31.12.2020

Taustapeili 2020 - Vuosikäppyröitä

 


No niin, se on taas tämä aika vuodesta ja tänä vuonna tiedossa onkin omituisia muutoksia omituisena vuotena. Ensimmäinen kummallisuus näkyy heti luettujen kirjojen lukumäärässä. Ei, kokonaismäärä on suurin piirtein normaali eli Goodreads-tavoite 100 kirjan lukemisesta toteutui ja omien Excel-laskelmieni mukaan luin peräti 107 kirjaa. Omituiselta näyttää kuukausittainen lukumäärä. Alkuvuodesta luin paljon, mutta sitten humpsahti. Lokakuussa luin vain 4 kirjaa! Kesälomakuukausikin kerrytti vain 7 luettua kirjaa. 

Selityksiä lienee useampia. Syys-lokakuussa isäntä oli Ranskassa eli kokonaisvastuu huushollista oli pääasiassa minulla. Pojat toki auttoivat, mutta ilman muuta omaa aikaa oli vähemmän, kun toinen aikuinen puuttui kuviosta ja etsittiin uusia rutiineja. Lisäksi levoton aika sai minutkin levottomaksi, mikä taisi erityisesti näkyä kirjahyppelyn määrässä. Olen aloittanut varmaan ainakin puolet enemmän kirjoja kuin olen lukenut loppuun... Virallisesti tosin olen jättänyt kesken vain 2 kirjaa, mutta kesken olevien lista on edelleen kaksinumeroinen. 

Joulukuussa oli isännän karanteeni ohi ja töissäkin suht rauhallista. Heti näkyi elämän tasaantuminen myös luetuissa kirjoissa.

Suurin muutos on kuitenkin havaittavissa kirjaformaattien välisessä suhteessa. 


Äänikirjat ovat näköjään lyöneet itsensä läpi oikein kunnolla ja vaihtaneet paikkaa ekirjojen kanssa osuuksissa. Lukemistani kirjoista peräti puolet on ollut äänikirjoja. Tähän lienee vaikuttanut useampikin tekijä. 

  1. Neulominen - olen neulonut todella paljon. Puikkoja heilutellessa en pysty lukemaan, mutta korvat toimivat eli olen kuunnellut äänikirjoja noin 10 sukkaparin, kolmien lapasten ja melkein kolmen villapaidan verran. Aika tasaiseen taitaa mennä neulomiseen käytetty aika äänikirjojen ja tylsien puhelinpalaverien välillä (ja sekaan sitten vähän vielä kotitöitä)... 
  2. Kuuntelen paljon kevyttä ja hömpähtävää ja tänä vuonna näin on tainnut olla vielä normaaliakin enemmän. (genrevertailu vielä tulossa)
  3. Suhdeluvussa näkyy myös erityisen hyvin syyskuun ja lokakuun "isännätön" kausi. Äänikirjoja voi kuunnella ruokaa laittaessa ja muuten kotitöitä tehdessä... Tämän huomaa erityisen hyvin tarkastellessa kuukausittaista formaattijakoa. Marraskuussa jaon selittää myös isännän kiireisyys työn parissa. Olihan hän kotona, mutta useimmiten luurit korvilla palaverissa. 
  4. Striimauspalvelukokeilut - käytin vuonna 2020 sekä Nexttoryä että hetken aikaa Bookbeatia. Molemmista on mahdollista sekä kuunnella äänikirjoja että lukea ekirjoja, mutta... lukemisen pitää tapahtua tabletilta, enkä minä halua luopua Kobostani. Lukumukavuus kun on ihan eri luokkaa. Siispä olen näköjään kuunnellut kirjoja "koko rahan edestä" ja ekirjat ovat jääneet vähemmälle. 
  5. Kuuntelimme myös muutaman kuukauden Toton kanssa lastenkirjoja, kunnes hän vähän kyllästyi. 



Kielet ? 

Kielijakauma näyttää tutulta. 70% luetuista kirjoista on suomenkielisiä ja ranskankielisiä on hävettävän vähän. Tänä vuonna olen lukenut ranskaksi yhden sarjakuvan... (Astérix et la Transitalique). Kun ei oltu kesällä Ranskassa niin en tullut lukeneeksi edes Proustia eteenpäin... 



Sinänsä voisi jo ihmetellä, miksi oikein edes vaivauduin miettimään ranskankielisiä kirjoja. Tilanne on ollut aika epätoivoinen jo vuosia... 



Kirjailijoista 

En nyt tiedä, pitäisikö tällaista listaa enää edes seurata viimeaikaisen sukupuolikeskustelun myötä. Kirjailijan sukupuolen määrityshän on usein jonkinlaista arvauspeliä ja kaksijakoisuus vanhanaikaista. Ehkä nyt kuitenkin vielä tämän kerran. 


Edelleenkin siis on mieheksi olettamieni kirjailijoiden osuus vain vajaa kolmasosa. En oikein tiedä miksi. 

Sinänsä sukupuolijakauma kirjailijoiden kohdalla on aina ollut vähän häilyvä leima. Erityisesti naiset ovat historian kuluessa kirjoittaneet miehinä ja toisinaan on ollut päinvastoin. Ennen some- ja mediakirjailija-aikaa oli kirjoittajien myös helpompi pitää salaisuutensa. Nyt "paljastuu" helpommin. Lisäksi taidetaan nykyään harrastaa myös aiempaa enemmän tiimikirjoittamista. Useammankin kirjailijanimen takaa paljastuu kaksi tai useampia kirjoittajia. Jonkunlainen ääriesimerkki lienee Soturikissat, joiden kirjoittajan Erin Hunterin takaa löytyy itse asiassa isohko kansainvälinen kirjoittajatiimi. 


Mistä kirjat ? 

Noh, ei liene yllätys, että Nextory ja Bookbeat ovat vahvoilla - Nextoryn käytön aloitin jo helmikuussa, joten otos kattaa melkein koko vuoden. Melkein puolet eli 51 / 107 kirjaa on kyseisistä palveluista. Aika pitkälle tuo kattaa myös vuoden 50% äänikirjaosuuden. Joukossa on vain 5 ekirjaa. 

Kirjaston käyttö on ollut vähäistä eli olen lainannut kokonaista 3 kirjaa - 2 painettua ja yhden ekirjan. Tähän tosin vaikuttivat myös tekniset ongelmat Adobe-tunnuksen osalta. Se kun tarvitaan ekirjalainoissa. 

Arvostelukappaleiden määrä on vuonna 2020 laskenut entisestään. Olen lukenut vain 2 kustantajilta saamaani kirjaa. Toinen tuli pyytämättä, mutta toisen (Historian jännät naiset) pyysin itselleni. 

Muuten olen joko saanut kirjoja ystäviltä tai löytänyt luettavaa hyllystäni, tai ostanut omakseni kirjakaupoista. Suurimman osan olen ostanut eli 41 kpl ja niistä sitten enemmistön Elisa Kirjasta ekirjoina. 


Nyt viikonloppuna on edessä vuoden vaihtumisen juhlintaa perheen parissa sekä lukumaraton, joten genrekatsaus jäänee vähän myöhemmällä. Tässä nyt siis kuitenkin peruskäppyrät tilastorakastajille. 

HYVÄÄ LUKUVUOTTA 2021


p.s. listasin jokin aika sitten 10 lukusuositusta vuodesta 2012 jälkeen luetuista ja blogatuista. Lista löytyy täältä... 

27.12.2020

(Luku)päiväkirja: Jouluviikko, neulovat vampyyrit ja nokkelaa pukudraamaa


Keskiviikko, aatonaatto 23.12.2020

Viimeinen työpäivä ennen jouluun rauhoittumista. Myönnän, hiljaista on ollut. Olen ehtinyt pistämään pyykkikoneen päälle pariinkin otteeseen ja hieman siivoamaankin. Huomenna on jouluaatto. 

Lukeminen on pyörinyt lievästi sanottuna kevyemmän puolella. Siis sen jälkeen, kun sain sunnuntaina luettua loppuun Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta. Viime vuosisadan alkupuolella mielisairaaloissa suurimman osan elämäänsä viettäneen naisen elämätarina ei ole kovinkaan hauska. Alkuasetelma sinänsä on mielenkiintoinen. Seilin saaren metsästä löytyy kivenkoloon piilotettuja lääkepulloja täynnä pieniä tekstinpätkiä. Kuka ne on kirjoittanut? Miksi ne on piilotettu metsään ? 

Tekstien perusteella kyetään tunnistamaan todennäköinen kirjoittaja, mutta motiiveista ei ole tietoa. Vanhoista rekistereistä ja kirjeistä Heikkinen on koonnut tiedot Saimasta, nuoresta tytöstä, joka yritettyään tappaa kollegansa, todetaan mieleltään järkkyneeksi ja suljetaan laitoksiin. Kaikkea ei tietenkään tiedetä, mutta sirpaleistakin muodostuu mielenkiintoinen kuva paitsi yhdestä elämästä, myös aikakaudesta. 

Se kevyempi osuus lukemista on ollut ideana riemastuttava äänikirja, jonka kuuntelu sopii erityisen hyvin jouluisen neulomisen seuraksi. Kuuntelin nimittäin ensimmäisen osan sarjasta Vampire Knitting Club. Kyllä, luitte ihan oikein. Lucy saapuu tapaamaan isoäitiään, joka onkin "poistunut elävien keskuudesta" muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hautajaiset on pidetty, mutta isoäiti palaa tapaamaan tyttärentytärtään lankakaupan alla majaa pitävien ystäviensä kera. Sitten käy ilmi, että kuolema ei varsinaisesti johtunut verenvähyydestä ja Lucy päättää selvittää kuka halusi surmata ystävällisen vanhan lankakauppiaan. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta ihan parasta kirjassa ovat neulovat vampyyrit. Siis ihan oikeasti! Vampyyrit ovat vuosien varrella hioneet  neulomistaitonsa huippuunsa ja istuvat lankakaupan takahuoneessa ringissä neulomassa upeita villapaitoja. Kertakaikkisen piristävää. Kummasti etenivät mummin joululahjasukat tätä kuunnellessa, vaikka kirja juoneltaan ja kieleltään ei ehkä ihan huippua olekaan.

