(Luku)päiväkirja : Taustapeili Osa 1 - muutoksia ja tietokirjoja lukuvuonna 2022

Tästä se alkoi 

Tämä vuosi on ollut kummallinen. Maailma ponkaisi pandemiasta varovasti yhdellä jalalla ja keikahti vinoon. Raivohullut pääsivät eristyksestä ja ryhtyivät saman tien purkamaan patoutunutta pahaa sisuksistaan. Ei tuota oikein  muutenkaan voi kuvata. 

Minulle tämä vuosi on ollut täynnä muutoksia, mutta sellaisia enemmänkin sisäänpäin kääntyviä. Olen opetellut priorisoimaan uudella tavalla, kanavoinut energiaani asioihin, jotka eivät kuluta vaan kasvattavat. Suurimmat ulospäin  näkyvät asiat kai voi listata jotenkin vaikka näin. 

1) En tee töitä iltamyöhään ja priorisoin omat menoni mahdollisten työpalaverin yli. Siksi olen ehtinyt kirjabloggaajien tapaamisiinkin melkein joka kerta. 

2) Uutiset ja someaika ovat säännösteltyjä. Enää en ota puhelinta automaattisesti käteen, vaan oikeasti joka kerta koitan pysähtyä miettimään, kannattaisiko ennemminkin tarttua kirjaan tai käsityöhön. Jostain kumman syystä tämä ei ole lisännyt lukemiseni määrää, mutta neulonut olen melkoisesti. Ehkä tuo seuraava muutos vaikuttaa lukemisen määrään...  

3) Liikunta on palannut elämääni säännöllisenä tekemisenä. Se alkoi kellosta, jatkui Storytelista löytyneenä Juoksukouluna ja siirtyi kelien huonontuessa kuntosaliin. Olen jopa ottanut kertoja personal trainerilta. Lähinnä tosin siksi, että kuntosalilaitteet edelleenkin assosioituvat mielessäni keskiaikaisiin kidutusvälineisiin, joten tarvitsen jonkun neuvomaan ja tekemään minulle ohjelman. Ohjeiden seurannan aikaan en pysty tietenkään lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjaa, mutta kummasti ovat tarinat viime aikoina edenneet juoksumatolla... 

Minä pidän näistä muutoksista. Lisääntynyt hyvinvointi vahvistaa halua jatkaa eli toivottavasti lisää näitä ensi vuonna. 

Eikä se lukeminenkaan nyt niin kamalan huonosti mennyt. Saavutinhan minä vuoden ainoan lukuhaasteeni eli Goodreadsin Reading Challengen. Luin yli 100 kirjaa. Lopullinen luku on vasta vasta vahvistumassa. Vielä ehtii. 

Omien tilastojeni mukaan olen muuten lukenut tähän mennessä 108 kirjaa, joten muutama puuttuu Goodreadsista. 

Muita haasteita en sitten tälle vuodelle ottanutkaan, mitä nyt osallistuin muutamaan lukumaratoniin enemmän ja/tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Helmetin lukuhaasteenkin jätin tänä vuonna ihan suosiolla väliin. Sen verran surkeasti olen siinä edellisinä vuosina edistynyt. 

Yleensä kirjaan taustapeileihin käppyrät ensimmäisinä, mutta pohditaan tällä kertaa vuoden varrelta mieleen jääneitä kirjoja. Vuosi kun on vielä vähän kesken.

Tietokirjat

Aloitetaan tietokirjoista. Niitä olen nimittäin tainnut lukea enemmän kuin vuosiin. Luin kaikkiaan 24 jollain tavalla tietokirjaksi luokiteltavia opuksia. Joukosta löytyy elämäkertoja (3), matkakertomuksia (4), keittokirjoja (vain 3!) ja loput ovat sitten perustietokirjoja erilaisista aiheista. 

