Taustapeili 2021

Taas on aika katsoa taaksepäin. 

Minulle tämä ei ole luontaista, sillä yleensä viiletän vauhdilla kohti tulevaa, mutta kerran vuodessa pysähdyn mielenkiinnolla. Todennäköisesti syynä ovat kaikenlaiset graafit, joita tosin on luvassa vasta sitten seuraavaan postaukseen. Nyt vähän pohdintaa. 

Vuosi 2021 on ollut sanalla sanottuna omituinen. Jos olisin tosissani suunnitellut jotain, voisin sanoa, ettei mikään mennyt suunnitelmieni mukaan. Kun en suunnitellut, sanon vain, etten minä ihan tällaista odottanut. Koko vuosi kului jonkinlaisessa välitilassa. Niin kuin kai koko maailmalla.

Iso K on tietysti ollut kaikkialla ja luonut taustan, mutta en oikein voin syyttää pelkästään sitä vuoden omituisuudesta. Tämä oli myös ensimmäinen kokonainen vuosi "kahden maan perheenä". Kaikkiaan selvisimme poikien kanssa vallan mainiosti. Rutiinit toimivat ja aika kului, mutta ikävä oli tietysti koko ajan - paitsi silloin, kun oltiin yhdessä. 

Vuoteen mahtui siis huikeita kohokohtia. 

Alkuvuosi on jonkinlaisen sumun peitossa, mutta kesäkuu Biarritzissa Toton ja isännän kanssa oli ihana. Töitä toki tehtiin, mutta maisemanvaihdos teki hyvää, eikä Baskimaassa ole vierailupaikkana muuta vikaa kuin sadepitoinen Atlantin sää. 

Heinäkuu lomailtiin helteisessä Suomessa koko perhe yhdessä ja vähän myös äiti omillaan. Ihanaa! 

Isommat pojat viettivät syyslomansa Biarritzissa ja minä elin tietysti hengessä mukana. Marraskuussa saimme viettää kokonaisen pitkän viikonlopun ihan kaksistaan. Oltiin kuin opiskeluaikoina. 

Ja nyt saimme isännän kotiin peräti kuukaudeksi - ensin hän käväisi esikoisensa ylioppilasjuhlissa ja nyt sitten viettää joulua ja uutta vuotta meidän kanssamme.

Kohokohdat vuodessa liittyvät siis selvästi perheeseen ja yhdessä oloon. Sattuneesta syystä olemmekin poikien kanssa viettäneet enemmän aikaa kotosalla kuin varmaan koskaan. Yhdessäolo on ennemminkin lähentänyt kuin erottanut, eli jotain positiivista erityisvuodessakin.  

Kun sitten katselen niitä vähän ikävämpiä asioita, ne valitettavasti näyttävät liittyvän töihin, stressiin ja väsymykseen. Toki erikoistilanne vaikuttaa taustalla, eikä ollut isäntäkään kotona pakottamassa hidastamaan tahtia, mutta kahden viikon pakkotauko lokakuussa kertoi jo pidemmän aikaa tuloillaan olleesta... niin mistä? En romahtanut, selkäranka ei katkennut, mutta kahden viikon tauolla katosi rinnasta paino, henki alkoi kulkemaan uudelleen, perspektiivi laajeni. Pikästä aikaa tunsin eläväni, enkä vain tekeväni töitä. Tauko siis lasketaan positiivisiin, sen tarve negatiivisiin. 

En ole kuivilla vieläkään. Pitää vahtia omaa vauhtiaan, pitää puolustaa rajojaan - ensi vuosi näyttänee, miten käy. 

Harmillisesti näyttää vuosi myös päättyvän terveysharmien kera. Näin viimeisellä viikolla on suunta taas lääkäriin. Todennäköisesti ei mitään vakavaa, mutta tarkistettavaa kuitenkin. Kävi tuossa mielessä sekin, josko kroppa yrittää viestiä muutoksen tarpeesta...  

Mitä sitten oikein olen arkena puuhannut vuoden aikana? 

Töitä. Lukenut jotain (graafit seuraavat). Töitä. Neuloosi jatkui, mutta lieveni vähän. Kokkausjumi ei helpottanut yhtään, mutta loppuvuodesta pistin Ruokaboksin tilaukseen. Taivaallista. Ei enää hätää illan ruoasta, kun reseptit ja ainekset ovat valmiina. Ihan parasta on lykätä reseptivihko pojalle käteen ja istua sitten valmiiseen ruokapöytään suoraan palaverin päätyttyä. Luksusta suorastaan. 

Helppouden lisäksi minusta tuntuu, että Ruokaboksi on vähentänyt ruokamenojamme. Tämä pitänee todentaa alkuvuodesta seurannalla. Syksyllä seurasin ruokamenoja pari viikkoa. Nyt tehdään sama, mutta Ruokaboksilla. Katsotaan, miten käy. 

(Luku)päiväkirja: Joulu meni jo

 

Hurjaa, miten aika kuluu. Se vain katoaa jonnekin. Piti joulukuussa kirjoittaa joulukalenterikirjoista, ruokakirjoista ja muuten vaan kirjoista. Sitten en oikein edes lukenut - tai no jotain sentään, mutta kaukana suunnitellusta. 

Se tarkoittaa myös Goodreads lukuhaasteen melkein surkeaa tilaa. Haastessa minun piti lukea vuoden aikana 100 kirjaa. Sen ei pitänyt olla kummoinenkaan ongelma. Itse asiassa sen piti olla ihan läpihuutojuttu. Tänä vuonna mikään asia ei ole ollut läpihuutojuttu. Luettuja kirjoja on tällä hetkellä 91. Vuotta on jäljellä 5 päivää. 

Eihän tuokaan ole ollenkaan huono määrä, mutta minulle vähän alakanttiin. Sellainen vuosi. 

Palataan kuitenkin joulukuuhun. Ihan vielä ei ole "Taustapeilin" aika. 

Olemme Toton kanssa nyt pari kertaa lukeneet "joulukalenteri"-kirjoja. Viime vuonna tykkäsimme kovasti Yöjunan tarinasta. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Ruukin salaisuus. Kummassakin seikkailee nuori tyttö unenomaisissa ja vähän pelottavissakin ympäristöissä. 

Flora on saapunut äitinsä kanssa jouluksi Helmerinkylään vanhan kartanon portinvartijan tupaan. Kartanon puutarha vetää Floraa puoleensa ja hän löytää sieltä niin erikoisen ystävän kuin seimen palasia. Vähitellen kartanon tarina alkaa selviämään ja Flora sukeltaa yhä syvemmälle menneisyyden tragediaan. 

Tunnelma ja yliluonnollinen vire tarinoissa kummituksineen ja kirouksineen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin en kuitenkaan nyt hirmuisesti pitänyt kirjasta. Vanhemmalle lukijalle loppuratkaisu ja sitä edeltävät tapahtumat ovat vähän ennalta-arvattavia. Henkilöhahmot jäivät jotenkin keskeneräisiksi, ehkä heitä oli tällaiseen tarinaan vähän turhankin paljon. Lisäksi minua jäi ihmetyttämään, miksi joulunodotukseen tarkoitetut kirjat kertovat kadonneista ihmisistä, kuolemasta, kummituksista ja onnettomista kohtaloista? Ruukin salaisuus oli jotenkin Yöjunaakin paljon surumielisempi. Ensi vuonna haluaisin lukea jotain iloisempaa. 

Muuten joulukuussa tulin lukeneeksi vain yhden kirjan loppuun. Kuuntelin nimittäin äänikirjana The Murderous Affair of Stone Manor. Siinä oli joulun hömpäksi sopiva tarina. Nuori nainen perii vanhan rakennuksen Skotlannista ja lähtee tutkimaan perintöään. Mukaan änkeää uraansa pelastava näyttelijä tekemään dokumenttia. Joukkoon heitetään komea yleismies ja kirottu aarre ja hauskasti kirjoitettu tarina. Nauratti, vaikka oli tarinassa tietysti myös murha. 

Noin muuten on menty ja mennään vähän asialinjalla. Olen kummasti tykästynyt kuuntelemaan äänikirjana Kaari Utrion elämäkertaa Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä. Olen tietysti lukenut jo nuorena hänen kirjojaan ja lehdistä vaiheistaan, mutta on mielenkiintoista saada tällainen kokonaisnäkemys. 

Lisäksi sain joululahjaksi toivomani opuksen Suomen ruokahistoria - suolalihasta sushiin. Se on parin ensimmäisen luvun perusteella mukaansatempaava ja täynnä asiaa. 

Käsissä on siis niin pitkä tietokirja kuin pitkä elämäkertakin. Lukumääräisesti ei siis kirjoja taida enää tälle vuodelle kertyä montaa, varsinkin kun välipäivät menevät tänä vuonna töiden parissa. Yhtään en kuitenkaan valita. Mielenkiitnoista luettavaa riittää. 

(Ruoka)päiväkirja - Ylioppilasjuhlat!

 

Meillä oli juhlat. Hitsit, että tuntuu oudolta sanoa näin, mutta tosi se on. 

Esikoisen ylioppilasjuhlat pidettiin - kutistettuina ja porrastettuina, mutta kuitenkin. Oli kivaa. Ainakin meillä ja näyttivät vieraatkin viihtyvän. 

Äiti tietysti ylpeänä ja vähän itku kurkussa - miten äidin pieni voi olla jo noin iso? 

Kahdet rippijuhlat se otti, mutta opin sentään. Essu valokuvassa on harhaanjohtava, sillä näihin juhliin en tehnyt muuta kuin mietin, mitä halutaan ja purin pakkauksista. Oli se helpottavaa, kun suurin piirtein kaikki tuli valmiina kotiovelle. Vain juustot ja vähän lohta kävin ostamassa itse. Loput tilattiin Patisserie Teemu Auran valikoimista. Palvelu pelasi ja tuotteet olivat herkullisen lisäksi myös hyvän kokoisia. Tilataan toistekin. 

