Vuoden 2017 eniten luetut artikkelit

Vuosi lähestyy loppuaan hurjaa vauhtia. Tähän aikaan sitä aina vilkuilee pakostakin taaksepäin. Lukemisen statistiikka on työn alla ja näyttää jotenkin kummasti samanlaiselta kuin aikaisempina vuosina. Vaihtelun vuoksi aloin ihan uteliaisuudesta kurkkimaan, mitä tämän vuoden postauksia on Google Analyticsin mukaan blogissani eniten käyty lukemassa.

Kymmenen kärjestä listalta löytyy itse asiassa 5 jo ennen tätä vuotta kirjoitettua postausta, mikä saattaa vaikuttaa oudolta - kunnes sitten tarkastelee vähän tarkemmin.

Nakkipasta, kastanjan keitto-ohje ja spiromaatti pitävät pintansa vuodesta toiseen, mikä ei sinänsä yllätä, kun huomaa kaikkien hakusanoina päätyvän Googlen etusivulle näkyviin. Sama koskee Hermann Hessen Lasihelmipeli-postausta. Ilmeisesti kouluissa luetutetaan sitä edelleen.

Hieman kauempaa joutuu hakemaan syytä Sudio-kuulokkeiden postaukseen, mutta ehkäpä taustalla ovat syksyllä ilmestyneet useammat postaukset kyseisen merkin kuulokkeista, jolloin minunkin vanha artikkelini on taas noussut pinnalle. Kyseinen juttu nimittäin keikkuu nyt myös kuukaudenkin luetuimpien listalla.


Vuonna 2017 kirjoitetuista

Vuoden 2017 artikkeleista ensimmäiseksi ovat kiilanneet itämaiset kalapihvit ja toinenkin ruokaresepti on päätynyt suosituimpien joukkoon, nimittäin Härkismoussaka. Mikäs siinä, kala on aina terveellistä ja Härkis yksi vuoden 2017 trendiherkuista.

Loput kolme kymmenen eniten luetun joukosta ovatkin sitten kirjoihin ja teatteriin liittyviä. Ilkka Remeksen Kiirastuli aloitti kirjavuoden itseoikeutetusti Kirjojen Suomi projektin ensimmäisenä kirjana. Oli ihan mahtavaa olla mukana Suomen itsenäisyyden ajan kirjallisuutta juhlistavassa projektissa. Se taisikin olla minun Suomi 100-vuoteni suurin ja näkyvin ponnistus myös blogin osalta.

Peppi Pitkätossun uudet käännökset siistittyine kieliversioineen saivat aikaan vilkasta keskustelua, erityisesti Facen puolella. Mielenkiintoista.

Myös teatteri kiinnostaa. Esikoisen kanssa katsottu Macbeth päätyi 10 eniten luetun postauksen joukkoon ja kun laajentaa katsauksen nimenomaan tänä vuonna kirjoitettujen 10 suosituimman listaksi, on joukossa myös kuopuksen ja minun yhteinen kokemus Onnellinen prinssi -nukketeatterista.

Ikilemppari munakoisoreseptini on kiinnostanut syksyn aikana, eikä ihme. Sen lemppariasemaan on selkeät syyt. Ruokapostauksista kymmenen kärkeen kiilasi myös Halparuokakirjasta kirjoitettu teksti. 

Minuun ehkä eniten vuoden aikana kolahtanut ja ajatuksia herättänyt kirja löytyy myös kymmenen eniten luetun 2017-artikkelin listalta. Tuhat ja yksi ei ehkä niinkään ihastuttanut tarinallaan, mutta sen teemat ja syklinen historiakäsitys saivat aivot töihin.

Blogistanian kohinat kiinnostavat aina, eikä siksi liene yllättävää, että minunkin luetuimpien listalta löytyy (kai se tältä vuodelta ainoa) kohinaan kantaaottava postaukeni. 

Ja vielä bonuksena se yhdestoista eli toinen postaukseni Kirjojen Suomi - projektiin. Ihan vain siksi, että rakastan tuota kuvaa ja sen tunnelmaa.

"Ihan parasta!" sanoi Toto Tippukivitapauksesta

Tippukivitapaus eli tämän joululoman kohokohta ja siihen on hyvä lopettaa vuosi 2017. Huomenna aloitetaan taas uudelleen alusta. Muista lupauksista en tiedä, mutta blogin statistiikkaa kurkitaan heti vuoden alussa.

Nyt todettakoon vain, että teatterihaaste ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen. Työ haittasi pahasti harrastuksia varsinkin keväällä, jolloin olin matkoilla sen verran paljon, ettei voinut varata iltaohjelmaa ja kesälomaltakin tein töitä juuri silloin, kun olisi pitänyt ehtiä kesäteatteriin. Kuukauden teatteri typistyi 7 teatterikertaan vuoden aikana ja niistäkin kolme lokakuussa...

Joululoman Tippukivitapaus 

Lastenmusikaaliin on teatterivuosi mukava lopettaa.

Meillä on superrauhallinen joululoma. Ohjelma on määritelty minimiin ja äiti kerää voimia (samoin kuin myös rankasta syksystä väsynyt esikoinen ja kai isäntääkin vähän väsyttää). Itse asiassa ohjelmaa on niin vähän,että kuopus jo parina päivänä ilmoitti ikävöivänsä päiväkotiin.

Onneksi oli Tippukivitapaus.

"Ihan parasta", sanoi Toto väliajalla ja toisti saman vielä haalaria lämpiössä päälle puettaessa,"ja kaikkein paras oli Tukaani!"

"Värikkäät ja hyvin tehdyt lavasteet ja mahtavat laulajat", kommentoi esikoinen 15v.

"Olinkohan vähän liian vanha..." totesi keskimmäinen 13v.

Äiti tykkäsi, vaikka täytyy myöntää, että taisin enemmän seurata kuopuksen riemua ja eläytymistä kuin lavan tapahtumia. Silti, musiikki kuului ja Kansallisteatterin laulajien taso oli taas ihan huikea. Lorut taipuvat lauluiksi joustavasti, Tukaani kieppui milloin milläkin narulla ja Mahtimummeli huristeli kärryllään. Pikku Papu katosi, kun häntä ei kuunneltu ja seikkaili rämeellä, hotellissa ja tippukiviluolan jännien asukkaiden seurassa.

Varsinaista juonta ei musikaalissa ole, vaikka Pikku Papun matka sitookin paikat ja esitykset kauniisti yhteen. Lava on täynnä värejä, liikettä ja riemukasta heittäytymistä, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Keskimmäinen teinihuomiostaan huolimatta seurasi mielenkiinnolla ja Toto lauloi Hanskat-laulun jo ennen näytelmän alkua viereisten katsojien riemuksi...

Yhdessäolosta nautimme koko konkkaronkka. Yhteinen teatterielämys ilahduttaa ja piristää. "Musiikista ja värikkäistä hahmosta voi nauttia, vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään", sanoi isäntä ja mainitsi hänkin laulajat tosi taitaviksi.

Laura Ruohonen / Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus 
Bloggariklubilta 

Kirjaakin luimme jo ennen esitystä ja varsinkin sen jälkeen, itseksemme, yhdessä ääneen ja eläytyen esittäen.

Lorut ovat osin outoja, mutta aikuisellekin oivalluksia tuottavia. Monessa kohtaa päädyimme kuopuksen kanssa keskustelemaan sanojen merkityksistä. Toto nautti riimityksistä ja satunnaiset vessasanat tai -viittaukset saivat aikaan joka kerta samanlaisen naurunrähäkän. (Mikähän se Tippukiviluolakin oikeasti on - ja se ruskea monsteri? äid.huom. )

Pitäisi lukea lasten runokirjoja useammin. Olen tosi huono yleensä runojen kanssa (ei saa kertoa äidilleni, joka harrasti runonlausuntaa nuorena), mutta tällaisiin loruihin pääsen minäkin sisälle.

Joulunajan lempikakku

Käväistiin pikaiseen isovanhempien luona. Lahjoja ei varsinaisesti kasikymppisille oikein keksi, mutta leivonnaiset tuntuvat aina kelpaavan. Siispä leivoin leipää ja makeanälkään oman lempparini eli karpalo-valkosuklaakakun.

Punaiset karpalot ja makeaakin makeampi valkosuklaa ovat jostain syystä minulle joulun synonyymi. Ehkä se on tuo väri, ehkä vain pidän karpaloiden pirskahtelevasta kirpeydestä pehmeän kakun sisällä, mutta tämä pitää leipoa ainakin kerran joka joulu - ja kelpaa kakku uudenvuoden juhlintaankin. Sen verran juhlavaksi koristelun saa valkosuklaakuorrutuksen avulla.

Samalla tuli testattua uutta puhelintani, jonka ihan itse kävin ostamassa joululahjakseni. Honor 9 kamera toimii näköjään hämärässä valossakin ihan ok. Ehkä ryhdynkin kuvaamaan pääasiassa kännykällä... (?)

