
2 munaa
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1dl mantelijauhetta1,5 dl piparkakkumuruja tai korppujauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1dl kevytkermaa tai maitoa

kostutusliemi
1/2dl rommia tai punssia (tai Marsalaa)
1/2dl vettä
2 rkl fariinisokeria

koristeeksi vadelmamarmeladia ja sokerikuorrutetta

Voitele ja korppujauhota 6 (määrä riippuu tietysti kuppien koosta - tämä määrä, kun tilavuus 1,5dl) uuninkestävää kahvikuppia.

Sekoita kuivat aineet keskenään. Vaahdota pehmeä voi, sokeri ja fariinisokeri. Lisää huoneenlämpöiset munat yksitellen hyvin sekoittaen. Lisää kuivat aineet ja lopuksi kerma nopeasti sekoittaen.

Nostele torttutaikina kuppeihin. Aseta kupit uunipellille ja kypsennä 200 asteessa 20-25 minuuttia uunin keskitasolla.

Mittaa kostutusliemiaineet kattilaan ja kiehauta (jos haluat alkoholin pois - kuumenna varovasti,jos haluat säilyttää sen). Lusikoi hieman jäähtyneiden torttujen pinnalle lientä. Anna torttujen mehevöityä kupissa mielellään seuraavaan päivään. (Tämä tosin ei ole meillä tainnut onnistua vielä koskaan).

Kumoa torttukupit tarjolle. Koristele vadelmamarmeladinokareella ja pursota sokerikuorrutetta ympärille.

Arkiruokaa - Chilitonnikalapannari

Tulinpa tässä jumpasta kotiin ja kurkistin jääkaappiin. Sieltä löytyi vähän loppuja sitä sun tätä. Ensin en meinannut niistä ateriaa saada aikaiseksi, mutta sitten muistelin jostain läpyskästä bongaamaani tonnikalapannarin ohjetta. Kaappien antimiin soveltamalla meidänkin porukka sai ihan kelpo aterian...

Kuten huomaatte, salaattien osalta olen edelleen omena-avokadokoukussa ja piment d'Espelette-koukussa. Tämä ei myöskään ole kai varsinaisesti leipomus, mutta Myllärin Luomun jauhopussien ja hiutalepakettien loppuja tuli tyhjennettyjä - siksi tuo sponssipallura.


Chili-tonnikalapannari 

4 kananmunaa
8dl maitoa
1dl raejuustoa
3dl vehnäjauhoja
1dl täysjyväjauhoja
1dl 7 viljan hiutaleita
1tl leivinjauhetta
ripaus suolaa ja pippuria
1/2 chili silputtuna
1 prk tonnikalapaloja
yrttejä (tällä kertaa kaapista löytyi kuivattuja Provencen yrttejä, tuoreet tietysti olisivat parempia)
2dl juustoraastetta 
sitruunankuorta (sen verran kuin oli eilisen kokkaamisen jäljiltä sitruunassa vielä jäljellä - mehu toimi salaatinkastikkeena)

Haluamaasi salaattia seuraksi.

Sekoita muut ainekset kuin tonnikala ja juustoraaste. Kaada leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan. Jos haluat ohuemman, niin laita syvälle pellille. Ripottele päälle tonnikala ja juustoraaste.

Kypsennä 225 asteisessa uunissa vajaat 30min.

Anna hetken levähtää ja tarjoile salaatin kera. Päälle voi halutessaan laittaa chilikastiketta. Tämä on nimittäin lapsille sopivan mietoa...

Nälkä lähtee tällä lounaalla pitkäksi aikaa.

Jauhot ja hiutaleet tarjosi Myllärin Luomu

Laatudekkari - Marko Kilpi : Kuolematon

Marko Kilpi : Kuolematon
Luettavaksi ja blogattavaksi Gummerukselta 

Minä lykkäsin tämän kirjan lukemista. Siinä tehdään lapsille pahaa ja minä välttelen sellaisia kirjoja. Olen vältellyt siitä saakka, kun nuorimmainen syntyi. Hyvä kuitenkin, että kirja tuli luettua. Joko herkkyyteni on pojan kasvaessa pienenemässä tai sitten Kilpi osaa kirjoittaa vaikeista asioista tavalla, joka ei ahdista. Veikkaan vähän molempia.

Kuolematon on ensimmäinen lukemani Kilven kirja, mutta ei varmastikaan viimeinen. Tarina on eheä kokonaisuus, jossa viimeisetkin langanpätkät solmitaan siististi yhteen. Perinteiseen dekkaritapaan myös erilliset tarinat liittyvät yllättävällä tavalla toisiinsa, mutta tässä kirjassa ei uskottavuus kärsi siitä piirun vertaa. Lukija nielee kaikki koukut tyytyväisenä.

Pidin myös kirjan sankareista, jotka ovat aika kaukana kiiltävähaarniskaisista ritareista. Silti heistä huokuu vastuuntuntoisuus ja halu tehdä hyvää. Välillä vain pienen ihmisen voimat eivät riitäkään maailman suurta pahaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo taistelee omien demoniensa ja yksityiselämänsä ongelmien kanssa ja hänen työparinsa Elias Kaski taas koittaa saada edellisen työalansa painajaismaisia tilanteita pois mielestään. Molemmat tekevät parhaansa.