Olen muutamana vuotena saanut joululahjaksi etukäteen valitsemani tietokirjan. Kyseessä on usein ollut keittokirja, mutta vuosi sitten pyysin Ritva Kyllin Suomen ruokahistoriaa. Se on aivan mahtava opus, jota ajattelin selailla vielä uudelleen ennen vuoden loppua. Valtava määrä tietoa ruoasta, mutta ennen kaikkea myös yhteiskunnasta, jossa sitä nautittiin. Suomen ruokahistoria ei ole pelkästään suolasillejä ja lihapullia, vaan myös muuttoliikettä maaseudulta, sodista selviämistä ja yhteiskunnan modernisointia. 

Vuoden häiritsevimmät tietokirjat lienevät naisten asemaan lääketieteen historiassa pureutuva Elinor Gleghornin Sairas ja viallinen sekä  vähän samasta kulmasta naisten näkyvyyttä tilastoissa tutkiva Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset, näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Varsinkin jälkimmäisestä tunnisti niin monta tilannetta ja asiaa, että pahaa teki. Tajuan nyt, miksi turvavyö tuntuu koko ajan olevan liian korkealla, sekä sen, miksi ihmeessä lumiaurat aloittavat ajoteillä eikä jalkakäytävillä. Loogisintahan olisi putsata kulkureitit ensin niille, joille apu on eniten tarpeen... Molemmat kirjat kärjistävät ehkä hieman, mutta niin vähän, että se on jo itsessään melkein pelottavaa. Ei tarvitse korostaa asiaa, joka suorastaan huutaa tulla huomatuksi. 

Ruoan lisäksi historia on lukemissani tietokirjoissa vahvasti edustettuna. Ehkä hauskin (surullisesta aiheesta huolimatta) on ollut Henna Karppinen-Kummunmäen Sydänsurujen historia. Se edustaa nykyään muodikasta henkilökohtaisen ja yleisen yhdistämistä tietopohjaiseksi kokonaisuudeksi. Samoin kuin tuo seuraavakin eli äänikirjana kuuntelemani Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat - kultakauden naisia . Oli yllättävää, miten eläväinen voi vahvaa asiaa sisältävä tietokirja olla. Ehkä se johtuu kirjoittajan henkilökohtaisesta otteesta, ehkä aiheena olevien naisten mielenkiintoisuudesta. Yllätyin myös siitä, miten valtavan hyvin tuota kuunteli äänikirjana. 

Toinen erityisen hyvin äänikirjaksi sopiva tietokirja oli Jaakko Tahkokallion Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta, jonka kuuntelin ihan loppuvuodesta. Melko pian sen perään luin toisen historia-aiheisen teoksen, tosin muutamaa vuosisataa myöhemmästä ajasta. 1700-luvun True Crime tutkimus Smittenin murha todisti, että tietokirjaakin voi lukea kuin dekkaria.

Keittokirjoista mainittakoon The Alice B. Toklas Cookbook, jonka kirjaversumi heitti eteeni huumorintajuaan esitelleen samoihin aikoihin kuin luin sen aiheeseen liittyvän romaanin. 

Matkakirjoista minua eniten houkuttelivat Kyllikki Villan seikkailut, joita kuuntelin peräti kahden kirjan verran. 

Entäs ne elämäkerrat sitten ? Kaari Utrion elämäkerta oli yksi vuoden mielenkiintoisimmista kirjoista. Eikä pelkästään varsinaisen aiheensa vuoksi, vaan siksi, että kirjassa kuvastuu myös Suomen kulttuurielämä ja naisen asema siinä vuosikymmenten ajalta. Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin taas kertoo ihan muunlaisesta kulttuurielämästä ja rapakon takana, mutta ei häviä mielenkiintoisuudessa yhtään. 

Aika monta mieleenpainunutta tietokirjaa siis mahtui vuoteen 2022. Nyt minulla on kesken tämän vuoden joululahja eli Minna Silverin Tutankhamonin salaisuudet. Sitä en varmastikaan tule lukemaan loppuun enää tämän vuoden aikana, mutta päätynee ensi vuoden listalle. 

Aika hurjaa, jos jaksoit lukea tänne saakka. Taidan jättää muut genret seuraaviin postauksiin käppyröiden kanssa. Dekkareista pitänee jotakin mainita, sillä vain niitä luin enemmän kuin tietokirjoja (28 tähän mennessä). Yhdessä tietokirjat ja dekkarit kattavat noin puolet vuoden 2022 aikana lukemistani kirjoista. 

