Finlandia-ehdokkaita - Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tänä vuonna näyttää Finlandia-kirjojen teemana olevan historia ja erityisesti Venäjä. Peräti kahdessa kirjassa kuudesta kontekstina on Venäjän vallankumous tai sen jälkeinen aika. Mikäs siinä, tsaarinvallan loppuajat ja sen jälkeinen Neuvostoliitto ovat täynnä traagisia ihmiskohtaloita, joissa riittää ainesta useampaankin romaaniin.

Kun sisällä palaa runouden ja kielen palo, on arjen askareisiin sopeutuminen vaikeaa. Kun taiteen tuottaminen vaatii tunteiden roihua ja intohimoa,  vaihtuvat rakkauden kohteet usein eikä tunne lämmitä pitkään. Ehdottomuus taiteessa vaatii ehdotonta itsekkyyttä, vaikka vierellä olisivat omat lapset ja uskollisena rinnalla pysyvä aviomies.

Jokapäiväinen elämämme on kuvaus taiteilijan epätavallisesta elämästä vieläkin epätavallisten aikojen keskellä. Vallankumouksen taistelut, Neuvostoliiton kansalaisia sortava valvonta ja perheen maanpako leimaavata runoilija Marina Tsvetajevan ja hänen perheensä elämää. Suhde omaan tyttäreen, Aljaan, vaihtelee symbioottisesta yhteiselosta vihansekaiseen riippuvuuteen.  Perheenjäsenet viettävät pitkiä aikoja erossa toisistaan, lopulta Stalinin valta onnistuu hajottamaan perheen lopullisesti.

En tunne Tsetajevan runoja laisinkaan, mutta voisin olettaa Pelon tekstin poljennon muistuttavan runojen rytmiä. Venäläinen raskassoutuisuus ja lyyrisyys leimaavat koko romaanin kulkua. Kieli on rikasta ja kaunista, mutta välillä huomasin lukevani vain rytmiä, enkä enää ihan ymmärtänyt lukemani sisältöä. Lomittain ja päällekkäin kulkevat takaumat ja tarinan nykyaika on eroteltu toisistaan fonteilla ja lukujen otsikoilla. Silti epäilen, että minulta meni monta yksityiskohtaa aivan ohi.

Kirja on vaikuttava ja kirjoittaja taitava. Lukija jää tunnelmaan koukkuun ja jännittää, miten henkilöiden oikein lopulta käy. Kun kyseessä on Stalinin aika ja ulkomaillakin asunut perhe, voisi olettaa, että huonosti.  Pakko oli lukea loppuun, vaikka illalla väsytti.

Silti, ei ehkä kuitenkaan ihan minun kirjani.

Minä olen yksinkertainen ihminen. En osaa lukea runojakaan, joten liian runollinen teksti vieraannuttaa minut ehkä turhankin helposti. Nautin kielen rytmistä, kauniista tekstistä, mutta odotan tarinan myös kantavan minut mukanaan. Rakastan normaalielämän vinksahduksia Murakamin tai Jääskeläisen tyyliin, mutta ärsyynnyn hitusen, jos en tekstistä tajua, mitä oikein tapahtui. Kun tunnen sanat, mutten ymmärrä sisältöä. Liian symbolinen ja viittauksin kertova teksti eksyttää minut. Todennäköisesti tässä kirjassa se on tarkoituksellistakin. Lukija joutuu tulkitsemaan ja miettimään.

Mitenkä tämän kirjoituksen nyt oikein päättäisi ? Upea kirja, kauniisti kirjoitettu, mutta vähän vaikea? Onneksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös muut bloggaajat. Jospa heidän arvionsa luettuanne kuva vähän selkenisi ?

Lumiomena
Leena Lumi
Pisara 
Täällä toisen tähden alla 


Edellinen Finlandia-ehdokaspostaukseni

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalinnaisena Elisa Kirjalta

Pastis ja yllätysten lounas

Pastis tarjoili minulle ja ystävälleni tänään yllätysten lounaan, siis hyvässä mielessä. Tosin se varsinainen yllätys taisi olla yllätys myös henkilökunnalle, mutta mukavaa oli. 

Tunnelma Murun pikkusiskossa on samanlainen rennon ranskalainen kuin Murussa itsessään. Ravintolasali on muutaman askelman katutason alapuolella ja hivenen luolamainen, hämärä tila puumateriaaleineen luo kodikkaan tunnelman.