Karpalo-valkosuklaakakku 

200g huoneenlämpöistä voita
2,5dl sokeria
3 kananmunaa
4dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
2tl vaniljasokeria
1/2tl suolaa
100g valkosuklaata
(1 korkillinen appelsiininkukkavettä)
1dl turkkilaista jugurttia
2dl pakastekarpaloita

Vaahdota voi ja sokeri vaaleaksi ja kuohkeaksi. Sekoita munat joukkoon yksitellen reippasti vatkaten jokaisen jälkeen.

Sekoita kuivat aineet ja lisää ne taikinaan rouhitun valkosuklaan kanssa. Kaada joukkoon appelsiininkukkavesi, jugurtti ja karpalot. Sekoita.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan.

Paista uunissa 175 asteessa noin 50min. Anna jäähtyä hetken aikaa ja kumoa kakku. 

Kun kakku on kokonaan jäähtynyt, valuta pinnalle sulatettua valkosuklaata ja koristele marjoilla.

Kauneus on kirous

Lisää kuvateksti

Jos vielä etsii joululomalle lukemista on indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous varmasti mielenkiintoinen ajanviete leppoisiin lomapäiviin. Toisaalta, jos etsii jotain rauhallista ja rentouttavaa, ei melkein 500 sivua totaalista tapahtumien ja tragedioiden ilotulitusta välttämättä ole suositeltava valinta. 

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous 

Kustantajalta arvostelukappaleena 

"Kun Dewi Ayu eräänä aaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena..."

Monessa paikassa siteerattu aloituslause on kieltämättä yksi lukuhistoriani koukuttavimmista. Se myös asettaa sävyn koko kirjalle. Kuolema on vain häiriö, tragedia, joka on kestettävä, mutta joka syystä tai toisesta voi osoittautua varsin häilyväksi olotilaksi. 

Toinen tarinan sukupolvesta toiseen toistuva teema on kauneuden hullaannuttava vaikutus miehiin, jotka petoeläiminä eivät voi itseään hillitä ja siksi (kauniin) naisen kohtalona on tulla raiskatuksi ainakin kerran elämänsä aikana ja himo ohjaa kaikkea muutosta hänen elämässään. 

Jälkimmäinen teema sai minut vähän inhoamaankin kirjaa, sen verran paljon ja usein siinä naisia pantiin halvalla - välillä ihan kirjaimellisesti. Ei siis siinä mielessä mitenkään mieltä ylentävää luettavaa. Eivät miehetkään toki helpolla päässeet. He osoittautuvat yleensä heikoiksi ja viettiensä vietäviksi, eivätkä heidän periaatteensa ja ideologiansa yleensä johda muuhun kuin tappamiseen. 

Kolmen sukupolven ajan Dewi Ayu, hänen tyttärensä ja vielä tyttärentyttärensäkin joutuvat kärsimään kauneutensa vuoksi. Taustalla kuohuu Indonesian historia hollantilaisten lähdöstä, japanilaisten kautta eri ryhmien taisteluun vallasta. Kirjan tapahtumapaikkana on pieni kylä, johon suuren trendit saapuvat pienellä viiveellä ja kahakaksi kärjistyneiden erimielisyyksien välillä voivat kommunisti ja perushallinnon edustajakin pelata yhdessä korttia. Sitten taas tapetaan ja ruokitaan villikoiria ruumiilla. 

Kirjan pelastaa kirjoitustapa ja tarinan rönsyilevyys. Kurniawan tyyliä on verrattu Gabriel Garcia Marquezin rikkaaseen kerrontaan ja kieltämättä ajatus käväisi minunkin mielessäni. Sukupolvien yli kulkeva, pätkittäin etenevä ja vähän töksähteleväänkin hahmonrakennukseen perustuva ja kummallisia maagisia tapahtumia ja kiepsautuksia sisältävä kirja on samalla tavalla täynnä väriä ja valloittavaa tyhmyyttä, joka ohjaa henkilöhahmojen toimintaa. Jotenkin tästä kuitenkin puuttuu Marquezin lempeys ja kauneus, joka ainakin minusta pilkahtelee erityisesti Rakkautta koleran aikaan-romaanissa, ja ajoittain myös Sadan vuoden yksinäisyydessä. 

Kummasti Kauneus on kirous kuitenkin koukuttaa. Ehkä se johtuu siitä, miten tarina soljuu ja kiemurtelee hauskasti lomittain. Aiemmat vihjeet houkuttavat lukemaan tapahtumia eteenpäin. Hyvin kirjoitettu punainen lankaa ei katoa ja lopulta langanpäätkin sidotaan melkoisen nätisti rusettiin. Siinä mielessä eheä kokonaisuus ja varmasti saamansa kansainvälisen huomion arvoinen suoritus kirjoittajalta. 

Silti en voi väittää ihastuneeni kirjaan. Vika tosin saattaa olla enemmänkin uutisissa ja epämiellyttävässä tunteessa siitä, ettei inhottavuus ehkä kuitenkaan kaikkialla ole kaukana todellisuudesta. Erityisesti minua jäi häiritsemään tuo kauneuden asema kirouksena. 

Aika paljon on viime aikoinakin puhuttu siitä, miten jokainen on vastuussa omista teoistaan ja mielihalujensa hallitsemisesta. Eka Kurniawan ihmisyys ei paljon erotu petojen viettien varassa elämisestä. Ideologiatkin ovat lähinnä ulkoa opittuja teesejä, joiden pariin vain ajaudutaan. Kirjasta ei kokonaisuudessaan tule ihmisistä ja ihmisyydestä mitenkään kovin ylevää kuvaa. Kauhistuttaa ajatella, miten realistinen se saattaa kuitenkin olla. 

Hyvää mieltä jouluna

Tulihan se joululoma, kauan kaivattu ja kovasti tarvittu. Päänsärky iski heti perjantaina, mutta stressinlaukeamisen hinta ei sekään voi poistaa iloani rennosta ja kotoisasta perhejoulusta.

Ensimmäistä kertaa ikinä olemme ihan vain oman perheen kesken, Ei vieraita, ei joulupyhinä reissua minnekään. Herkutellaan, kun siltä tuntuu (ja siltähän tässä perheessä tuntuu tiheään) ja lahjatkin oli jaettu jo ennen auringonlaskua.

Näin aattona on sitten aikaa hieman miettiä muitakin. Kuopuksen kanssa valitsimme kanat ja lisäksi koriin kertyi koulutusta ja investointia ammattiin. Toisenlainen joululahja on meillä jo perinne. Välillä niitä annetaan opettajille, joskus vain korvataan aina lähettämättä jäävät joulukortit.

Joululomalla koitan ehtiä myös bloggaamaan pikkuisen ahkerammin. Kaikenlaista on kokkailtu ja kirjoihinkin olen ehtinyt syventyä. Niistä lisää pian. Nyt haluan vain toivottaa teille kaikille ihanille lukijoille ja kanssabloggaajille

Rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa! 

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 19 : Kuusen juurella, kynttilänvalossa

Tämä syksy tuntuu yhdellä jos toisellakin olleen kaikkien aikojen kiireisin, stressaavin tai muuten vaan täynnä paineita. Joululomaan kohdistuu toiveita perheen yhteisestä ajasta, herkullisesta joulupöydästä, kuusen tuoksusta ja rentoutumisesta kynttilän valossa...

Nyt jo kuuluu ruudun toiselta puolelta huolestunut huomautus : "Hetkinen! Unohditko jotain? Entäs kirjat ? Eihän joululomaa voi kuvitella ilman uppoutumista joululahjakirjojen tarinoihin?"

Ei voikaan, mutta tietotyöläisen ruudunrasittamat silmätkin kaipaavat lepoa, eikä kynttilänvalossa näe lukea - ei edes lukulaseilla. 

Siispä minun joululukemiseni pelastus ovat äänikirjat. Jo syksyn työmatkoilla olen huomannut rakkaan Koboni jäävän lentokoneessa laukkuun. Puhelin lentokoneasetukselle, kuulokkeet korviin ja silmät kiinni. Torkku on hyvä muistaa, sillä toisinaan vie väsymys voiton ja tarina saa unien myötä uusia käänteitä. Aikaraja varmistaa taaksepäin paluun vaatimuksen rajallisuuden. 

Myös jouluksi suunnittelen hetkiä olohuoneen sohvalla, kuusen vieressä kynttilöiden hämyssä. Viereen vain joululahjaksi saatu suklaarasia, käteen kuppi suosikkikahvia ja voin lähteä vaikka matkalle muinaiseen Egyptiin. 

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi aion nauttia uudelleen Sinuhe egyptiläisen tarinasta. Mika Waltarin mestariteos valittiin syksyllä Suomen vuosisadan kirjaksi ja hyväksyn valinnan täydestä sydämestäni. Faaraon henkilääkärin elämä on teemoiltaan ajaton ja tarina vie mukanaan kerran toisensa jälkeen. 

Olen lukenut Sinuhen ainakin kymmenen kertaa ja kuunnellut äänikirjana kertaalleen. Lars Svedbergin lukemana klassikko nousi taas aivan uusiin sfääreihin ja sen parissa tulee joululomastakin muistojen klassikkoainesta.

Muutenkin Waltari - Svedberg on yhdistelmänä suositeltava. Dekkarien ystävä lataa luettavaksi Komisario Palmun tutkimuksia. Tuttu etsivä vie mukanaan Helsingin seuraapiireihin ja kujille. Leppoisa tahti ja kiemurat juonet ovat omiaan joululoman rentoutumiseen. 

