Barcelonan mystiikkaa - Tuulen varjo ja Enkelipeli Carlos Ruiz Zafonilta

Minä olen tehnyt anteeksiantamattoman teon. Olen hukannut kirjan. Kaiken lisäksi se on kirja, josta kovasti pidin. Siksi kuvassa näkyy vain yksi, vaikka otsikossa kirjoitan kahdesta. En vain yksinkertaisesti löydä kirjaa mistään - viimeinen toivoni on, että olen vienyt sen siskolle lainaan...

Sain juuri loppuun Tuulen varjon - tosin englanniksi, kun se sillä kielellä tarttui mukaan Akateemisen alennuslaatikosta. Luin siis kirjat väärässä järjestyksessä, sillä Tuulen varjo on se ensimmäinen ja Enkelipeli seuraa perässä. Tosin molemmat ovat itsenäisiä tarinoita, vaikka niissä yhteisiä piirteitä ja elementtejä onkin.

Barcelona esittäytyy näissä kirjoissa hämyisenä, sumuisena ja pimeänä, hiukan pelottavanakin, paikkana. Molemmissa kirjoissa käsitellään enemmän tai vähemmän epätoivoisia rakkaustarinoita, kirjailijan elämän tuskaa sekä sitiä, miten jonkun toisen kirjoittama kirja voi ryhtyä ohjaamaan lukijansa elämää ja muodostaa jopa pakkomielteeksi yltyvää kiinnostusta. Samalla saa annoksen Espanjan historiaa - itse asiassa kirjasta saisi varmasti vielä enemmän irti, jos tietäisi tarkemmin Espanjan sisällissodan ja Francon ajan historiallisista tapahtumista.

Molemmissa kirjoissa tarina alkaa siitä, kun nuori poika vierailee "Unohdettujen kirjojen hautausmaan" labyrintissa. Kirjat valitsevat lukijansa ja mukaan otettujen kirjojen kirjailijoiden elämän selvitys alkaa hallita poikien elämää. Lopulta sekä kirjailijan että lukijan kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja historia näyttää toistuvan.

Polveilevat ja monikerroksiset tarinat kiehtovat. Näitä kahta kirjaa ei tosin voi lukea yhdeltä istumalta, sen verran painostavaa on kerronta välillä ja tarinan kulkua pitää aina hetkeksi pysähtyä miettimään, ettei ihan kadota punaista lankaa kaikkien yksityiskohtien ja takaumien keskellä.

Ihanaa lukea vaihteeksi kirjaa, joka ei ole kevyt, ohimenevä suupala.

Dekkari, dekkari, dekkari ja vielä muutama dekkari

Tässä saldoa viime kuukausien pääasiallisesta lukemisesti. Ihanasti ajatukset omasta olosta pois vievää, mutta kuitenkin kevyesti kulkevaa dekkaria ei mikään voita !
Viime aikojen listalta löytyvät pääasiassa Dorothy L. Sayers, Ngaio Marsh ja Patricia Wentworth.

Ngaio Marsh onkin ollut minulle ihan uusi tuttavuus, joka osui käsiini vasta "aarrehyllystäni". Ja hyvä oli, että osui. Hyvä myös, että niitä on hyllyssä useampiakin. Rauhallisessa tahdissa etenevät tarinat ja varsinkin niiden sankari komisario Alleyn ovat varsin miellyttäviä tuttavia. Tarpeeksi käänteitä ja tapahtumia, että mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei turhaa verellä ja väkivallalla mässäilyä. Rakkautta ja muita tunteita höysteenä sopivasti.

Kirjoja on julkaistu pääasiassa 30-40-luvulla, joten kyseessä ovat sopivasti perinteiset dekkarit ja miljöökuvaus on tietysti ihan omaa luokkaansa. Kirjailija itsehän on on kotoisin Uudesta Seelannista, mutta tarinoiden tapahtumapaikkana on tietysti vanha kunnon Englanti - mitä nyt joukosta löytyy vähän Etelä-Ranskaa.

Ainoa Ngaio Marshin tarinoissa tällaista pohjoismaista tasavaltalaista ärsyttävä seikka on yläluokan avoin ihannointi. Murhaajat, varkaat ja kidnappaajat löytyvät yleensä palvelijoiden ja rahvaan joukosta. Joutilaat ja avoimesti hyödyttömät "aateliset", olivat he sitten rikkaita tai vararikon partaalla, seuraavat ylväitä periaatteitaan eivätkä tietenkään syyllisty mihinkään rikokseen...

Patricia Wentworth ja Dorothy L. Sayers ovatkin sitten jo vanhoja tuttuja ja varmaan Suomessakin yleisesti tunnettuja, joten ei heistä sitten sen enempää.

Tässä vielä lista kasan kirjoista :

Ngaio Marsh :

• Artists in Crime
• Surfeit of Lampreys
• Spinsters in Jeopardy
• Scales of Justice

Patricia Wentworth :

• The Clock Strikes Twelve

Dorothy L. Sayers

• Hangman's Holiday

Välipala - Katja Kallio : Tyypit

Tämä on oikeasti ihan ok välipala muiden kirjojen välissä. Kevyt, nopea ja sulaa nopeasti. Itse asiassa minulla ei ollut kirjasta mitään muistikuvaa (paitsi, että ihan viihdyttävä) aikaisemmasta lukukerrasta, joten sopi oikein hyvin parin illan rentoutustekstiksi ennen nukkumaanmenoa.

