Välihuomautus

Mistä tietää, että palautuminen on alkanut ? 

• Mieli kirkastuu. Blogin kirjoittaminenkin on palannut ohjelmaan ja töissä kykenen lukemaan kolmea riviä pidempää tekstiä, ilman että pitää palata puolesta välistä alkuun  
• Ruoanlaitto ei aiheuta inhon väristyksiä, vaan tunnen jopa pientä inspiraation kipinää
• Tänään teki mieli ulos, kun aurinko paistoi

Kyllä tämä tästä.

Vaikea muistaa, että varsinaista remonttiaikaa on kulunut jo 3 viikkoa. Toisaalta aika on mennyt hujahduksessa, toisaalta taas tuntuu kuluneen ikuisuus. 

Päätös remonttievakosta hotellikolmiossa osoittautui erinomaiseksi. Tämä huolettomuus (parkkihalli, viikkosiivous ja muut hotellin palvelut) on kullanarvoista. Varsinkin, kun mitä ilmeisimmin kroppani ilmoitti ihan oikeasta levon tarpeesta ja lievästi  ärsyttävä flunssa äityi rajuksi poskiontelotulehdukseksi, jota nyt toisella kierroksella jo vähän tuhdimmilla antibiooteilla hätistellään. 

Olen jopa ollut pari päivää sairaslomalla, mitä ei kovin usein tapahdu. 

Ehkä siksikin on palautuminen päässyt alkuun. Kerrankin pysähdyn, enkä vaan tuuttaa menemään. 

Hyvä näin - tästä eteenpäin kohti kevättä ja lisääntyvää valoa! 

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

(Luku)päiväkirja : Jonathan Strange & herra Norrell

 

En ole ihan varma, mitä minä juuri luin. Susanna Clarken Piranesi kadotti minut vaaleaan, veden valtaamaan, labyrinttiin ja jollain kumman tavalla kietoi lumoukseensa. Jonathan Strange & Herra Norrell puolestaan - no, en oikein tiedä pidinkö ja tajusinko ja olikohan tuossa oikein mitään, mutta reippaasti luin kaikki melkein 800 sivua. 

Susanna Clarke : Jonathan Strange & Mr Norrell

Kirjastosta 

Englantilainen magia on kadonnut korppikuninkaan mukana. Enää on vain teoreettisia maagikoita ja heidänkin seuransa hajotetaan salaperäisen Mr Norrellin saapuessa paikalle. Hän on oikea maagikko eli käytännön sellainen, joka todella saa aikaan maagisia tapahtumia. Patsaat puhuvat ja sää muuttuu ja Englannin ministerit ja ylähuoneen jäsenet haluavat kilvan hyödyntää uutta vallanvälinettään. Varsinkin Napoleon Bonapartea vastaan käyty sota vaatisi erikoisia keinoja. 

Jonathan Strange puolestaan on maagisesti lahjakas nuori mies, josta tulee herra Norrellin oppilas. Kaksikko on erottamaton, kunnes luonteiden vastakkaisuus ja siitä johtuva lähestymistapojen muutos ajaa heidät välirikkoon. Jonathan Strange on vieläkin käytännöllisempi ja vielä kunnianhimoisempi halutessaan palauttaa magian Englantiin. 

Magian kanssa ei kuitenkaan ole leikkimistä. Herra Norrell janoaa tunnustusta Lontooseen saapuessaan ja erehtyy käyttämään keijumagiaa saavuttaakseen mainetta ja vaikutusvaltaa. Samalla hän tulee taikoneeksi paikalle kauan muissa maailmoissa oleilleen keijuvaltiaan. Keijut taas... no, nyt ei puhuta niistä keijupölyä levittävistä ja vienosti hymyilevistä kukkahahmoista, vaan varsin vallanhimoisista ja itsekkäistä olennoista, joille ihmiset ovat vain välineitä tai omistettavia olentoja. Lopputuloksena on surua monille ja outoja tapahtumia ja maisemia kaikille. 

Tarina etenee kirjassa kiemurrellen ja poiketen ja hahmokavalkadi täydentyy maagisilla tai magiikan valtaan joutuvilla palvelijoilla. Naiset ovat kauniita ja keijun himon kohteita, uhreja. Korppikuninkaan merkit ja ennustukset leijuvat kaiken yllä. Kirja on runsas, mielenkiintoinen, mutta samalla yllättävän tylsä. Tarinaa lukee mielenkiinnolla, mutta sen tapahtumia ei jännitä. Henkilöhahmot lähinnä hämmästyttävä itsekkyydellään ja sokeudellaan. Tyypillisiä ihmisiä siis. Onhan tämä taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin yhtä teoreettinen kuin teoreettiset maagikot kirjaviisaudessaan... 

No, kyse on kuitenkin ilmeisen menestyneestä teoksesta ja jotain sen kiinnostavuudesta toki kertoo sekin, että luin ihan tyytyväisenä melkein 800 sivua. Pidän silti enemmän Piranesista. Se kosketti ja jäi ajatuksiin tunnelmallaan pitkäksi aikaa. Muistan siitä yllättävän paljon vieläkin, vaikka lukemisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.