Hyvää oli. Merellinen voileipäkakku ja kasvisversio tekivät kauppansa. Vegaaninen suklaa-kirsikkakakku oli huippuhyvä. Suutuntuma oli jotenkin yllättävän kevyen oloinen, vaikken toki dieettiversioksi tätä silti kuvittele. Kunhan oli sekoitettu jotenkin ihanan pilvimäiseksi. Lisäkoristeeksi nakkasin keskelle tuotelistalta silmiini ihan ensimmäisenä osuneen "valkolakki" macaronin. Eikös sovikin mainiosti ? 

Muutenkin macaronsit olivat herkullisia. Pistaasi, vadelma ja kardemumma-kinuski ylioppilasmacaronsin lakutäytteen kavereina katosivat tarjoiluastiasta nopeasti. 

Menun henkilökohtaisesta tarinaosuudesta vastasi tällä kertaa juustotarjotin, tai oikeastaan sen lisukkeet. 

• Comté on kautta aikojen ollut meidän poikien herkkua ja erityisesti esikoinen tykkää dipata sitä ranskalaiseen kondimenttiin eli vähän sinappimaiseen Savoraan. Sitä siis paloina tarjolla ja dippi vieressä. 
• Hunajaisen vuohenjuuston kaveriksi tarjottiin isännän nykyisen kotipaikan eli Baskimaan alueelta tulevaa chilihyytelöä (piment d'Espelette)
• Roitelet-Brien seurana puolestaan oli minun omaa rommilla ja vaniljalla maustettua uuniomenahilloani. 

Sekoitus kotoista, perinteistä ja linkkiä toiseen kotimaahan. Pojan näköistä. 

Juotavana oli Wolfbergerin Crémant d'Alsace kuohuviiniä ja suomalaista Lehtikuohua. Täytyy sanoa, että nuoret pääsivät vähän yllättämään. Kuohuviiniä oli varattu kaikille 18 täyttäneille alkumaljaksi (ja osalle toiseen lasilliseen), mutta Magnum-pullot jäivätkin suurimmaksi osaksi meille varastoon. Lehtikuohua puolestaan kului pullotolkulla. Selvästi nykynuoret osaavat pitää hauskaa (jatkuvasta puheensorinasta ja naurunpurskahduksista päätellen) Lehtikuohun voimalla. Ihan mahtavaa! 

(Luku)päiväkirja : Black Friday huumaa ja kulutuskritiikkiä...

Mitä olen lukenut viime aikoina ? No , en oikein mitään. Se ei kuitenkaan estänyt minua taas hankkimasta uutta luettavaa. 

Selvisin ilman ostoksia sunnuntaihin saakka - sitten eksyin Elisa Kirjan alekirjojen listalle. 

Olen muuten selvästi alkanut luokitella kirjoja valitsemani lukutavan mukaan.

1. Suurin massa ja varsinkin cozy mystery tai viihdekirjat kuuluvat äänikirjamaailmaan - samoin elämäkerralliset "oppaat". 
2. E-kirjoihin haluan sarjoja, jotka jostain syystä olen aloittanut tässä muodossa, tai sellaisia kirjoja, jotka koen enemmän luettaviksi kuin kuunneltaviksi., tai jotka koen jostain syystä haluavani "säilyttää ulottuvillani". Viimeksi mainittu on sinänsä huvittavaa, koska luen kirjoja uudelleen erittäin harvoin.  
3. Lasten- ja nuortenkirjat Totolle (ja minulle), keittokirjat, kuvia sisältävät tietokirjat jne. puolestaan vetävät puoleensa painetussa muodossa. 

No, Elisa Kirjan ale sai minut nappaamaan luettavaksi kolme kirjaa : 

Haruki Murakamin Vieterilintukronikka kuuluu luokkaan "säilyttää ulottuvillani" - ihan vain siksi, että Murakami. 1Q84 kuuluu edelleen kolmeen parhaimpaan ikinä lukemaani kirjaan ja vaikka muutamasta muusta en niin ole innostunutkaan, on Murakamin nimessä edelleen taikaa. 

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti puolestaan on kirja, jota on kehuttu niin paljon, että haluan lukea sen keskittyneesti. Kuunnellessa teksti menee joskus liian nopeasti - luulen, että tätä haluan makustella. 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja - tämä ehkä menisi tavallaan tuohon äänikirjojen viihdekirjakategoriaan, mutta toisinaan on kiva ihan vain lukea. Itse asiassa olen näköjään äänikirjoissa jumiutunut nyt pääasiassa cozy mysteryyn tai tuohon "omaelämäkerralliset tietokirjat tai elämäntapaoppaat" 

Elisa Kirjan lisäksi nappasin Kobosta (kun piti päivittää) myös jatkoa Deanna Raybournin Veronica Speedwell -sarjaan, niin viihdyttävä kuin se onkin (ja omalla tavallaan cozy mysteryä). 

Hupaisaksi tämän ostospyrähdykseni tekee se, miten juuri olen viime aikoina lukenut Julia Thurénin Tieto-Finlandia ehdokkaan Kaikki kuluttamisesta-Näin aloin käyttää rahojani paremmin, jossa käsitellään kuluttamisen eri muotoja ja miten sitä pitäisi vähentää, puhumattakaan siitä, miksi kulutamme, sekä historiallisista että vähän psykologisistakin syistä. 

Kaikki kuluttamisesta - Näin aloin käyttää rahojani paremmin 

Storytel äänikirja - lukijana Heljä Heikkinen 

En oikeastaan ihmettele kirjan listaamista Tieto-Finlandiaehdokkaaksi. Kaikki kuluttamisesta on kompakti paketti valtavasta määrästä historiallista ja muuta kuluttamiseen liittyvää tietoa, mutta kasattuna helposti sulateltavaan ja omakohtaiseen muotoon. Thurén kertoo esimerkkejä omasta elämästään tai tavastaan ajatella, mutta liittyen laajempaan kuvaan. Lukijan on helppo samaistua ja ymmärtää, vaikkei ihan kaikkia nimiä ja luokituksia muistaisikaan viimeisen sivun jälkeen. 

Kirja sai minutkin pohtimaan omia kulutustottumuksiani. En koe olevani kovin kulutuskeskeinen, paitsi ehkä kirjojen suhteen, tai keittiövälineiden, tai ruoan, tai... ehkä meillä kaikilla on omat "heikot kohtamme". Kuten yllä sanoin, huolimatta lukemastani kirjasta ja päätöksestäni olla ostamatta "turhaa", päädyin kuitenkin Black Friday aleen. Eiväthän kirjat voi olla turhaa ? Sähköinen muoto ei edes kuluta metsiä? (sähköntuotanto ja muu tuotantokoneisto tietysti sivuutetaan...) Perusteluja omille ostoksilleen on yllättävän helppo löytää. 

Toisaalta, juurihan minä perjantaina ostin uuden mekon esikoisen ylioppilasjuhliin (vaikka tiedän mahtuvani koronakiloista huolimatta edelleen ainakin yhteen vanhaan ja isäntäkin ehtii tuomaan sen kotiin Ranskasta, jonne sen viikonloppuna unohdin...) 

No, joka tapauksessa kulutustaan on hyvä tarkkailla ja siksi Thurénin kirja on varsin suositeltavaa luettavaa ihan kaikille, mutta ehkä vielä erityisesti meille keski-ikäisille, joilla ehkä on varaa kuluttaa enemmän kuin aiemmin elämässään ja siksi tarvetta pohtia, mihin rahojaan sitten oikein pistää. 

Tällä hetkellä kuuntelen myös Laura Frimanin kirjaa Tauko. Siinä kirjailija kertoo päätöksestään olla ostamatta yhtään uutta vaatetta vuonna 2020 ja samalla hän pohtii myös omaa tapaansa ostaa vaatteita tai yleensä pukeutua. 

Olen vasta kirjan alussa, mutta jo nyt voin sanoa, että Frimanin kuvaama miltei maaninen tapa ostaa vaatteita tuntuu vieraalta. Pukeutuminen ei ole koskaan ollut minulle se pahin kulutukseen houkutteleva elämänalue, melkein päinvastoin, mikä toki taitaa myös näkyä tyylissänikin. Huolimatta tuosta juuri ostamastani mekosta, olen nauttinut etätoistä ja videopalaverien antamasta mahdollisuudesta päästä kuin koira veräjästä siitä, että pukee ylleen vähän kulahtaneet vaatteet, jotka eivät enää läpäisisi "toimistokriteerejä" - kameran kautta kun eivät pienet kulumat näy, tai ainakin näin olen itselleni uskotellut. 

(Ruoka)päiväkirja: Ruokaboksi ja omenahillokriisi

Varauduin viikonloppureissun jälkeiseen viikkoon aloittamalla Ruokaboksi-tilauksen. Siinähän saa maanantaina kotiin laatikon, josta löytyvät niin reseptit kuin ainekset muutamaan ateriaan. 

Mainoksen uhri - nyt saa uusi tilaaja 10€ alennusta per viikko neljän viikon ajan. 

Olen testannut boksia aiemminkin (2018), mutta silloin haasteena oli ruokakunnan koko. Suurin boksi oli neljälle ja vähän ruokalajista riippuen jäi yksi nälkäiseksi. Toki riippuen nimenomaan ruokalajista, sillä annoskoot ovat kyllä reiluja. Nyt kun isäntä puuttuu ruokakunnasta suurimman osan vuotta, niin ajattelin tämän toimivan paremmin.

Annoskoot tosiaan riittävät ihan hyvin, sillä tällä kertaa olin vahingossa painanut meille pienemmän Ruokaboksin eli sen 2-3 hengen version. Silti neljä söi ihan ok. Pari kertaa tuli kommenttia, että olisi ehkä voinut syödä vähän isomman annoksen, mutta ainakaan ei nyt jäänyt tähteitä. Ensi viikolla otan sen isomman, niin päästään vertaamaan.

Ruokalajit olivat hyvää perusruokaa ja ainekset laadukkaan oloisia. Vain lehtikaali nahistui ennätysajassa ja huomattavasti naapurikaupasta ostettua nopeammin. En tiedä miksi. Siellä ne olivat kasvislaatikossa vierekkäin. Reseptit olivat ihan ok arkireseptejä. Lohicurry ja gremolata-kana upposivat ruokakuntaan, mutta eivät jättäneet sen suurempaa muistijälkeä. Peruna-halloumisalaatti on vielä kokeilematta.