Lopetin BookBeatin tilauksen osittain sen takia, että Nextoryssa tuntuu olevan enemmän näitä englanninkielisiä (hyviä) viihdepläjäyksiä. Tosin Nextory myös tarjosi eurolla 30 päivän rajattoman lukuoikeuden sopivasti joululomaksi. Katsotaan sitten ensi vuoden puolella, miten ja millä jatketaan, vai pitäisikö välillä kuunnella Audiblesta ja Elisa Kirjasta kertyneet kirjat pois.  




Sunnuntai 27.12.2020

Niin se aika kuluu, vaikkei muka tee mitään. Ollaan vaan oltu köllötelty, ja luettu, ja katsottu telkkaria, ja syöty. Ei varmaan tarvitse syödä koko ensi vuonna tämän mässäilyn jälkeen - ainakaan suklaata. 

Kirjoja siis on kulunut kiitettävään tahtiin. Luin äänikirjana viimein Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisimmän osan Pukija. Eivät nuo mitään suurta klassikkokirjallisuutta ole, mutta hitsit, miten Mustonen osaa luoda elävän historiakuvauksen. Henkilöhahmoihinkin kiintyy ja heidän vaiheitaan seuraa mielenkiinnolla. 

Englanninkielisen hömpän osalta kuuntelin 20-luvulle sijoittuvan cozy mysteryn House Party Murder Rap. Evie on kaunis, nuori leski, joka ryhtyy selvittelemään murhayrityksiä autonkuljettajansa kanssa. Kevyttä, hötöä, mutta leppoisaa joululomakuunneltavaa. 

Hömpästä puheenollen on myös ihan pakko mainita syy sillle, että otin taas Netflixin (ainakin hetkeksi). Siellä nimittäin on juuri ilmestynyt sarja Bridgerton. Pitkästä, pitkästä aikaa olen oikeasti innoissani katsomassa telkkaria. Austenmainen, Bathissa kuvattu, pukusarja aviomiehiä etsivistä debutanteista, heidän äideistään ja enemmän tai vähemmän innokkaista poikamiehistä. 

Ensimmäisen osan perusteella luvassa on nokkelaa dialogia, kauniita pukuja, ilkeyksiä ja vähän feminististä otetta varsin karseisiin karjamarkkinoihin. Raja groteskin komiikan ja romanttisen pukukokemidan välillä on hiuksenhieno ja Bridgerton osaa jotenkin tasapainoilla juuri siinä keskellä... Tykkäsin - ja pakko katsoa loputkin osat - eli lukeminen taitaa jäädä vähän vähemmälle. Huomenna kun pitäisi tehdä taas töitäkin... 


Loppuun luettuja: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - potilas numero 43
BookBeat ekirja

Nancy Warren: The Vampire Knitting Club 
Nextory äänikirja, lukijana Sarah Zimmerman

Karin Erlandsson: Yöjuna 
Oma ostos joulukalenterikirjaksi 

Enni Mustonen: Pukija 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sonja Parin: House Party Murder Rap 
Nextory äänikirja, lukijana Pearl Hewitt

24.12.2020

Yöjuna lukujoulukalenterina

On jouluaatto ja joulukalenterikirjan viimeinen luku luettu. Toto piti pintansa loppuun asti ja luki 24 lukua, päivä kerrallaan. 

Minä en ihan pysynyt tahdissa, mutta etuillut en yhtään. 

Karin Erlandsson, Peter Bergting : Yöjuna
Oma ostos joulukalenterikirjaksi 

Yöjunassa jäljittäjät etsivät kadonneita. Rakkaansa voi löytää jättämällä houkuttimeksi matkamuiston ja Danjan isoäiti on ihan kadoksissa. Valitettavasti isoisän rakentama Yöjuna ei ole vielä kokonaan valmis eikä hopeista avainta ei löydy mistään. 

Yöjuna on herttainen ja lämmin kertomus rakkaudesta ja kaipauksesta. Tummia sävyjä, mutta myös toivon pilkahduksia. Ystävyyttä. Pidimme Toton kanssa kovasti kirjasta ja se toi omaa tunnelmaansa joulukuulle. 

Henkilöhahmot näyttävät omat rosoisuutensa, eikä kaikki ole aina hyvin. Sävyjä riittää eli missään kohtaa ei ole tylsää. Luvut vievät tarinaa jouhevasti eteenpäin.  Jokainen muodostaa oman kokonaisuutensa, mutta jättää sellaisen sopivan cliffhangerin, että seuraavaa päivää oikein odottaa. 

Lisäksi Yöjuna-kirjan kuvitus on jotenkin ihanan jouluisen värikäs ja tunnelmallinen. Kuvia ei ole liikaa eli kuvakirjasta ei voi puhua, mutta ne elävöittävät ja täydentävät tarinaa kauniisti. 

Olen tyytyväinen, että kirja tuli hankittua. Mikä voisi olla mukavampaa joulunodotuspuuhaa kuin lukeminen ? Varsinkin, kun kirja pitää lumottuna kaikki 24 päivää. 

Toto taisi kiteyttää oleellisen : 

"Hyvä tarina. Yöjuna oli 5/5"

20.12.2020

(Luku)päiväkirja: Joulu tulla jollottaa


Lauantai 19.12.2020

Joulu on jo ensi viikolla. Juuri tuossa pohdittiin esikoisen kanssa, mistä joulutunnelman viimeaikainen katoaminen oikein johtuu. Olimme molemma paljon enemmän joulufiiliksissä alkukuusta. Ehkä se on tämä musta pimeys, joka päivisin hallitsee märkänä harmautena. Synkistää. 

No, joulukuusi on kuitenkin hankittu ja koristeltu, lahjat alkavat olla valmiina, jouluisia herkkuja on nautittu jo koko kuukausi. Ehkä ongelma onkin siinä? Kun on kaikenlaista koko ajan ei odotus tunnu enää miltään... Yltäkylläisyys tylsistyttää. 

En tiedä. Voi olla, että ollaan vaan vähän väsyneitä ja joulu stressaa. Pitäisi (taas) siivota. 

Viikko onkin mennyt aikalailla töiden parissa. Paitsi illat, illat ovat venyneet vähän älyttömien elokuvien parissa (Huikopeli, Labyrintti...). Olen toki lukenutkin. Kevyttä vuorossa kirjoissakin. 


Sunnuntai 20.12.2020

Kolme päivää töitä ja sitten on joulu. Tämän vuoden joulusiivous on jäänyt vähän niin ja näin, mutta ehkä nyt on tärkeämpää viettää aikaa yhdessä ja levätä. Kai siivousta ehditään vielä täydentämään ennen joulua... 

Sitä paitsi, noudatamme tunnelmavalaistuksen taktiikkaa. Kuusessa on kynttilät, ikkunoissa tähdet, takassa muutama kynttilä lisää ja sydännauha kimaltelee kirjahyllyssä. Eivät näy hämärässä ihan kaikki pölypallot... 

Eilen touhusin kuunnellen äänikirjaa. Trevor Noahin Laiton lapsi tuli kuunneltua loppuun. Se oli jännällä tavalla häiritsevä kirja. Mielenkiintoinen tarina lapsuudesta ja nuoruudesta Etelä-Afrikassa Apartheidin loppumisen aikoihin. Kevyesti kirjoitettu kirja ei ole kevyt tarina, mutta mielenkiintoinen. Lopputuloksena olisi voint olla paatoksella kirjoitettu ryysyistä rikkauksiin paatos, mutta Noah selvästi on kuitenkin ylpeä juuristaan, eikä halua valittaa tai kerätä säälipisteitä. 

Noin muuten olen lukenut joulukalenterikirja Yöjunaa. Toto lukee luvun päivässä, minulla näköjään on tahtina viikon luvut kerralla. En yhtään ihmettele, että Toto lukee uskollisesti kirjaa eteenpäin. Tarina on tunteikas, jännittävä ja mielenkiintoinen. Minäkin haluan ehdottomasti tietää, löytyykö isoäiti. 

Tänään ostin Totolle kaksi joululahjakirjaa lisää. Saa nähdä, mitä tykkää. Nyt on neljä kirjapakettia. Luulisi krantummankin lukijan löytävän edes jotain mielenkiintoista joululomalle.


Loppuun luettuja: 

CC Dragon: A Dungeon, a Vampire and an Infatuation
Oma ostos Kobosta 
Deanna Oscar paranormal mystery sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Kaava on tuttu ja hahmotkin aika standardeja. Meedioetsivä, case ja enkelit apuna. Siinä se. Täytyy sanoa, että sarjan alkluosat olivat parempia. Tässä ei tullut oikein mitään mielenkiintoisia uusia kuvioita ja vanhat ovat vähän turhankin tuttuja. Välipala. 

Elizabeth Peters: The Mummy Case
Amelia Peabody palaa Egyptiin, tällä kertaa mukanaan myös pikkuvanha poikansa. Vaikka kaava tässäkin on sinänsä tuttu, jotenkin viihdyin vielä edellistä osaa paremmin. Näissä tarinoissa ei ole mitään se kummempaa taustakuviota ja se auttaa. Voi ihan vaan keskittyä seuraamaan tapahtumia ja nehän ovat tietysti mielenkiintoisen kiemuraisia. Toki Egypti ja linkitys maan historiaan, faaraoihin ja pyramideihin luo myös oman viehätyksensä. 

Trevor Noah: Laiton lapsi 
Bookbeat
Lapsuus ja nuoruus Etelä-Afrikassa apartheidin loppua ennen ja sen jälkeen. Hauska, kevyesti kirjoitettu kirja elämästä, jossa väkivalta ja toivottomuus eivät koskaan ole kaukana. Tuntuu hurjalta lukea pikkurikollisuudesta, kotiväkivallasta ja vaikeudesta nähdä tulevaisuutta vain ihonvärin vuoksi. Noah kertoo todella pelottavista asioista asiallisen toteavasti ja huumorilla, mikä tekee kertomuksista ehkä vielä pelottavampia. Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa nuoret miehet hankkivat  iltaisin muutaman pullon olutta ja viettävät sitten iltaa kuunnellen ympärillä kaikuvia laukauksia ja tunnistamalla niihin käytettyjä aseita. Ihan käsittämätöntä. Ei siis niinkään se, että laukauksia kuului, vaan se, miten ne olivat normaaleja noiden poikien elämässä - jokapäiväistä ja jonkinlaista huvitusta tarjoavaa taustaääntä. 


19.12.2020

Kolu & Seneca eli ajan arvo


Eeva Kolu : Korkeintaan vähän väsynyt 
Bookbeat äänikirja, lukijana Karoliina Niskanen

Seneca: Elämän lyhyydestä 
oma ostos, suom. Juhana Torkki

Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut melkoisen monta ihmisikää, joten jäin vähän miettimään. 

Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin? 

Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Eikä tässä nyt tarkoiteta tarkoituksellista laiskottelua, vaan tilan luomista ajattelulle ja tasapainoisen olemisen edistämiselle.  Eeva Kolun mukaan pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen. 

Kolun kirjaa kuunnellessa nyökyttelin monessa kohtaa. Pitäisi osata kuunnella kropan tuntemuksia ja löysätä ajoissa, kaikkea ei tarvitse saada, palautuminen on tärkeää. Sinänsä tuttuja ajatuksia, jotka toistuvat säännöllisesti julkisessa keskustelussa. Kierrosten välissä ei yleensä ole tuhansia vuosia vaan puhutaan ennemminkin vuosista. Silti viestin toistolle lienee tarvetta enemmän kuin koskaan.

Todennäköisesti "opetus" menee paremmin perille Kolun omakohtaisten kokemusten kuvauksella kuin Senecan opettavaisella (ylimielisellä) saarnalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista mielessään vertailla lähestymistapoja. Ei ytimessä niin kauheasti eroa ole aikakausien vaihtumisesta huolimatta. Ehkä nyt ollaan enemmän työn orjia, kun Seneca arvosteli pääasiassa vallan ja huvittelun pyörteissä väsyviä. 

Ja tulihan se viite myös tekstissä! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia. 


"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisilta aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään... " 
Seneca, Elämän lyhyydestä (suom. Juhana Torkki)


Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, itsestäni puhumattakaan. Aina (usein) tuo ei onnistu, mutta yrittämättä jättäminen johtaisi väistämättä elämän katoamiseen työn alle.

Monissa oppaissa sanotaan, että parhaat työntekijät tekevät myös muuta kuin töitä. Minäkin olen todennut olevan tehokkaampi ja tuotoksieni laadukkaampia, kun voin välillä lukea, kokata, olla ystävien kanssa - tehdä siis ihan muita juttuja kuin toimenkuvaani kuuluu. En ole käynyt läpi varsinaista burn outia, vaikka olenkin välillä ollut ihan piipussa ja väsynyt. Ehkä minut on pelastanut levoton mieleni. Olen ollut kiinnostunut liian monista asioista (työn lisäksi), joten olen väkisinkin suunnannut huomiota moneen asiaan. Iän myötä kokemus on tuonut näkemystä ja lopputuloksena on kalenteriaan tarkasti (mahdollisuuksien mukaan) vahtiva työntekijä. 

Olen tainnut myös ajoissa uskoa, että kaikkea ei voi saada. On ehkä ihmisiä, joilta uran, lasten, harrastusten ja onnellisen rakkauselämän yhdistäminen onnistuu. Epäilen kuitenkin kyseessä olevan useimmiten jonkunlainen illuusio. Minä ainakin olen joutunut tekemään valintoja. Globaali tarjottu positio olisi ollut aikoinaan hieno askel uran kannalta, mutta koin kahden pienen pojan äitiyden ja vaativan työroolin yhdistämisen mahdottomaksi. Kieltäydyin paikasta. Onhan se selvää, että kierros kerran kvartaalissa maapallon ympäri vie aikansa ja se aika on pois lapsilta. 

Kollegani Singaporesta otti vastaavan position vastaan. Kerran tavatessamme kysyin, miten kahden pienen tyttären äidin onnistui yhdistää matkustusvaatimukset kotielämään. "En pystykään" oli vastaus, "perinteisesti on tapana, että isoäidit kasvattavat lapset. Niinpä minä voin tehdä uraa, kun äitini on lasten kanssa. Minä hoidan sitten tyttärieni lapset." Puistatti. Rakastan äitiäni, mutta en haluaisi häntä kasvattamaan omia poikiani. Ajattelemme asioista niin eri tavoin, asumme niin eri maailmoissa. Valintoja, valintoja. 

En kadu. Näin on hyvä. Minulla on ollut mahdollisuus valita, luksusta sekin. Samanlaisia valintoja tulee vastaan pienemmässä mittakaavassa melkein päivittäin. Siksikin on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä aina ole. Yrittää pitää kai kumminkin. 

11.12.2020

(Luku)päiväkirja: Senecaa ja rasittavia naisihmisiä


Perjantai 11.12.2020 

Se on taas perjantai. Ihanaa. 

Viikkoon on kuulunut töitä ja sitten taas vähän rennompia hetkiä. Olen ehtinyt hiukan ulkoilemaan, kirjoittanut blogia ja kävinpä jopa hakemassa uudet silmälasini. Hyvä viikko siis. 

Huomaa myös joulun olevan tulossa. Kaikenlaisia virtuaalisia pieniä kissanristiäisiä. Tänään opettelin pelaamaan Among Us-peliä yhdessä projektitiimin kanssa. Tai no, myönnetään, sain etukäteiskoutsausta Totolta. Oli tosi kivaa pelata porukassa, mutta en minä edelleenkään taida itsekseni lähte servereille seikkailemaan. Itse asiassa koin piirros-sana-arvausleikin hauskemmaksi (ehkä siksi, että satuin sen voittamaan...) 

Lukeminenkin on sujunut pitkästä aikaa. Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin. Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen. 

Viikon kevyemmästä lukemisesta vastasi Amelia Peabody-sarjan toinen osa The Curse of the Pharaohs. Hermostuin ensimmäisen osan jälkeen päähenkilön rasittavuuteen. Itsepäiset ja itsenäiset naiset ovat yleensä päähenkilöinä varsin mielenkiintoisia, mutta luupäisyys meni Amelian kohdalla jo niin yli, että lopetin sarjan lukemisen kokonaan yli vuodeksi. Aika teki tehtävänsä ja viihdyin vallan mainiosti Egyptin arkeologisille kaivauksille 1800-luvun loppuun sijoittuneen murhatarinan parissa. 

Alkuviikosta muuten kävin myös läpi blogia vuodesta 2012 ja keräsin 10 kirjan suosituslistan. Parametrit ja itse listan löytää täältä


Sunnuntai  Lauantai 12.12.2020 

No, sieltähän se tuli! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia. 

"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisilta aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään... " Seneca, Elämän lyhyydestä (suom. Juhana Torkki)

Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, myös itselleni. 


Sunnuntai 13.12.2020 

Ihan hullua. Koko viikon olin perjantaissa ja joka päivä petyin huomatessani, että viikonloppuun oli vielä aikaa - paitsi perjantaina. Sitten lauantaina ajattelin olevani sunnuntaissa - kirjoitin sen jopa lukupäiväkirjaan. Onneksi aamulla tajusin viikonlopun vielä jatkuvan. Sitä en ymmärrä, miten ihmeessä sisäinen kalenterini on näin vinksallaan. 

Joka tapauksessa, eilen luin loppuun sekä Senecan että Kolun. Ajattelin seuraavaksi kuunnella jotain kevyttä ja hauskaa, mutta päädyinkin valitsemaan kuunneltavaksi Trevor Noahin omaelämäkerran Laiton lapsi. Se on kyllä monella tavalla hauskasti kirjoitettu, mutta ei varsinaisen kevyt. Todennäköisesti mustan äidin ja valkoisen isän lapsen elämä apartheidin keskellä ei ole koskaan ollut kevyttä, vaikka siitä ehkä voikin kevyesti kirjoittaa sellainen, joka sitä on elänyt. Jälleen kerran jään pohtimaan omaa rajallista ymmärrystäni. Ei vaan voi tajuta, miten ihmeessä ihminen voi arvottaa toisen alemmaksi ja vielä rakentaa koko yhteiskunnan vääristyneen ajattelun perusteella, tai ehkä sen voi tajuta ihan vain katsomalla historiaa. Ainahan ihminen on vallanhimossaan ja oman etunsa nimissä kyennyt vaikka millaisiin hirmutekoihin. En minä kyllä silti oikein ymmärrä. 

Noin muuten on viikonloppu sujunut leppoisasti. Hyvää ruokaa ja paljon suklaata. Joulu tulee. 

Niin, ja neuloinkin taas. Kokeilin uudenlaista sukanvartta. Siskon kanssa kikatettiin puhelimessa testatessamme uutta neulemallia. Virtuaali-neuleseura teki oikein hyvää. En ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon. 


Loppuun luettuja: 

Elizabeth Peters: The Curse of the Pharaohs
Amelia Peabody on ihan yhtä itsepäinen ja vähän raivostuttava naisihminen kuin ennenkin. Avioliiton onni ei ole häntä pehmentänyt kuin ehkä ihan pikkuisen oman lapsen kohdalla. Egyptiin ja arkeologisten kaivausten pariin paluu vie Amelian ja Emersonin taas keskelle juonittelua, murhia ja tietysti eksoottisia maisemia. 

Seneca: Elämän lyhyydestä (suom. Juhana Torkki) 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt 

8.12.2020

10 suositusta luettujen listalta (vuodesta 2012)

Elegia pohti kirjasuosittelulistan luomista blogiin petyttyään kirjaan, jossa jonkinlainen lista oli luotu. Minä tietysti innostuin ajatuksesta samantien ja päätin varastaa hyvän idean. Sitten piti miettiä toteutusta... 

Olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta huikeaa kirjaa ja hurjan määrän lisäksi vähemmän hyviä. Jonkunlainen rajaus siis pitää tehdä, jos aikoo pitää listan edes jollain tasolla kohtuullisen luettavana. Siispä tarvitaan parametrejä. 

Mitäs jos vaikka jotain tällaista?  

  1. Jätetään ulos ilmeiset klassikot eli esimerkiksi Sinuhet, Hobitit ja Austenin teokset ovat nyt sitten ulkopuolella. (Kirpaisee, mutta näitä on taidettu listata jo vaikka missä muualla) 
  2. Olen itse lukenut ja myös blogannut kirjan. Minulta löytyy kirjastatistiikkaa vuodesta 2012 lähtien. Sinä aikana olen tähän mennessä lukenut noin 1000 kirjaa. Kaikkia en toki ole blogannut, mutta todennäköisesti ne kaikkein vaikuttavimmat löytyvät myös blogista. 
  3. Ihan joka vuonna en ole seurannut mies-/naiskirjailija jakaumaa, mutta todennäköisesti olen lukenut paljon enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Saa nähdä, miltä suosituslista näyttää. Ajatuksena voisi olla, että aika tasaiseen voisi yrittää laittaa molempia. 
  4. Listan pituudeksi 10 kirjaa... 
  5. Luen aika tasaiseen sekä englanniksi että suomeksi, joskus myös ranskaksi. Ehkä nyt voisi yrittää tehdä 10 listan ainakin noilla kahdella pääkielellä. (Hyvä keino saada enemmän hyviä kirjailijoita listalle, sillä osaa suosikeistani olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi...) 