Ja äänikirjoista haaveilevalle vielä viimeinen vinkki. Kaikkein parasta on tietysti kuunnella ihan vain kaiuttimesta, mutta ainakin meillä hiljaisen (ja muuta perhettä häiritsemättömän) paikan löytäminen voi olla hieman haastavaa. Kuulokkeiden tyypillä puolestaan on väliä kuuntelumukavuuden kannalta. Eritysesti kannattaa miettiä investointia langattomiin. Kun puhelimen voi huoletta jättää taskuun tai pöydälle piuhan irtoamatta ja äänen katkeamatta, on rennon lukuasennon löytäminen entistä helpompaa. 

Kuva : Yöpöydän kirjat

Joulukalenterin luukku 18: Hemulin kirjahylly
Joulukalenterin luukku 20 : Unelmien aika

Piparijäätelöä ja puolukkasiirappia

Itsenäisyyspäivän kunniaksi laitettiin meillä kesällä hankittu jäätelökone taas tositoimiin. Piparijäätelö teki kauppansa ja sen täyteläistä makeutta leikkasi ihanan kirpakka puolukkasiirappi. Erilaiset makusiirapit käyvät myös joululahjaksi, varsinkin suloisiin lasipulloihin valutettuina ja nauhoilla koristettuina.

Muutenkin itse tehdyt lahjat ovat niitä kaikkein parhaita. Tässä materiaa täynnä olevassa maailmassa itse tehdyt syötävät lahjat puolestaan puolustavat paikkaansa jo senkin takia, että niiden jäljiltä ei kenenkään koti täyty enempää turhasta tavarasta. Mitä nyt voi vatsa valittaa liiallisesta herkuttelusta.

Puolukkasiirapin ohjeen muokkasin Taru Vihavaisen Syötävät lahjat -kirjan kesäisestä mansikkasiirapista. Hyvin toimi.

Taru Vihavainen : Syötävät lahjat 
Kirjoittajalta itseltään saatu 

Syötäviksi lahjoiksi voi toki tehdä kaikenlaista omaan repertuaariin kuuluvaa herkkua, mutta aina välillä on kiva saada uusiakin ideoita - tai muistutusta niistä vanhemmista.

Syötävät lahjat käsittää monenlaista tuomiseksi kelpaavaa kakuista ja pikkuleivistä kermalikööriin ja mausteseoksiin. Kyllä näillä ideoilla jo yhden joulun selvittää.

Alkuun lukijalle tarjoillaan ohjeistusta mm. siihen, miten kauan syötävät lahjaksi vietävät säilyvät ja miten niitä kannattaa pakata. Sitten hypätään erilaisiin lahjaryhmiin.

Kakut ja makeiset ovat tietysti perinteisiä vietäviä ja erityisesti noista jälkimmäistä olen tosiaan tarkkaillut vähän sillä silmällä. Hillot ja herkkutahnat sekä siirapit ovat maistuvia ja vähän säilyvämpiä vietäviä ja hauskoja ovat myös itse tehdyt mausteseokset.

Kuvat ovar kauniita, sellaisia perinteisen romanttiseen taipuvia. Niistä saa hyvän käsityksen ohjeen sisällöstä sekä myöskin paketoimisideoita. Kaikkiaan kirja on hyvä perusteos kaikkien niiden hyllyyn, jotka toisinaan haluavat itse valmistaa lahjat ja tuliaiset. Itse tekeminen kun on myös aika hyvä tapa säästää kustannuksissa. Katsokaapa vain deli-kauppojen hintalappuja esim. brownieseosten purkkien kyljessä.

Toinenkin lahjaideoita tarjoileva kirja on Mari Moilasen Syötäviä vietäviä - molemmat kirjat ovat mukavia lahjoja vaikka ihan itsessäänkin.

Puolukkasiirappi 

200g pakastepuolukoita
2dl sokeria
2dl vettä

Sekoita ainekset kattilassa. Kuumenna ja anna poreilla 15-20min. Siivilöi tarjoilukannuun tai lasipulloon.


Piparijäätelö

6 dl Vispiä
1prk kondensoitua maitoa
0,5dl glukoosisiirappia
vaniljauutetta tai -jauhetta
Pari kourallista pipareita murskattuna

Vatkaa Vispi löysäksi vaahdoksi ja sekoita siihen kondensoitu maito. Lisää glukoosisiirappi ja vanilja ja sekoita jälleen.

Kaada massa jäätelökoneeseen ja anna pyöriä. Lisää piparipalat ja -murut alkuvaiheessa koneeseen.

Minä laitoin meidän 1,5l vetoiseen koneeseen jäätelömassan kahdessa erässä ja pyörimisaika oli noin 20min. Sitten siirsin pakasterasiaan ja laitoin pakkaseen. Glukoosisiirappi auttaa rakenteeseen sen verran, että tämä toimii myös ilman jäätelökonetta, vaikka rakenne toki on kuohkeampi koneella valmistettuna.

Yön kantaja

Aloitetaanko taas perusvalituksilla ? Kiirettä pitää, vauhti vaan kiihtyy. Kirjoja ei ehdi lukemaan, perhe ruokkii itse itsensä, mutta kerkesin sentään eilen firman pikkujouluihin. Tosin sieltäkin lähdin aikaisin kotiin, jotta jaksaisin tänään taas painaa.

Olisiko siinä tarpeeksi valitusta?

Toisaalta on tietysti hyvä, että jaksaa edelleen valittaa ja tiedostaa valituksen aiheet, kuten nyt vaikka, että niska on jumissa, silmiä särkee ja korvissa humisee väsymys. Vielä en sentään kuule ylimääräisiä ääniä, eikä nykyaikana onneksi kovaäänisesti valittavia naisia hiljennetä laittamalla heidät syrjäiselle saarelle niin kuin vielä ei niin kovin kauan sitten. Katsotaan ehkä vain pitkään. "Miten niin ei konsultti halua omistautua työlleen lomia myöten? Mikä perhe?" Kummallinen tämä nykyajan työmaailma.

Seilin saarelle harmiaan tai halujaan julkisesti ilmaisevia sopeutumattomia lähetettiin vielä viime vuosisadan puolivälissä. Heidän joukossaan oli enemmän tai vähemmän sairaita, hyveellisten ihmisten olemista häiritseviä . Lapsensa surmanneet langenneet naiset olivat rinnakkain pahennusta aiheuttaneiden villikoiden kanssa seuranaan oikeasti psyykkisistä sairauksista kärsiviä. Jotenkin nuo naiset sitten kuitenkin elivät elämäänsä. Eristyksissä ja niukoissa oloissa, mutta kohtalonsa kantaen.

Katja Kallio : Yön Kantaja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Seilin saari on tänä vuonna esillä kirjallisuudessa peräti kahden romaanin voimin. Johanna Holmströmin Sielujen saari on minulla vielä lukematta, mutta kaiken kiireen keskellä sain sentään Kobosta loppuun Katja Kallion Yön kantajan.

Kallion kirjaa on kovasti kehuttu Blogistaniassa, mutta minulla on mitä ilmeisemmin kirjailijan kirjoitustyylin kanssa jotain kahnausta. Samalla tavalla kuin aiemmin lukemani Säkenöivät hetket, jäi Yön kantajakin minulle etäiseksi.

Toki tarina kerran kuumailmapallolla Pariisiin lähteneestä nuoresta naisesta, joka päätyy Seilin saarelle vuosikymmeniksi, on kiehtova, Irtolaisena ja prostituoituna aikaansa kuluttanut Amanda joutuu sopeutumaan elämään enemmän tai vähemmän omissa maailmoissaan kulkevien naisten kanssa.

Eristyksissä olevassa yhteisössä löytyy ystävyyttä ja pilkahtaapa rakkauskin vuosien varrella. Kyseessä on kuitenkin vankila, vaikka sairaalasta puhutaankin. Ken sinne tulee, ei koskaan enää poistu. Siihen tottuminen olisi kai vaikeaa kenelle tahansa ja saisi tasapoinoisimmankin mielen järkkymään. Monotonisuus ja toimien toistuvuus vuodesta toiseen lienee aiheuttanut vähintäänkin lievää ahdistusta. Samoin vain harvoin muuttuva seura. Jos joukkoon sattuu joku ikävä, on vain opittava tulemaan toimeen tai elämästä ei tule mitään.

Amanda horjuu koko kirjan ajan mieleltään huonosti voivan naisen ja vain eksentrisyytensä vuoksi pois näkyvistä suljetun neidon välillä. Jotenkin en saanut hänen olennostaan kiinni.Vuodet kuluvat kirjassa nopeasti, välissä tarina vähän katkeaa ja jatkuu sitten hiukan toisenlaisena. Ehkä tuo katkonaisuus teki sen, etten oikein pysynyt tahdissa mukana.

Amandan ja hänen kohtalotoveriensa tarinat ovat liikuttavia, varsinkin kun ne pohjaavat monessa kohtaa todellisuuteen. Nykyään tuntuu oudolta, että niinkin heppoisilla perusteilla ihminen voitiin sulkea laitokseen loppuiäkseen, kokonaan pois yhteiskunnan piiristä. Edelleenkin mielenterveydeltään horjuvia usein karsastetaan ja heidät halutaan pois silmistä. Onneksi samaan aikaan mielen sairauksista myös puhutaan avoimemmin.