Palvelu oli ystävällisen luontevaa, olematta liian tuttavallista. Asiakkaan annettiin asettua hänelle osoitettuun pöytään rauhassa, mutta kauan ei tarvinnut odottaa, kun jo käytiin kysymässä juomatoivomusta. Vaalea glögi oli juuri niin ihanan lämmittävää kun makean omenainen tuoksu antoi ymmärtää. Se oli myös aika tujua, tai sitten olin vain vähän väsynyt jo valmiiksi.

Koska kyseessä oli lounas, jätimme alkupalat väliin ja hyppäsimme suoraan pääruokaan. Inkivääriglaseerattu ankanrinta oli ihanasti kypsennettyä ja kirsikkakastike maukasta. Maa-artisokka -perunakakku suli suussa ja oli suffléemaisen pehmeää. Annos myös oli lounasruoaksi tarpeeksi suuri. Se riitti hyvin sammuttamaan nälän.

Jälkiruoaksi otimme molemmat Comté-juustoa aprikoosi-omenachutneyllä. Juusto olisi ehkä saanut olla vielä hitusen vanhempaa. Nyt hedelmäinen juusto hedelmäisellä chutneyllä olisi kaivannut hiukan enemmän kontrastia. Annos ei myöskään ollut mitenkään erityisen kauniisti aseteltu. Vaaleaa vaalealla lautasella ei varsinaisesti inspiroinut valokuvaamaan. Hyvää tuo tietysti oli. Koskas Comté huonolta maistuisi ?

Aterian täydensi mukavasti kahvi ja macaron-leivos. Jälkimmäinen olikin yksi parhaista ikinä maistamistani. Rapeansitkeän marengin mantelinen maku yhdistyi upeasti vadelmaan ja tummaan suklaaseen. Niitä olisin voinut syödä useammankin.

Varsinaisesta yllätyksestä lounaalla vastasi samaan aikaan lounastamassa ollut viiniasiantuntijoiden porukka. Kyseessä oli ilmeisesti Vindirektin järjestämä lounas, jonka tarkoituksena oli esitellä Michel Larochen uusia viinejä suomalaiselle viinieliitille. Paikalla oli myös itse Michel Laroche, joka kesken lounasta ilmestyi pöytämme viereen kysymään haluaisimmeko mekin maistaa. Toki halusimme.

Le Domaine d'Henrin ihanan raikas ja "tiukan mineraalinen" Chablis olikin herkkua. Tuon jälkimmäisen määritelmän ryöstin Viinipirun ajantasaisesta lounasbloggauksesta. Kuulosti ihan oikealta tämän viinin kohdalla, vaikken itse kyseistä ilmaisua olisikaan osannut määritellä. Juu, oikein arvasitte. Minä olin yksi noista Viinipirun mainitsemista rouvista, jotka sulivat niin charmantin ranskalaisen kuin makuhermoja kutkuttavan viinin edessä. Molemmat olivatkin ihana päivän piristys.

Mukavan innovatiivinen oli myös laskun toimitustapa. Rasia oli kaunis, vaikkei saippua ehkä ihan ensimmäiseksi minulla lounaspöytään mielessä yhdistykään. Vielä kun rasiasta olisi lehahtanut laventelin tuoksua sitä avattaessa, niin elämys olisi ollut täydellisen ranskalainen ja vienyt kesäloman maisemiin. 

Neljänkymmenen euron lasku aiheuttaa sen, etten taida tuonne eksyä lounaalle kovinkaan usein. Pastis oli kuitenkin kiva kokemus näin kertaalleen.

Stockan herkku ja onko sähköisen omakustanteen aika tullut ?

Arvatkaapa kuka kirjan hahmoista tulee mieleen ?

Jaana Tapola : Stockan herkku 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Viime aikoina on puhuttu kirjan, kirjailijoiden ja kustantamoiden välisestä kolmiodraamasta. Mediassa on vuoroin suomittu pienkustantamoja huonosta laadusta, vuoroin soimattu isoja kustantamoja liiallisesta kiireestä ja ylenmääräisestä kaupallisuudesta. Kovin paljon ei kuitenkaan vielä ole silmiini osunut keskustelua nykyisten sähköisten julkaisuvälineiden mahdolllistamasta omakustantamisesta.

Kirjailijan itsensä kustantamat kirjat alkavat kuitenkin kai maailmalla jo olla arkipäivää. Menestyskirja Siilon kirjoittaja Hugh Howey kertoi Helsingin Kirjamessuilla kustantavansa itse kaikki alkukieliset kirjansa. Hänen mukaansa vain silloin kirjailija voi vapaasti kirjoittaa haluamistaan aiheista, kulloinkin haluamallaan tyylillä. Koko tuotantoketjun hallitseminen myös tuo lukijat lähelle, mikä Howeyn mukaan on yksi kirjailijana toimimisen perusedellytys.