(Luku)päiväkirja: Melko vanha True Crime

 Mikään ei piristä niin kuin kunnon murha. Kirjoissa siis. Dekkarien hyväätekevät vaikutukset toki tunnetaan ja näköjään sama toimii luettaessa myös hyvin kirjoitettua historian tietokirjallisuutta, varsinkin kun tutkitaan satoja vuosia vanhaa True Crime - tapausta.  

Mirkka Lappalainen - Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta

Arvostelukappale kustantajalta 

Tarvitaan vettä laastintekoon, mutta porvoolaisesta kaivosta löytyykin siellä vuosia lojunut ruumis. Liekö tuo jo vuosia sitten kadonneeksi merkitty kartanonisäntä ? 

Murhaksi todettu rikos toki tutkitaan, mutta lopullista ratkaisua ei löydy. Ajan myötä legenda elää, muuttuu vähäsen, mutta edelleen kiehtoo ihmisten mieliä. Huonoa ja siveetöntä elämää viettänyt isäntä, oudot palvelijat, syrjäinen kartano ja levoton aika tarjoavat puitteet monille tarinoille. 

Murhaajaa lienee vaikea löytää 340 vuoden takaa, mutta Mirkka Lappalainen tarttuu kysymykseen siitä, miten oikeusjuttu oikein etenikään ja menikö kaikki niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Korona-ajan viihdykkeeksi ja mielenvirkistykseksi hän teoksen kirjoittamisen mainitsi kertoessaan siitä bloggaritapaamisessa. (Huvinsa tietysti kullakin :-) Suurin osa käytettävissä olevasta aineistosta löytyy ilmeisesti digitalisoituna oman koneen kautta, joten sinänsä tutkimus kuulosti varsin eristysaikoihin sopivalta aktiviteetilta. 

Mirkka Lappalaisen Kustaa II Adolfista kertova Pohjolan leijona voitti Tieto Finlandian vuonna 2014, joten oli lupa odottaa vetävää ja kiinnostavaa teosta tästäkin. En ole tuota aiempaa kirjaa lukenut (vaikka se on lukulistalla odotellut), mutta tähän saamaani arvostelukappaleeseen tartuin hanakasti. Enkä myöskään pettynyt. 

Smittenin tapaus on mielenkiintoinen, eikä murhajuttu häviä nykyajan rikostarinoille laisinkaan. Omaneduntavoittelua ja pahaa tahtoa riittää. Oikeusjutun käänteet ja todisteiden analysointi eivät kuitenkaan ole ainoita kirjan ansioita. Lukija saa samalla rautaisannoksen ajankuvaa sekä myöskin tietoa historiantutkijan arjesta ja vuosisatojen takaisia asioita tutkittaessa kohdattavista haasteista. Suomen eri kaupungeissa riehuneet tulipalot tuhosivat aikoinaan paljon muutakin kuin vain rakennuksia. Yllättävimmäksi ehkä kuitenkin koin 1600-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja arkistoinnin (byrokratian) määrän. En oikein tiedä, mitä ennen kuvittelin, vai olinko yleensä edes ajatellut asiaa.  

Monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu teos sai minut lukemaan kirjan ilman poikkeamia toisiin teoksiin. Se on nykyisessä kirjahyppelymoodissani melkoinen saavutus ja kertoo luettavan kiehtovuudesta. Ehdottoman suositeltava opus kaikille historiasta ja/tai rikostarinoista kiinnostuneille. 

Ja toinenkin historiallinen

Kuten kirjaversumin ominaisuuksiin kuuluu, olen viimeisen kuukauden aikana lukenut myös toisen tietokirjan historia-aiheella. Itse asiassa tämän kirjan kuuntelin ja se sopi hämmästyttävän hyvin äänikirjaksi. Sitä voisi kuvitella, että keskiajasta kertova tietokirja olisi täynnä kuivaa faktaa vuosilukuineen ja nimineen eli keskittymistä vaikeuttavia elementtejä, mutta tätä kuuntelin herpaantumatta jopa useamman luvun kerrallaan. 