Olen lukenut muidenkin pitävän Kilven realistisesta otteesta dekkarikirjoituksessa. Hän ei mässäile väkivallalla. Vaikka pahaa tapahtuu, kirjassa nousevat tärkeämmäksi ihmisten väliset suhteet, syyt tapahtumille, ja myöskin poliisien jaksaminen. Kun viettää päivänsä pelkästään kauheiden tilanteiden ja väkivaltaisten tapahtumien parissa, jossain kohtaa se alkaa syödä miestä. Kilpi selvästi tietää, mistä puhuu kuvatessaan poliisien arkea. Ei hän turhaan ole itsekin vanhempi konstaapeli.

Kuolematon käsittelee vaikeita teemoja lapsuuden traumojen vaikutuksesta aikuiselämään sekä lasten pahoinpitelystä. Kirja ei kuitenkaan ole vaikea luettava ja viimeinen sivu tulee vastaan yllättävän nopeasti. Ajatuksia se silti herättää, eikä vähiten kunnioitusta poliisien vaikeasta työstä selviytymistä kohtaa.

Luettavaksi ja blogattavaksi Gummerukselta

Aikamoinen aikamatka - Tammikuun luetut ja kokatut

Luettuja 

Vuoden ensimmäinen kuukausi vilahti taas ohi niin, että sitä tuskin huomasi. Tekeekin hyvää vähän vilkaista taaksepäin, että mitä sitä oikein tulikaan tehtyä. Aktiivinen kuukausi on kyseessä.

Ensinnäkin, minun piti hidastaa tahtia kirjojen kanssa, kun kerran on niin paljon kaikkea muuta aktiviteettia (lue töitä). Jossain välissä olen kuitenkin ehtinyt lukemaankin, sillä kuukauden listalle on päätynyt peräti yksitoista kirjaa ja lisäksi olen päässyt julmetun pitkässä äänikirjassa (Stieg Larssonin "Miehet,jotka vihaavat naisia" eli 19h) jo reippaasti yli puolenvälin.

Luettujen listalta siis löytyvät heti vuoden alussa :

1. Glen Duncan : The Last Werewolf
2. Marie Ndiaye : Kolme vahvaa naista
3. Susan Sellers : Vanessa & Virginie
4. Marko Kilpi : Kuolematon (bloggaus vielä tulossa) 
5. Jyrki Pitkä : Punavuoren susimiehet (äänikirja tämäkin) 
6. Asko Sahlberg : Herodes 
7. Milja Kaunisto : Kalmantanssi (joka teemallisesti linkittyi jännällä tavalla vähän aikaa sitten lukemaani Neil Gaimanin : The Graveyard Story-romaaniin.)
8. Jyrki Heino : Kellari 
9. Alice Munro : Kallis elämä
10. Helen Simonson : Major Pettigrew's Last Stand

Näiden lisäksi luin joulunajan Harlekiini-hankinnan ( Carol Marinelli, Liian tuttu potilas). Tuli taas todettua, että nuo harlekiinit ovat kyllä ihan oma lajinsa. Taidan pärjätä ilman niitä taas muutaman vuoden.

On hauska näin jälkikäteen huomata, millaisen historiakaaren oikein tulinkaan tehneeksi - peräti neljä lukemistani kirjoista on jollain tavalla historiallisia romaaneja. Alkuun lähdin ajanlaskumme alusta Herodeksen seurassa, sitten seikkailtiin keskiajalla Olavi Maununpojan kanssa, ratkottiin murhaa 1700-luvun lopun Turussa ja lopuksi päädyttiin 1900-luvun alkupuolen taiteilijapiireihin. Aikamoinen aikamatka.


Kirjaisia tapahtumia 

Tammikuuhun mahtui myös parikin kivaa kirjoihin liittyvää tapahtumaa. Ensin olin kuuntelemassa Uusien kirjojen aamussa ja viimeiseksi vielä viettämässä iltahetkeä Gummeruksen Milja Kauniston kanssa. Molemmat tilaisuudet olivat mielenkiintoisia, vaikkakin eri tavalla. Uusien kirjojen aamusta löytyi uusia kiinnostavia kirjailijoita luettavaksi ja Gummeruksen kirjailijaillassa sai syvennettyä ajatuksiaan jo luetusta.


Eroon kokkausjumista

Myös kokkauksen osalta vuosi alkoi pirteästi. Viime vuoden lopulla kärsin useamman kuukauden lievästi sanottuna innottomasta keittiöasenteesta. Ei kertakaikkiaan vaan huvittanut. No, nyt taas huvittaa :-)
Oli uudenvuoden alkuruokakokeilua ja riisi-tonnikalapalleroita. Leipää leivottiin pariinkin otteeseen eli lempileipälista kasvoi. Possua ja kanaa näyttää pöydässä riittäneen. Olutpossu olikin kiva uusi tuttavuus. Söimme myös syksyn jäljiltä viimeisen kurpitsan ja siitä riittikin useampaan ateriaan.