Toisaalta nykyään myös diagnosoidaan ihan kaikki. Jokaiselle vähän standardista poikkeavalle halutaan antaa jokin kirjainyhdistelmä ja julkkisten masennukset paranevat lööppien välillä. Ennen suljettiin normeista poikkeavat eristykseen, nyt annetaan parannusohjeita naistenlehdissä.

Marraskuun luetut ja polemiikki

Kuin varkain on alkuun päässyt joulukuu. Meillä sitä tuskin huomaa muusta kuin kuopuksen joulukalenteri-intoilusta. Äitikin haluaisi kalenterin tai ehkä ennemminkin sellaisen montako päivää lomaan -kamman. Joulustressistä ei ole tietoakaan. Sillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä esille tämänhetkisen työstressin alta. Lyö päälle sitten aattona. Onneksi ollaan vaan perheen kanssa niin taso pysynee kohtuullisena. Joululahjaksi haluaisin lupauksen elämästä, johon mahtuisi muutakin kuin töitä.

Tiedän, ei pidä valittaa. On töitä ja niistä saa palkkaa, mutta kuitenkin. Raja tulee jossain vastaan ja minulla se lähenee uhkaavaa vauhtia. Onneksi tähän ikään mennessä on oppinut rajansa tunnistamaan ja hälytysmerkit myös tiedostamaan. Ehkä myös ääneensä on saanut voimaa vaatimaan muutosta. Katsotaan, kantautuuko kuuleviin korviin.

Yksi rajaoireista on lukemisen väheneminen. Vielä ei olla punaisen valon kohdalla, mutta onhan 6 kirjaa vähemmän kuin yleensä.

Yksi äänikirja, 2 ekirjaa ja kolme painettua. Minulle ehkä pikkuisen epätyypillinenkin jakauma nykyään, mutta hyvä näin. Minä siis luen yleensä enemmän sähköisesti painottunutta.

Mites te? Olettehan jo käyneet vastaamassa kyselyyn? !!!!!!!!


Create your own user feedback survey

Mitä siis luin ? 

Sinänsä luetut kirjat kattavat normivalikoiman, Löytyy yksi iltasatukirja (Uppo-Nalle ja Nukku-ukko), jota innolla kuunneltiin kuopuksen kanssa. Edelleen jatkamme Uppo-Nallen parissa.
Keittokirja oli marraskuussa enemmänkin tietokirja, jota kaiken lisäksi luin dekkarin kyljessä. Sushikirja ja Pallokala täydensivät mukavasti toisiaan ja kummankin lukukokemus sai ihan uusia ulottuvuuksia.

Paula Havasteen historiallinen Lumen armo sanoi hyvästit Kerten tarinalle ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta edusti nykykirjallisuutta. Fantasiaosastolla luin taas yhden Magic-sarjan kirjoista, vaikka pitänee myöntää, että en luin siitä marraskuun aikana vain lopun kirjan tullessa uudelleen lainaan. Edellisellä laina-ajalla jäi kesken.

Polemiikkia? 

Erityisesti Facen puolella herätti keskustelua marraskuussa kiellettyjen sanojen käyttö tai toisiksi muuttaminen. Kysymys on varsin mielenkiintoinen. Muuttuuko kirja toiseksi, jos sanoja korvataan? Pitääkö lapsia suojella "pahoilta sanoilta" ja miksi? Itse en keskustelun jälkeenkään osaa olla vahvasti kumpaakaan mieltä. Puolensa kullakin kannalla.

Aiheeseen päädyin mielenkiintoisesti lastenteatteriin (Tippukivitapaus) ja Peppeihin keskittyneen bloggariklubin myötä. Joululomalla on ainakin yksi odotettu tapahtuma, kun menemme koko perheen voimin teatteriin!

Retroillaan uuniperunoilla

Minu piti tänään  mennä Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen, mutta sitten... no, arvannette viime aikojen valituksesta - työt... Kiukuspäissäni en siis kirjoita kirjoista mitään, vaikka olen pikkuisen jotain lukenutkin. Hätäpäissäni, kiireellä, illalla viimeiseksi ja silmät ristissä.  

Perunoista voisi kirjoittaa... 

Aina joskus sitä palaa ihan peruasioiden pariin. Enkä taida olla ainoa, sillä tämänkin reseptin bongasin Glorian ruoka ja viini -lehdestä. Itse asiassa katselin kyseistä lehteä heti sen ilmestyttyä, mutta tulin varsinaisesti ostaneeksi lehden vasta nyt marraskuussa, kun on taas sellainen osta 1 saat 2 -tarjous.

Uuniperunat ovat varsinaista retroruokaa, mutta ihan yhtä hyviä nyt kuin silloin hamassa nuoruudessa,

Kasvisversion tästä taas ihan vain jättämällä pekonin pois. Nyt täytteinä oli pekonin lisäksi :
pilkottua avokadoa
maissia purkista
herneenversoja leikattuna
punakaalia (loraus valkoviinietikkaa ja ripaus suolaa höysteenä)

Kastikkeeksi jugurttia, dijoninsinappia, hunajaa, suolaa ja pippuria

Perunoiksi ihanaa rosamundaa.

Uuniperunat 

Pese perunat hyvin ja pistele haarukalla. Asettele uunivuokaan suolapedille.

Laita uuniin 1-1,5h 200 asteeseen.

Viillä halki ja täytä. Nauti.

Spelttisämpylät juuresta

Taidan jättää valitukset tällä kertaa väliin. Tulee liikaa toistoa tähän blogiin, jos joka postaus alkaa liikojen töiden ja ajanpuutteen uikutuksella. Sanottakoon siis vain, että somen puolella minulla on tainnut päivittyä lähinnä Insta Stories (minna_vuocho)... Sieltä näkee mm. sen miten usein meillä on nykyään syöty ihan jotain muuta kuin kotona tehtyä.. tai korvattu ateria leivänpalalla. 

Jotain sentään on tullut leivottuakin. Juuri on pakko pitää hengissä, joten kerran viikossa pistän taikinan pyörimään.  

Tosin olen pahemman kerran jämähtänyt viime aikoina perussämpyläpohjeeseen ja onhan se herkkua.. Nyt teki kuitenkin mieli kokeilla jotain muutakin ohjetta ja Kotilieden Leivonta-lehdestä löytyi mukavasti turkulaisen leipomo Gryn ohje pelkästään spelttiä ja juurta sisältäviin sämpylöihin - ja juurta riitti vielä perusreseptiäkin varten.

Kotilieden Leivonta -lehti kannattaa muuten aina hankkia, kun se ilmestyy. Siinä on joka kerta mielenkiintoista luettavaa ja kokeiltavia reseptejä. Yksi parhaista leivontaan liittyvistä lehdistä Suomessa minun mielestäni (ja Kotilieden reseptit ovat olleet luotettavia niin kauan kuin minä muistan jotain leiponeeni - ja se kattaa jo aika pitkän ajanjakson)

Tykkään speltin mausta tosi paljon Siinä on sellainen hauskan pähkinäinen vivahde, joka minun suussani maistuu herkulle. Speltillä leipomisen hankaluus on siinä, että sen kanssa ei meinaa millään saada kunnon sitkoa. Siksi sämpylät ovat pehmeitä, mutta hivenen murenevia. Selvästikään näitä ei myöskään ole tarkoitettu säilymään pidemmälti. Muuttuivat yön aikana vähän turhankin tiiviiksi massaksi, mutta eipä niitä kyllä pahemmin jäänytkään seuraavaa päivää odottamaan.

Reseptissä käskettiin laittamaan myös kuivattua viikunaa. Minä jätin lasten toiveesta sen pois, mutta tulen kyllä lisäämään seuraavaan erään ihan vain itseäni (ja isäntää) varten.

Gryn hunaja-spelttisämpylät 

15 sämpylää

100g aktiivista vehnäjuurta
500g vettä
65g hunajaa
800g hienoa luomuspelttijauhoa
80g auringonkukansiemeniä
( 80g kuivattua viikunaa )
12g puhdistamatonta merisuolaa (pistin vähemmän, kun suolaisuus vähän pelotti. Ehkä siksi sitko oli huonompi, suola kuulemma edesauttaa huokoisuutta ja sitkon muodostumista)

Sekoita kulhossa juuri, melkein kädenlämpöinen vesi ja hunaja. Lisää loput ainekset ja sekoita tasaiseksi. Annoin hetken pyöriä koneessa ja jätin sitten lepäämään reseptissä neuvotuiksi 30 minuutiksi.

Taikinaa ei käsketä varsinaisesti vaivaamaan, vaan venyttämään ja taittamaan kahtia. Samaa ohjetta olen seurannut muutaman muunkin leivänteko-ohjeen kanssa, joten ilmeisen perustekniikkaa. Venyttämällä ja taittamalla muutamaan kertaan (suuntaa vaihtaen poikittain) saadaan kuulemma sitko paremmaksi.