Suomessakin on nykyään mahdollista helposti julkaista oma kirjansa. Elisa Kirjan Kirjoita itse -palvelussa jokainen suomalainen voi julkaista itse oman teoksensa. Lokakuussa julkaistu palvelu auttaa uusia kirjailijoita saamaan tekstinsä lukijoille sähköisenä kirjana. Tarve on ilmeinen. Tällä hetkellä Elisa Kirjasta löytyy jo yli 80 ”kirjoita itse” -kirjaa.

Elisa Kirja tarjosi muutamalle bloggaajalle mahdollisuuden tutustua vapaavalintaisesti valikoiman kirjoihin. Minä olin jo vilkuillutkin listaa "sillä silmällä", joten tarjous tuli sopivaan väliin. Vähän arvelutti. Voiko ilman kustannustoimittajaa tuotettu kirja olla oikeasti hyvä ?Ainakin hintataso on näissä kirjoissa hyvinkin sopiva. Valitsemani kirjat maksavat palvelussa 9,90€ ja 7,90€. Pokkarihinnoissa mennään.

Ensimmäiseksi luettavakseni valikoitu Finlandia-ehdokaslistan läpikäynnin kevennykseksi Jaana Tapolan viihdepläjäys Stockan herkku. Tapola on julkaissut aiemmin kirjoja myös kustantamoiden kautta, joten valinta oli "turvallinen", eikä kirja pettänytkään odotuksia.

Lukaisin Stockan herkun päivässä. Yksinhuoltajaäidin rahahuolet, kosmetologiystävä Donnan pinnallisuus ja kauneuden ihannointi ja tyttären teini-iän haasteet olivat aika tuttua viihdemateriaalia. Tuohon kun sekoittaa jumalaisen komean ja rikkaan Danielin ja arkisen opettaja-Benin, ovat tarinan ainekset kasassa. Halua, rakkaudenkaipuuta ja pinnan alta löytyviä ikäviä salaisuuksia, niistä on tämä kirja tehty.

En minä ainakaan tätä osaisi huonommaksi arvioida kuin moni kustantajan markkinoille tuoma vastaava viihderomaani. Juoni kulki, teksti oli sujuvaa ja henkilöhahmot ihan tunnistettavia. Vähän ehkä harmittivat yhdessä vaiheessa kirjaa tekstiin jääneet sanakatkot. Sanojen tavutukset olivat näkyvissä välilyönteinä. Mikä lie tekninen fiba käynyt siinä kohtaa.

Ensi kokemuksesta rohkaistuneena olen jo ladannut seuraavankin Kirjoita itse-kirjan luettavakseni. Siinä onkin kyseessä ihan toisenlainen tyylilaji. Jännitystä ja vakoilutarinaa on siis luvassa lähiaikoina, mutta tässä välissä pitää jatkaa tuota Finlandia-urakkaa. Jos saisi edes puolet luettua ennen voittajan julkistusta.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Voin ja perunalumen ylistystä

Vuosien ajan kuulin itselleni kerrottavan, että parhaan muusin saa käyttämällä perunalumisurvinta. Vihdoin ja viimein sellainen tuli hankittua isännän gnoccheja silmällä pitäen. Tunnustimme vehkeen edut samantien, mutta todella siihen rakastuimme tehtyämme perunamuusia. Oi, sitä keveyttä ja pehmeyttä, jonka sai aikaan niin helposti.

Jos perheessä on vähänkään muusin ja gnocchien ystäviä niin perunalumipuristin on ihan ehdoton hankinta. Sillä saa ylimääräisen veden heti alkuun puristettua pois ja perunasta tulee sellaista ihanan "höhhöä".  Sen tosin huomasin, että perunalumen puristamisella voi korvata yhden kuntosalikerran. Vaatii meinaan vähän voimia. Minä ulkoistin isännälle. Kävi nopeammin.

Keveys tietysti ei ole se kuvaavin termi, kun kertoo toisesta keinosta nostaa muusi ihan uusiin sfääreihin. Tarkoitan tietysti voita. Minusta kunnon perunamuusi on hyvin suolattu, kuumalla maidolla ja voisulalla sekoitettu ja päälle tietysti kuuluu asetella vielä nokare sulamaan. Lautaselle pitää saada aikaiseksi sellainen kullankeltainen liemi, johon muusihaarukallisia voi kastaa.