(Luku)päiväkirja : Jaksaa, jaksaa, kunnes ei enää - voihan tammikuu

 Kyllä tämä tästä, vaikka tammikuu veikin voimat aika lähelle nollapistettä. Ei koskaan enää!!! En ikinä tule suostumaan toista kertaa putkiremontin ja kylppäriremontin aiheuttamaan evakkomuuttoon samaan aikaan työpaikan verovuoden päättymispaniikin kanssa. Puolustuksekseni sanon, etten nytkään tätä ajoitusta suunnitellut, vaan molemmat osuivat täysin  minusta riippumattomista tekijöistä samaan kuukauteen. 

Odotimme putkiremonttia 18v. Voitte varmaan kuvitella millainen määrä tavaraa kertyy 5-henkiselle perheelle tuona aikana. Aloitin tavaroiden järjestämisen jo viime kesänä, jouluna miehen ollessa kotona vedettiin kunnon rykäisy varastoihin jne, mutta tekemistä jäi silti - ja paljon. 

Töissä juostiin lujaa koko tammikuu, illat ja viikonloput järjestettiin tavaraa. Olin ottanut kuun kaksi viimeistä päivää muuttolomaa,  mutta ensimmäisenä vapaapäivänä heräsin sellaiseen flunssaan, että suunta oli lääkärille ennen yhdenkään muuttokuorman siirtymistä. Lääkkeitä naamaan, muuttosuunnitelmat uusiksi ja olimme pojan kanssa uudessa paikassa määrättyyn päivään mennessä. En suosittele tuota kokemusta kenellekään. 

Jotain kertonee sunnuntai-illan väsymyksestäni, että maanantaina työmiesten kanssa asuntoa kiertäessä, löytyi vaatehuoneen lattialta tavaroita, joita en sunnuntaina tarkistaessani yksinkertaisesti ollut nähnyt. Aivot kai kieltäytyivät rekisteröimästä yhtään siirrettävää asiaa enempää. 

Millä pysyi pää kasassa ?

Kirjat pitivät minut järjissäni niin syksyllä kuin nyt tammikuussa, ja aina johonkin väliin lykkäämäni hengähdystauot. Leipää ja sirkushuveja, tai tässä tapauksessa pizzaa ja teatteria. 

Turun kaupunginteatterin Meillä on täyttä oli juuri sopiva iltapäivämatinean naurupläjäys. Miska Kaukonen yksin lavalla ja 30 roolia. Kiirettä piti ja hauskaa oli, mitä ilmeisimmin myös näyttelijällä aina välillä. Nautin suuresti. 

Iltaisin sain ajatukseni (ja sykkeen) tasaantumaan lukemalla. Klassikkoja, modernia nykykirjallisuutta ja jotain kevyttä hauskaa. Siinä minun selviytymisreseptini tammikuussa. Yllättävän monta kirjaa sainkin loppuun. 

Tammikuu myös merkitsi Levoton lukija Virginia Woolf - lukupiirin alkua. Ihanaa. Ensimmäisenä luettavana oli The voyage out (Menomatka), jota en ollutkaan lukenut aikaisemmin. Jotenkin siitä  nopeasti tunnisti Woolfin tyylin ja rytmin, vaikka kyseessä oli Woolfin esikoisteos. Nautin lukemisesta kovasti ja lukupiiri(video)tapaamisen keskustelu oli tietysti mielenkiintoista ja virkistävää. 

Murha vuorilla, Silkkiä, safiireja ja salaisuuksia sekä Seurapiirineidon opas onnenongintaan eli kaksi "cozy mysteryä" ja yksi historiallinen romantiikkapläjäys yhdessä Sweep of the heart -fantasian kanssa pitivät huolen kuukauden viihdytyksestä - ja minähän viihdyin noista ihan jokaisen parissa, vaikka ovatkin toisistaan erilaisia. 

Katie-Kate puolestaan jätti vähän kylmäksi. Muistan, kun sitä kehuttiin kovasti blogeissa ja somessa yleensä, mutta en vaan päässyt missään kohtaa oikein mukaan. En varmaan ole tarpeeksi kiinnostunut Englannin kuningasperheestä, jotta tuo avautuisi millään tavalla. En tiedä. Seksikuvaukset eivät minua yleensä häiritse, mutta tässä väsyin toistoon. Kaajan Rusetti-kirja viehätti minua kovasti vieraudellaan ja hauskuudellaan, mutta Katie-Kate ei nyt rujoudessaan sytyttänyt. 

Sanna Nyqvistin Rannalla - miten kirjailijat löysivät meren johdatteli meidät jo aiemmin tammikuussa Woolfin pariin, sillä hän on yksi kirjailijoista, joiden merikuvausta Nyqvist analysoi. Kaikkiaan mielenkiintoinen teos yleensä ihmisten suhtautumisen muuttumisesta rantaelämää kohtaan elannon hankintaan sopivasta pelottavasta paikasta huvitusten keskukseksi. Kirjailijalistalta löytyy tuttuja mm. Proust, joten pääsee itsekin arvioimaan lukemaansa. 

Ja nyt sitten

Nyt olemme ottaneet rauhallisesti. Töitä, tosin etänä, sillä olen keskittynyt parantelemaan flunssaa. Vieläkin olen tukkoinen ja oikea korva kokonaan lukossa. Huomenna taas lääkäriin. En ihan äkkiseltään muista edellistä kertaa, että olisin vetänyt itseni näin piippuun. Syytäkin vähän levätä (ja jatkaa lukemista.)