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta

Äänikirja Storytelista 

Kyseessä on lukulistallani Pohjolan leijonan tapaan jo vuosia kummitelleesta tietokirjasta. Pimeä aika ilmestyi 2019. 

Kirjassa Jaakko Tahkokallio nostaa esille keskiajasta kymmenen yleistä käsitystä, jotka ovat vahvasti muokanneet niin populaarikulttuuria kuin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä aikakauden tutkimusta. Sitten hän kylmän rauhallisesti repii kyseiset myytit kappaleiksi uusimpien tutkimustulosten avulla. 

Kirjaa kuunnellessa joutui uudistamaan omia, kouluopetukseen, romaaneihin, elokuviin ja muuhun mediakommunikointiin perustuvia käsityksiään. Noitavainojen yleisyys, kirkon valta, taikauskoisuus, väkivalta ja monet muut oletukset ovat luoneet kuvaa aikakauden ihmisistä ja heidän toimistaan. Tahkokallion kirjan mukaan suurin osa keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon kuvauksesta sekä jopa aikakauden kuvaaminen nimenomaan pimeäksi, on kuitenkin ennemminkin 1700- ja 1800-lukujen tieteilijöiden tapa nostaa oman aikakautensa ajattelijoiden ja filosofioiden arvoa, kuin varsinaista tutkimukseen pohjautuvaa tieteellistä käsitystä. Mielenkiintoista. 

Erityisen hyvin yleistyneitä käsityksiä keskiajasta kuvaavat jokaisen luvun alussa olevat "romaanin" tekstipätkät. Ne ja niiden edustamat näkemykset kyllä tunnistaa. Siitä onkin sitten helppo edetä varsinaiseen luvun tieto-osuuteen kuulemaan, miksi kyseinen pätkä ei voikaan vastata historiallista todellisuutta. 

Samalla kun oppii uusia ajatuksia keskiajan historiakuvauksesta, voi myös miettiä sitä, miten jokaisella ajalla on tapa kirjoittaa historiaa uusiksi omasta näkökulmastaa, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. En usko tuon tavan kadonneen mihinkään ja nykyisen monimediaviestinnän aikakaudella se tietysti korostuu ja on havaittavissa vielä entistä selvemmin. Pitää vain osata (ja haluta) katsoa. Mielenkiintoisen historiakatsauksen lisäksi kirjan tärkeintä antia onkin se pieni ravistelu ja herättely, jonka kohteeksi lukija väkisinkin joutuu. On aika pelottavaa huomata, miten itsestäänselvinä sitä on tietylaiset käsitykset vuosien varrella omaksunut. 

(Luku)päiväkirja: Siitä jää pitkät jäljet

HUOM! Spoilerivaroitus - en piilottele kirjojen tapahtumia, vaan kommentoin nimenomaan niiden teemaa

Kirjaversumilla on vähän kieroutunut huumorintaju. Olen aiemminkin ihmetellyt sitä, miten samantyyppiset tai aiheeltaan samanlaiset kirjat tuntuvat etsiytyvän samaan lukusumaan. Toisinaan näin tapahtuu täysin odottamatta ja nyt osui vähän ikävästi. En ollenkaan odottanut itselleni vähän vaikeaa teemaa Paperipalatsi-roomaanissa, joten se lävähti kasvoille. Luulin lukevani ihan toisenlaista romaania. 

Kyse on lasten (tyttöjen) seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja nimenomaan toisten lasten tai nuorten tekemänä. 

Ei, en ole itse kokenut samanlaisia asioita kuin kirjojen nuoret tytöt. Se ei mennyt niin pitkälle. Olin kuitenkin luokallani aikoinaan ensimmäinen tyttö, jolle kasvoivat näkyvät rinnat, mikä johti jatkuvaan huomautteluun ja kosketteluun. Pahimmillaan minut kaadettiin oppilaspiirin keskelle maahan kopeloitavaksi koulun käytävällä. 