Seuraksi voi sitten lisätä vaikka muutaman tunnin hautunutta Osso Buccoa ja parmesaanilla höystettyä maa-artisokkamuusia (joka muuten ei onnistu perunalumivehkeellä - tulipa sekin testattua).

Syksyn lohdullisin annos on siinä. Kuka tässä viitsii kaloreita laskea ?

Finlandia-ehdokkaita - JP Koskinen : Ystäväni Rasputin

JP Koskinen : Ystäväni Rasputin 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Paheita ja pyhyyttä on täynnä tämä JP Koskisen Rasputin. Niistä kai muodostui myös esikuvansa elämä viimeisen tsaarin hovin varjossa. Käsi kädessä Rasputinin maanisuuden lisääntymisen kanssa etenee Venäjä kohti vallankumousta. Mitä hurjemmaksi äityy meno Rasputinin illanvietoissa, sitä etäämmäksi liukuvat tsaari ja kansa toisistaan. Kirjassa Rasputinin hoiviinsa ottama orpopoika Vasili koittaa parhaansa mukaan tukea ottoisäänsä, mutta ajautuu vääjäämättä mukaan yhä kiihtyvään juonittelun ja rellestämisen pyörteeseen.

Koskinen onnistuu taitavasti kietomaan yhteen historiallista faktaa ja kuvitteellisia tapahtumia. Vasilin ystävyyssuhteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin 1900-luvun alun Venäjä. Suuriruhtinatar Anastasia ja kadunkulmissa lehtiä kaupusteleva Ivan edustavat yhteiskunnan ääripäitä. Äärimmäisen rikkauden ja vallan keskellä kullatussa häkissä elävä Anastasia etsii Vasilista ystävää, jonka kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet eikä tarvitse varoa sanojaa. Ivan puolestaan etsii Siperiaan lähetettyä veljeään ja vie Vasilin mukaan vallankumousta lietsoviin kokouksiin.

Vaikka Rasputinin ja tsaariperheen tarinan tuntisikin, tuo Ystäväni Rasputin siihen uutta ulottuvuutta. Rasputin lienee yksi historian kiistanalaisimmista henkilöhahmoista. Oliko hän pyhimys vai paholainen, poliittista valtaa havitteleva juonittelija vai aidosti välittävä parantaja ? Kirja ei ota kantaa puoleen eikä toiseen. Rasputin on tarinassa kärsivä ja erehtyvä ihminen, siinä missä muutkin. Lopullinen tuomio riippuu katsojan näkökulmasta, niin kuin tulkinta historian kirjoittajasta.

Minä pidin kirjasta. Se imaisee mukaansa ja Vasili on hahmona sympaattinen, vaikka joutuukin tekemään matkan varrella vaikeita valintoja siitä, kenelle on lopulta uskollinen. Ajankuva on rikas, tyyli jotenkin tuttu venäläisistä klassikoista, mutta raikkaammin ja yksinkertaisemmin kirjoitettu - modernisoitu. Tämän vuoden Finlandia-ehdokkuus on varmasti ansaittu.

Minun piti oikein tarkistaa, mitä muuta JP Koskinen on kirjoittanut, sillä hän on minulle aivan uusi kirjailija. Lisäluettavaa löytyykin Wikipedian mukaan peräti seitsemän romaanin verran ja hämmästyksekseni huomasin monen niistä olevan tavallaan tuttuja. Olen kuullut tai lukenut useammastakin - ehkä nyt olisi aika myös ne ottaa itselleni luettavaksi. Varsinkin Viisi todistajaa - evankeliumi viiden silminnäkijän sanoin - kuulostaa mielenkiintoiselta.

Yritän tässä kahlailla Finlandia-ehdokkaita läpi. Aloitin Raittilan Terminaalilla, josta kirjoitin täällä. 

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Edit : korjasin lehtipojan nimen...

Juureton leipä - helppoakin helpompi mallasleipä lohileipien pohjaksi

Minusta tummaa mallasleipää syödään vuodessa kahtena ajanjaksona. Heinäkuun helteillä lohen ja sillin kanssa ja joulun aikoihin lohen ja sillin kanssa. Kutsukaa minua kaavoihin kangistuneeksi, mutta silloin se vaan maistuu parhaimmalta.

Koska jouluun on enää vajaa kuukausi, (apua, kirjoitinko minä juuri noin? - kohta iskee paniikki.), oli aika taas tehdä tummaa leipää. Aika oli myös siksi, että rakkaudella tekemäni juuri unohtui taas jääkaappiin liian pitkäksi aikaa, joten vuorossa oli pakostakin ilman juurta tehtävä nopea resepti. Jääkaapissa oli myös jo paketti kylmäsavulohta, joten leipä piti saada samana päivänä vielä syötäväksi.