Ja kuinkas sitten kävikään... 

Selasin läpi blogini kirjoitukset vuodesta 2012 lähtien ja poimin mieleen hyvin jääneitä ja/tai minua ihastuttaneita kirjoja. Lopputuloksena listalla oli 69 kirjaa kolmella kielellä. Hivenen liikaa kerralla kirjattavaksi. 

Valitsin joukosta 10 suomeksi lukemaani  (katsotaan10 englanniksi joku toinen kerta). Hieman yritin katsoa, ettei sama kirjailija päätyisi listalle useammalla. Valikoima näyttää tällä kertaa tältä - jonain toisena päivänä olisi listalle voinut päätyä ihan jotain muuta. 

Järjestys perustuu vain ja ainoastaan siihen, missä aikajärjestyksessä kirjat on luettu ja niistä on kirjoitettu

  1. Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa - Tiedän, lupasin, etten laittaisi klassikoita, mutta ei tätä oikein voi sellaiseksi laskeakaan. Postuumisti julkaistu ja käsittääkseni vähemmän tunnettu teos on vakio kesäkirjani. Se vie mukanaan Etelä-Ranskan ja Espanjan väreileviin hellepäiviin, keskelle avioliittodraamaa. Teksti on taattua Hemingway-laatua, raakaa, alkuvoimaista ja samaan aikaan niin lämmöstä raukeaa. 
  2. Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja Päiväkirja yksinäisen rouvan matkasta rahtialuksella valtamerten yli. Oi, että tämä kirja sai kaipaamaan keinumista aalloilla, hiljaista hyttiä ja keskittymistä vain kirjoihin, kirjeisiin ja kirjoittamiseen. Ei kai rahtilaivallakaan matkustaminen ole nykyään enää ihan tuollaista, mutta vapaus ja irrallisuuden tunne ylsivät lukijaan saakka huumaavina. Tunnelma palaa edelleen säännöllisesti mieleeni.
  3. Neil Gaiman: Hautausmaan poika (ja Neverwhere, American Gods,Hyviä enteitä, the Ocean at the end of the lane). Gaiman on yksi suurista suosikeistani, vaikka löytyy häneltä pari sellaistakin kirjaa, joihin en oikein ole ihastunut. Hautausmaan poika on kaunis ja suloinen tarina hirviön jahtaamasta pojasta, joka löytää turvapaikan hautausmaalta haamujen seurasta. Piiloutuminen vain ei ole vaihtoehto ikuisesti, elävän pitää myös elää. Gaimanin tarinoissa on taikaa, vaikkei taikuudesta kirjoitettaisikaan.
  4. Russell Edwards, Jari Louhelainen : Viiltäjä Jack - kuinka paljastimme murhaajan Tämä on ollut viime vuosien suosikkini tietokirjoista. Moderni geeniteknologia selvittää vanhan murhamysteerin. Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja taustoittaa myös itse tarinaa, ei pelkästään kerro tieteellisiä tosiasioita. Sitä paitsi, kyllähän sitä aina kansallisylpeys nostaa päätään, kun suomalainen kunnostautuu. 
  5. Andy Weir: Yksin Marsissa Tämä oli yksi viime vuosien hauskimmista ja oudoimmista lukukokemuksista. Sitä ei ajattelisi, että teknisen ongelman vuoksi Marsin pinnalle kuolemaa odottamaan jäävä astronautti olisi jotenkin hauska aihe, mutta niin vain on tässä kirjassa. Eikä tarinakaan tietysti ole ihan niin yksioikoinen kuin alkuasetelma voisi antaa ymmärtää. 
  6. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä Jääskeläisen pari muutakin kirjaa kuuluvat suosikkeihini (Harjukaupungin salakäytävät, Lumikko ja yhdeksän muuta). Hänen luomansa lievästi (ja vähän enemmänkin) todellisuutensa koukuttaa. Väärät kissat kertomassa vääristymistä ja tarinan todellisuuksien väliset jännitteet saavat myös pohtimaan, miksi kuvitelmien tuominen mukanaan olisi muka aina väärin ?
  7. Kari Hukkila: Tuhat ja yksi Tässä on yksi viime vuosien vaikuttavimmista lukemistani kirjoista. Tarina itsessään tai tekstin laatu ei ollut se juttu. Minun takaraivooni jysähti maailmanhistorian syklisyys heijastumana kirjan rakenteessa ja todellisuudessa. Itse asiassa tämä on tavallaan myös yksi pelottavimmista lukemistani kirjoista. 
  8. Terhi Tarkiainen: Pure mua Ainakin tämä listani on hyvin heterogeeninen. Nimestään ja vampyyritarinastaan huolimatta, Pure mua pääsee nimittäin listalle riemastuttavana lukukokemuksena. Nautin kliseiden ravistelusta ja asetelman raikkaudesta. Kuitenkin tarinassa on myös toinen taso ja teemoissa paljon tärkeää asiaa. Valitettavasti kirjailijan toinen kirja ei osu nyt samalla tavalla ja on jumahtanut pahasti kesken, mutta tämä esikoinen on ihan mahtava! 
  9. Viv Groskop : Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja Perun sanani. On näitä lukemisen arvoisia tietokirjoja näköjään muitakin. Tämä käsitteli mielenkiintoisesti ja hauskasti venäläisiä klassikoita - ja tarjosi samalla kurkistusikkunan kirjailijan omiin kokemuksiin klassikoiden kotimaassa. 
  10. Krista Launonen : Ofelian suru Vielä yksi. Surusta, taiteesta, yhden mallin elämästä ja aikakaudesta Launonen on koostanut koskettavan kauniin kirjan, joka on kuin taideteos itsessään. Sinänsä outoa sanoa tietokirjaa koskettavaksi, mutta sitä Ofelian suru on. Samalla se sisältää paketin naisten aseman kehityksestä, pohdintaa surun vaikutuksesta, Shakespearen Hamletista ja taiteen historiasta. Erittäin mielenkiintoinen ja samalla tunteikas lukukokemus. 

Hyvänen aika. Tuossahan on 6  miehen kirjoittamaan kirjaa ja vain 4 naisen. Mielenkiintoista. Ei ihan täsmää ainakaan viime aikojen lukulistaani. Toisaalta, voi olla, että luen nimenomaan enemmän naisten kirjoittamia sarjoja englanniksi. Katsotaan, miltä lista näyttää, kun teen saman englanniksi lukemistani. 

Koska rajasin listan vain kymmeneen kirjaan, jäi siitä pois monen monta upeaa lukukokemusta. Ehkä niihin pitää palata vielä joskus. Näilläkin saa kyllä yhden joululoman kulumaan, jos haluaa lukea listan läpi. 

Mitäs tuumitte ? Oletteko lukenut samoja kirjoja ? 

Kannattiko ? 

Mitä löytyy omalta suosituslistaltanne ? 


6.12.2020

(Luku)päiväkirja: Joulukalentereita ja rentoa itsenäisyyspäivää

 


"Hui, kauheaa...", hätkähti Toto ja paiskasi kirjan kiinni, "melkein menin seuraavaan päivään"
"Kerkesitkö paljonkin? " 
"No, en - pari riviä vain..." 

Ihanaa, kun joulukalenterikuri pitää... vaikka tarina houkuttaisi. 

Kyseessä on Yöjuna eli kirja, jossa on 24 lukua. Yritin ehdottaa, että Toto lukisi siitä luvun kerrallaan meille ääneen, mutta ei mennyt läpi. Paljon hauskempaa lukea itsekseen aamupalalla kaakaon kera, kynttilä vieressä. Isoveli ja äiti lukekoot sitten itse keretessään - ehkä pääsemme edes tarinasta keskustelemaan jossain kohtaa... 

Kirjan lisäksi meillä on partiolaisten joulukalenteri, Kinder-joulukalenteri, äidin täyttämä purkki joka päivälle - viimeksimainittua kurkkivat isommatkin pojat. Äiti ei ottanut tänä vuonna itselleen kalenteria, mutta juuri huomasin joulukalenterisuklaiden kaipaavan täydennystä. Mihin lienee paketti tyhjentynyt. 

Joulukuu vietetään näillä näkymin tiukasti kotona, pitää siis keksiä jotain kivaa. Toistaiseksi kaikki hyvin. 

Tällä viikolla tein myös yhtenä iltana jotain, mitä en ole tehnyt pitkiin, pitkiin aikoihin. Luin kirjan loppuun ja menin nukkumaan sen takia vasta puolilta öin. Magdalena Hain Kolmas sisar koukutti. 


Sunnuntai 6.12.2020 ITSENÄISYYSPÄIVÄ 

Hyvää itsenäisyyspäivää! - tai "itsepäisyyspäivää", niin kuin meillä kotona välillä sanottiin. Kyllähän tuokin tietysti kuvastaa tiettyjä piirteita, joita Suomen kohdalla on tarvittu itsenäisyyden säilymiseksi. Ehkä tuo myös heijastaa tietyllä tavalla suomalaisia (kuviteltuja?) ominaispiirteitä - jääräpäitä mettäläisiä, tai jotain sinnepäin. 

Mitään sen kummempaa ei tänään tehdä. Kun ei ole presidentinlinnassa vastaanottoa, niin jää yksi ohjelmanumero välistä. Ikkunalle laitan kynttilät kuuden ja seitsemän välillä, mutta paloturvallisuuden vuoksi vähän fuskaan. Meillä ei ole yhtään pöytää ikkunan edessä julkisivun puolella, joten joudun tekemään jakkaravirityksiä kynttilöiden alla. Siksi elävä tuli on pannassa ja olen jo viime vuodesta lähtien vaihtanut ledikynttilöihin. Ei sitä kauempaa näe, että lepatus on sähköistä "oikean" tulen sijaan. 

Ruoaksi tehdään kliseisesti poronkäristystä ja perunamuusia. Kovin kuulostaa suomalaiselta, eikös ? Kyseinen ruokalaji on kuitenkin minulle ihan uusi tuttavuus viimeisen muuutaman vuoden ajalta. Ei lapsuudenkodissani koskaan syöty poroa, Etelä-Suomessa kun oltiin. Nyt kyllä ranskalais-suomalainen poppoomme tykkää kovasti ja sopiihan tuo päivän teemaan. 