Kukaan ei koskaan sanonut mitään tuota vastaan. Itse kielsin, tönin pois, kunnes lopulta oli kertoja, jolloin hysteerisesti nauroin/itkin samaan aikaan. Ehkä jostakusta näytti, että olin peräti huvittunut. En ollut. Kielloilla ei vain ollut ollut vaikutusta, enkä enää hallinnut reaktiotani. 

En muista milloin tuo loppui, ehkä samalla kun lukio alkoi ja luokka hajosi. Mutta vaikutukset jäivät. En edelleenkään halua, että minua edes leikillä estetään lähtemään esim. halauksesta sillä sekunnilla, kun liikahdan siirtyäkseni. Ahdistaa liikaa. Onneksi oma mies ymmärtää. 

Jotenkin kummasti tilanteet ja olosuhteet muistetaan eri tavoin. Luokkakokouksessa aikoinaan oli 8:lla kuulla raskaana ja siis melkoisen muhkeassa kunnossa keskivartalon tienoilta. Silti sain kuulla, että olin yhtä seksikkään näköinen kuin aikoinaan ja miten minut muistettiin nimenomaan tuosta kuvitellusta (ihaillusta) seksikkyydestä. En muista mitä vastasin. Käsittämätön kommentti. Minä en todellakaan pukeutunut näyttävästi tai mitenkään seksikkäästi (päinvastoin), olin ennemmin nörtti kuin suosittu keskipiste, en käynyt bileissä jne... Joku vain oli jossain huomannut, että minusta oli tulossa nainen ja siitä lyötiin leima päälle. 

Mutta siis nuo kirjat 

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Arvostelukappale kustantajalta 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saanut Ruumis/Huoneet kertoo raadollisen tarinan siitä, miten hyväksyntää ja hellyyttää kaipaava nuori tyttö joutuu teinihimoissaan pahasti hakoteille harhautuvien poikien leikkikaluksi. On karmeaa luettavaa, miten ehkä sinänsä "normaaleista" nuorista löytyy peto, jonka teoille ei tunnu olevan rajoja. En lainkaan usko siihen, etteivät he olisi ymmärtäneet tekevänsä väärin, mutta jokin ympäröivässä yhteiskunnassa aukaisi portin teoille, joita ei pitäisi tehdä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan. 

Miten on mahdollista, ettei kukaan muka tiennyt tai arvannut ? Miten on mahdollista, ettei kukaan tarkistanut tai puuttunut ? No, en muista kenenkään, koskaan sanallakaan maininneen kiusaamiseni olevan jotenkin väärin - ainakaan minun kuulteni. Ja se tapahtui sentään melkoisen julkisesti. 

Kirjana Ruumis/huoneet on repivä. Tarinalla ei ole varsinaista juonta tai aikajanaa, kuten ei kirjailijan kertoman mukaan hänen muistissaankaan.  Silti tapahtumilla on seurauksensa ja vaikutuksensa ja niiden mustuus jatkuu edelleen. En taida olla nyt millään tasolla objektiivinen arvioija tällekirjalle, mutta se oli vaikuttava. Lukiessa tuli huono olo, ja niin kuuluukin. Jos kykenet lukemaan tämän kirjan tuntematta vähintäänkin lievää pahoinvointia ja suuttumusta, on sinun syytä pohtia omia käsityksiäsi sallitusta tai tarkistaa lääkekaappisi sisältö.

Kirjailijatapaamisessa ja useammassa artikkelissakin Susanna Hast (kuvassa keskimmäinen kirjailija) kuvasi teostaan terapiakirjaksi ja sitä se varmasti on ollut. Kirjailijan omien kokemusten kautta lienee kirjaan liienee tullut juuri tuo lukijaa riipivä repivyys, mutta ehkä pieni etäisyys olisi tehnyt siitä helpommin luettavan ja selkeämmän, vähemmän sekavan. En tosin tiedä, miksi olisi tarvinnut. 

Ei siis mitään kevyttä luettavaa, mutta ehkä tämä pitäisi ottaa kouluissa jossain kohtaa lukulistalle. En nimittäin usko, että vastaavaa käytöstä tai tuollaista kohdalleni osunutta lievempää ei enää olisi missään. Seuraukset pitäisi selkeästi kuvata ja teot tuomita mahdollisille tekijöille, tuki ja rohkaisu korostetusti kertoa mahdollisille uhreille. Jos saataisiin edes jossain jotain loppumaan, tai jäämään alkamatta. 