Tämä onkin superhelppo resepti, alunperin Sikke Sumarin ohjelmasta bongattu ja moneen kertaan kotikeittiössä testattu. Tällä kertaa jauhoja sekoiteltiin seuraavasti  ja valmistuvaiheiden järjestystäkin vähän muutettiin alkuperäisestä.

Helppoakin helpompi mallasleipä

1 vuokaleipä

5dl piimää
1rkl suolaa
1pss kuivahiivaa
1,5dl siirappia
1,5dl spelttihiutaleita
1,5dl ruisjauhoja
1,5dl maltaita
3dl leivontakarkeita vehnäjauhoja
2-3 dl hiivaleipäjauhoja eli tummia vehnäjauhoja

Lämitä piimä, siirappi ja suola kattilassa kädenlämpöistä hiukan lämpimämmäksi. Kaada kulhoon ja sekoita joukkoon hiutaleet, maltaat ja ruisjauhot. Anna turvota pieni hetki ja sekoita joukkoon ruisjauhot, hiiva ja vehnäjauhot.

Anna nousta 2h kannen tai liinan alla lämpimässä paikassa. Taikina on sellaista paksua puuroa, joka kaadetaan vuokaan. Paista uunissa 160 asteessa runsaat 2h. Anna jäähtyä hetken aikaa vuoassa ennen kuin kumoat pois.

Kuten kaikki mallaslimput, tämäkin oli vieläkin parempaa seuraavana päivänä täysin jäähtyneenä.

Yksi suosikkileivistämme syntyy, kun mallasleivän päälle levittää voita, peittää kylmälohisiivulla ja pistää päälle reilusti sitruunaa. Toinen hyvä yhdistelmä on yksinkertaisesti voi, korppukinkku ja mummin valkosipulikurkut, mutta se onkin sitten ihan jo toinen juttu.

Finlandia-ehdokkaita - Hannu Raittila: Terminaali

Hannu Raittila : Terminaali 
Oma ostos Punainen planeetta - antikvariaatista 

Tämä kirja oli minulla kesken melkein kuukauden ajan. Sitten julkaistiin lista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista ja totesin, että kaipa se pitää lukea loppuun. Tämä taitaakin olla eernsimmäinen vuosi, jolloin olen edes aloittanut jotakin kyseiseltä listalta löytyvää kirjaa... Ennätykset paukkuvat ja paukkuvat pian lisää, sillä olen parhaillaan lukemassa jo toista samaisen listan opusta.

Miksi minä sitten jäin niin pitkäksi aikaa jumiin ? Lähinnä varmaan siksi, että tuli niin paljon kaikenlaista muuta. Oli kirjamessuja ja niihin liittyvien kirjailijoiden kirjoja luettavana ja työkiireitä. Toisaalta myös tarina veti minut tosissaan imuunsa vasta niiden ensimmäisen sadan sivun jälkeen. Siihen saakka valmisteltiin.

Laura ja Lara ovat olleet ystäviä lapsista asti. Toisen äiti on harhainen sekakäyttäjä, toisen taas haluaa osoittaa rakkauttaan lapseen antamalla tämän itsenäistyä ja kulkea maailmalla yksinään. Tytöt päätyvät seikkailemaan lentokentältä toiselle ympäri maailmaa. Sitten tapahtuu jotain ja he eroavat vuosien yhteisen vaelluksen jälkeen.

Sitten Laura katoaa. Hänen katoamisensa tuo yhteen ihmiset, jotka eivät ole puhuneet keskenään yli kymmeneen vuoteen. Tarinaa kertovat vuorotellen Lara, Lauran isä Johan ja äiti Pirjo. Välillä saamme lukea Lauran päiväkirjamerkintöjä vuosien varrelta. Samalla, kun mennään eteenpäin Lauraa etsien, katsotaan taaksepäin kaiken alkuun. Tarina kehkeytyy vähitellen auki aina vakoojaleffamaiseen loppuun saakka.

Olen aiemmin lukent Raittilalta kirjat Atlantis ja Pamisoksen purkaus. Pidin niistä juuri sen saman sekavuuden ansiosta kuin mitä Terminaalissa vähän vierastin. Terminaalin teemoiksi voidaan helposti käsittää vaikka Palestiinan poliittinen tilanne, ihmisten vierautuminen toisistaan, hylätyn lapsen elämänrakennus, lastenkasvatuksen periaatteet, lentoturvallisuuden todellisuus... Siinä on minullekin jo vähän liikaa kaikkea.