Parasta oli, että saatoin lykätä reseptivihon keskimmäisen kouraan ja ruoka ilmestyi pöytään palaverini päättyessä. Toimii. 

Omenahillokriisi! 

Tänä viikonloppuna aloitimme myös joulutorttukauden. Perinteisesti tehtiin myös pikkusuolaista eli tällä kertaa Yhteishyvä inspiroi kiepsautustikkujen tekoon. 

Valmiit taikinalevyt siis voideltiin kanamunalla ja maustettiin savupaprikalla, emmentaljuustoraasteella ja seesaminsiemenillä ennen kuin ne kierrettiin ruuveiksi. Sitten vielä vähän munaa siveltimellä päälle ja uuniin. Ohjeen mukaan taikina olisi pitänyt laittaa kylmään kymmeneksi minuutiksi ennen kiepsautusta, mutta enhän minä tietenkään kerinnyt... Sitten 225 uuniin 12-15min. Aika määrittyy uunin ja toivotun ruskeusasteen mukaisesti.

Niin, ne joulutortut... Esikoinen kurkisti ensimmäisenä tortun sisään. Otsa rypistyi : "Ai, ei ollutkaan mummin omenahilloa." - Ei ollut ei. Kävin läpi niin jääkaapin kuin pakastimen useampaan kertaan. Viimeksimainitussa pari omenahilloksi luulemaani purkkia sisälsikin marjoja... OMENAHILLOKRIISI! Ensimmäistä kertaa varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen ei meillä olekaan mummin hilloa! Onneksi sisko on näillä näkymin tulossa käymään parin viikon päästä ja voinee tuoda hätäapua ainakin purkillisen... Siihen saakka pitänee vain yrittää pärjätä ja minun kestää jälkikasvun jäätävää paheksuntaa. 

(Matka)päiväkirja eli ihan paras viikonloppu

 

On ollut blogissa hiljaista, hyvässä mielessä tällä kertaa. Vietin juuri pitkän viikonlopun yhdessä isännän kanssa - rakkauslomaa Biarritzissa. 

Tosin kotiinpaluu oli sitten kahdelta maanantaiaamuna ja huomaan, etten oikein enää jaksa. Vasta tänään olen ns. normitilassa työnteossa... Ikä ei tule yksin, tai sitten vaan yksinkertaisesti suoraan töihin paluu heti aamusta ei ehkä ollut paras ideani. 

Mutta siis, Biarritz on edelleen ihana kaupunki.

 Naureskelimme olevamme ihan kuin opiskeluaikoina, silloin joskus ennen lapsia. Pieni kämppä,  kävelyt ja yhdessä kokkailu toivat mieleen muistoja, varsinkin kun nyt oli myös Beaujoulais Nouveau - viikonloppu. 

Muistimme senkin yhden kerran, kun molemmat saivat aivan järisyttävän krapulan puolesta muovimukillisesta kyseistä lientä, tai ehkä tulimme kipeäksi siitä mikrossa kypsennetystä perunasta. Muuta ei opiskelijan jääkaapista sinä iltana löytynyt, eikä uunikaan toiminut... Muistoja, muistoja (niitä ajan kultaamia). 

Emme juoneet Beaujoulais Nouveauta tänäkään vuonna. 

Muuten kyllä söimme kaikenlaisia herkkuja. Heti torstai-aamuna lähetin isännän toimistolle ja lähdin itse haahuilemaan halleille. Olisin voinut ostaa vaikka mitä! 

Minulla oli lupa ottaa mukaan vain  yksi kassi, joten se vähän rajoitti. Ymmärrettävää, sillä illalla menimme ihanaan ravintolaan, jossa en kuvannut mitään vaan keskityin nauttimaan. 

Ruoan lisäksi nautin myös auringosta. Baskimaan sää on epävakainen, mutta tänä syksynä se on suosinut meitä. Isompien poikien syyslomalla paistoi aurinko ja nyt minä sain nauttia annoksesta d-vitamiinia. 

Aurinkoa, kävelyjä, hyvää ruokaa ja vieressä rakas. Mitäpä sitä muuta ? 

No, onhan se kiva nähdä uusiakin paikkoja. Biarritzista ajaa 40 minuutissa Espanjan puolelle San Sebastianiin. Emme ihan uskaltautuneet pieniin pintxo-paikkoihin ryysikseen tiskien vieressä, mutta löysimme ihanan terassin auringosta. Oli  muuten herkkua! 

Vaikea siis sanoa, onko tämä ote matkapäiväkirjasta vai ruokapäiväkirjasta. Ehkä minun matkani liittyvät jotenkin aina ruokaan - onhan ihmisen syötävä, hyvänen aika. 

Toki me haahuilimme turisteina ympäri San Sebastiania. 

Ranta oli kaunis. 

Vanhakaupunki mielenkiintoinen

Kahvi vahvaa ja hyvää 

Mitäpä tässä muuta. Viikonloppu tuntui pitkältä, mutta silti lyhyeltä. Loppuvuonna isäntä tulee kuukaudeksi Suomeen. Ihanaa sekin. Ensi vuoden reissuista ei vielä tiedä, mutta Biarritzin Rocher de la Vierge odottaa paikoillaan. 

p.s. en lukenut muuta kuin yhden cozy mystery äänikirjan eli Posie Parker sarjan Murder in Venice. 

(Luku)päiväkirja: Heräämisen jälkeen eli tähtikauden avaus

Miten menee nyt pari viikkoa sairasloman päättymisen jälkeen ? "Hyvin, kiitos kysymästä", on varovainen vastaus.

Olo on aivan eri, mutta edelleen väsyttää. Jää jalkojen alla ritisee välillä ja katse pitää kiinnittää tiukasti vastarannalle. Olen opetellut uuden sanan: "Ei" - tai oikeastaan olen kaivanut sanan kaapin pohjalta ja kiinnittänyt sen uusiin kehyksiin. 

"Ei" - minun ei tarvitse aina olla parhaimmillanin / tehokkaimmillani - voin myös lusmuta välillä 

"Ei" - minun ei tarvitse osallistua kaikkeen - toisetkin osaavat 

"Ei" - ei saa täyttää päiviä vain työllä tai kodin työlistalla - etsi aika myös levolle, hauskalle ja ennen kaikkea ihmisille 

"Ei" -  muista sana "Ei" 

Tästä lähdetään. Seuraavaksi teen uuden listan. Tällä kertaa en kirjaa asioita, jotka "pitää" tehdä, vaan asioita, joita haluaisin tehdä, joista tulee hyvä mieli. Erityisesti haluan listata tapoja tavata ystäviä. Luulen, että tätä pitää alkuun vähän suorittaa, ennen kuin se tulee uudelleen osaksi olemista.

Työpäivät ovat pysyneet toistaiseksi rajoissaan. Miten onkaan outo tunne, kun voi illallakin istahtaa sohvalle ja ottaa kirjan käteen, tai ehtii käymään kenkäostoksilla kuopuksen kanssa, tai jopa kirjoittaa jotain. Luksusta - vaiko sitä normaalia elämää ? Ainakin haluan tämän vapaudentunteen osaksi omaa uutta normaaliani. 

Myös aika on lähtenyt liikkeelle. Syksy meni keskellä tahmeaa siirappia, tunnit kestivät vuorokauden, työpäivät ikuisuuden. Mikään ei mennyt minnekään. Ihmettelin tunnetta työpsykologille ja hänellä oli vastaus valmiina. Ehkä kyseessä ei ollutkaan mielen luoma harha, ehkä aivot olivat oikeasti hidastuneet ja toimivat vain tahmeasti nykien. Jotain sellaista tiedetään uupuneen päässä välillä tapahtuvan. Pelottavaa, mutta silti vähän lohdullistakin. En vain kuvitellut, olin oikeasti keskellä aikajumia. 

Näyttää siltä, että selvisin tällä kertaa helpolla. En ollut vielä liian pitkällä. Tosin tämä taitaa olla vähän niin kuin alkoholismi. Ei koskaan ohi, mutta valppaus pitää loitolla. 

Onneksi ollaan kuitenkin tässä - tänään sain tähdet ikkunoihin ja leivoin madeleine-leivoksia. Molemmat listalta kivoja juttuja. 

Lisäksi on sopivasti lukemista ja jaksan myös keskittyä kirjoihin. 

Äänikirjana olen kuunnellut Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta - näin aloin käyttämään rahojani paremmin. Kyseessä on tuhti pakkaus erilaista pohdintaa siitä, miksi ihminen kuluttaa sekä tietoa kuluttamisen historiasta. Moni asia resonoi omassakin elämässäni, vaikka Thurén toki lähestyy asiaa myös henkilökohtaisesta näkökannastaan. Pitääpä pohtia - kuluttamisen tavat ja tarpeet liittyvät  tähän hetkeen ja tilanteeseen. Suositeltava kirja luettavaksi / kuunneltavaksi, sillä on hyvä pohtia tarvitsemmeko kaikkea hankkimaamme. Minäkään en ole varsinaisesti muodin suurkuluttaja, mutta entäpä kaikki kirjat ja keittiöhärpäkkeet ? Puhumattakaan taloutemme ylimitoitetusta käyttöelektroniikasta... 

Toto puolestaan alkoi lukemaan Anniina Mikaman Myrrys-romaania, mutta hän on välillä vähän pysähdellyt sen kanssa hieman pelottavilta tai ahdistavilta vaikuttavien kohtien vuoksi. Siispä minäkin aloitin kirjan itse ja olen kohta saanut hänet jo kiinni. Sitten on tarkoituksena jatkaa yhdessä. Orvon Niilo-pojan tarina ei olekaan ihan helpoimmasta päästä ja siihen mahtuu paljon ikäviäkin asioita. Olen kuitenkin ihmetellyt hieman Toton reaktioita, sillä minusta hän on lukenut paljon pelottavampaakin. Ehkä perheen puuttuminen ja toisten armoilla oleminen on hänestä jotenkin pahempaa kuin hirviöt ja taistelut. 