Ihan osuvia kuvauksia osa tyypeistä, osalle vähän hymähtelee ja osa menee sitten ihan ohi.

Minulle sopivan ajatuksetonta luettavaa tähän aikakauteen. Kyllä, aivot ovat osittain narikassa jo muutenkin, dementia jyllää ja pahoinvoinnin kourissa yritän selvitä työpäivistä edes suurin piirtein kunnialla... Kuten kaikki varmaan jo arvasivatkin (ja osa taisi tietää entuudestaan) meille on tulossa iltatähti, joka ainakin toistaiseksi tuntuu kiusaavan äitiä isoveljiensäkin puolesta. Pahoinvointia ja erilaisia kipuja riittää edelleen, vaikka kohta mennään puolivälissä.

Huoh - no, jotkut sanovat, että ennen syntymää kiusaava lapsi on sitten helpompi vauvana.

Uskoo ken näkee... ainakin sen tiedän, ettei blogikirjoitusten tahti tästä varmaan kovinkaan paljon tihene lähiaikoina... pyydän siis anteeksi jo etukäteen...

Bonaparten kirjoittamaa ja historiallista kakkatarinaa

Kirjamessuilta tarttui mukaan tasan kaksi opusta - molemmat lapsille ja ranskaksi.

Ensimmäinen on mielenkiintoinen tuttavuus siinä mielessä, että "Le masque prophète" -tarinan on aikoinaan kirjoittanut itse Napoleon Bonaparte - kyllä, juuri se Napoleon, josta myöhemmin tuli Ranskan keisari. Tarina fanaattisesta johtajasta ja hänen metodeistaan ja seuraajistaan herättää kummallisia assosiaatioita nykymaailman menosta. Varsinkin, kun tapahtumat sijoittuvat tuonne Bagdadin ja muun itämaisen maailman kulmaan.

Toisen kirjan aihe taas sai meidän kuusivuotiaamme hihittämään ja silmät loistamaan. Kirjan nimi on "Le Torchecul"- "perseenpyyhkijä" noin rumasti ja sananmukaisesti käännettynä... Francois Rabelais (kirjoittanut mm. Gargantua & Pantagruel) on aikoinaan kirjoittanut loistavan, riimitetyn tarinan siitä, miten monella tavalla voi takalistonsa ison asian jälkeen pyyhkiä. Jättiläisen poika (Gargantua itse), kun kertoo kokeiluistaan sodasta palaavalle isälleen. Ja todistaa näin siis käyttäneensä isän sotavuodet hyvin hyödyllisesti kotirintamalla. 1500-luvun tarina tuntuu hyvin iskevän tuollaisen melkein kouluikäisen huumorintajuun, ja kyllä sitä tokaluokkalaistakin nauratti - (vanhemmista puhumattakaan...)

Virginia Woolf - Mrs Dalloway and Orlando

Ainakin K-blogin Jenni kirjoitti jokin aika sitten Virginia Woolfista ja sen innoittamana kaivoin minäkin hyllystä jo aikoja sitten alennuksesta hankkimani Virginia Woolf - Selected Works kirjan.

Se jäi minulla aikoinaan kesken ihan ensimmäiseen tarinaan. Jacob's room ei vain kerta kaikkiaan jostain syystä iskenyt enkä päässyt ensimmäisten 50 sivun jälkeen enää yhtään mihinkään.

Nyt sitten kylmästi hyppäsin kyseisen kirjan yli ja jatkoin Mrs Dallowaylla ja Orlandolla. Ah, mikä nautinto. Kieli on kaunista ja näennäisestä polveilusta ja poukkoilusta huolimatta tarina tai varsinkin Mrs Dallowayn kohdalla tarinat etenevät jouhevasti. Kyseinen kirja on malliesimerkki myös tv-sarjojen ja elokuvien nykyään niin kovin usein käyttämistä aasinsilloista ja kohtaamisista, joiden avulla esim. Mrs Dallowayn tarinasta hypätäänkin Septimuksen ja Rezian tarinaan ja taas eteenpäin. Paljon yhden iltapäivän aikana tapahtuukin.

Orlando taas kuljettaa tarinaa sadunomaisesti useiden vuosisatojen halki. Miehen ja naisen väliset erot ja aikakausien tuoman muutokset käsitellään sadunomaisesti ja tarinaa lukee melkein ahmien.

Ihania siis molemmat, vaikka hyvinkin erilaisia. Woolf tuntuu muutenkin jakavan mielipiteitä, enkä minäkään näköjään kaikista pidä kun tuo Jacobin tarina jäi kokonaan kesken.

Nyt olen välillä taas hypännyt dekkarien pariin iltalukemisena. Samalla odottelen Play.comista tilaamaani The Quantum Thiefiä.

Woolf taas siirtynee hetkeksi seuraavalle lukijalle... ;-)