Jälkkäriksi suklaata, joulutorttuja ja leipomaani englantilaista hedelmäkakkua. Yksi vuosien varrella kertyneistä lempiresepteistä sekin. 

Noin muuten taitaa mennä tämä päivä lempeästi lukien, rentoutuen ja kelin salliessa ulkona kävellen. Mikäs sen mukavampaa. Ehkä saisin luettua eteenpäin tai peräti loppuun Pullopostia Seilin saarelta. Yöjuna-joulukalenterikirjasta olen useamman luvun perässä. Tai sitten etsin jonkun rentouttavan dekkarin. 

Äänikirjana minulla on kesken Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Siinä on paljon asioita, jotka allekirjoitan, mutta ehkä olen sen verran vanhempaa sukupolvea, että ihan en kaikkea tunnista. Sen kyllä olen itsekin huomannut, että välillä tekee hyvää poistaa kaikki korviin ja silmiin tuleva informaatio. Olen uudelleen opetellut istumaan sohvalle ja vain katselemaan joulutähtiä, antamaan ajatusten vaeltaa. Olen myös todennut rantakävelyjen rauhoittavan ja virkistävän paremmin, kun unohdan kuulokkeet ja jätän äänikirjankin kuuntelematta. Varsinkin aamuisin meri ja puissa suhiseva tuuli riittävät. 

p.s. olettehan seurannut kirjabloggaajien joulukalenteria. Alkuun pääsee vaikka täältä.


Luettuja:

Magdalena Hai: Kolmas sisar 


Luukellot

Tämän(kin) kirjan olen lukenut jo jokin aika sitten, mutta en oikein osannut heti kirjoittaa siitä mitään. David Mitchell on velho kirjoittamaan tuokioita, kuvia, joiden irrallisesta ketjusta lopulta muodostuu kiehtova kokonaisuus. Noin voin sanoa jo kahden kirjan lukukokemuksella. Cloud Atlas koukutti minut jo vuosia sitten, mutta jostain kumman syystä kesti 5 vuotta ennen kuin tartuin Mitchelliin seuraavan kerran. 

David Mitchell: Luukellot 
Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jos Cloud Atlas peilasi tarinasta toiseen, kertoo Luukellot fragmentoituneen juonen ajan kulumisen kautta. Henkilöhahmot toistuvat, heidän tarinansa limittyvät ja lomittuvat, maailma  muuttuu ja samalla lähestytään salaperäistä Horologia kaiken keskiössä. Loputtoman peilitunnelin sijasta liu'utaan spriraalin kaarteita. 

On pikkuveli, joka katoaa. On nuori Holly, joka karkaa kotoa ja kuulee päässään ääniä verhon takaa.  On huonoa omatuntoa poteva sotakirjeenvaihtaja, on kynänsä kadottanut kirjailija ja sitten ovat ne, jotka haluavat elää ikuisesti. 

Ikiaikainen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta piruineen ja enkeleineen pukeutuu uudenlaiseen asuun. Valta, kuolemattomuus ja rakkauden voima sotkeutuvat ympäristökatastrofiin ja inhimillisyyden rappioon. Juonipyörteessä kelluu ja keikkuu vaikka ja mitä. Minä tykkäsin. 

Luukellot on häiritsevä ja hämmentävä, lumoava ja koukuttava. Se on kirja, jossa historialliset ja kirjalliset viitteet piiloutuvat valeasuihin ja lukija joutuu miettimään omia assosiaatioitaan. Rakenteellisesti kirja on haastava aikahyppyjen ja henkilöhahmojen välisten suhdekiemuroiden vuoksi. Toisaalta sama haasteellisuus myös suo oivalluksen makeita hetkiä, kun yhteydet ja vaikutukset pikkuhiljaa paljastuvat. 

Lukukokemus oli palkitseva ja nautinnollinen, vaikka kirjan lukemisen jatkaminen tuntui välillä yllättävän vaikealta. Luukellot ei päästä helpolla. Ilman paneutumista voi kärryillä pysyminen käydä hankalaksi. Olisi kuitenkin ollut todella sääli, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Sen verran korkealle Luukellot kiilaisi suosikkilistalleni. Sille päästäkseen pitää kirjan jäädä mieleen kummittelemaan vielä viimeisen sivun jälkeen ja kaikkein parasta on, jos voin kuvitella lukevani kirjan joskus uudelleen. (En sitä nimittäin tee juuri koskaan.) Arvannette, että kriteerit nyt täyttyivät.

Luulen lievien lukuvaikeuksieni johtuvan oman keskittymiskykyni viime aikaisesta pirstaloitumisesta. Korona-aika on vaatinut veronsa, sillä huomaan tarinaan ja hetkeen rauhoittumisen tulleen vaikeammaksi. Silti pitäisi yrittää, sillä hyvän kirjan kohdalla syventyminen palkitsee. Siinä pääsee pandemia-rajoituksista huolimatta matkalle jonnekin ihan muualle. Nostaessaan silmänsä kirjasta, huomaa tankanneensa uutta energiaa selviytymiseen arjesta etäkuplassa.

29.11.2020

(Luku)päiväkirja: Ihan pikkuisen huijasin



Tiista 24.11.2020 

En minä mitään kamalan pahaa ole tehnyt. Kunhan hyödynsin näitä lukupäiväkirjahöpötyksiäni Historian jännät naiset -artikkelin kirjoituksessa. Kumman hyvin lukemisen aikana syntyneistä ajatuksistani syntyi melkein kokonainen artikkeli vain pienillä muutoksilla, kappaleita peräkkäin asetellen. Kätevää, mutta aiheutti lievästi huonon omatunnon.

Lukeminen on jäänyt muuten äänikirjojen tasolle, mutta Terhi Tarkiaisen Kitty, eli kuinka mies tuhotaan tuli ladattua Koboon.  1700-luvun Englannissa raiskaajalleen kostoa hautova apteekkarintytär kuulosta mielenkiintoiselta tarinalta. Kerronta onkin samalla tavalla kevyttä ja lievästi sarkastista kuin kovasti tykkäämässäni Pure mua -vampyyriromaanissa, mutta jotenkin tarina ei vedä ihan samalla tavalla. Ehkä kaipaisin jotain vähän piristävämpää aihetta kuin koston suunnittelu. 

Äänikirjana sain luettua loppuun Dead Witch Walking-viihderomaanin. Taikuutta, vampyyrejä ja vauhdikasta menoa. Ihan kuunneltavaa neuloessa, mutta toisto oli välillä rasittavaa, samoin päähenkilö, joka lähti uudestaan ja uudestaan päätä pahkaa kohtii vaarallisia tilanteita. Kyllä minä kerran tai kaksi jaksan, mutta sitten tuntuu toiminta jo sen verran tyhmältä, että melkein jätin tämän kirjan kesken. Huvittavat henkilöhahmot ja vaaratilanteisiin liittyvä vauhdikas toiminta saivat kuitenkin jatkamaan, mutta luulenpa sarjan seuraavien osien jäävän odottamaan hamaan tulevaisuuteen. 

Tuon jälkeen olikin rentouttavaa kuunnella Agatha Christien lyhyitä Parker Pyne ja Poirot -tarinoita. Varsinkin ensiksimainitut ovat usein vähän yksinkertaistettuja ja suoraan sanoen aika kaukana dekkarikuningattaren yleisestä tasosta tökeryydessään, mutta ihan rentouttavaa iltalukemista yhtä kaikki. Eikä Hugh Fraser Murder Under the Sun -kokoelman lukijana varsinaisesti huononna kokemusta.

Muuten elämä on mennyt aikalailla töiksi ja neulomiseksi. Paitsi, että viikonloppuna pistin toimeksi ja hankin/tilasin melkein kaikki joululahjat. Eipähän tarvitse mennä jouluruuhkaan kaiken Koronan keskelle. 

Yhden joulukalenterikirjankin hankin. Kyseessä on fantasiamainen 24-lukuinen tarina, josta Toto yllättäen innostui. Saa nähdä saammeko kirjan kestämään jouluun saakka nopean lukijan käsissä. Ehkä pitää tehdä niin, että poika lukee kirjaa äidille ääneen... ja voi sitten jokaisen luvun jälkeen siirtyä taas kuuntelemaan Taru sormusten herrasta -trilogiaa äänikirjana. Se ei liene vielä loppu jouluun mennessä. Vasta seitsemän tuntia kuunneltuna. 


Torstai 26.11.2020

Huomenna on perjantai - onneksi. Väsyttää. Ei, että viikko nyt olisi ollut kauhean rankka. Itse asiassa työrintamalla on ollut hiljaista. Niin hiljaista, että stressaannun. Kyllä, siitäkin voi rasittua. Kun on tottunut vauhdikkaaseen menoon ja (pieneen) paineeseen, voi suvantokausi aiheuttaa yllättävää henkistä stressiä. 

No, ensi viikosta lähtee taas vauhti päälle. Pitää siis nauttia hengähdystauosta ja tehdä rästikoulutuksia ja muuta sellaista pois listalta. 

Kirjoja olen lähinnä hankkinut. Listasin muutaman valmiiksi BookBeattiin jonoon ja ostin Elisa Kirjan alesta Finlandia-voittajan eli Anni Kytömäen Margaritan luettavaksi. Ostaessani tosin ei voitosta ollut vielä tietoa. Tiedän vain rakastaneeni Kytömäen kahta ensimmäistä romaania, joten kolmas oli ihan pakko saada omaksi talteen. Koboon tällä kertaa sillä oletan kyseessä olevan paksun teoksen niin kuin edellisetkin. Vielä en tosin ole edes aloittanut lukemista. 

Olen jumahtanut äänikirjoihin ja niissäkin vähän vaan sinnepäin. Agatha Christien Murder under the Sun on vielä kesken - lyhyitä tarinoita kuunnellen on kiva kokata töiden jälkeen (ja vähän lounaaksikin). Toisaalta olen saanut hyvin unen päästä kiinni kuunnellen puhelimesta Nigellan How to Eat -keittokirjaa. (Eikä tuossa edellisessä ole tietenkään minkäänlaista ristiriitaa).