Makeista blogiin asti kirjautuivat klementiinikakku (tästä tuli yksi meidän perheen uusista suosikeista) ja myslimuffinssit. Molemmat ovat talteenotettavia reseptejä.

Helmikuussakin on taas kivoja juttuja tiedossa niin kirja- kuin ruokapuolellakin. Pysykää linjoilla!

Terveisiä luostarikoulusta - muffinssiherkuttelua Milja Kauniston seurassa

 

Ihan väkisin jäi mieleen soimaan se vanha lastenlaulu : "Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...". Meillä nimittäin oikeasti oli tosi mukavaa. Gummerus järjesti kirjabloggaajille mahdollisuuden viettää iltahetki Milja Kauniston kanssa yhdessä herkutellen ja Miljan kirjoista (Synnintekijä, Kalmantanssi) keskustellen.

Keskustelu velloi illan aikana vanhaleneista (pitkät kalsarit muusikkopiireissä - opin senkin) keskiaikaisen naiskäsityksen ja kirppujen kautta haasteisiin ranskalaiseen pikkukylään sopeutumisessa. Milja on sympaattinen tarinaniskijä, jolta eivät jutut lopu kesken.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten kirjailijan  nykyinen asuinpaikka Villecomtalin kylässä vaikuttaa kirjailijan tuotoksiin. Entinen noviisien asuinpaikka, luostarikoulu, ei ehkä ole nykyaikaisilta mukavuuksiltaan kaikken modernein, mutta mitä siitä, kun kellarista alkaa salakäytävä linnaan ja seinästä löytyy mielikuvitusta kutkuttavia aukkoja. Olisikohan seinään juuri siihen kohtaa joskus muurattu joku uskoton naisihminen ? Kylää ympäröivät mahtavat vuoristomaisemat taas toistuvat yhtä mahtavina Synnintekijässä ja vilahtavat myös Kalmantanssin miljöövalikoimassa.


Myös sattumalta kohdatuilla ihmisillä on ollut vaikutusta tarinan syntyyn. Olavi Maununpoika ilmaantui Miljan ajatuksiin kysyttäessä tiesikö hän Sorbonnessa olleen keskiaikaikana Suomalainen rehtori. No ei tiennyt (en minäkään) vaan ryhtyi sitten ottamaan miehestä selvää. Tarinan aiheita voi löytyä niinkin proosallisessa paikassa kuin hammaslääkärin tuolissa - varsinkin, jos hammaslääkäri sattuu olemaan naimissa historioitsijan kanssa ja kertoo siinä purukalustoa viilatessaan mielenkiintoisista teorioista. Niin kuin nyt vaikka historiantutkimusen esittämistä eri olettamuksista liittyen Jeanne D'Arcin sukupuoleen.

Ihan pelkkien satunnaisten kohtaamisten varaan ei sentään historiallisia romaaneja kirjoiteta. Milja on käynyt läpi hurjat määrät vanhaa dokumentaatiota kirkkohistoriasta, teologisista teorioista ja kaikesta mahdollisesta keskiaikaan liittyvästä. Hattua täytyy nostaa varsinkin latinan- tai vanhojen ranskankielisten tekstien läpi kahlaamiselle. Kaikkea ei tietenkään kirjoituksista edes löydy tai sitten löytyy samasta jutusta montakin versiota, mutta siitähän se kirjailijan työ sitten varsinaisesti vasta alkaakin. Aukot voi täyttää oman mielikuvituksen tuottamilla fiktiivisillä tapahtumilla ja Synnintekijässä ja Kalmantanssissa kirjailija on onnistunut "historianluonnissaan" hyvin uskottavasti.

Bloggaajat kysyivät myös Olavi Maununpojan kehityskaaresta. Naiivi ja levoton nuorukainen kun on Kalmantansissa jo pikkuisen järkiintynyt ja seestymään päin. Kovin vanhaksi hän ei kuulemma kuitenkaan kolmannessakaan osassa vielä ehdi. Juonessa taitaa olla luvassa myös jänniä tapahtumia aikaisempien osien tapaan. Milja sanoi jättäneensä Suomeen lähtiessään miehen hyvinkin kiperään paikkaan. Jäämme odottamaan tietoa siitä, miten kirjailija sankarinsa pelastaa. Toivottavasti kirjoittaminen etenee vauhdilla ja saamme Olavi Maununpojan tarinan jatkoa pian luettavaksemme.

Vilkkaan keskustelun lomassa ehdimme tietysti maistelemaan myös pöydältä löytyviä herkkuja. Mitä ilmeisemmin Kalevankadulta löytyy vierailun arvoinen kahvila. Kuppi&Muffinin täytetyt leivät olivat nimittäin herkullisia ja muffinssit veivät kielen mennessään.

Kiitokset Gummerukselle mukavan illan järjestämisestä!