Joka tapauksessa, me molemmat pidämme Myrryksen maailmasta ja tarinasta aivan valtavasti. Jossain luin, että kirjan tahti oli koettu turhankin verkkaiseksi, mutta ainakin minä nautin valtavasti metsäkuvauksista ja Niilon päivien "tavallisista" tapahtumista. En yhtään kaipaa enempää vauhtia juoneen. Samaa sanoo Toto. Hän nauttii "uppoamisesta". Sitä paitsi, kyllä tarinassa tapahtuu, mutta isommat asiat tuntuvat koostuvan pienemmistä muutoksista. 

Olen siis onnistunut jopa keskittymään kirjoihin ilman sen pahempaa hyppelyä. Mitä nyt välillä vähän kuuntelen ruokapodcasteja ja vilkuilen ruokalehtiä. Seuraavaksi kuunneltavakseni osui Eeva Kilven Sininen muistikirja. Vaikuttaa lupaavalta. 

 

Loppuun luettuja : 

Julia Thurén: Kaikki kuluttamisesta - näin aloin käyttämään rahojani paremmin

lukijana Heljä Heikkinen

Storytel 

Tämä kirja on muuten myös 2021 Tieto-Finlandian ehdokaslistalla - Muita en listalta olekaan lukenut. Suomen ruokahistoriaa tosin olen katsellut vähän sillä silmällä... 

(Ruoka)päiväkirja: Lehtikaalilovee

 

Kuvittelin aina inhoavani lehtikaalia. Minulla on kaaleihin noin yleensä vaikea suhde, todennäköisesti perustuen nuoruuden traumaattiseen kokemukseen. En nimittäin ikinä ole ollut kaaliruokien ystävä, mutta Englannissa kielikurssilla ollessani sain vuosikausiksi sellaisen kammon, että happo nousi suuhun jo pelkästä kaalin hajusta. Siellä nimittäin isäntäperheen äiti tarjosi englantilaista keittiöperinnettä pahimmillaan eli vetiseksi höyrytettyä kaalimössöä ja sen kaverina huonoimpia mahdollisia jauhonakkeja. Kotona oli opetettu syömään kiltisti, mitä tarjotaan, ja lautanen tyhjäksi... 

Niinpä, traumaattista. 

Meillä siis ei edelleenkään tehdä kaalilaatikkoa, -keittoa, -kääryleitä tai mitään muutakaan kypsennettyyn kaaliin viittaavaa. Paitsi joskus kukkakaalia, sillä siitä yllättäen pidän (paitsi paahdettuna). Harvoin tosin sitäkin, sillä se taas sitten ei uppoa keneenkään muuhun perheenjäseneen. Raakana toki tykkään kaalista monissakin yhdistelmissä. 

No, lehtikaali siis oli uusi tuttavuus muutama vuosi sitten ja toki halusin kokeilla. Ei toiminut. Maistui kypsennettynä kaalilta ja raakanakin oli sellainen lievästi tukehduttava tuttavuus. 

Nyt olen kuitenkin ihan koukussa. Tajusin nimittäin, että lehtikaalin, niin kuin monen muunkin aineksen, salaisuus on siinä, että se pitää osata valmistaa. 

Pipsa Hurmerinnan kirjassa Pipsan keittiössä kerrottiin lehtikaalisipseistä. Kokeilin, mutten ollenkaan onnistunut. Nyt sitten ihan muuten vain tulin laittaneeksi uunikurpitsan kaveriksi oliiviöljyssä hieman kieriteltyjä lehtikaalin suikaleita ja tadaa! Lopputulosena oli ihanan rapsakoita lehtikaalisipsejä. Ero oli paistolämpötilassa ja -ajassa. Miedompi ja hitaampi metodi ei minulla toiminut laisinkaan, mutta vähän yli 200 astetta ja noin 10 minuuttia toi täydellisen lopputuloksen. 

Samasta kirjasta löytyy kuitenkin ohje, jonka avulla pääsin myös raa'an lehtikaalin makuun. Muistin nimittäin tässä yhtenä päivänä, Pipsan neuvoneen (sekä telkkarissa jossain että kirjassa), että lehtikaali tulee käsin hieroa pehmeäksi ennen tarjoilua. Leikattuihin suikaleihin lisätään suolaa ja sitruunaa (tai vinegrettiä eli noin yleisesti ottaen happoa) ja sitten hierotaan reippaasti puhtailla käsillä ennen tarjoilua. Olettaisin, että myös ajalla on oma osuutensa, eli ainakin minulla lopputulos oli vielä parempi kun malttoi odottaa hetkisen (ja seuraavana päivänä myös maistui hyvältä). Sitten vaan lisäsin joukkoon vielä paahdettuja manteleita ja marinoitua salaattijuustoa. Lopputuloksena oli lievää himoa aiheuttava salaatti, jota varten tänään ostin lisää lehtikaalia... 

p.s. sen parhaan kurpitsakeittoreseptin metsästys on edelleen käynnissä. Kaapissa odottaa jo seuraava Hokkaido parin löytyneen ohjeen testaamista. 

(Luku)päiväkirja: Taikuuden talo eli rento viikonloppu sohvannurkassa

Halusin luettavakseni jotain herttaista, perinteistä ja pikkuisen jännittävää. Yleensä tähän kaavaan sopivat lastenkirjat ja niitähän löytyy Toton hyllystä jo melkoinen määrä. Joukossa monta sellaista, jotka Toto on lukenut, mutta minä en. 

Taikuuden talo kuulosti sopivalta ja sai Totoltakin vahvat peukut. Siispä asetuin sohvannurkkaan ja keskityin. Kuten varmaan jo arvasittekin, pyhäinpäivän viikonloppu otettiin meillä superrennosti. 

Mikki Lish, Kelly Ngai: Taikuuden talo 

Oma ostos Totolle luettavaksi (en muista  mistä) 
 

Hedy ja Spencer saapuvat vanhempiensa matkan ajaksi isoisänsä vanhaan taloon. Talo on täynnä omituisia tavaroita, joihin isoisä kieltää ehdottomasti koskemasta. Sitten pölyyn piirtyvät sanat "etsi minut". 

Siitä alkaa tietysti seikkailu, johon kuuluvat niin haamut, puhuvat esineet kuin aikuiset, jotka tietävät taikuudesta enemmän kuin suostuvat myöntämään, erityisesti asioita piilottelee kuuluisana taikurina nuoruudessaan esiintynyt isoisä. Yhdessä serkkujensa kanssa Hedy ja Spencer ryhtyvät selvittämään kadonneen isoäitinsä arvoitusta huolimatta varoituksista ja käskyistä. 

Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, on pahis tosi paha, lapset rohkeita ja sivuhenkilöt (karhu ja hirvi) vitsikkäitä. Vietin Taikuuden talossa varsin nautinnollisen viikonlopun. Tarina eteni jouhevasti, eikä lukijaa päästetty liian helpolla. Vähän joutui miettimään ja tapahtumat seurasivat toisiaan ripeään tahtiin. Pikkuisen jännittikin paikoin. Tässä on perinteinen, hyvin kirjoitettu seikkailu taikuuden keskellä. Pidin myös siitä, ettei kirjassa pyritty kertomaan mitään suurta sanomaa tai opettamaan viisauksia, paitsi ehkä perheen ja puhumisen tärkeydestä. 

Toinenkin osa on ilmestynyt ja Toto pisti sen samantien toivelistalle. Taitaa joulupukki tuon hankkia mielellään, sillä äitikin haluaa lukea. 

(Ruoka)päiväkirja: Täydellistä kurpitsakeittoa etsimässä

Täydellinen kurpitsakeitto

Ihan kuin olisin sellaisen jo joskus löytänyt. Siis sellaisen ihanan täyteläisen ja kermaisen, muttei raskaan. Sellaisen, jota kulhollisen syötyään koko kroppa hyrisee tyytyväisyydestä eikä jälkiruoka edes käväise mielessä (ainakaan ihan heti). Itse en sellaista osaa tehdä. Haluaisin opetella. 

Muutama vuosi sitten valitsin syksyisin aina ravintolassa alkuruoaksi kurpitsakeiton. Itse asiassa valitsin usein kurpitsakeiton ja sitten sen kaveriksi jonkin toisen alkuruoan, hieman hapokkaamman, ennen jälkiruoan nauttimista. Ainakin Pinellan kurpitsakeitto on jäänyt mieleen ja pari muutakin, joista muistan vain keiton tuoman onnentunteen, en paikkaa. 

Nyt olisi hyvä hetki opettelulle, sillä kaupat ovat täynnä toinen toistaan upeampia kurpitsapinoja. Hokkaido-kurpitsa on tämän syksyn suosikkini. Sen maku on pyöreä ja vahva, olematta päällekäyvä. Olettaisin sen oleva myös oiva kandidaatti täydelliseen kurpitsakeittoon. Toistaiseksi olen paahtanut Hokkaidoa muiden kasvisten kanssa sellaisenaan syötäväksi, lykännyt risottoon ja tosiaan yhteen keittoonkin. 

Olen siis kurpitsaa lisännyt vuosien varrella myös kasviskeittoihin - viimeksi perjantaina, mutta lopputulos ei ole koskaan sen oikean kurpitsakeiton makuinen, mikä lienee ihan odotettavissakin, kun aineksia on kurpitsan lisäksi useampaa muutakin. Lähimmäksi nyt etsimääni makumaailmaa taisin päästä viime viikon kurpitsarisoton kanssa. Mitähän minä siihen taas laitoinkaan? Paahdettua kurpitsaa nyt ainakin, ja ranskankermaa... 

Sen verran laiskottaa, etten viitsisi ruveta kokeilemaan ilman suosituksia.  Olisiko jollain vinkata suosikkia kurpitsakeittoresepteistä ? Mistä pohjaa kokeiluille ? 