Lunta ei enää ole ja vesi ropisee  säännöllisesti taivaalta. Äänestä sen lähinnä tietääkin, niin on pimeää. Ensi viikolla alkaa joulukuu. 


Sunnuntai 29.11.2020 

Viikonloppusiivous (check), tähdet ikkunoissa (check), ekat joulutortut leivottu (check), piparitaikina tehty (no ei ole, unohdin illalla ja jauhotkin on melkein loppu)... 

Kirja kuunneltu loppuun (check) - Christien Murder under the Sun oli vallan mainiota kuunneltavaa joululahjasukkia neuloessa ja sukilla saa ainakin yhden paketin miehelle, jolle on tänä vuonna jotenkin kauhean vaikea keksiä mitään. 

Kirja luettu loppuun (no ei ole) - Kirjahyppely jatkuu. Kitty ei jostain syystä nyt iske. Pieni pettymys siis. Aloitin lukemaan Magdalena Hain Kolmas sisar -romaania. Jäin koukkuun ja lauantai-ilta sujui rattoisasti sen parissa. Lukupuuskalla lienee jotain yhteyttä myös piparitaikinan teon unohtumiseen. 


Loppuun luettuja: 

Kim Harrison: Dead Witch Walking (äänikirja)

Agatha Christie: Murder under the Sun (äänikirja)


Auringon pimeä puoli

Tässä juuri jaettiin taas Finlandia-palkintoja. Tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ensimmäistäkään, en myöskään tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kaunokirjallisuuden ehdokkaista olin lukenut yhden. 

No, vielä ehtii. Kirjat eivät katoa minnekään. Sainhan minä vihdoin luettua viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajankin! 


Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli 
Oma ostos Totolle 

Ostin kirjan Totolle jo kauan sitten. Ajan olemus ja mahdollisuus aikamatkustamiseen olivat meillä pöytäpuheissa yleinen aihe Toton luettua madonreikä-teoriasta Stephen Hawkingin lapsille suunnatusta elämäkerrasta. Madeleine L'Englen Hyppy ajassa kiinnosti myös, eikä ainakaan vähentänyt aikamatkailuinnostusta. Olisi siis luulla, että ajan olemusta pohtivassa romaanissa olisi ollut jotain houkuttelevaa. 

Luulo ei taaskaan osoittautunut tiedon väärttiksi. Toto ei ole tähän kirjaan vieläkään tarttunut, mutta minä luin ja onhan se Toton hyllyssäkin edelleen odottamassa sopivaa hetkeä.  

Palkinnoissa on se huono puoli, että niiden jälkeen odotukset ovat aina normaalia luku-uteliaisuutta korkeammalla. Ehkä siksi minulle kesti melkein kirjan puoleenväliin saakka päästä tarinaan kunnolla mukaan. Pohdiskelua ja pohjustamista oli melko paljon ja päähenkilö Emilia tuskailee ja muistelee ahkerasti. Oikeastaan kiinnostukseni heräsi tosissaan, vasta siinä kohtaa, kun tarina ryhtyi heijastelemaan tapahtumia vähitellen selviävän aikakäsityksen mukaisesti. Sitten luinkin melkein ahmimalla.

Emilia on päähenkilönä oikeastaan aika ärsyttävä - vähän sellainen kaikkitietävä ja itsetietoinen, kuten teinit pääasiassa kai ovat tai ainakin näyttävät siltä peittääkseen epävarmuutensa. Muut henkilöhahmot jäävät ehkä vähän harmillisen pinnallisiksi. Osaksi tuo johtuu tietysti tarinan kiemuroista. Plussaa hahmoille pitää antaa siitä, että ne eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja vaan jännän ristiriitaisia. Tarina myös kykenee yllättämään, vaikka keski-ikään mennessä sitä onkin jo oppinut tunnistamaan tiettyjä tarinankaaria. Nuorille lukijoille kirja tarjonnee useampia oivalluksen hetkiä. 

Aika, valta, erilaiset motivaatiot, jotka johtavat joko lammasmaiseen seuraamiseen tai kapinointiin - Auringon pimeä puoli käsittelee varsin universaaleja teemoja. Yhdistyneenä ihmisen tekojen ympäristövaikutuksiin ja luonnon tuhoutumiseen teemat nousevat heti ajankohtaisuusasteikolla.  Jokainen lukija miettiköön omia motiivejaan - ratkaisuja kirja ei tarjottimella eteen kanna. Oikeastaan ollaan asteikolla vähän pessimismin puolella.  

Ymmärrän, miksi Auringon pimeä puoli palkittiin ja sitä on hehkutettu. Kirjailija ei missään kohtaa aliarvioi lukijoitaan. Selittelyä on kiitettävän vähän kaikesta pohdiskelusta huolimatta. Toto taitaa olla kuitenkin vielä vähän nuori varsinaiseen kohderyhmään nähden. Tarjoaisin tätä ennemminkin yläasteikäisille, joihin tematiikka voi osua paremmin. Jätetään siis hyllyyn toistaiseksi odottamaan. En usko tämän tarinan ajankohtaisuuden katoavan kovin nopeasti. 


22.11.2020

Historian jännät naiset

 



Maria Pettersson: Historian jännät naiset - Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja 
Atenalta arvostelukappaleena 

Minun on melkein ikävä tätä kirjaa. Riemastuttava opus merirosvoista, meedioista, varkaista, vakoojaprinsessoista ja muista naisista oudoissa olosuhteissa tai muuten vain toteuttamassa itseään vähemmän sovinnaisella tavalla oli piristävää luettavaa. Lyhyitä tarinoita jaksoi aina pari kerrallaan. Tykkäsin tosi paljon. 

Kirjassa kerrotaan virallisessa historiankirjoituksessa unohtuneista naisista, jotka usein ovat jääneet miespuolisten kollegojensa varjoon. Lukukokemus oli sekä voimaannuttava ("kyllä naisetkin") tai toisaalta raivostuttava ("miksi ihmeessä vain miehiä kuunnellaan ja miten ihmeessä on mahdollista, ettei naisia huomioitu/huomattu?"). Jälkimmäinen tuntui myös ikävän tutulta nykyaikanankin. Muoto on ehkä muuttunut, mutta edelleen nainen joutuu todistamaan osaamisensa ja arvonsa, siinä missä miehelle ne oletetaan automaattisesti. 

Osa tarinoista oli tuttuja muista lähteistä, mutta suurin osa oli minulle ihan uutta tietoa. Samalla sitä oppi kaikenlaista. Ihan ensimmäiseksi ei esimerkiksi olisi tullut mieleen, että suffragetteja opetti  naispuolinen jujutsumestari. Oppeja jaettiin teekutsuilla. Ensin juotiin teetä ja maisteltiin sivistyneesti kurkkusandwicheja ja kakkuja, sitten paiskottiin kutsuvieraita lattiaan niin, että helmat liehuivat ja korsetit rutisivat - tai ainakin sellainen mielikuva minun aivoihin ilmaantui (eikä suostu sieltä poistumaan). 

Kirja on jo melkoisen paksu, mutta silti olisi monista naisista voinut lukea enemmänkin kuin yhden sivun esittelyn. Onneksi historian mielenkiintoisista naisista kertovia kirjoja on useampiakin ja ainahan sitä voi tehdä omaakin  - ainakin Googlettaa lisätietoja. Tosin tutkimus on kovaa työtä. Kuuntelin Helsingin (digi)kirjamessuilla Maria Petterssonin kertomusta kirjan kirjoittamisesta. Oli  mielenkiintoista kuulla, miten paljon taustatyötä kirja vaati. Eikä pidä uskoa kaikkea, mitä internetissä kirjoitetaan. Tietojen tarkistaminen vaatii salapoliisin taitoja, sinnikkyyttä sekä tietysti myös kielitaitoa - varsinkin eksoottisempien sankarittarien kohdalla.  

Paitsi mielenkiintoisia ja viihdyttäviä tarinoita, historian naisista kirjoitetut kirjat ovat myös ajatuksia herättäviä kokonaisuuksia. Mia Kankimäen yönaiset, Päivi Laitisen reissunaiset ja Maria Petterssonin jännät naiset saavat kaikki miettimään, mistä sitä oikein oman erityisyytensä kaivaisi esiin. Toisaalta en kyllä ihan heti keksi mitä jännää sitten oikein haluaisin tehdä. Pitäisi kai myös oppia arvostamaan omaa elämäänsä ja omia saavutuksiaan, unohtaa vertailut poikkeusihmisiin ja poimia noista listatuista elämäntarinoista ennemminkin vain se rohkeus seurata sisimmästään löytyviä unelmia -  vaikkei niiden avulla vuoria tai valtakuntia valloitettaisikaan.   

Luki kirjaa sitten huvikseen tai inspiroituakseen, se kannattaa lukea. Tämä opus sopii vallan mainiosti vaikka joululahjaksi. Siitä on iloa pitkäksi aikaa ja lisäksi se näyttää hyvältä kahvipöytäkirjana! 

18.11.2020

(Luku)päiväkirja: Kirjahyppely on kavala tauti


Keskiviikko 18.11.2020 

Marraskuu on jo yli puolenvälin, mutta luettuja kirjoja on takana vasta kaksi. Bookbeatin ilmaisjakso on vienyt minut mukanaan. Kun ei maksa jokaisesta kirjasta erikseen, on näköjään ihan liian helppoa vaihtaa opuksesta toiseen. Kesken on taas useampikin äänikirja ja ekirja. 

Yhden kirjan sentään sain loppuun luettua. Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli oli alkuun vähän tylsä. Se  muistutti liikaa jotain muuta lukemaani kirjaa ja ajassa kulkeminen ei jotenkin tuntunut kiehtovalta. Sitten tarinaan tuli uusia kiemuroita, sattumia ja pohdintaa ajan olemuksesta, ja huomasinkin olevani koukussa. Lopussa totesin, etten ihmettele Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoa ollenkaan. 

Noin muuten on päiviin mahtunut pääasiassa töitä, sekä tietysti iloa siitä, että koko perhe on taas kasassa samassa paikassa. Vaikka toivommekin Koronan Ranskassa hellittävän, samalla ei häiritsisi yhtään pitää isäntä kotona tästä joulun yli. 