Toinen samaan aikaan ja teemaan sattuneista kirjoista on Paperipalatsi.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

E-kirja Storytel-palvelusta

Minä luulin lukevani nuoruudenrakastavaisten suhdekarikoista keski-ikäisessä elämäntilanteessa, tahoilleen eksyneinä. Sitten huomasin lukevani hyväksikäyttötapausta ja taas pohdittiin tapahtumien vaikutusta vielä vuosikymmenten jälkeen. 

En oikein pidä tällaisista yllätyksistä, enkä ole ihan varma, miten onnistuin välttämään aihekuvauksen kaikista hypetyskirjoituksista huolimatta. Kävi kuitenkin niin, että tarina naisen epäröinnistä ihanan nykyisen aviomiehensä ja aina rakastetun lapsuudenystävänsä välillä alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Miten tuollaisesta paikassa yleensä voi valita ? Valintahan on tehty jo aikaisemmin. En oikein ymmärtänyt kirjan saamaa hypetystä. Vähän harmitti, kun olin ollut niin valmis  nauttimaan lukemastani. Tunnistin kyllä taitavasti kudotun tarinan, mutta ehkä jotenkin arvasin jotain kamalaa tapahtuvan. 

Sitä en ajatellut, että kyse olisi lapsenraiskauksesta. Enkä tuon jälkeen olisi välttämättä halunnut lukea kirjaa enää yhtään, mutta pakkohan tarina oli pakko viedä loppuun. Toki teeman paljastuminen selitti muutenkin vähän harmaata lapsuudenkuvausta. Tuollaiset kokemukset kai vievät värit maailmasta ja haalistavat muistot tunnistamattomiksi. Jotain sellaista koin kirjassa olevan ja kai sen olisi pitänyt varoittaa.

Nyt en kuitenkaan kirjoita kirjasta yhtään enempää. Itse asiassa haluan lopettaa tämän aiheen ajattelun vähäksi aikaa. 

Olenkin vaihtanut johonkin paljon hilpeämpään ja luen parhaillaan 1600-luvun True Crime tutkimusta kaivoon piilotetusta ruumiista eli Mirkka Lappalaisen tietokirjaa .Smittenin murha. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen ja, kyllä, omalla tavallaan ihan hauskakin. Lappalaisen kirjoitustyyli tuo murhatarinaankin pientä huumoria, olematta millään tavalla vitsikäs.  Raakaa ajankuvausta tietysti, eikä tyttöjen ja naisten asema ollut häävi, mutta miesten pikkumaisuus ja kärttyisä käräjöinti ovat monessa kohtaa yllättävän viihdyttävää luettavaa. 

(Luku)päiväkirja: Välihuutelua

 

Tulinpa tässä vaan väliin huutelemaan, että olen minä täällä vielä. On vaan ollut vähän kiireitä ja pahemmanlaatuinen bloggausjumi. 

Ensiksimainitusta syytän töiden lisäksi joulunaikaa ja itselle tehtyä lupausta kuntosalin aloittamisesta. Toisesta syytän kahta kirjaa, joiden bloggaus tökkii nyt vakavasti. Vika ei ole kirjoissa sinänsä, vaan niiden käsittelemässä aiheessa, josta  minulle tulee huono olo. Ei kai olisi pitänyt edes niitä lukea, mutta varsinkin toinen pääsi pahasti yllättämään. Luulin lukevani jotain ihan muuta.

Lukeminen yleensä on vähän jäänyt joululahjaneulonnan (ja muiden kiireiden) jalkoihin, mutta olen sentään kuunnellut äänikirjana loppuun Saara Villan äitinsä päiväkirjoista toimittaman Äidin lokikirjan ja lukenut ekirjana Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Matkateemalla siis mennään (Mitä olenkaan joskus sanonut kirjaversumin taipumuksesta niputtaa?) 

