Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rytisalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rytisalo. Näytä kaikki tekstit

21.7.2023

(Luku)päiväkirja: Kesäkuun luetut ja miksi kesä tuntuu tänä vuonna oudolta

Olavinlinna ilta-auringossa oopperasta poistuttaessa 
 

Kun nyt kerran ollaan jo heinäkuussakin yli puolenvälin, niin pidetään tämä postaus ehkä hieman kesäkuuta ajankohtaisempana. Välissä olikin yli kuukauden bloggaustauko. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä. Aika vaan kului ja oli kaikenlaista puuhaa. 

Lukenut toki olen ja kuunnellut äänikirjojakin, mutta niiden lisäksi olen palannut lapsuuteeni Aku Ankan kesätarjouksen myötä. Lehti kotiin kannettuna kerran viikossa on ollut mukavaa, mutta ihan parasta on ollut digipalvelu tabletilla ja Taikaviitta-taskarit. Lapset eivät ole yllättäen ole oikein innostuneet, mutta äiti onkin sitten lukenut koko rahan edestä. 

On myös ollut kiva huomata, että Aku on seurannut aikaansa. Jotenkin vielä 10v sitten, kun vanhemmille pojille otin hetkeksi, oltiin vanhanaikaisissa asetelmissa, mutta nyt tuntuu jotenkin raikkaammalta. 

Kesäkuun kirjat puolestaan näyttävät tältä.


Kesäkuun aikaan tulin lukeneeksi loppuun kaikkiaan kymmenen kirjaa. Pari painettua kirjastosta, neljä äänikirjaa ja 4 ekirjamuodossa (kaikki digimuodot Storytelista). 

Kesän alku saa minut yleensä tarttumaan vahvasti viihteeseen, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Emily Henryn Lomalla kaikki on toisin ja Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto ovat genrensä tyypillisiä edustajia. Henryyn tosin vähän petyin sillä väsähdin tosi nopeasti vatvomiseen ja henkilöhahmotkin saivat välillä lähinnä haukottelemaan. Tuomisen kirja puolestaan oli enemmän minun makuuni, eikä tietenkään vähiten Turku-miljöön osalta. Myös juoni oli jotenkin riemastuttavan perinteinen kostoromanssi, joka kuitenkin pysyi yllättävän hyvin kasassa ja hyväntuulisena. 

Nykykirjallisuuden edustajat Rusetti ja Kristallipalatsi muistuttivat puolestaan taas siitä, miten aina ei virkistymiseen tarvita kevyttä viihdettä, vaan myös aivojen käyttäminen tekee hyvää ja piristää oloa. Agathe puolestaan jätti minut jotenkin kylmäksi. Olihan tarina vanhan psykologin elämänvoiman virkistymisestä omalla tavallaan herttainen, mutta toisaalta oli miltei puistattavaa, miten siihen tarvittiin nuorempi nainen. En edes jaksa ruveta analysoimaan motiiveja jne... 

Tietokirjaosastolta luin kaksi täysin erilaista kirjaa. Annolan Säädyttömät : Perhe ja murros pitkällä 1800-luvulla tarkasteli Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun tarinoiden pohjalta. Itkosen Teoriani perheestä on puolestaan kirjailijan kuvaus perheestään sekä kehityksestään vanhampana. Anekdootteja ja pohdintaa yhden ihmisen kokemuspohjalta. Kirja on lämminhenkinen ja kiinnostava, sekä herättelee pohtimaan myös omia kokemuksia, vaikka jokainen perhe onkin omanlaisensa yksikkö. 

Kesä on myös dekkarien aikaa. Sujata Masseyn Rei Shimura on vanha tuttu vuosien takaa, mutta sujuvasti tuo tuli kuunneltua nytkin. Japanilaistaustainen amerikkalainen Rei on mielenkiintoinen hahmo ja Japani tapahtumapaikkana minulle noin yleensä melko tuntematonta aluetta, joten jo näiden perusteella tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan kuuntelua. Ainakin toinen osa näkyi olevan Storytelissa valmiina. 

Sinänsä on jännä, miten Sujata Massey on kirjoittanut Japaniin sijoittuvia dekkareita (ilmeisesti hänellä on sinne kuitenkin jonkunlaista taustaa) ja nyt sitten myöhemmin myös kovasti pitämiäni Intialaisesta naisasianajajasta kertovia Perveen Mistry -kirjoja, jotka ovat aivan erilaisia historiaan sijoittuvia dekkareita. 

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki puolestaan jatkaa Raakel Oksa sarjaa ja pidin tästä kakkososasta ensimmäistä enemmän. Raakel on pikkuisen vähemmän ilmeinen ja historiallinen taustatarina saa jotenkin enemmän tilaa. Kyseessä ei varsinaisesti olekaan perinteinen "ratkaistaan rikos" kertomus vaan enemmänkin kuvaus ihmissuhteista ja miten niiden solmujen myötä voi tapahtua traagisiakin asioita. 




Nyt sitten pompitaan ja pohditaan kesälukumaratonien puutosta

Heinäkuu on ollut lomakuukausi - tänään on viimeinen virallinen lomapäiväni. Sitä luulisi siis löytyvän aikaa lukemiseen keskittymiseen, varsinkin, kun ei olla tehty mitään isompia reissujakaan. 