Taas annetaan levätä 20min, taitellaan uudelleen, lepuutetaan 30min ja leivotaan sitten sämpylöiksi. Sämpylät jätetään liinan alle nousemaan vielä ainakin pariksi tunniksi.

Lopuksi paistetaan 250 asteessa 10-12min.

Pallokalasushia?

Kirjamessuilta mukaani tarttui kahden kirjan mielenkiintoinen kirjapari. Yhteistä kirjoille on sushi, japani ja kirjoittaja - tai no Sushikirjan kohdalla toinen kirjoittajista. Pallokala onkin sitten dekkari.

Ruoasta kertovat molemmat kirjat ja molemmista myös tykkäsin, mutta ehkä hieman itsenikin yllättäen koin tietokirjan koukuttavammaksi. Romaanifriikiltä outo veto.

Heikki Valkama : Pallokala 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Pallokala palkittiin Turun Ruokamessuilla Kirja à la Carté -palkinnon. (Susanna Välimäen kirja Syötävät sävelet sai kunniamaininnan ja se onkin vallan mainio) Palkinto ei yhtään ihmetytä. Sen verran vahvassa roolissa ruoka ja ruoanlaitto kirjassa ovat. Päähenkilökin on suomalainen kokki, Riku Mäki, joka päätyy osallistumaan japanilaiseen kokkikilpailuun ystävänsä vaikutuksesta. Kokkauksen salat, kilpailu sekä tietysti ruoan ja ainesten kuvailu, ovat iso osa tarinaa.

Romaanit, joissa ruoka on suuressa roolissa, inspiroivat usein kokkaamaan. Tämän kirjan jälkeen minulle kävi vähän toisin. En noin yleensäkään olisi kauhean innostunut syömään myrkylliseksi tiedettyä kalaa edes kokeilumielessä, mutta kirjan kuvaus myrkyn aiheuttamista oireista sekä pallokalan vähän mitäänsanomattomasta mausta vahvistavat päätöstäni. Toki tiedän pallokalan oikein valmistettuna olevan vaaraton, mutta silti.

Kuten kai jo arvasittekin, tässä dekkarissa murhataan pallokalan myrkyllä - näyttävästi. Suomalainen päähenkilö on epäiltyjen joukon kärjessä ja päätyy kuin sattumalta johtolankojen jäljille. Japanilainen Yakuza, suuret rakennussuunnitelmat ja niitä vastaan mieltä osoittavat vanhukset kietoutuvat yhteen vähän sekavaksi, mutta lopulta kuitenkin ihan loogiseksi tarinaksi.

Kirja lähtee liikkeelle vähän hitaasti kaikkine kuvailuineen, mutta sitten mennäänkin eteenpäin aika vauhtia. Riku ei sinänsä ole kauhean sympaattinen henkilö vaan aika itsekeskeinen kokkistara. Onneksi kertoja vaihtelee myös murhaajan, poliisin ja Yakuza-gangsterin välillä, jolloin saadaan pientä vaihtelua näkökulmaan.

Kirjasta huomaa, että Valkama kyllä tuntee Japanin. Halu kertoa yksityiskohtia ja opettaa lukijaa välillä painaa tarinan piiloon. Lopputulos on jännä yhdistelmä Japani-tietoutta ja dekkaria. Se ei ole välttämättä huono asia muuten, mutta varsinkin alussa "alustetaan" vähän turhankin paljon.

Dekkarina Pallokala on ihan luettavaa keskikastia.  Minua taisivat eniten viehättää japaniin liittyvät ruokakuvaukset, mutta jollei (japanilainen) ruoka kiinnosta, saattaa tämä romaani välillä maistua puulta.


Heikki Valkama, Miika Pölkki : Sushikirja 
Oma ostos kirjamessuilta 

Olen viime vuosina vaatimalla vaatinut keittokirjoja sisältämään myös tietoa ja muuta lukemista kuin reseptejä - tämä tuntuu monille keittokirjojen kirjoittajille tuottavan haasteita. Sushikirja on sitten siitä toisesta ääripäästä. Kirjassa on toki reseptejä, mutta pääasia ja kaikkein mielenkiintoisin osuus ovat tietoluvut sushista, sen historiasta,  lajeista, sushiravintoloista sekä muista sushikulttuuriin liittyvistä piirteistä.

Tämän kirjan jälkeen syön sushia toisin. Suurin osa suomalaisista taitaa kastaa sushit soijaan riisi edellä. Se on luontainen tapa sillä sushithan tarjoillaan useimmiten lautasella juuri niin päin. Kyseessä on virhe. Soijaan kuuluu kastaa ensimmäisenä kala, eikä sitäkään saa siinä uittaa.

Pidin kirjan vähän poukkoilevasti teeman ympärillä kiertävästä tyylistä. Sushin historiasta ponkaistiin sushilajeihin ja sitten ravintoloihin, huippumestariin, sakelajeihin jne... Näennäisesti vain löyhästi toisiinsa liittyvät luvut luovat mielenkiintoisen kuvan sekä sushista että japanilaisesta kulttuurista. Kirjan ravintolavinkkien jälkeen alkoi tehdä mieli matkustaa Japaniin, eikä pelkästään syömään sushia, vaan myös kokemaan tapojen erilaisuus ja samalla testaamaan osaisiko sitä itse käyttäytyä vaatimusten mukaisesti. Uskoisin ainakin oman kokemuksen olevan virkistävästä normielämästä vieraannuttava.

Tykkäsin. Kirja toimi erityisen hyvin illan pätkälukemisena. Se oli tarpeeksi mielenkiintoinen pitämään hereillä, mutta luvun päätyttyä saattoi hyvillä mielin laittaa kirjan kiinni odottamaan seuraavan päivän mukavaa lukuhetkeä.

Reseptejäkin kirjasta tietysti löytyy. Suomisushi taipuu savulohen ja neulamuikkujen kautta mätiin ja vähän erikoisempiinkin yhdistelmiin. Jotain lienee pakko kokeilla, kun taas seuraavan kerran näperrellään (lue: isäntä ja pojat näpertelevät) sushiherkkuja.

Kerran vielä - mites noi e-kirjat ?

Se on taas aika... luulisin.

Edellisestä kyselystä onkin jo jonkin verran aikaa.Itse asiassa taisin edellisen kerran kysellä ekirjojen lukuinnosta vuonna 2014.

Lienee siis jo korkea aika päivittää tuloksia ja ainahan sitä on kiva kuulla muidenkin mielipiteitä.

Siispä : Luetteko e-kirjoja tai kuunteletteko äänikirjoja?

Minä itse olen aivan kaikkiruokainen. Luen kirjoja niin painettuina kuin sähköisinä ja äänikirjoistakin pidän. Minusta kaikissa muodoissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Mitäs mieltä te olette? 

Vastausaikaa on 1. joulukuuta saakka.

Sitten katsotaan, mihin tällä kertaa päädytään ja vähän vertaillaan aikaisempiin tuloksiin.

Kiitoksia jo etukäteen kaikille kyselyyn vastaaville!  Mielenkiinnolla jään odottamaan ja seuraamaan tuloksia.



Create your own user feedback survey

Vali vali ja piristysruiske eli viikinkimeininkiä

Joopa joo. Taas on elämä mennyt ihan pelkäksi työnteoksi.

Lapsiakin näkee lähinnä aamupalalla, jos silloinkaan ja illat äiti istuu suljetun oven takana puhelinpalavereissa. Kirjoja ehtii lukemaan juuri ja juuri muutaman sivun ennen sänkyyn simahtamista. Kokkaaminen on jäänyt isännän harteille (onneksi osaa).

Ei siis mikään ihme, että välillä vähän harmittaa, vaikka työ sinänsä mielenkiintoista ja kivaa onkin. Liika makeastakin tulee vatsa kipeäksi.

Perheen yhteisestä tekemisestä ei kai lähiviikkoina uskalla edes haaveilla, mutta onneksi voi muistella aikaisempia hyviä hetkiä.  Niin kuin nyt vaikka esikoisen synttäripäivällistä viikinkiravintola Haraldissa.

Kuvassa tosin ei ole esikoinen vaan kuopus, joka oli juuri menettänyt myös molemmat etu-maitohampaansa.

Täydellinen viikinkikuva, vai mitä ? 


Positiivinen Harald

Ensiksi täytyy todeta, että Harald pääsi yllättämään positiivisesti. Odotin vähän tylsää ketjuruokalaa korkeintaan keskinkertaisella mättöruoalla.

Olen edellisen kerran käynyt vastaavassa paikassa Turussa joskus vuonna yksi ja kaksi yritysdinnerillä, enkä suoraan sanottuna muistanut visiitistä kuin, että ruokaa oli suhteellisen paljon.
No, niin oli nytkin. Otimme porukalla kilvellisen lihavalikoimaa, joka oli todella hyvää.  Makkarat ja kana olivat maukkaita ja naudan rintapala kirjaimellisesti suli suussa. Juustoperunat, lohkoperunat ja juurekset täydensivät tuhtia kokonaisuutta.

Parasta ateriassa oli kuitenkin alkupala. Kovaa ruisleipää ja sulaa voita! Siis ajatelkaa, voiko olla yksinkertaisempaa? Se oli ihanaa herkkua.