(Luku)päiväkirja: Lokakuun luetut

Lokakuu oli ja meni. Nyt on marraskuu ja sen huomaa kelistäkin. Kuvan kaunis kävelyilma taisi olla edellisen kuun puolella. Nyt tippuu vettä taivaan täydeltä ja synkeä harmaus vaihtaa vuoroa täydellisen pimeyden kanssa. 

Olo on silti yllättävän pirteä. Kaksi viikkoa paussia teki hyvää ja olen pystynyt pitämään työmäärän kohtuudessa. Lisäksi pieni etäisyys ei tehnyt ollenkaan huonoa. Perspektiivi laajeni ja horisontti oikeni. Suosittelen. 

Lyhyemmät työpäivät olen toistaiseksi hyödyntänyt lähinnä huushollin järjestämiseen ja ruoanlaittoon. Luureissa on ollut vaihtelevasti Posie Parker cozy mysteryä (viimeisimpänä kesken Murder of a Movie Star) tai Bella Table ruokapodcasteja. Molempi parempi - viihdyn. 

Lisäksi olen iltaisin istahtanut hetkeksi lukemaan Saku Tuomisen kirjaa Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Sivun mittaiset aihekäsittelyt ovat kyllä helppoa luettavaa ja ajatuksiakin herää, mutta olen ollut iltaisin sohvalle istahtaessani niin väsynyt, että useampana iltana silmät ovat menneet kiinni kirjan vieressä. Ei mahda mitään. 

Lokakuun lukutahtiin siis en ole vielä päässyt, mutta se olikin vaihteeksi melkein vaikuttava. Luin nimittäin viime kuun aikana peräti 10 kirjaa. 

Myönnetään, joukossa on muutama melkoisen nopealukuinen kuten esim. lastenkirja Romeo & hirviöt. Siinä Romeo joutuu sukunsa kartanoon kouluun, jossa opettajat ovat vähintäänkin erikoisia. Selkeästi sarjan ensimmäiseksi osaksi kirjoitettu kirja oli ihan hauska, mutta tosiaan vähän harmittavaisesti tarina loppui aivan kesken. 

Toinen nopea makupala oli uusin Asterix ja Obelix eli Asterix et le griffon, jonka pojat toivat tuliaisina syysloman Ranska-reissultaan. Tuttu ja turvallinen ilman sen kummempia uudistuksia. Kaikki elementit paikoillaan. 

Toiset kaksi painettua luettavaa olivat niinikään lastenkirjoihin laskettava Pertsa ja Kilu - Viimeiset kaanit, jonka ostin Totolle joskus kesällä. Hän jotenkin yllättyneenä kertoi minulle itse asiassa pitäneensä kirjasta. Yleensähän Toto kallistuu enemmän tuonne fantasian puolelle, mutta tällä kertaa hän oli viehättynyt omalla tavallaan vanhanaikaisesta tarinasta poikien kesäseikkailusta. Ei silti, minäkin pidin. Onhan tuossa vähän vanhentunutta asetelmaa, kun tyttöjä ei ole missään, mutta toisaalta... se pikkupoikien vapaus ja vakavuus hurjaa rosvoa jahdatessa. Viehättävää. 

Viimeinen painettu kirja lokakuulta on tietokirja. Pidin kovasti Miikka Tammisen Keskiajan hirviöistä, vaikka mitään kauhean uutta en tällä kertaa löytänytkään. 

Näiden lisäksi luin yhden ekirjan eli Ina Westmanin Henkien saaren. Loput olivat äänikirjoja ja niistä peräti 4/5 Posie Parker sarjan cozy mysteryä ja se viimeinenkin saman genren edustaja eli Vampire knitting Clubin Bobbles and Broomsticks. 

Sama meno 

Sama meno tuntuu nyt jatkuvan marraskuun puolella. Luureissa soi kevyttä ja viihdyttävää, tai ruokahalua edistävää, sohvalla käsissä lyhyttä ja tietopitoista - tai sitten lapsille tarkoitettua. Olen kyllä kerännyt Storytelin listalle Instasuosituksista monenlaisia muitakin kirjoja - tiedä sitten, koska innostun niihin tarttumaan. 

Viimeisimpinä ovat luettavien/kuunneltavien listalle päätyneet mm. 

• Grady Hendrix - the Southern BookClub's Guide to Slaying Vampires (kai sitä nyt pitää lukupiiri saada vampyyrien ompeluseuran lisäksi ? )
• Ina Mikkola - Valtakirjani (ehkä voisin oppia ja kehittää sitä, miten otan vallan omiin käsiini elämässäni) 
• Taina Latvala - Torinon enkeli 
• Meri Valkama - Sinun, Margot 
• Eeva Kilpi - Sininen muistikirja

(Luku)päiväkirja: Kirjamessuilua kotisohvalla

 *messulippu saatu*

Tänä vuonna en sitten ollenkaan ehtinyt messuille käyskentelemään. Työt, lasten harrastukset ja yksi juhlakonsertti täyttivät viikonlopun. 

Onneksi on kuitenkin olemassa myös digilippu messuille ja sen kanssa voi seurata edes osaa ohjelmasta. Toki kokemuksesta jää kaikki haahuilu, hypistely ja tuttujen kanssa fiilistely, puhumattakaan siitä, että ohjelmaa ei digitalisoida kuin parilta lavalta, vaikka sitä esitetään viidellätoista. Silti - on ihanaa, kun pääsee osallistumaan edes näin. 

Sitä paitsi, minä olen sen verran mukavuudenhaluinen, että kuuntelen isojen lavojen ohjelmia mielelläni omalla sohvalla, selkeällä äänentoistolla ja ilman ruuhkaa... 

Näistä aloitin viikonloppuna ja listalla on vielä vaikka kuinka monta, kunhan taas ehdin istahtamaan koneen viereen kuuntelemaan. Onneksi lippu on voimassa vielä muutaman viikon. 

 

Punainen planeetta

Joonatan Tolan haastattelu on mielenkiintoista kuultavaa. Kuulosti jotenkin miltei huvittavalta, että ihmiset esittävät hänelle kysymyksiä autofiktiosta, kun poika kuvaa isänsä elämää. Eihän isän lapsuus tosiaan voi olla autofiktiota ? 

Kirja on vaikuttava. Sen kuuntelu tosin kesti minulla kauan, sillä kirjan karsea lapsuuskuvaus ei tehnyt minulle oikein hyvää, väsynyt kun olin. Hivenen  ehkä olisi voinut loppuosuutta tiivistää, sillä toisto kävi ehkä jopa puuduttavaksi, mutta kaikkinensa taitavasti sommiteltu tarina mielikuvituksen rajoja hipovasta todellisesta perhehistoriasta. Tapahtumat kuitenkin pitävät kutinsa ja perustuvat laajaan lähdeaineistoon, sanoo Tola. 

Tolkienin tulkkina - tarina Sormusten herran suomentamisesta 

Tämän kirjan haluaisin lukea. Olen aina rakastanut Taru Sormusten herrasta -romaania ja nyt Kersti Juva on kirjoittanut, miten Tolkienin suurteoksen kääntäminen sujui. 

Oi että oli kiva ja mielenkiintoinen haastattelu. Kersti Juva on tosiaan ollut vasta 23-vuotias, kun hän on aloittanut Tolkienin teosten kääntämisen. Aika huikeaa, vaikka hänellä olikin opettajansa Eila Pennanen tukena ensimmäisten osien kohdalla. 

Käännösesimerkkinä  Brandywine on kyllä huikea. Jotain alkoholiin liittyvää, vesistön (joen) kuvausta ja vähän samalta kuulostavaa tarvittiin. En kyllä ikinä olisi varmaan itse keksinyt samaa kuin Kersti Juva, mutta Rankkivuo on ihan täydellinen! 

Äkkiä selailtuna listalla olisi vielä vaikka seuraavanlaisia : 

Säkenöivät ja oikukkaat (historian vahvat naiset kiinnostavat aina), 

Syyskirja (romaani Tove Janssonista), 

Tie totuus ja kuolema (luin esseekokoelman, mutten ollut ehkä ihan varauksetta ihastunut. Kiinnostavaa kuulla keskustelu), 

What if we lose the Truth (median vapaudesta maailmalla)

Three Pines dekkarisarjan luoja Louise Pennny (olen lukenut vain kaksi, mutta aion jatkaa sarjaa. Siinä on aivan omanlaisensa tunnelma) 

Elly Griffiths (ei liene tarpeen selittää kenellekään dekkareita lukevalle) 

Ja on siellä vielä muutakin, mutta näissäkin menee jo hetki :-) 

(Ruoka)päiväkirja: Muistiin arjen vinkkivitoset - jotain lainattua, jotain vanhaa, jotain uutta...

Työtauko päättyi torstaina, mutta toistaiseksi oli töissä ihan kivaakin ja sain pidettyä päivät kohtuullisina. Olen siis myös lukenut sekä tietysti kuunnellut podcasteja ja jopa kokkaillut. 

Kiire tästä varmaan kiihtyy taas, joten tässä itselleni muistiin viime aikoina bongattuja tai jo aiemmin havaittuja vinkkejä arjen helpotukseksi. 

Kurpitsa-aika inspiroi joka vuosi. Tänä vuonna tutustuin sen ainaisen myskikurpitsan lisäksi myös hokkaido-kurpitsaan. Ihanaa! Se sopii erityisen hyvin täyteläisen makuiseksi uunikurpitsaksi tai keittoihin. Pahaa se ei ollut myöskään risotossa joten aloitetaan tästä.

VINKKI 1 : PAAHDA KOKO KURPITSA KERRALLA!

Jollet ole tarkkaan suunnitellut, mitä koko kurpitsasta tehdä, vedä se vain kokonaan paloiksi ja mielimausteidesi kanssa uuniin. Leikattu kurpitsa ei kuitenkaan säily kauan eikä yhtään lisästressiä nopeaa käyttöä odottavasta aineksesta tarvita. - Minä rakastan uunissa meheväksi paahtunutta kurpitsaa varsinkin harissa-jugurtin kera, mutta muksut vähän vierastavat. Siispä isohkosta kurpitsasta jää aina paljon seuraavaan kertaan. Tällä kertaa jatkojalostus tarkoitti kurpitsarisottoa, joskus toiste tehdään keittoa. Samalla tulee yhdellä uunikerralla lyhennettyä seuraavan ruoan valmistusaikaa ihan reippaasti. 