Onhan Raittila taitava kirjoittaja. Huolimatta näkökulman muutoksista ja lukuisista teemoista, tarina pysyi kasassa. Juoni kulki eteenpäin vaikka jopa tyylisuunnissa vaihdeltiin ihmissuhderomaanista matkakirjan kautta vakoojajännäriin. Tosin olisin odottanut tarinan tapahtumien rytmityksen vaihtelevan tyylin mukaisesti. Nyt jotenkin mentiin tasatahtiin halki kaikkien sivujen.

Yhtä kaikki, Finlandia ehdokkuus on tälle kirjalle tosiasia. Eikä minua mitenkään harmita, että tulin sen lukeneeksi loppuun alun jumituksesta huolimatta. Mielenkiintoinen kirja.

Terminaalista ovat bloganneet myös Morre ja Kirjakaapin kummitus.

Suosikkipäivä - kirjoja ja appelsiinisuklaakakkua

Tänään on ollut kiva päivä. Huomenna on koulun Marrasmarkkinat ja valmistelutouhuissa meni tovi jos toinenkin. Hauskinta oli päästä leipomaan pitkästä aikaa. Teimme kakkuja markkinoille ja piparitaikinan huomiseksi. Silloin ovat vuorossa Mamielle Ranskaan lähetettävät piparit. (Kyllä, se on kuulkaas taas piparikausi aloitettu).

Sitruunakakkuset odottavat paketointia. Appelsiinilla ja suklaalla höystetyt kakut jäähtyvät keittiössä. Ei yhtään hullumpi saldo. Tänä vuonna keskitytään esikoisen markkinoille, sillä hänelle tämä on viimeinen kerta ennen leirikoulua. Kirpulla on vielä kaksi markkinapäivää jäljellä tämän vuoden jälkeen.

Valtakunnallinen lukuhetki meni kakkujen parissa, mutta iso pino lastenkirjoja odottaa olohuoneessa tämän kirjoituksen valmistumista ja jos nuorempi lukijakunta kaikkoaa, niin onhan äidillä lukemista valmiina ihan itselleenkin. Eikä se lukeminen nyt niin kellonajasta kiinni ole, edes lukuhetkipäivänä.

Kakkureseptin bongasin Kotiliedestä (nro22/2013), mutta vähän piti tietysti muokata. Lisäsin tilkan appelsiininkukkavettä. Se on vahvan makuista, mutta muutamalla tipalla saa kakkuihin ihanan raikkaan vivahteen.

Appelsiini-suklaakakku 

200g voita
2 dl sokeria
3 munaa
4 dl vehnäjauhoja
1 appelsiinin raastettu kuori ja mehu
korkillinen appelsiininkukkavettä
iso kourallinen tummaa suklaata rouhittuna

Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää kananmunat yksitellen, hyvin vatkaten. Olen todennut, että yleiskone on tässä minulla aivan korvaamaton apu. En vain muuten malta hieroa voita ja sokeria tarpeeksi. Tarkoituksena kun on saada oikeasti melkein valkoinen vaahto aikaiseksi ja kananmunat kukin kunnolla taikinaan ennen seuraavan lisäämistä. Samoin voin tulee oikeasti olla huoneenlämpöistä. Kylmällä ei onnistu samalla tavalla.

Sekoita jahot, leivinjauhe ja pomeranssinkuori keskenään ja lisää voivaahtoon. Lisää lopuksi korkillinen appelsiininkukkavettä, appelsiinin kuori, mehu ja rouhittu suklaa.

Voitele ja korppujauhota kaksi pientä rengasvuokaa (puolikkaita perusvuokaan verrattuna). Tänään tulin huomanneeksi, että voiteluun käyttämäni voi on yleensä varmaan vähän liian kylmää. Ihan pehmeällä voilla tasainen voitelu kävi helposti. Voi olla, että kaikki muut ovat tämän jo tajunneet aikoja sitten, mutta mainitaan nyt kuitenkin kaiken varalta.

Kaada taikina vuokaan ja paista 200 asteessa noin 25-30min. Jäähdytä hetki vuoassa ja kumoa sitten voipaperille.

Ranska-haasteen aloitus Jean d'Ormesson- Le bonheur à San Miniato

Jean d'Ormesson : Le bonheur de San Miniato
Oma ostos Kobosta

Oi ihanuutta. Löysin Jean d'Ormessonin O'Shaugnessyn tytöistä ja Romeron pojista kertovan trilogian kolmannen osan. Se oli ilmaantunut Koboon sähköisessä muodossa. Olinkin jo melkein alistunut siihen, etten kirjaa kovin helpolla saisi käsiini sen puuttuessa kesällä jopa Ranskassa kirjakauppojen hyllystä kokonaan.

