(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

Frau

Tämän kirjan luin jo kesällä, mutta jotenkin siitä kirjoittaminen on tuntunut erityisen vaikealta. En tiedä, miksi. Kyseessä on hyvin kirjoitettu teos. Ehkä sen sisältämä ajatus pahasta ja sen piiloutumisesta perheenäidin sisälle, ajatuksiin ja tekoihin vuosiksi ja vuosikymmeniksi tuntuu jotenkin liian karmealta. Voiko lapsiaan rakastava äiti toisaalta haluta valtaa toisen yli tappamiseen saakka ? Ilmeisesti voi.

Terhi Rannela: Frau 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kirjassa natsipäällikkö Richard Heydrichin vaimo on jo vanha nainen. Hän selvisi sodasta ja se jälkeisistä oikeudenkäynneistä, jatkoi elämäänsä kuin ei mitään olisi ollut, meni jopa uusiin naimisiin - suomalaisesti kiinnostavasti aikansa teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa. Kuitenkin kyseessä oli natsi-ideologian täysin sisäistäneestä naisesta, joka mieheensä kohdistuneen attentaatin jälkeen päästi valloilleen kaiken julmuutensa ja tuhoamishalunsa koston tavoitteluun - vain koska voi.

Samalla hän oli lapsiaan rakastava äiti, jossa pojan kuolema särki jotain peruuttamattomasti. Miestään hän jumaloi niin, että näki tästä unia ja näkyjä vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Eikä tämä kuitenkaan ollut täydellinen, eikä natsismissa naisen roolikaan ollut hääppöinen. Kostokäskytkin piti saada kierrätettyä Hitlerin kautta sillä naisen sana ei käskijänä painanut.

Nykyajan naista ja varsinkin sellaista, joka saa kaikista -ismeistä ja ehdottomista ideologioista kirkkaanpunaisia näppylöitä keskelle otsaansa, tämä kaikki tuntuu täysin käsittämättömältä. Miten ihmeessä äiti ei voi nähdä muita ihmisiä toisten äitien lapsina? Toki kyseessä fiktio, mutta todellisuuteen perustuva. Eihän kirjailija ole voinut tietää, mitä toisen päässä on aikoinaan liikkunut, mutta pelottavalta tuntuu ainakin tämän kirjan tulkinta.

Tarinan tietysti tekevät vaikuttavammiksi myös Fraun itsensä rinnalla kulkevat kertomukset ihmisistä, joita hänen tekonsa tavalla tai toisella koskettavat. Päähenkilön kylmä suhtautuminen ihmisiin ja ihmisyyteen nousaa erityisen karmivana esiin, kun rinnalla seurataan lasten kasvua tai perheiden tuhoutumista.

Rannela on onnistunut teoksessaan, sillä sen jälkeen jää lievästi pahoinvoiva olo. Samalla joutuu miettimään, voiko huonosti ajatellessaan uhrien kohtaloa, miettiessään pahuuden piiloutumista vai siksi, että löytää itsestään verenhimoisen pyövelin, joka ei olisi suonut Fraulle pitkää ikää ja rauhallista vanhuutta.