Videopuheluissa olen innostunut pitämään taustakuvanani tässä alkuviikossa nappaamaani kuvaa olohuoneesta. Sitä on mainittu niin jouluiseksi kuin Harry Pottermaiseksi. Ainakin se on herättänyt keskustelua. Siitä taas huomaamme, henkilökohtaiset asiat kiinnostavat ja vaikka kuva jonkun kodista saa kielenkannat höltymään ja ihmisten välisen kontaktin elävöitymään. Vinkkinä tylsiin työpuheluihin! Kirjoista muuten ei kukaan vielä ole kysynyt, ovat varmaan vähän liian pieniä kuvassa, mutta Risk-pelin sieltä jo joku bongasi.

Niin, ja jouluisten kakkujen kausi on avattu. Ensimmäisenä uunista tuli valkosuklaa-karpalokakku. Sen resepti löytyy vaikka täältä


Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli 

8.11.2020

(Luku)päiväkirja: Korona-apatiaa ja suuria tunteita

Keskiviikko 4.11.2020 

Ollaan jo marraskuussa. Uskomatonta, mutta niin se vain on. 

Vuoden lopussa (tai oikeastaan aina ihan alussa) minulla on tapana vilkuilla kaikenlaisia lukemiseen liittyviä käppyröitä ja tänäkin vuonna olen uskollisesti kirjannut lukemisiani listaan. Ihan uteliaisuudesta kurkkasin vuotta 2020 tähän mennessä. Ei hyvältä näytä. Alkuvuonna kirjoja tuli luettua ja kuunneltua mukavaa tahtia ja varmasti ihan joka päivä. Mitä pidemmällä vuosi, ja erityisesti syksy etenee, sitä enemmän käyrä suuntaa alaspäin. 



Kummallista, kun ei töissäkään nyt ihan niin kiire ole ollut. Ajoittain toki, mutta kaikkiaan aikaa olisi pitänyt riittää. Toki olen innostunut neulomisesta, mutta äänikirjan kuuntelu puikkojen kilistessä onnistuu vallan mainiosti. 

Jostain muusta on kyse. Lukemisen määrästä huomaa selvästi, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Minut on vallannut yleinen lamaannus. Lieneekö tuo nyt sitä viime aikoina puhuttua Korona-apatiaa? Ehkä. 

Tarkastelin myös lukemiseni sisältöä. Kovasti on menty kevyellä. Tekee ihan hyvää välillä nollata aivoja, mutta samalla tulee myös turruttaneeksi kykyään ajatella. Huomasin kuunnellessani Joel Haahtelan Hengittämisen taito -pienoisromaania, miten hyvää tekee välillä keskittyä ja pohtia. Samoin aloittamani Pullopostia Seilin saarelta, tällä kertaa oikein ekirjaa lukemalla, selvästi piristi ja toi hyvää oloa. Pitää voida myös keskittyä johonkin muuhun kuin töihin. Levoton pintakosketus ei aina riitä, vaikka taukoina tekeekin hyvää. 

Enkä muuten mitenkään dissaa kevyttä viihdekirjallisuutta. Siihenkin voi keskittyä ja monesti löytyy yllättävänkin paljon periaatteita ja tosielämän kuvioita analysoitavaksi. Sitä vaan on myös helpompi lukea/kuunnella vauhdissa roikkuen, ihan huomaamattaankin. Toimii välillä, mutta ainakin minä tarvitsen myös pohdiskelevampaa lukukokemusta. Välillä sitä ei tietenkään jaksa, välillä taas juuri ajatusten pöyhiminen piristää. 

Nyt pitää kiinnittää enemmän huomiota lukemiseen, sekä määrään että laatuun. Tietoinen seuranta auttanee eli määrään itselleni puoli tuntia ajatuksella-lukua joka ilta. 

Minulla siis Korona-apatia (ja toki myös syksyn muutokset elämässä) näkyvät suoraan lukustatistiikassa ja luettujen kirjojen sisällössä. 

Mites teillä muilla? 
Oireiletteko tätä outoa aikaa jotenkin ja millä keinoilla selätätte ikävän olon ? 


Torstai 5.11.2020

Uunissa on viimein kurpitsapiirakka. Halloween meni ennen kuin kurpitsalyhdyn sisukset päätyivät uuniin saakka. Ei haittaa. Kurpitsapiirakka on herkkua milloin vain. Ainakin kuvittelen niin. En ole ennen tehnyt tällä reseptillä. 

Tällä viikolla on ollut mielenkiintoista seurata Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistuksia. Tietokirjallisuuden ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaiden kohdalla perinne säilyy kohdallani rikkumattomana. En edelleenkään ole osunut lukemaan yhtään ehdokasta ennen julkistuksia. Kaunokirjallisuuden kohdalla tapahtui jonkunlainen kummallinen käänne. Olen lukenut ehdokkaista yhden! Lisäksi ehdokkaista peräti kaksi on jo etukäteen lukulistallani. Tällaista vuotta en ihan heti muista. Yleensä suurin osa ehdokkaista on minulle käytännössä melkein tuntemattomia. 

Olen siis lukenut (ja blogannut Heikki Kännön romaanin Runoilija. Lukulistaltani löytyvät Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita. Molemmat aion edelleen lukea. Loput ehdokkaista ovatkin sitten minulle ihan uusia tuttavuuksia. En siis oikein voi spekuloida voittajaa. 

Tänään olen vain kuunnellut hetken Nigella Lawsonin How to Eat - äänikirjaa. Häneltä on ilmestynyt uusikin keittokirja audio-muodossa. Ehkä hankin senkin. Reseptien kuuntelu on jotenkin rentouttavaa, varsinkin Nigellan yläluokkaisella englannilla. 
Seuraavaksi siirryn lukemaan- Aloitin eilen yhden Finlandia-voittajan eli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaneen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Siihen siis käytän tämän päivän lukupuolituntisen.


Sunnuntai 8.11.2020

Isänpäivä ja saimmekin varsinaisen yllätyksen. Minä tosin kuulin jo perjantaina... Isäntä lensi Suomeen! Ranskan koronatilanteessa toimisto ja suurin piirtein kaikki muukin on kiinni. Niinpä hän sopi mahdollisuudesta tulla tekemään töitä etänä Suomesta. Jotain positiivista tässä Korona-kurimuksessa. ¨

Vielä pitää jaksaa karanteeniaika. Riski on kaiketi pieni, sillä hän vietti jo viikon Ranskassa käytännössä eristyksissä, mutta mennään ohjeiden mukaan. Eka testi tehtiin lentokentällä, seuraava sitten 72h kuluttua. Toivottavasti molemmat negatiivisia. Isänpäivän aperitiivi nautittiin pihalla.  

Alkuviikon apatia on vaihtunut suuriin tunteisiin. 

Lukeminen puolestaan on ollut aika pientä. Auringon pimeä puoli ei oikein ole edennyt. En ole oikein malttanut rauhoittua lukemaan. Sophia Lorenin elämäkertaa olen kuunnellut jonkin verran joka päivä. Lisäksi Toto innostui aloittamaan Taru sormusten herrasta - äänikirjan. Siinä sivussa olen kuunnellut alkua taas minäkin. On se kyllä upea tarina. 

Aikamoista kirjahyppelyä tämä taas on ollut. Jossain kohtaa pitäisi rauhoittua saamaan jotain loppuunkin. Nyt vain aloitan kirjan toisensa jälkeen. 


Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito (lukijana: Anssi Niemi)
Kaunis ja verkkainen tarina isäänsä (ja elämänhaluansa) Kreikassa etsivästä nuoresta miehestä. Tarinassa on jotain lohdullista ja sen kaunis kieli kietoo tunnelmaansa vääjäämättömästi. Verkkaisuus ja kielen kauneus asettavat kuuntelijalle ansan. Kirjaan pitää keskittyä, muuten punainen lanka katoaa. Se juuri oli minulle tähän aikaan tarpeen ja myös omalla tavallaan parantavaa. 


31.10.2020

(Luku)päiväkirja: Pitkän viikon viikonloppu



31.10.2020 Lauantai

Nyt on takana pitkä viikko, tai oikeastaan kaksi viikkoa. Niin kai se on laskettava, kun edellistä viikonloppua ei käytännössä ollutkaan lauantain ja sunnuntain pääasiassa kuluessa töitä paiskiessa. Niinpä tämän lauantain irtiotto tulee tarpeeseen. 

Emme me kyllä ole kauhean villeiksi äityneet - lähdettiin vaan Turkuun ihailemaan siskon uutta asuntoa ja moikkaamaan isovanhempia. Silti tekee hyvää päästä pois samojen seinien sisältä ja näkemään uusia (vanhoja) maisemia. Sitä paitsi, oli rentouttavaa nähdä asunto, jossa pölykoirat eivät juokse, legot eivät rakenna muureja yllättäviin paikkoihin ja (puhtaat) pyykit vaella suurin piirtein jokaisen huonekalun päällä. Ehkä pienen hengähdyksen jälkeen saa jostain sen energian laittaa omakin huusholli parempaan malliin (ja ehkä ensi viikolla ehtisi tekemään kotona muutakin kuin töitä). 

Lukemisen osalta sain loppuun Maria Petterssonin Historian jännät naiset. Riemastuttava opus merirosvoista, meedioista, varkaista, vakoojaprinsessoista ja muista naisista oudoissa olosuhteissa tai muuten vain toteuttamassa itseään vähemmän sovinnaisella tavalla oli piristävää luettavaa. Lyhyitä tarinoita jaksoi aina pari kerrallaan. Tykkäsin tosi paljon. 

Mia Kankimäen yönaiset, Päivi Laitisen reissunaiset ja Maria Petterssonin jännät naiset saavat kaikki miettimään, mistä sitä oikein oman erityisyytensä kaivaisi esiin. Toisaalta en kyllä ihan heti keksi mitä jännää sitten oikein haluaisin tehdä. Pitäisi kai myös oppia arvostamaan omaa elämäänsä ja omia saavutuksiaan, unohtaa vertailut poikkeusihmisiin ja poimia noista listatuista elämäntarinoista ennemminkin vain se rohkeus seurata sisimmästään löytyviä unelmia -  vaikkei niiden avulla vuoria tai valtakuntia valloitettaisikaan.   


Sunnuntai 1.11.2020

Nyt on jo marraskuu ja sen kyllä huomaa. Aamusta nousi hurja tuuli, joka kävi luihin ja ytimiin. Vaikka emme me nyt kauhean kauan olleet ulkona. Ajelimme nimittäin kotia kohti ja sitten oli edessä pientä huushollausta. Ei täällä vieläkään siistiä ole, mutta vähän sentään päästiin oikeaan suuntaan. 