Risottoa varten siis käytännössä vain sekoitin blenderissä kurpitsaa, hieman risottoon menevää keitinlientä, pari lusikallista crème fraîchea sekä maistamisen jälkeen hieman suolaa ja pippuria. Kurpitsaseos sitten vaan lopuksi sekoitettiin miltei valmiiseen risottoon. Toiminee myös puolivalmiiden riisien kanssa. Nam! 

 

VINKKI 2: TÄHTEETKIN HOUKUTTELEVAT LASILAATIKOISSA

Heti perään. Tämän bongasin Bella Table podcastista ja piti testata. Kia ja Petra hehkuttivat lasisia säilöntälaatikoita. Minullahan on kaappi täynnä vanhoja Tuppervaaroja, mutta menin ihan piruuttani ostamaan pari lasista laatikkoa. Ne voi siis pakastaa, laittaa uuniin ja pestä tiskikoneessa. 

 

Varsinainen vinkkisyy ei kuitenkaan ole käytännöllisyys, vaikka se tietysti hienoa onkin, vaan se, että tähteetkin näyttävät lasipurkissa houkuttelevilta. Kuulostaako kikkailulta? No, niin minustakin, mutta yllättäen se toimii. Keitettyjä linssejäkin tuli lusikoitua lasipurkista vaikka mihin, tomaattikastikkeesta puhumattakaan.  Ehkä tähteet myös pysyvät mielessä, kun purkin sisältö on suoraan nähtävillä. 

 

 

VINKKI 3: SOFFRITTO TUO UUTTA MAKUA SOOSEIHIN 

En tiedä teistä, mutta minulla tuppaa kaikissa padoissa ja kastikkeissa olemaan aina se sama sipulipohja. Sipulissa ei ole mitään vikaa ja yrteillä, tomaattipyreellä jne. siihen saa syvyyttä. Tämän viikon "baskilaiseen tomaattikanaan" tulin kuitenkin laittaneeksi padan pohjalle alkuun italialaisen soffritto-sekoituksen eli hienonnettua varsiselleriä, sipulia ja porkkanaa yhdessä öljyyn kuulottumaan. Väitän, että vaikutti makuun. 

 

Toki sitten sekoitin joukkoon vähän tomaattipyreetä, timjamia, suolaa, pippuria ja lorautinpa vähän valkoviiniäkin ennen kuin lisäsin pari purkillista käsin palasiksi puserreltuja kokonaisia Mutti-tomaatteja (+purkkien huuhteluvedet) sekä jo aiemmin ruskistetut broilerin paistipalat.  Lopuksi vielä pari kourallista mustia oliiveja ja muutama hyppysellinen sokeria. Uuniin muhimaan 1-2 tunniksi 150 asteeseen. Oli muuten  hyvää kurpitsarisoton jämien ja Beluga-linssien kanssa. 

Tämä ei itsessään ollut nopea resepti, mutta valmistuu uunissa itsekseen. Niin, ja tiedättekö, mikä on parasta ? Vaikka kanapalat syötäisiin, jää kastiketta aina. Lasipurkista sekin katosi nopeasti seuraavina päivinä pastaan tai linssien kaveriksi tai... tiedätte, mitä tarkoitan.  

 

VINKKI 4 :  KAAPISSA AINA CHORIZOA JA SIPULIA 

Kello vaikka mitä, kauhea nälkä ja sudet kiertävät ympärillä ? Eikä minkäänlaista inspiraatiota kokkailun suhteen ? Kuulostaako tutulta ? 

 

En edes tiedä, miten monta kertaa minut on pelastanut jääkaapista löytyvä Chorizo - joko sellainen kuivattu lenkki, jota voi syödä ihan sellaisenaan, tai sitten raakaversio. Ei tarvitse paljon muuta tehdä kuin pilkkoa Chorizoa ja sipulia kylmälle pannulle öljytilkkaan ja antaa lämmetä ja paahtua samalla kun pistää pastaveden päälle. Mausteeksi jotain kaapista löytyvää ja sekaan ehkä tomaattipyreetä ja tuoretta tomaattia, jos löytyy (muttei välttämättä tarvitse). Lopuksi sekoitetaan pastaan tai jos tekee mieli jotain  muuta, niin voi sekoittaa munien kanssa munakkaaksi. 

Luksusversioon voi ripotella lopuksi myös persiljaa, mutta ei se ole mitenkään välttämätöntä.  Uppoaa meillä ihan kaikkiin. 

VINKKI 5: INKIVÄÄRI PAKKASEEN 

Olen usein ostanut purkillisen valmiiksi hienonnettua inkivääriä. Siitä saa nopeasti, eikä tarvitse pelätä nopeasti jääkaapissa  nahistuvan inkiväärin menevän hukkaan.  

Tuore inkivääri on kuitenkin aina parempaa ja kuunnellessani Bella Table -podcastia koin varsinaisen valaistumisen.  Kuorittu kokonainen inkivääri pakkaseen ja siitä sitten raastetaan tarvittaessa. Ihan oikeasti toimii, kokeilin. Toki parhaiten varmaan sellaiselle sitrushedelmien kuoren raastamiseen tarkoitetulla (Microplane) raastimella. Miten ihmeessä en ole tullut tätä ajatelleeksi ennemmin ? 

Sellaisia vinkkejä tänään. Jotain lainattua, jotain vanhaa ja jotain uutta. Näillä mennään. 

(Ruoka)päiväkirja: Kun alkaa tehdä mieli (kuravelliä?)

 Uupumus on kumma juttu. Moni aiemmin iloa tuottanut asia tai tekeminen jää kuin varkain, eikä innosta enää millään. Jo miltei (vai olisiko jo yli) vuoden kestänyt totaalinen kokkausjumini lienee ainakin osaksi peruja salavihkaa kertyneestä väsymyksestä. Ei vaan enää kiinnostanut. Itse asiassa pelkkä ruoanlaiton ajatteleminen sai aikaan puistatuksia ja sellaisen puolittaisen lamaantumiseen -"Ei kai taas"

 - No kyllä taas. Itse asiassa aika monta kertaa päivässä pitää saada jotain omaan ja perheen suuhun.

 Lisästressiä siis pukkasi siinäkin asiassa, vaikka toki meillä pojat jo ovat melko taitavia ruoanlaittajia. 

No, nyt olen ollut melkein kaksi viikkoa sairaslomalla. Ei uupumus tietenkään näin helpolla katoa. Edessä on vielä pitkä tie ja monenlaisia muutoksia, mutta yhden pienen parannuksen olen huomannut jo tässä. Ensinnäkin innostuin kuuntelemaan niitä ruokapodcasteja, sitten ostin Saku Tuomisen kirjan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Ja nyt... TADAA!!! Olen jopa innostuneesti suunnitellut, mitä syötäisiin ja mieli tekee kokeilemaan myös ravintolaherkkuja. 

Haukilahden Helmi

Itse asiassa kävimmekin (jo toiseen kertaan) lauantaina kävelymatkan päähän kesällä avatussa Sikke Sumarin uusimmassa eli Haukilahden Helmi-ravintolassa. Teki hyvää istua herkuttelemaan ja nauttimaan rauhallisesta hetkestä. 

Molemmilla kerroilla ruoka oli huikean herkullista. Häränrinta ja polenta suorastaan suli suussa ja gremolata toi makuun suorastaan vatsanpohjasta kouraisevaa syvyyttä. Toisen keran Iberico Wellington toi sekin kielelle ihanan monikerroksisia makuja. Possu ja voitakina voisi olla vähän pliisu yhdistelmä, mutta ei tämä annos. 

Parhaiten mieleen jäi lakritsi-kinuskikastike uuniomenajälkiruoassa. Myönnän, otin tylsästi molemmilla kerroilla saman jälkkärin ja kastikekannu oli kyllä kaavittu viimeiseen pisaraan. Resepti on kuulemma jonkinlainen salaisuus, mutta lienee ihan pakko testata jossain kohtaa, pääsenkö edes lähelle... 

Ihan pienellä laskulla ei tuolta ulos selviä, mutta ruoka on ehdottomasti hintansa väärtti. Palvelu oli ensimmäisellä kerralla vähän hidasta, mutta ystävällistä. Toisella kerralla vähän ihmettelimme kovin lähelle aseteltua viereistä pöytää. Naapuri oli ihan melkein selässä kiinni. - ollaan kuitenkin vielä Korona-ajassa eikä Koronapassia ovella kyselty. 

Lokakuun pimeys teki kuvaamisesta hankalaa, mutta onneksi on kesämuistoja. Muutamaan kertaa tuli istahdettua isännän kanssa ulkopenkille shamppanjalasin kera auringonlaskua ihailemaan. Ihan parasta. Jonkinlaista lukkarinrakkautta siis tämän ravintolan kohdalla - myönnetään. 

Kotikokkausta 

Loma-ajan kotiherkuista on parhaiten jäänyt mieleen siskon kokkaamat linssipullat, joissa oli suolapähkinöitä rousketta tuomassa ja ihana currykastike. Resepti löytyy Meillä kotona sivustolta. Ihan pakko kokeilla tuotakin vielä kotona. 

Toisesta herkusta Toto totesi : "Näyttää kuravelliltä, mutta maistuu iiihaaanaaaalta! " Kyseessä siis on sienikeitto. Helppoakin helpompi, mutta uskomattoman herkullinen tuoreista suppilovahveroista tehtynä. Onnea ovat sienimetsässä viihtyvät naapurit :-) Yksinkertainen resepti löytyy lopusta muistinvirkistykseksi. 

Ja vielä muistutuksena, ettei nopeasti ja oikaisemalla tarkoita välttämättä huonompaa ruokaa. Sunnuntaiwok taisi päätyä pöytään alle kymmenessä minuutissa, kun ei tarvinnut leikellä kasviksia ja kypsennysmetodina oli "full whack" Jamie Oliverin tyyliin. Tofun tosin olin leikannut palasiksi ja laittanut talouspaperien väliin ja painon alle varttia ennen vähän kuivahtamaan. 