Olen kuitenkin levottomana päätynyt aloittamaan kirjan toisensa jälkeen. Toki tähän mennessä olen saanut loppuunkin seitsemän, mutta heinäkuussa aloitettuja taitaa olla kesken melkein saman verran. Kaikkiaan kesken on tällä hetkellä 32 kirjaa... 

Tähän mennessä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Jenny Hill. Se kuvasi kovin osuvasti keski-ikäisen naisen tuntemuksia, joihin tavallaan voin samaistua monessa kohtaa, vaikken ihan noin radikaaleja muutoksia ole elämääni tekemässäkään ja mieskin on ihan toisenlainen. Pidin myös prinsessoista. 

Terhi Tarkiaisen Peto irti jatkaa Annan ja hänen vampyyriensä Vladin ja Kalman seikkailuja. Kullervo on kuollut ja Kalevalassa vietetään peijaisia.  Hukat ja vampyyrit päätyvät tukkanuottasille, mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin osasta Pure mua

Nyt minulla on luvussa mm. David Suchetin valokuva-elämäkerta ja Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva


Tällä viikolla olen myös ihmetellyt, miksi jotain tuntuu puuttuvan kesästä. Sitten isäntä alkoi tehdä makrillipateeta ja tajusin. EI YHTÄÄN KESÄLUKUMARATONIA!  Herranen aika! Ei ihme, että tuntuu oudolta. 

No, loma loppuu, mutta sehän ei sinänsä estä maratoonausta vaikka viikonloppuna. Lukemista ainakin riittää. Ehkä sitä vielä jossain kohtaa elokuun aikana ehtisi. 

Ja jos satutte miettimään, miksi makrillipatee tuo mieleen lukumaratonin, niin se on ollut perinteistä maratoonausherkkua jo muutamana kesänä - se ja herneet. 
Kuva vuodelta 2015... 

13.8.2016

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Rujo, kaunis, tunteikas, vähän jännittäväkin... Siinä kai niitä päällimmäiseksi mieleen tulevia.

Kun edessä on jollain tavalla tutun (vaikka sitten virtuaalisesti) ihmisen kirjoittama kirja, jota kanssabloggaajat ovat kilvan kehuneet, nousee rima kauhean korkealle. Melkein nytkin jätin kirjan vielä (korkeaan) luettavien pinoon odottamaan. Siihen samaan pinoon, josta se on koko kesän minua kurkkinut aina sinnepäin vilkaistessani. En meinannut uskaltaa. Jos en pidäkään kirjasta? Aihealuettakin nykyään vierastan pahemman kerran, vaikka huomaankin sen tulevan vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti.

Onneksi luin.

Ensinnäkin tämä ei ole sotakirja. Sota on enemmänkin vain taustalla, se luo puitteet ja mahdollistaa kohtalot. Kun kukaan ei tiedä, kun kukaan ei etsi ja kun on pakko. Tämä ei myöskään ole rakkaustarina, vaikka kertookin rakkaudesta - leikkisästä, naiivista, pakkomielteisestä, katoavasta.

Jos jotkut kirjat nousevat mieleen kuvina, tämä soi korvissa rytminä ja listana kuvailevia sanoja, jotka jostain syystä jonossa marssivat esiin aivojen syövereistä. Ei, ei aivojen. Lempiä ei lueta aivoilla. Se koetaan sormenpäissä saakka fyysisenä värinänä, pienenä keinumisena, kihelmöintinä.

Kolme kertojaa ja kuitenkin yksi tarina. Lempin tarina, kauniin kauppiaantyttären, jonka ympärille kaikki tuntuu kietoutuvan niin hyvässä kuin pahassa. Miten voikin kevyesti liihotteleva perhonen saada tuulet kieppumaan niin. Kun maailma ja Lappi palavat, ollaan myrskyn silmässä ja sitten sen riepoteltavina.

Viljami saa vaimokseen kaunottaren, tuo ylioppilaan ja passaukseen tottuneen tilan emännäksi. Avuksi hankitaan Elli, aputyttö, joka haluaa, mitä ei suoraan voi saada. Lempin sisar taas heittää elämänsä yhden kortin varaan ja lähtee saksalaisen upseerin matkaan, vaikka käsivarsissa jo lähteissä pakottavat mustat jäljet.

Taisitte jo arvata, että Lempi kietoi minutkin pauloihinsa. Rytisalon kieli on kaunista ja tarina kehkeytyy kiemuraisesti päämääräänsä kohti, koskaan eksymättä, koskaan kadottamatta maalia. Hatunnosto. Tällaista kirjaa sitä kai voisi odottaa kokeneelta konkarilta, mutta esikoiskirjana se pääsee vähän yllättämään. Itse asiassa näin eheää kirjaa eivät kirjoita usein kokeneemmatkaan. Tässä ei ole mitään turhia kommervenkkejä, vaikka yksinkertaisuus on kaukana.

Ei tarvinnut miettiä uskaltaako postausta kirjoittaa. Lähinnä harmittaa, että niin moni on ehtinyt kehumaan jo ennen. En minä kopioinut. Omat ovat kokemukseni kirjasta ja sen tuoma innostukseni. Lukekaa vaikka itse ja todetkaa, miten jäätte Lempin lumoihin.