Äidin lokikirja on aikalailla samanlainen kuin Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista julkaistut muutkin teokset. Ehkä tässä on hieman henkilökohtaisempi ote, sillä Saara Villa myös hieman taustoittaa matkoja, mikä on itse asiassa mukavaa. Matkakohteita on Kreikasta Japaniin ja mukaan mahtuu maailmanympärysmatkakin, jonka aikana jännitystä riittää jumituttaessa Hawaijille odottamaan laivaa suurten satamalakkojen aikaan. 

En oikein tiedä, mikä minua näissä kirjoissa niin viehättää. Ollaan toki eksoottisillakin seuduilla, mutta ei niistä niin hurjasti kerrota. Enemmän mennään jokapäiväisillä pienillä tapahtumilla, matkojen haasteilla (aina on rahat loppu) ja kirjoitustöiden edistymismerkinnöillä. Ehkä juuri tuo vähäeleisyys viehättää. Päiväkirjamerkinnöissä kellutaan jännästi irrallaan. Ollaan Matkalla isolla kirjaimella, vaikka oleillaankin kohteissa enemmän kuin lyhyitä visiittejä. Laivalla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee koti rutiineineen. Varsinaisissa kohteissakin luodaan tukikohta, josta sitten vieraillaan muissa paikoissa. 

Minustakin parhaat matkat ovat sellaisia, joissa ei koko ajan kohkata jonnekin tuli pyrstön alla, vaan annetaan uuden paikan tulla lähelle ja ainakin jollain tavalla sulaudutaan ympäristöön. Ehkä juuri siksi niin pidän meidän Biarritzin reissuista. Tullaan tuttuun paikkaan, tuttuihin rutiineihin, ja ollaan silti "muualla". Olisi kiva joskus reissata samalla tavalla vähän enemmänkin - ehkä sitten eläkkeellä. 

Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut puolestaan kertoo kolmesta siskoksesta, jotka syöpään kuollut äiti velvoittaa pyhiinvaellusmatkalle Intiaan. Brittiläistyneet tyttäret ovat kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja vieraantuneita toisistaan, eivätkä tietenkään kovinkaan innoissaan pakotetusta matkasta. Jokaisella on myös omat haasteensa ja salaisuutensa, joka pikkuhiljaa paljastuvat matkan edetessä. 

Lopputuloksena voisi olla kliseinen kuvaus kulttuurishokista ja siskosten lähtestymisestä. Sellainen kirja tavallaan onkin, mutta yllätyksekseni se oli myös hauska, kiinnostava ja melko suorasukaisesti kantaaottava. Naisten asema Intiassa on tullut esille monissa lehtijutuissa, mutta oikeastaan vasta tämän kirjan myötä oikeasti havahduin siihen, mitä tarkoittaa, kun ei voi kävellä yksinään ilman "saalistetuksi" joutumista, tai  miten voidaan sanella minän tekemiset ja jopa kontrolloida hänen vartaloaan vanhojen perinteiden nimissä. Se ei tietenkään ollut se kirjan hauska osuus, vaan vauhti kiihtyy tarinan edetessä, ihan kirjaimellisesti, ja päästään jopa eräänlaiseen takaa-ajotilanteeseen. 

Pidin siis Shergillin sisarusten seikkailuista, mutta minään Intian matkailumainoksena kirja ei toimi. Itse asiassa päinvastoin. 

Matkateema jatkuu omalla tavallaan myös nyt iltalukemiseksi ottamani kirjan myötä. Marcel Proustin À la recherche du temps perdu on rytmillisesti rauhoittavaa luettavaa ja siksi levottomalle mielelle sopivaa joulunajan kiireisiin. Matkoihin se minulla liittyy ensinnäkin, koska luen sitä yleensä kesälomalla (ja Ranskassa) jo vuosia kestäneenä ikuisuusprojektina. Lisäksi olen parhaillaan siinä osassa, jossa nuori päähenkilö ei sairastumisen takia pääsekään odottamalleen matkalle, vaan jää Pariisiin - ja sitä kautta tapaa Champs Elyséen varrella leikkitoverin, johon rakastuu palavasti koko pienen pojan sydämellään.