Minusta on tullut fani. Vuonna 1925 syntynyt herrasmies, joka filosofoi elämästä ja kirjallisuudesta pilke silmäkulmassa on valloittanut minut vähitellen. Näin neljän kirjan (Le Vent du soir, Tous les hommes en sont fous, Qu'ai-je donc fait ja Le bonheur à San Miniato)   ja yhden elokuvan ( Haute Cuisine- Mestari keittiössä)  jälkeen voin rehellisesti sanoa, että minusta Jean d'Ormesson on ansainnut paikkansa Ranskan akatemian penkeillä. Hänessä kulminoituu jotain ajatonta charmia, joka kantaa yli vuosikymmenien ja sukupolvien, samoin kuin hänen tarinansa.

Le bonheur à San Miniato on kolmas osa trilogiassa, jossa seurataan kahden suvun vaiheita1800-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin. Tässä viimeisessä osassa kertoja vie kuulijansa toisen maailmansodan vaiheisiin. Saamme rautaisannoksen historiaa ja historiallisia henkilöitä höystettynä todellisten tapausten sekaan limittäin ja lomittain solmitulla  tarinalla. Sekoitus on niin uskottavasti tehty, että välillä joutuu oikein muistuttamaan itseään kyseessä olevan kuitenkin fiktion.

Kaksi ensimmäistä osaa (Le Vent du soir ja Tous les hommes en sont fous) olivat kertakaikkisen lumoavia, täynnä rakkautta, seikkailua, politiikkaa sekoitettuna historiaan. Tämä kolmas osa ei ole ihan samantasoinen. Välillä tarina vähän junnaa paikoillaan ja historialliset faktat vievät tilaa päähenkilöiltä. Ehkäpä toinen maailmansota on sittenkin liian lähellä ja liian täynnä tärkeäksi koettuja yksityiskohtia, jotta sen saisi tiivistettyä romaanin raameihin. Silti, historiasta kiinnostuneelle trilogia elävöittää faktoja mielenkiintoisella tavalla. Sukutarinoista pitävälle on luvassa värikäs ja polveileva persoonallisuuksien virta. Seikkailua ja romantiikkaa kaipaavalle kirjat ovat täynnä vaarallisia käänteitä, petosta, rakkautta ja taistelun tuoksinaa.

En vieläkään ole osunut missään näkemään d'Ormessonin kirjoja suomeksi käännettyinä - en ole varma onko niitä edes käännetty. Ranskaksikaan nämä eivät kuitenkaan ole vaikeaa luettavaa. D'Ormessonilla on kyky kirjoittaa ymmärrettävää ja yksinkertaisen kaunista ranskaa, jota on nautinto lukea vähän vähemmänkin harjaantuneella kielitaidolla. Hän ei brassaile vaikeilla lauserakenteilla tai ylenmääräisillä sivistyssanoilla.

Tällä kirjalla avaan tilini myös Anna minun lukea enemmän - blogin Vive la France haasteeseen. Jatkoa seuraa sillä d'Ormessoniltakin minulla on vielä lukematta useampikin teos.

Uusia villityksiä - taikapeliä ja muovikuppirokkia

Koululaisten muotivillitykset vaihtelevat vauhdilla. Tänä syksynä on ilmaantunut kaksi juttua, joita on ollut "iiiihan pakko" tehdä koko ajan. Oli sitten läksyjä tai ei. 

Ensimmäinen suosikkiajanviete on Magic - niminen korttipeli. Kaikenlaisia otuksia ja taikaa ja taisteluja. Turnauksia järjestetään ja pojat istuvat lattialla piirissä kokonaisia viikonloppuja lätkimässä korttia. Tämä peli pesee kuulkaas elektroniikkapelit mennen tullen. Ei siis sinänsä hullumpi juttu. Kunhan ne läksyt vaan tulisivat tehtyä...

Toinen villitys toimii myös enemmän tai vähemmän piirissä. Kuppi kulkee ja kopisee Cupsongin tahdissa. Kuppirokkia siis videossa alla. Pistäkää ääni päälle koneessa ja kuunnelkaa kopinaa.

Mitäs villityksiä teidän ympäriltänne löytyy marraskuun harmauden piristykseksi ?