Muutenkin Haraldista jäi hyvä mieli. Teema oli viety tarpeeksi pitkälle, mutta ei ollut mitenkään päällekäypä. Rekvisiittana viikinkikypärä viihdytti pöydän isoja ja pieniä hyvän tovin ja puiset kalusteet toivat viihtyisää lämpöä.

Menun nimitykset olivat kekseliäitä, mutta ruokalajit pysyivät hyvin perheellisten omituisuuden toleranssirajoissa.  Toki näytti tarjontaa olevan enemmän sekasyöjille, mutta harvemmin kai viikingit pelkkiä rehuja söivätkään. Eikä tuo suinkaan tarkoita, että kasvissyöjä jäisi nälkäiseksi -vaihtoehtoja vain on vähän vähemmän.

Palvelukin oli mukava rentoa. Tykkäsimme siis. Luulenpa, että tänne suuntamme muksujen kera toistenkin. Mutkaton iltaruoka pienellä viikinkitwistilä piristää arki-illan tai perjantain mukavasti. Minullekin pelkkä illan muistelukin sai taas hymyn huulille.

Peppi Pitkätossu ja kielletyt sanat

Lastenteatterin lisäksi Bloggariklubilla keskusteltiin lastenkirjallisuudesta ja erityisesti Peppi Pitkätossun uusista käännöksistä. Suomentaja Kristiina Rikman kävi kertomassa Astrid Lindgrenin syntymän 110-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyistä uusista suomennoksista.

Ensimmäisenä mieleen nousee tietysti kysymys siitä, 

miksi ihmeessä vanhat klassikot pitää suomentaa uudelleen ? 

Syitä uuteen käännökseen on tietysti monia. Kieli muuttuu ajan kuluessa, eikä aiempina vuosina sujuvalta kuulostanut teksti välttämättä tavoita nuorempaa lukijakuntaa. Lisäksi sanojen merkitykset muuttuvat, tai ainakin niiden arvotukset ja niiden aiheuttamat mielikuvat ja reaktiot. Erityisesti jälkimmäinen aiheutti vähän keskusteluakin.

Pepin kielletyt sanat 

Pepistähän me kaikki muistamme hänen isänsä ? Etelämeren neekerien saaren kuninkaan? No, nykyään hänen tiettelinsä ei tietenkään voi enää olla sama. Se on elänyt Hottentottien kuninkaasta nykyiseen Etelämeren kuninkaaseen.

Onko tunnelma ja tuntu termeissä sama ? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta kaikki me ymmärtänemme sanamuutoksen taustan. Mikä ei alkuperäisenä ilmestymisaikana ollut mitenkään ihmeellistä, on vuosikymmenten varrella muuttunut kielletyksi.

Monet viime vuosisadan alkupuoliskon kirjoista sisältävät nykyarvoille kestämättömiä asenteita ja sanoja (ajatelkaa nyt vaikka Tinttejä). On ymmärrettävää, että erityisesti lapsille suunnatut kirjat halutaan muuttaa lukijoidensa ajan arvojen mukaisiksi, mutta menetetäänkö samalla ehkä jotain historianymmärryksen kannalta tärkeää? En ole ihan varma, onko paras ratkaisu tekstien siistiminen vai pitäisikö mieluummin aiheesta herättää keskustelua myös lasten kanssa? He kun eivät ole tyhmiä ja usein sanojen suhteenkin reagoivat aikuisia huomattavasti tarkemmin.

Samoin jäin miettimään sitä, miten sanojen merkitykset ja arvotukset oikein  muuttuvat. Joku / jotkut päättävät jossain tarkoittaa sanalla jotain pahaa - tai toinen väestönosa päättää loukkaantua jonkin tietyn termin käytöstä. Vähitellen sana saa "huonon maineen" ja kieltä korrektisti (yleisesti ottaen) käyttävät ihmisetkin alkavat sitä välttämään tai pelkäävät uuden tarkoituksen aiheuttamia väärinkäsityksiä.

Onhan näitä esimerkkejä. Juuri tässä yhtenä päivänä juttelimme lasten kanssa, miten Retu ei tietyissä koulupiireissä enää olekaan Retu Kivinen... tai miten Yrjö muuttui jotenkin ikäväksi assosiaatioiltaan (minun isoisäni oli Yrjö). Nuoret ovat luovia sanamerkityksiä luodessaan ja muuttaessaan ja suurin piirtein joka koululla on omat termistönsä, joista osa sitten päätyy laajempaankin käyttöön.

Mitä jos? 

Mieleeni juolahti voisiko sanan merkitystä kääntää myös toisinpäin? Mitä jos ihmiset päättäisivät, että nyt pahoina pidetyt sanat ovatkin kohteliaisuuksia? Voisiko tuota tehdä tietoisesti? Paljonko ihmisiä pitäisi saada mukaan, jotta merkitys muuttuisi? En tiedä, pystyisikö tuota tekemään tietoisesti, vai onko sanojen suunta aina vain negatiiviseen (ja mitä se taas kertonee ihmiskunnasta?).

Toisinaan tuntuu, että tietyillä sanoilla on jo liian vahva merkitys ja poliittinen korrektius kahlehtivaa ja välillä vähän ylilyönteihin taipuvaa. Sellainen käväisi mielessä, kun luin artikkelia asiakkaan tekemästä valituksesta sillä perustella, että kirjastossa luettiin Peppiä - juurikin noiden tiettyjen sanojen takia. Eikö olisi kannattanut ennemminkin mennä kysymään, keskustellaanko aiheesta ja miksi sanat eivät ehkä sovi lasten suuhun nykypäivänä? Sanojen voima on minusta nille antamissamme tulkinnoissa ja niiden käytön takana olevassa tarkoituksessa, ei kirjainyhdistelmässä itsessään.

Uusien sukupolvien Peppi 

Onneksi Pepissä on kielellä ilottelua edelleenkin. Peppi on myös edelleen riemastuttavan omanlaisensa reipas oman tiensä kulkija, vaikka toki hahmona myös hieman haikea. Onhan pieni tyttö selviytymässä maailmassa yksinään vähän surullinenkin hahmo, kuten Kristiina Rikman meille kertoi Peppiä tulkitsevansa.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet ja kolmaskin on tulossa keväällä. Kokeneella kääntäjällä ei kauan nokka tuhise käännösten parissa. On oikeastaan aika kiehtovaa miettiä, miten suomentaja kykenee vaihtamaan tyyliä Alice Munrosta, Donna Leonista ja Charles Bukowskista John Irvingiin ja Astrid Lindgreniin.  Luulisi olevan vaikeaa löytää tunnelma ja kielen poljento, mutta tottahan ammattilainen siitä selviää.

Joka tapauksessa Pepin tie uusien sukupolvien sydämeen lienee turvattu. Taidan kokeilla uppoaako meillä kuopukseen. Tällä kertaa haen kirjan kirjastosta, sillä Kristiina Rikman mainitsi jotain, jota en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi. Suomentaja saa myytävistä kirjoista kertapalkkion, mutta kirjaston kirjoista käytön mukaan. Mitä enemmän lainataan, sitä varmemmin saamme siis nauttia laadukkaista käännöksistä tulevaisuudessakin (?).

Mahtimummo päätäi Väätäinen Bloggariklubilla eli Tippukivitapaus

Nyt tarjoaa Kansallisteatteri herkkua lapsiperheille. Marraskuun 22. päivä on ensi-illassa lastenmusikaali Tippukivitapaus - Teatteria lapsille, suurella näyttämöllä ja suurella sydämellä. 

On aivan mahtavaa, miten lapsiin panostetaan Kansallisteatterissa. Nukketeatterin lisäksi tuodaan suuren luokan elämys myös teatterin päänäyttämölle.

Nyt on meidän vanhempien vuoro pitää huoli siitä, että tarjonta myös hyödynnetään ja saavuttaa kohdeyleisönsä. 

Sydämellisyys oli isosti mukana myös alkuviikon Bloggariklubilla. 

Siellä on aina kivaa, mutta tällä kertaa sekä aihe että sen mukaiset tarjoilut (nakkeja ja ranskalaisia!) loivat heti mahtavan tunnelman, jonka vieraat sitten nostivat vähintäänkin kattoon. 

Saimme seuraksemme Tippukivitapauksen runottelun kirjoittaneen (ja teatteriversion ohjaavan) Laura Ruohosen sekä Mahtimummo päätäi Väätäisen eli Seela Sellan (!). Samalla saimme maistiaisia Tippukivitapauksesta sekä yhden eksklusiivisen esityksenkin, jonka "ilkeä ohjaaja" kuulemma meni leikkaamaan pois lopullisesta versiosta. 

Oli hauska seurata ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteyttä. Toki siinä vähän naljailtiin, mutta selvästi takana on pitkäaikainen ja lämminhenkinen yhteistyö. Molemmat myös hehkuttivat lastenteatterin tärkeyttä ja sen tekemisen ihanuutta. "Lapset ovat yleisönä ihan paras" - Lapset kun ovat välittömiä ja avoimia. Palaute tulee heti! 