Pannulle heitettiin rypsiöljytilkkaan valmiiksi pilkottuja kasviksia (Tuorekset Thai -versio), jotka kuumennettiin nopsaan ja kovalla. Sekaan kaadettiin lopuksi soijaa, seesamiöljyä ja sitruunamehua sekä ripaus suolaa. Toisella pannulla pikainen paistopinta savutofulle. Kulhoon vehnänuudeleiden päälle kiehuvaa vettä ja pehmenneet kiemurat pannuun kasvisten seuraksi. Lopuksi vielä ytyä kaipaaville kaadettiin joukkoon Gochujang chilitanhasta, seesamiöljystä, rypsiöljystä ja sitruunamehusta sekoitettu kastike. Vähän pippuria. 

***********************************************************************************

Metsäsienikeitto

1-2 sipulia hienonnettuna

1rkl Oivariinia

1-2l putsattuja sieniä (esim. suppilovahveroita, joukossa muutama kanttarelli) 

1rkl vehnäjauhoja

runsas 1l kasvislientä (kuutiosta)

1dl ruokakermaa 

suolaa ja pippuria 

Hienonna sieniä vähäsen. 

Sulata Oivariini kattilan pohjalle ja kuullota siinä sipulia muutama minuutti. Lisää sienet ja anna paistua kasaan ja nesteen haihtua hieman, jotta maku tiivistyy. Sekoita joukkoon jauhot ja paahda hetki.

Lisää kasvisliemi ja kiehauta hetki. Lisää kerma sekä suolaa ja pippuria maun mukaan. 

***********************************************************************************

Tämmöistä tänään. Kuten huomaatte, nyt on pää täynnä kaikenlaisia herkkuja (ja vatsakin). Ehkäpä innostun pitämään jonkunlaista ruokapäiväkirjaa lukupäiväkirjan lisäksi. Mitäs tuumitte ? Lukisitteko ? 

En tosin lupaa mitään - torstaina on edessä paluu töihin. 

(Luku)päiväkirja: Korvissa soi eli podcastien lumoissa

Keskiviikko 20.10.2021

Olen yleensä (hah, siis silloin, kun olen saanut aikaiseksi) kirjoitttanut lukupäiväkirjaa aina viikon kerrallaan samaan postaukseen. Nyt tuli viimekertaisesta kuitenkin sen verran pitkä, ettei kukaan jaksaisi sellaista lukea. 

Lisäksi tekee mieli tehdä jonkinlainen pesäero edelliseen vuodatukseen. Kyllä, olen edelleen sairaslomalla eikä väsymyskään ole kadonnut, mutta mieli on kummasti virkistynyt. Olen miettinyt myös kivoja juttuja, ei vain asioita, jotka "pitää" tehdä. (Ref. pojan huone on edelleen vain puoliksi siivottu, mutta kirjahylly on tilattu...) 

Olen siis neulonut, nukkunut, jutellut Toton kanssa, käynyt sushibuffetissa, lukenut (jep, äänikirjoja sekä myöskin tietokirjaa Suomalainen kansanusko), nukkunut vähän lisää, kävellyt ulkona... Kaikkea sellaista, jota tehdessä mieli lepää ja kroppakin. Ai niin, joogannutkin olen.

Uutena aktiviteettina ovat repertuaariini nyt ilmestyneet myös podcastit. Olen jotenkin jäänyt kyseisen trendin kyydistä ihan kokonaan. Todennäköisesti identifioin itseni pidempien tarinoiden naiseksi eli siis romaanien lukijaksi / kuuntelijaksi. Kuitenkin viime aikoina olen huomannut tarttuvani myös paloina helposti nieltävään tietokirjallisuuteen (kuten vaikka se Keskiajan hirviöt) ja äänikirjoissakin kevyehköihin max. 6h per kirja käsittäviin dekkareihin. Podcastit lienevät luontainen jatkumo. 

Tarkemmin ottaen pitäisi kai puhua podcastista yksikössä, sillä kuunneltavaksi valikoitui yllättäen kirjapodcastien sijasta ruokapodcast Bella Table - tai en minä tiedä, onko se sinänsä yllättävää sillä ruokahan on aina ollut yhtenä harrastuksenani viime aikojen pahemmanlaatuisesta kokkausjumista huolimatta. 

Pidän Bella Tablen konseptista, sillä siinä yhdistyy useampi kanava eli nettisivu, Insta ja podcast. Ihan ensimmäiseksi tulinkin seuranneeksi Instaa, sieltä vilkaisin nettiä ja nyt sitten rohkaistuin viimein avaamaan puhelimessa käyttämättömänä seisseen Spotifyn ja kuuntelemaan ensimmäisen podcast-jaksoni. Sitten jäin koukkuun. 

Kian ja Petran konstailematon ja innostunut jutustelu ruoasta on helppoa kuunneltavaa. Heidän kokkauksestaan tiukkapipoisuus on kaukana ja Mäkkäri gourmet-ruoan rinnalla. Siis sellaista normimeininkiä, johon lienee helppo samaistua. Toki tyylin on vähän sellainen "hipsteri-kaupunkilais- maalla mökillä trendikkäästi", mutta ei liikaa. Sitä paitsi, kyse on heidän omasta elämästään ja syömisestään, ei tarkkaan määritellystä keinotekoisesta konseptista (tai siltä se ainakin kuulostaa, vaikka toki ainakin Kia on ilmeisesti myös markkinoinnin ja viestinnän ammattilainen kokkaustaitojensa lisäksi). 

Siispä aloitin podcast-jaksot alusta viimeisimmän lisäksi. Juhannusruoat lokakuussa oli oikein piristävä kokemus. Neulominenkin sujuu podcasteja kuunnellessa vähintään yhtä sujuvasti kuin äänikirjan parissa. Villapaita on kohta valmis. Ehkä pitäisi kuunnella jotain kirjallisuuspodcastejakin nyt kun vielä on viikko "lomaa" jäljellä ja ehtii. 

Mitäs suosittelette ? 

(Luku)päiväkirja: Virallisesti vapaalla

Maanantai 18.10.2021 

Niinhän siinä sitten kävi. Piti olla pari päivää syyslomalla vapaalla, mutta olenkin kaksi viikkoa sairaslomalla. 

Olenhan minä väsymystä valitellut täälläkin ja blogi on viettänyt todellista hiljaiseloa, kun ei vaan ole ehtinyt (tai jaksanut). Viime viikolla sitten huomasin maailman välillä pyörähtävän ylimääräisiä kierroksia. Kyse ei ollut alhaisesta verenpaineesta ylös noustessa. Tämä tuli aaltoina. Korvissa humisi ja huone heilahti muutamaan kertaan. 

"Niskat ja selkä jumissa, kun ei ole ehtinyt muuta tekemään kuin istumaan työkoneen vieressä", ajattelin itsekseni ja varasin ajan. Toki tiedostin, että oireilen muutenkin. Muisti pätkii, kyyneleet nousevat pienimmästäkin asiasta, enkä enää kykene olemaan se tasaannuttava ja vakuuttava tekijä. Väsynyt siis. 

Lääkäri katseli minua hetken. Kuunteli. Siis ihan oikeasti kuunteli. Totesi sitten: "Nyt kirjoitetaan kaksi viikkoa sairaslomaa. Lepäät ja mietit, miten töihin saataisiin muutosta aikaiseksi. Juttelet esimiehen kanssa. Jos ei auta, niin järjestetään keskustelu lääkärin ja esimiehen kanssa. Tämä oireilu on selkeästi työperäistä, eikä parannu omin voimin tai lääkitsemällä" 

Niinpä minä olen lähinnä neulonut ja joogannut. Päässä ei enää pyöri eikä vanne purista ohimoita, korvissa humisee vain satunnaisesti. Ihan vain muutaman päivän levolla on muutos jo huomattava. Taitaa asiaan vaikuttaa sekin, että joku ottaa tosissaan sanoessani voimieni olevan pian lopussa. 

Ottaa kuitenkin koville. Olen tottunut olemaan se, joka jaksaa ja vetää muutkin mukanaan. Väitän kapasiteettini olevan huikea. Tuntuu pahalta myöntää, että nyt ei kohta enää pysty. Raja tulee kuitenkin kaikilla vastaan jossain kohtaa. Minulla se ei enää ole kaukana. Syynä ei välttämättä ole työtuntien määrä, vaikka niitäkin tässä on kertynyt. Purettava kerä on huomattavasti monisyisempi. Ehkä nyt saadaan kiinni langanpäästä. 

Työpsykologille on varattu aika. Pomon kanssa keskustelu tänään. Siitä lähdetään. En ole vielä burnoutissa. Olen edelleen pääasiassa työkykyinen, vaikka huomaan tahtini selvästi hidastuneen ja aivojeni jumittavan liian usein . Tauko tarvitaan, jotta a) ehdin miettimään, miten tilannetta pitää parantaa ja b) työpaikallakin tajutaan, että ihan oikeasti Minna ei nyt kohta enää jaksa. Muuten on liian helppoa ajatella, että kyllä se  nytkin hoitaa, kun aina ennenkin... 

Kivoja juttuja 

Ei tämä silti ole pelkkää harmaata. Eilen lähetin isot pojat reissuun isänsä luo. Heillä on tiedossa  mukava syyslomamatka Ranskaan. Me Toton kanssa lusmuilemme kotona. Pitää kyllä siivota hänen huoneensa seiniä  myöten ja tilata uusi kirjahylly, mutta muuten ollaan poikaa lainaten "leppoisasti ja rennosti". 