Äänikirjoissa jatkoin Joel Haahtelan Hengittämien taito-pienoisromaania. Haahtelalla on kyky kirjoittaa jotenkin kauniisti ja tunnelmoivasti, täyttämättä sanojen välejä liikaa. Isäänsä Kreikassa etsivä poika kertoo matkastaan sekä elämänsä vaiheista. Ei ehkä minulle ominta tarina-aluetta, mutta Haahtelan kirjoitustyylillä kai kuuntelisin / lukisin vaikka kauppalistaa... vaikka ei se sitten kai enää kauppalista olisikaan. 


Viikolla loppuun luettuja: 

Maria Pettersson: Historian jännät naiset - MErirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

Fantasiaa naisille ja miehille, teineille ja tädeille

Olen tässä viime aikoina kuunnellut pääasiassa fantasiaa. Viimeksi osuin peräkkäin lukemaan paria sarjaa, jotka saivat ajatukseni niistä jännästi keskenään vastakkain. Tiedän, että sukupuolineutraalius on päivän sana, mutta tällä kertaa väkisinkin jäin miettimään naisten ja miesten fantasiaa - sekä niihin liittyviä stereotypioita, joita näköjään huolettomasti jakelen minäkin. 

Minä siis huomasin pistäväni vastakkain (teini)pojille kohdennettua eeppistä fantasiaa ja naisille kohdennettua reaalimaailmaan (tai sen kaltaiseen ympäristöön) sijoittuvaa viihdefantasiaa. Antakaahan kun selitän. 

Terry Mancourin Spellmonger kertoo nuoresta sotavelhosta, joka on kyllästynyt taistelemaan erilaisissa aatelisten kahakoissa ja päättää asettua kaukaiseen maalaisruhtinaskuntaan kylän omaksi loitsijaksi. Eihän siitä mitään tule, kun maahiset hyökkäävät ja joudutaan keskelle piiritystä. Niinpä, sota ja taistelu jo perinteisesti vievät ajatukset miehiseen maailmaan, mutta eivät veriset kohtaukset ja kalpojen kalistelu nykyään riitä. Ilona Andrewsin Hidden Legacy-sarjan Nevada joutuu samalla tavalla keskelle tulipalloja ja tuhoamistaikoja. Miekkojen sijasta taistellaan tuliaseilla nyky-Houstonissa, mutta tappamisen tai tapetuksi tulemisen idea on sama. 

Päähenkilöiden ikä on suurin piirtein sama 20 ja 30 välillä, joten siitä ei saa eroa aikaiseksi. Mies-päähenkilö ja nais-päähenkilö ovat tietysti ilmeinen ero, muta siitäkään ei nyt ole kyse. Enemmän on kyse siitä, miten päähenkilö suhtautuu ympäristöönsä ja erityisesti siitä, miten hänen ympäristönsä henkilöhahmot kuvataan. 

Spellmongerin ympärillä on tietysti ylhäisiä aatelisia ja tavallisia maalaisia. Minelon suhtautuu kaikkiin suhteellisen ystävällisesti ja enemmän kuin vähän suojelevasti. Kokonaisuudessaan hän on taistelutaitojensa lisäksi varsin inhimillinen ja empaattinen. Silti, sankarillisuus syntyy ylivoimaisuudesta, vaikka päähenkilö suhtautuukin niin kykyihinsä kuin saavuttamaansa asemaan sarkastisen humoristisella tyylillä. Myös Nevada on sankarillinen ja kyvyiltään ylivoimainen. Jostain syystä vain siinä, missä Minelon itse toteaa koulutuksensa ja taitojen ylivoimaisuuden, Nevada tarvitsee pientä miehistä tönäisyä ja ihailua uskoakseen itse voimiinsa ja ryhtyäkseen niitä harjoittamaan. Lievästi ärsyttävää huomata, mutta vielä kirjan asetelman myötä selitettävissä. 

Hieman huonommin löydän selitystä ihmissuhteiden ja ihmiskuvausten erilaisuuteen. Minelonin lähimmät naiset ovat jonkinlaisia teinipoikien märkien unien päähenkilöitä. Seksitaikuudella voimaansa kartuttava kaunis aatelisvelho ja halukas, uhkea maalaisneito lienevät jonkinlaisia, miltei äärimmilleen vietyjä karikatyyrejä, mutta yllättävän helposti sulatettavissa osana kokonaistarinaa. Nevada puolestaan rakastuu tummaan, synkkään, (dark and brooding), sotasankariin... Myönnetään, että seksikohtaukset... tuota... aiheuttivat ehkä lähinnä pientä turhautumista ja halua hyppiä äänikirjassa - Nevadan huokailu ja Roganin miehinen ylivoimaisuus olivat liian kliseinen yhdistelmä. Miksiköhän sitä oletetaan naisten haluavan aina lukea isosta, kovasta kalusta, jonka ehdottomasti haluavat sisäänsä sulaakseen jonkinlaiseksi tahdottomaksi, antautuneeksi massaksi värisevää lihaa...? No, taidatte tietää, mistä puhun (?)

Suurin ero "miesten" ja "naisten" fantasiakirjallisuuden välillä siis tuntuisi olevan ihmissuhteiden ja päähenkilön itsevarmuuden lähteen välillä. Nainen heijastaa edelleen arvonsa miehen reaktion ja ihailun kautta. Mies vaan on mielestään arvokas. 

Minä luen sujuvasti molemmanlaisia kirjoja ja myönnän tykkääväni, huolimatta niiden aiheuttamasta pienestä turhautumisestä ylläolevien erojen vuoksi. En usko asetelmien kauhean helposti muuttuvan, mutta ehkä onkin tärkeämpää, että lukee monenlaisia asetelmia, ja pystyy niitä identifioimaan. 

Niin, ja onhan olemassa myös kirjoja, joissa erot tuntuvat häivytetyiltä. Jäin miettimään mm. Robin Hobbin trilogiaa Fitz and the Fool. Siinä kertojina vuorottelevat isä ja tytär. Molemmat ovat vahvoja hahmoja, eikä sukupuolittuminen jostain syystä nouse mieleen. Pitää vielä miettiä, mistä se johtuu. Onko jollain jo asiasta mielipidettä ? 

Niin, ja Fool (Narri) on nykyiseen sukupuolikeskusteluun suhteutettuna upea hahmo päähenkilönä.

26.10.2020

Helsingin Kirjamessut verkossa - Mikä on parasta digimessuissa ?



Parasta digimessuissa on se, että vaikka viikonloppu täyttyy pakollisista työasioista, pääsee messuille silti osallistumaan tallenteiden kautta. Minun kirjamessuni alkavat tänä vuonna tosissaan vasta niiden jälkeisenä maanantaina - ja jatkuvat todennäköisesti sinne 8.11. saakka, jolloin lipun voimassaolo lakkaa. 

Toki kaipaan erityisesti tuttujen näkemistä, kirjojen hypistelyä ja ihan vain messutunnelmointia, mutta tänä vuonna ne olisivat tainneet jäädä väliin joka tapauksessa. Iloitsen siis siitä, mitä voin tehdä ja sukellan kirjakeskustelujen maailmaan vähän jälkikäteen. 

Sen verran täytyy tässä muuten ehtiä kehuskelemaankin, että ei tämä sentääno ole ihan ensimmäinen digimessukokemukseni. Olin mukana touhuamassa ekirjamessuja jo vuonna 2014...

Pikkuisen sentään ehdin osallistumaan jo viikonloppunakin videopuhelujen välissä. Ihan ensimmäisinä silmiini osui messujen alun ohjelmaa.

Suurin niistä on rakkaus 

Kirsti Paakkasen elämäkerran kuuntelin jo kesän aikana, mutta huolimatta muutamasta lukupäiväkirjamerkinnästä, on kirjoittaminen näköjään blogin osalta muuten jäänyt. Kirsti Paakkanen itse ei valitettavasti ollut päässyt paikalle haastateltavaksi, mutta hänen viestinsä messuväelle oli vahva, hiukan liikuttava ja ennen kaikkea näinä aikoina tärkeä. "Ei pidä lakata tavoittelemasta unelmia"

Muuten keskustelu oli ehkä vähän hymistelyä ja  poissaolevan kehuskelua, mutta niin kai suomalaisen liike-elämän ikonin kohdalla kuuluukin olla. 


Historian jännät naiset – Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja

Vieläkö historianopetus kertoo vain miehistä ? Vähitellen paranee ja tämä kirja lienee yksi askel eteenpäin. 

Minulla on kirja vielä hiema kesken. Luen sitä muuta luku kerrallaan ja nautin. Jännät naiset ovat todella jänniä ja todellisuus tarua ihmeellisempää. Oli mielenkiintoista kuulla, miten paljon myös taustatyötä kirja vaati. Ei pidä uskoa kaikkea, mitä internetissä kirjoitetaan, ja tietojen tarkistaminen vaatii salapoliisin taitoja, sinnikkyyttä ja tietysti kielitaitoa. 


Tuon pidemmälle en viikonloppuna ehtinyt kirjamessujen osalta. 

Joitakin tärppejä vielä itselleni listasin : 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu - Instassa on tästä alkamassa kimppaluku. Myönnän, että minulle ihan uusi tuttavuus, mutta kovasti pidetään haastavana. Pakko kai tästä on jotain tietoa hankkia, vaikka tänä syksynä en taida kiraja ehtiä lukemaankaan. 

Tiedetori: Mistä kieli meihin tulee ?  - Kuulostaa kiinnostavalta

Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus - kirjojen formaatin muuttuminen ja äänikirjojen suosio ovat kiehtovia aiheita. Olen jo vuosia kirjamessuilla etsiytynyt kuuntelemaan keskustelua aiheesta, joten tämäkin paneeli on kai klikattava. 

Vuoden kotimainen keittokirja - en ole osunut mistään tuosta lukemaan, joten pakko se on tarkistaa. 

Ei kertonut katuvansa - Tommi Kinnunen. Tämän kirjan haluan lukea ja haastattelun kuunnella. 

Margarita - Anni Kytömäki - samoin tämän haluan lukea. Rakastin Kytömäen kahta ensimmäistä teosta. 

Penni pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku - siis ihan vain tuon nimen takia

Olisiko tuossa alkuun. Ainakin näyttää minun haahuiluni digimessuilla aikalailla samanlaiselta kuin haahuilu kirjamessuilla yleensäkin... Ja sitten linjoille. Tänään ei tarvitse enää tehdä töitä.