Tippukivitapaus onkin varmasti lasten mieleen. Riimittelyä, vessasanoja runoihin piiloteltuina ja menevää musiikkia tarinan muodossa. Mitä muuta voisi toivoa ? Seela Sellan meille lukema runo sen jo näyttää - tänne on ihan pakko viedä meidän Toto 6v. sekä tietysti myös isoveljensä. Musikaali käy kaikille ja riimittelystä nauttivat vanhemmatkin! 

Me lupaamme antaa lapsille luvan riemuita ja nauraa itsekin mukana. Kuulimme nimittäin anekdootin näytöksestä, jolloin oli harvinaisen paljon isiä lastensa kanssa teatterissa. 

Lapset oli selvästi komennettu käyttäytymään rauhallisesti ja hillitysti, mikä toimikin tiettyyn pisteeseen - siis siihen, kun näyttelijäkaarti päätti saada yleisön mukaansa. Yhteislaulupyyntöä toistettiin ja toistettiin ja toistettiin... siihen pisteeseen saakka, että isätkin tajusivat osallistua. Siitä se riemu sitten ratkesi. 

Tässä kohtaa on ihan pakko mainita ihailuni Seela Sellaa kohtaan. Hänellä on aivan huikea karisma, energia ja kyky heittäytyä. Minä menen katsomaaan Tippukivitapauksen jo ihan senkin takia, että haluan nähdä Mahtimummon lavalla. Toivon totisesti olevani edes pikkuisen samanlainen kasikymppisenä! 

Laura Ruohosen Tippukivitapaus on tarina pienestä pavusta, joka haluaa kadota ja joutuu seikkailuun. Tarjolla on teatterielämyksen lisäksi myös kirja sekä näyttelijöiden äänittämä levy näytelmän musiikkia. Pitänee hankkia kaikki mahdollinen rekvisiitta jouluksi. Kirjaakaan en ole vielä lukenut, kun säästän sitä teatterivalmistautumiseen lasten kanssa. Tuskin maltan odottaa! 

Kiitos taas Bloggariklubin järjestäjille. Ihan mahtava ilta. 

Pian vielä juttua Pepistäkin!  

Kasvis ruokakirja ja papupullat

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljonkin trendikkäästi kasvisruokaan keskittyvää keittokirjaa. Hanna Hurtan versio on mukavasti perheille sopiva, ei liian "outoja" tarjoileva ja aika lailla lähikaupasta löytyvistä aineksista reseptejä sisältävä. Hyvä opus kasvisruoan lisäämistä pohtivalle peruskokille.

Samasta syystä minäkin kirjan tulin pyytäneeksi kustantajalta. Jotenkin ei oma mielikuvitus aina riitä, mutta ruokaa pitäisi perheelle saada ja mielellään tietysti reippaasti kasvispitoista. Johan sitä vaatii paitsi muotitrendi, myös ekologisuus ja terveellisyyskin.

Hanna Hurtta: Kasvis ruokakirja 
Kustantajalta luettavaksi, kokattavaksi ja blogattavaksi 

Lihasta meillä ei kuitenkaan kokonaan tulla luopumaan varmaan koskaan. Ehdotus siihen suuntaan todennäköisesti aiheuttaisi jonkinlaisen keittiökapinan. Ei meillä kuitenkaan kasvisruokaa varsinaisesti vastusteta. Sitä vain pitää tarjoilla luovasti.

Ehkä tuon sekasyömisen vuoksi meillä on pikkuisen vierastettu kaikenlaisia korvikkeita. Nyhtökaura, Härkis ja Mifu eivät oikein ole kelvanneet. Vika ei liene tuotteissa itsessään (esim. Härkis on minusta varsin hyvää) vaan ajatuksessa korvaamisesta, lihan puuttumisesta. Siksi etsinkin reseptejä, jotka ovat jotain uutta ja houkuttelevaa omana itsenään, ei koska jokin ainesosa on korvattu toisella. Kasvispohjapizzat, chili sin carne, hernerouhelasagne tai paimenen piiras ilman jauhelihaa eivät oikein uppoa perheelle - ainakaan noilla nimillä... "It's all about perception..."

Onneksi kasviksista saa hyvää ruokaa ilman korvausajatteluakin. Silmiini osuivat kirjasta heti keitot ja salaatit, joita onkin ehdolla monenlaisia. Eniten kiinnostustani herättivät kuitenkin kahdenlaiset pallerot eli munakoisopyörykät ja papupyörykät. Joku voisi tietysti väittää niitäkin lihapullakorvikkeiksi, mutta minusta näissä on samaa vain muoto - ja pyöreähän nyt sopii mihin vaan.

Pyöryköissä oli kivaa myös se, etten vastaavia ole kokeillut  aikaisemmin. Aika monet kirjan resepteistä olivat sellaisia, että enemmän (lue vanhempi vuosissa) kokannut on todennäköisesti testannut vastaavaa jossain kohtaa kokkauskokemustaan. Kirja toimiikin varmaan parhaiten vähän vähemmän kokanneilla, joille suurempi osa resepteistä aiheuttaa todellisia ahaa-elämyksiä. Toimii kirja toki vanhemmillakin perheenäideillä vähintäänkin muistinvirkistyksenä. Ainakin omasta kokemuksestani inspiraation löytäminen ja reseptien muistaminen on arkitohinassa haastavaa.

Kirjassa on kivaa myös reseptien muodostamat kokonaiset ateriat. Ei tarvitse ruveta miettimään lisukkeita ja salaatteja erikseen, kun jokainen resepti muodostaa joko alkuruoan, pääruoan tai jälkiruoan kokonaisuudessaan. Helpottaa pohdintaa - ja ainahan sitä voi muuttaa kokonaisuuksia mielensä mukaan.

Kaikkiaan kirja on lempeän näköinen luettava. Kuvien värimaailma on hillityn vaalea ja houkutteleva. Jokaisen reseptin kohdalla on pikkuinen selitys tai vinkki, mutta varsinainen lukuosuus löytyy kirjan alusta. Hanna selittää hieman ruokafilosofiaansa, antaa neuvoja kasvisprotetiinien osalta ja paljastaa kasviskeittiön kulmakiviä.

Rento ja selkeä kirja sopii mainiosti kasviskokkailun saloihin perehtymiseen vaikka aloittelevallekin kokille. Kokeneemmatkin saavat ideoita ja muistinvirkistystä mukavalla tavalla. Perheissä arvostetaan konstailemattomia reseptejä, vaikka osan tekemiseen tieytsti vähän aikaa saa kulumaankin. Tosin välillä se on ihan oma vika. Kuka minuakin käski tekemään papupyöryköitäni kuivatuista pavuista ? - purkeilla olisi päässyt melkein pikaruokaan.

Harissa-papupyörykät (omilla muunnoksillani jääkaapista löytyneiden ainesten perusteella) 

5dl kypsiä valkoisia papuja
2dl kaurahiutaleita
1dl auringonkukansiemeniä
ohjeen mukaan puoli desiä tuoretta korianteria hienonnettuna, minä puristin oreganoa tuubista, joka pitäisi saada jääkaapista loppumaan
1 sitruunan mehu
3 valkosipulinkynttä
1rkl harissaa (jaj tälläkin tuli pikkuisen turhan tujua kuopukselle)
1rkl oliiviöljyä
juustokuminaa, suolaa ja pippuria (ohjeessa käskettiin jauhettua korianteriakin, mutta sitä ei meiltä löytynyt)
öljyä paistamiseen

Minä tosiaan aloitin pussillisesta kuivia papuja, joiden liottamiseen meni ensin yksi yö. Seuraavana päivänä keitin papuja tunnin verran, mutta eivät pehmenneet laisinkaan. Pikaisen googlauksen jälkeen muistin soodan. Keitin uudelleen toisen tunnin verran, mutta tällä kertaa laitoin mukaan teelusikallisen soodaa. Jo pehmeni. Tiedä sitten oliko kyse soodasta vai pidennetystä keittoajasta, mutta massasta tuli kauniin sileää.

Kun pavut ovat valmiina, ei tekemisessä kauhean kauan mene. Ainekset vaan tehosekoittimeen ja massaksi. Tosin minun massani vaikutti sen verran kuivalta, että lisäsin myös muutaman lorauksen vettä. Saattoi johtua siitäkin, että purkkipavuissa on enemmän nestettä.

Sitten vaan massa pyöryköiksi ja pannulle viideksi minuutiksi keskilämmöllä öljyyn tirisemään. Minua laiskotti, joten painelin kahdella lusikalla pötkylöiksi. Hyvin toimi niinkin.

Tällä kertaa en tehnyt ohjeeseen kuulunutta salaattia tai kastiketta. Raastoin ja siivutin vain vähän porkkanaa ja kurkkua, maustoin suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla, sekä ripottelin auringonkukansiemeniä päälle.

Pyörykät (tai pötkylät) olivat kivasti rapsakoita päältä ja silkkisen pehmeitä sisältä. Sellaisia pientä addiktiota aiheuttavia. Näitä tulee varmasti tehtyä vielä moneen kertaan.

Lumen armo

Kirjamessuhaahuilu jotenkin avasi lukujumin. Sain messujen jälkeisellä viikolla loppuun peräti kaksi kirjaa! Tosin nyt tämä bloggaaminen sitten vähän takkuilee työkiireiden vuoksi...