Kirjaankin tulin tarttuneeksi. Aloitin uudelleen Ina Westmanin Henkien saari-romaanin, joka jäi lukujumin jalkoihin pitkäksi aikaa. Neuloessani olen kuunnellut pääasiassa cozy mysteryä, joko 1920-luvulle sijoitettuna tai aiheeseen sopivasti vampyyrien neulepiiriä sivuten. Tiedän, että neulominen ei tee välttämättähyvää niskalle ja selälle, mutta minulle se on parasta mindfulnessia. En osaa rauhoittua mietiskelemään, mutta neulomisen rytmi maadoittaa minut samalla tavoin. Mieli tasaantuu ja tunnen fyysisesti, miten jännitteet purkautuvat. Samalla syntyy konkreettista tulosta, mikä sekin tuottaa mielihyvää kaiken bittiväkerryksen päälle. 

Luettuja: 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt

Mielenkiintoinen tietokirja keskiajan hirviöistä ja niiden merkityksestä ihmisten elämässä, uskonnossa ja politiikassa. Ei varsinaisesti kauhean uusia juttuja historiasta vuosikymmeniä kiinnostuneelle, mutta mukava paketti ja esikoinenhan tuon itselleen messuilta hankkikin. 

L.B.Hathaway: Posie Parker -sarjaa eli Murder Offstage, The Tomb of the Honeybee, Murder at Maypole Mannger

Viihdyttävää cozy mysteryä 20-luvulta. Posie on ilahduttavan maanläheinen. Tarinoista ei mielikuvitusta puutu ja välillä on uskottavuus vähän niin ja näin, mutta se ei jostain syystä häiritse näissä kirjoissa.

Nancy Warren: Bobbles and Broomsticks

Palasin vaihteeksi Vampire Knitting Clubin pariin, mutta valitettavasti näistä on nyt vähän taika liuennut (pun intended). Ihan viihdyttävä ja kuuntelin toki loppuun, mutta ei ole kiirettä tarttua seuraavaan osaan. Jotenkin tämä lankakaupan omistajan etsiväpuuhastelu on nyt mennyt vähän liian helpoksi, vaikka luudalla lentely kuutamossa tietysti kuulostaakin kivalta. 

(Luku)päiväkirja: Teemoja

Perjantai 8.10.2021

Asiat tulevat aina vähintään pareittain, mutta joskus tehdään poikkeuksia.  

Lokakuun on perinteisesti kirjamessukuukausi. Alkukuusta Turkuun ja sitten loppupuolella Helsinkiin. Tänä vuonna saattaa kokemus jäädä puolikkaaksi. Käytiin kyllä Turussa pikaiseen messuilla kääntymässä ja erityisesti Toton kirjaostoksilla, mutta Helsinki ei ainakaan toistaiseksi ole suunnitelmissa. 

Toki saatan vielä muuttaa mieleni, mutta nyt toistaiseksi taidan ottaa kaikki vapaapäivät pääasiallisesti loman kannalta. Messukokemus jää vähän sumuiseksi liian väsyneenä. Viikolla ollut työmatka peruuntuneine lentoineen ja valvottuine öineen (taas muistaa, miksei työmatkailu ole suosikkipuuhaani) aiheutti sellaisen olotilan, etten edes kyennyt muistamaan johonkin merkitsemiäni tärppejä ja niinpä messuilu meni päämäärättömäksi haahuiluksi ja oikeastaan loppui aika lyhyeen. 

Jotain olen kuitenkin teemoittanut pareittain, nimittäin hirviöitä. Ensin luin Toton messusaaliista kirjan Romeo ja hirviöt (tarina jäi ihan kesken...) ja nyt minulla on kesken esikoisen messuostoksista Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt - tietokirja. Eivät nyt ihan samaa genreä, mutta hirviöistä kumminkin. 

Noin muuten on mennyt lähinnä töiksi ja vähän äänikirjoiksi. Aloitin uuden 1920-luvulle sijoittuvan dekkarisarjan. Posie Parker pyörittää omaa etsivätoimistoaan ja päätyy selvittelemään mielikuvituksellisia tapauksia. Nyt löytyi taas harvinaisen viihdyttävää ja koossapysyvää tarinointia. Olen kolmannessa osassa, eli kohta täyttyy hyvän sarjan kriteeri. 

Muuta en sitten lokakuussa olekaan vielä tullut lukeneeksi... 

Sunnuntai 10.10.2021

Lokakuu etenee hurjaa vauhtia. Jo kolmannes mennyt. 

Tämän viikonlopun olen ottanut enemmän levon kannalta. Siispä äänikirjoja Posie Parkeria (Murder at Maypole Manor) ja Rui Santosia (Syyllisyyden ranta) Molemmat ovat varsin hyviä genressään. Kumpaankaan en näköjään jaksa keskittyä loppuun saakka kerralla. 

Onneksi on sitten vielä nuo Keskiajan hirviöt. Lisäksi latasin Kobon. Akku olikin päässyt melko tyhjäksi, eikä vika ollut lukemisen määrässä vaan siinä pitkässä ajassa, jonka laite on yöpöydällä lojunut odottamassa. Jospa tänään. 

(Luku)päiväkirja: Joskus sitä tuntee syksyn

Lauantai 25.9.2021 

Viime kerralla tulin kehuskelleeksi juoksukoulukirjoilla. Ei kai olisi pitänyt. Jonkin kerran vielä luureissa soi, mutta sitten löi syksy silmille. Ei niinkään kylmyydellä tai edes sateilla (vaikka niitäkin viikolla saatiin), vaan lähinnä yhä kiireisimmiksi ja pidemmiksi muuttuvillä työpäivillä ja vähän alakuloisella mielellä. 

Tarvittiin vähän radikaalimpia vastakeinoja. Niinpä varasin marraskuulle lentoliput Biarritziin, ihan vain itselleni. Luvassa pitkä viikonloppu isännän seurassa. Olo parani heti. Tänään menin kampaajalle ja sekin auttaa. Haahuilin hetken kaupungilla. 

Kyllä tämä tästä taas. Ensi viikosta lähtien on projektitiimi paikoillaan, joten toivottavasti saan Amerikan aikavyöhykkeen vähemmälle. Taitaisi auttaa lukemiseenkin. Nyt en ole viime aikoina ehtinyt oikein muuta kuin vähän äänikirjoja niiden vähien kotitöiden aikana, joita olen ehtinyt edes aloitella. Jotain ruokaa sentään on saatu pöytään, mutta siitäkin kiitos kuulunee useampana päivänä kokkaustaitoiselle esikoiselle... 

Kirjakauppa Thamesin varrella jäi auttamatta kesken. En millään päässyt tarinaan mukaan, enkä kiinnostunut pätkääkään nuoren lesken itsesäälin värittämästä työnarkomaniasta tai edes vanhasta kirjakaupasta lopetusuhan alla. Ihan kamalaa, mutta näin kävi. Ehkä oli vain väärä hetki, tai sitten väärä lukija. Jotenkin vähän naiivi ja niin kauhean tutulta kuulostava sävy tarinassa ei nyt saanut minua innostumaan ollenkaan. 

Sen sijaan olen selvästi koukuttunut Anu Patrakan Rui Santos - dekkari sarjaan. Ensimmäisen osan kohdalla vähän vierastin ylenpalttista henkilöhahmojen taustoittamista, nyt suorastaan nautin siitä. Kuolet vain kahdesti ei ehkä juoneltaan ollut hurjan monimutkainen, vaikka toki käänteitä riitti ihan tarpeeksi. Henkilögalleria oli kuitenkin värikäs ja mielenkiintoinen, eikä Porto tapahtumapaikkana ainakaan vähennä kirjan vetovoimaa. Kaksi kuukautta ja kaksi sarjan osaa. Ensi kuussa sitten seuraava. 

Toinen jatkamani sarja oli Mydworth Mysteries. Tällä kertaa mukana oli Amelia Earhart, jota salaperäinen vihollinen tuntuu vainoavan. Kat ja Harry tietysti ryhtyvät selvittämään tilannetta. Vähän mentiin uskottavuuden tuolle puolen varsinkin loppuratkaisun osalta, mutta mitä siitä. Viime vuosisadan alkupuolen kartanoelämää ja arvoituksia nopeina kuuntelupaketteina on kertakaikkinen täsmäosuma väsyneelle lukijalle, eikä Danger in the Air petä odotuksia. 

Saimme myös esikoisen kanssa jo useamman viikon verran odottamamme kirjapaketin Adlibrikseltä. Hänelle Witchereitä sekä Suomalainen kansanusko - samaaneista tonttuihin, minulle 1001 Books you must read before you die... Kansanuskon tietokirja päätyi samantien Totolle luettavaksi (!), mutta minä olen selaillut listaa lounastauoilla (kun sellaisen olen onnistunut itselleni varastamaan). Pitänee tehdä oikein lista. Aika monta lukemaani löysin selailulla, vaikka teksti pokkarissa onkin suhteellisen pientä. Silmälasit päässä ja pienissä pätkissä taidan kuitenkin onnistua kirjan käymään läpi. Mielenkiintoinen se ainakin on. En minä noita koskaan tule lukemaan kaikkia, mutta lista on aina lista... 

Sunnuntai 26.9.2021

Kuukausi lähenee loppuaan, mutta luettujen lista ei pitene. Itse asiassa jätin helpoksi kuunneltavaksi luulemani Mydworth Mysteries-sarjan seuraavan osan kesken heti alkuunsa. Asetelma meni jo niin kauan uskottavuuden toiselle puolen, ettei edes kiinnostanut. 

Toki äänikirja on ennätyslyhytkin, vain vähän yli kolme tuntia. Onkohan kyseessä sellainen "pitää saada jakso ulos" - kirja. Siltä vähän vaikuttaa. 

Daisy Jones and the Six puolestaan on ehkä turhankin uskottava huumehuuruisessa bänditarinassaan. Saattaa jäädä kesken sekin. Jotenkin en nyt kertakaikkiaan jaksa mitään rypemistä ja sekoilun glorifiointia. 

Ei mene vahvasti kirjarintamalla siis. Todettakoon kuitenkin, että ulkona on upea aurinkoinen keli ja sain kuin sainkin itseni käymään läpi Juoksukoulun neljännen osan. 

Loppuun luettuja :

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti 

Storytel äänikirja, lukijana Toni Kamula 

Neil Richards, Matthew Costello: Danger in the Air

Storytel äänikirja, lukijana Nathaniel Parker