Paula Havaste: Lumen armo 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Lumen armo oli niin sujuva luettavaa, että sen loppuun saattaminen ei ollut ihme ollenkaan. Kertte on viimein matkalla kotiin mukanaan pikkuinen Usva. Mielessä väikkyy kotitila sekä tietysti Larri.

Matka on pitkää ja sen aikana sattuu kaikenlaista, mutta tokihan viimeisessä osassa Kerten tarina saavuttaa jonkinlaisen päätepisteen. Siitä sen enempää nyt puhumatta, jos joku on vielä kirjaa lukematta. Kannattaa muuten aloittaa sarja ihan alusta, sillä tarina jatkuu ja vaikka seuraavissa osissa viitataan aiempiin, on tieitysti kiva, kun on itse tarinasta perillä.

Kuten aiemmtkin osat, on Lumen armokin täynnä historiallista nippelitietoa ja elämäntapojen kuvausta. Saattaa tietysti olla, että kun tarina etenee ja hahmot tulevat tutummiksi niin painopiste väkisinkin siirtyy henkilöhahmojen ajatusten ja toimien seurantaan. Oli miten oli, sujuvasti tarina eteni ja mielenkiinnolla seurasin Kerten matkaa.

Kertte onkin yksi suosikkihahmojani kirjallisuudessa. Kipakka ja itsenäinen nainen ei kuvia kumartele ja antaa elämän viedä. Toki hän äkkipäissään tekee myös virheitä ja elämäkin välillä keikauttaa kummiin suuntiin, mutta Kertte myös tunnustaa erheensä. Eikä kertte ole paha, vähän vain äkkinäinen nainen miesten maailmassa. Ei ollut tuohonkaan aikaan naisilla helppoa.

Kaikkiaan koko sarja on nautinnollista luettavaa historiallisista romaaneista pitävälle. Maailma ja aikakausi nousevat esiin elävinä, henkilöhahmot ovat uskottavia eikä pieni yliluonnollisen ripauskaan sotke tarinaa. Olihan aika muutenkin loitsujen ja uskomusten vallitsemaa.

Paula Havaste on ollut tuottelias kirjalija, joten aiemmin ilmestyneitä historiallisia romaanejakin löytyy useampia. Oletteko lukeneet ? Kannattaako palata tuotannossa taaksepäin ?

Mutakakkua muts... ei kun muksuille

No ei meillä kyllä ole lupa käyttää m-sanaa äidistä. Siellä, mistä minä olen kotoisin, sillä oli minun nuoruudessani ennemminkin vähän sellainen halveeraava sävy. Mutsiksi äitiään kutsuivat vain vastaan kapinoivat uhossaan. Tiedän sanan toisilla alueilla (tai toisina aikoina) kuuluvan normisanastoon, mutta minä olen äiti ja sillä hyvä. Tuossa otsikossa se vaan rimmasi. 

Tämä artikkeli on itse asiassa ollut aluillaan jo kolmisen viikkoa. Niin kauan minun on mieleni tehnyt mutaista suklaata. Nyt vasta sain aikaiseksi. Kerätessä voimia sunnuntai-iltana arjen alkuun, on tämä tahmea herkku ihan paikallaan. Taitaa meistä olla itse kullakin kiireinen ja työntäyteinen viikko edessä. 

Mukavia viimeisiä sunnuntaihetkiä kaikille! tai sitten energistä arjenkulkua - milloin nyt satutte tätä lukemaan. 

Suklainen mutakakku 

Laita ensimmäiseksi uuni lämpiämään 200 asteeseen ja vuoraa irtopohjavuoan pohja (halkaisija 26cm) leivinpaperilla, reunat voidellaan tai sitten voit vuorata koko vuoan leivinpaperilla, jolloin reunoihin jää jonkin verran taitosjälkiä, mutta makuahan tuo ei haittaa sitten tippaakaan. 

200g tummaa suklaata (Valrhona Manjari)
200g voita

Sulatetaan yhteen ja annetaan jäähtyä suurin piirtein kädenlämpöiseksi

4 kananmunaa
2dl sokeria

Vatkataan tuhdiksi vaahdoksi, johon sitten varovasti sekoitetaan voi-suklaaseos.

2,5dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

Sekoitetaan ja sihdataan taikinakulhoon. Nostellaan tasaisesti taikina sekaisin ja kaadetaan kakkuvuokaan.

Paistetaan kakkua 10min uunissa ja ripotellaan sitten nopeasti päälle valkosuklaahippuja. Laitetaan takaisin uuniin 5-6minuutiksi.

Nostetaan kakku uunista. Odotetaan pari minuuttia ja otetaan pois vuoasta.

Vatkataan Vispi-vaahtoa tai kermavaahtoa. Maustetaan runsaalla vaniljalla. 

Tarjoillaan haaleana ja nautiskellaan hyvässä seurassa tai rauhassa yksinään. 

Kirjakimara - Toto 6v:n.suositukset

Toto oppi kesällä lukemaan. Ihan sillain itsekseen, yht'äkkiä hän vain osasi.

Päätin, etten tyrkytä. En yhtään. En ainuttakaan kirjaa. Lukekoon itse, jos haluaa. Minä jatkan iltasadulla ja äänikirjoilla ja pidättelen henkeäni.

Muutama kuukausi siinä meni, mutta nyt olen yllättänyt Toton useammankin kerran kirjan ääressä. Saa nähdä olisiko 1/3 lukumiehiä (ja jottei Esikoinen nyt vedä hernettä nenään niin mainittakoon hänen kyllä nykyään jotain lukevankin - aina välillä)

Hieman on tosin haikea olo. Minut käskettiin pois vierestä lukemista häiritsemästä...

Tässä kuitenkin viime viikkojen lukusuosikit ja niihin liittyvät Toton kommentit:

Aino Havukainen, Sami Toivonen : Tatun ja Patun Suomi 

Tatu ja Patu -kirjat ovat lasten suuria suosikkeja. Aikuista kommellukset ja höpinäväännökset välillä vähän huvittavat, mutta muksut nauravat ääneen.

Suomi-kirjassa tutustutaan erilaisiin Suomi-juttuihin ja matkustetaan ympäri maata. Tapoihin tutustutaan saunasta mustikkapiirakkaan ja samalla tulee Suomen historiakin tutuksi. En ole ihan varma, haluanko pojan isän puolen sukulaisille (Ranskaan) ihan kaikkia Tatun ja Patun toteamuksia toistelevan, mutta hauskaa tuntuu lukiessa olevan.

Kysymkseen, mikä kirjassa on parasta, kuului vastaus seuraavasti :

"No, kun on niin kiva hakea tonttuja" 

Kirjaan on piiloteltu kotitonttuja vähän sinne sun tänne ja teemaltaankin tuo on tietysti ihan tähän vuoteen sopiva.

O.Ruzicka, A.Hetmerova : Mistä tavarat tulevat 

Tässä kirjassa käydään juurta jaksain läpi eri tavaroiden valmistusta. Leipä, juomalasit, kirjat ja muut esitellyt esineet ovat lapsille  tuttuja, joten niiden valmistusprosessit ovat kiehtovia ja liittyvät ymmärrettävästi jokapäiväiseen elämään.

Lisäksi, mitä ilmeisimmin hieman normikirjan muodosta poikkeava rakenne sisältä avautuvine isoine taitesivuineen ja luukkuineen on houkutteleva näperryksestä pitävälle pojalle.

Ei siis ole ihme, että Toton kommentti oli seuraavanlainen:

"On toosi mielenkiintoista lukea valmistuksesta, varsinkin leivän ja lasien" 

Tämä kirja olisi aikuisestakin mielenkiintoinen ja siitä saisi jutunjuurta, jos saisi luvan tulla mukaan lukemaan...

Nicholas Harris, kuvitus Sebastian Quigley : Pimeässä hohtava avaruus

Tämän kirjan kanssa minulla on käynyt parempi tuuri. Olen saanut lukea sitä iltaisin sängyn vieressä. Tiedä sitten kuitenkaan, jos tietokirjaa voi varsinaisesti iltasaduksi nimittää.

Mitä ilmeisimmin meillä kaksi nuorempaa poikaa ovat enemmän faktamiehiä - ainakin Toton tämänhetkisten suosikkien perusteella. Nämähän ovat kaikki selvästi asiasisältöön kallellaan Tatun ja Patun vinksautuksista huolimatta.

Pimeässä hohtava avaruus kertookin perustietoa Linnunradasta, auringosta, tähdistä, kuusta ja planeetoista. Ihan mielenkiintoista äidillekin, vaikka toki entuudestaan tuttua.

Eniten kirjassa kaikkia kiehtovat kuvat.

"Parasta on, kun kuvat hohtavat..." 
sanoo Totokin.

Ensin vähän valoa kohti ja sitten lamppu sammuksiin. Tekstinkin näkee hohtosivuilla lukea pimeässä. Siinä riittää riemua ja jännistystä asiasisältöä elävöittämään.


Sellaisia kirjoja viime aikoina. Pitänee ruveta levittelemään muita talosta löytyviä lastenkirjoja (ja niitähän löytyy korkeita pinoja) strategisiin paikkoihin pitkin olohuonetta. Katsotaan, mitä päätyy sitten luettavaksi asti.