Lämpöä syysiltaan - Chorizo-chilipasta

 

Nälkä, kiire, nälkä, kiire, vähän unta, nälkä, kiire... siinä summeeraus kahdesta viime viikosta. Onneksi on olemassa ainakin miljoona ihanaa ja nopeaa pastareseptiä, joilla ruokkia perhe ennen kuin taas palaa töiden pariin. Elämä on parhaillaan Hauskaa isolla H:lla, mutta vapaa-aika on kortilla.

Tänään oli isäntä tehnyt itämaisia nuudeleita, mutta niistä ei taas ole mitään reseptiä. Siis muuta kuin että "joukkoon pitää laittaa paljon kasviksia ja jotain seesamia ja soijaa jne... "
Onneksi eilinen pastakaan ei ollut yhtään hullumpaa, joten laitan tähän sen ohjeen näin vähän jälkijunassa. Koko pannullinen meni kerralla. Itse asiassa seuraava maininta on suora lainaus esikoiselta : "Ihan sairaan hyvää." Kun pastassa on chorizoa ja sitruunaa, ei se oikein voi muunlaista ollakaan.


Sairaan hyvä chorizo-pasta
(Nälkäisiä 2 aikuista, 2 koululaista ja yksi pikkumuru)

loraus oliiviöljyä
4 tuorechorizomakkaraa
4 tomaattia
2 kevätsipulia
nippu basilikanlehtiä
1 sitruunan kuori ja mehu
ripaus suolaa
mustapippuria
Espelette-chilijauhetta

paketillinen pastaa

parmesaania raastettuna

Laita pastavesi kiehumaan ja leikkaa chorizot siivuiksi (otin pakkasesta, joten helpompi leikata vähän kohmeisina). Laita chorizopalat kylmälle pannulle seuranaan loraus oliiviöljyä ja laita pannu keskilämmölle. Kun chorizopalat alkavat tirisemään ja olemaan melkein kypsiä, lisää tomaatit lohkoina, kevätsipuli ja ihan pieni ripaus suolaa. Anna hautua, kunnes tomaatit ovat ihan muussina. Raasta sitruunankuori ja purista mehu pannulle. Anna kuumentua

Samaan aikaan keitä pasta kiehuvassa vedessä ohjeen mukaan ja valuta.

Silppua basilikanlehdet ja heitä kastikkeeseen.  Kaada joukkoon valutettu pasta ja kupillinen pastan keitinvettä. Sekoita hyvin. Ripottele päälle parmesaaniraastetta, sekoita ja aseta lautasille reiluiksi annoksiksi. Lisää parmesaania sitä haluaville - samoin kuin Espelette-chilijauhetta ja mustapippuria.

Nauti, jätä jälkikasvu siivoamaan pöytä ja palaa koneen viereen hommiin.

Hommat jatkuvat taas huomenna. Pitäkää minulle peukkuja illansuussa. Silloin olen esittelemässä parinsadan sijoittajan yleisölle blogeihin liittyvää uutta yritystämme. 

Juurta pannussa - Ohraista juurileipää

Juurtapa hyvinkin tai siis juuresta leivottua leipää. Nyt on kyseessä varmaan jonkinlainen ennätyskin juuren eliniässä minun hoivissani. Tein samalla juurella jo peräti kolmatta kertaa, ja teho tuntuu vain kasvaneen. Hyvän ohjeen Tuurilta sai. Tosin leipää ei tietysti voi millään tehdä ihan samalla tavalla joka kerta, joten nyt sekoitettiin jauhot eri tavalla.

Lisäksi kokeilin paistoalustana keraamista paistinpannua. Kaikkihan me jo tiedämme, että padassa kypsennetty leipä onnistuu aina. Oletan, että syynä onnistumiseen on sekä kannen padassa pitämä höyry, että pohjan kuumuus leivän alla. Korissa nostatetun leivän saaminen pataan vaan käy aina välillä vähän hankalaksi, joten ajattelin kokeilla keraamista paistinpannua kuuman pohjan saamiseksi. Leivinkiveäkään kun en ole tullut hankkineeksi. Höyryn suhteen leipä saisi tällä kertaa selvitä ihan ilman.

Ohraista ruisjuuresta

1.  Juuren herättely

Otin juuripurkin jääkaapista ja lisäsin lauantaina aamulla siihen pari ruokalusikallista ruisjauhoja ja kolmisen ruokalusikallista melkein kuumaa vettä. Jääkaappikylmä juuri lämpeni kuumalla vedellä hiukkasen, eikä veden lämpö kerinnyt juurta vahingoittamaan mitenkään. Sitten vaan odoteltiin iltaan. Hyvästi lähti juuri pikku hiljaa kuplia kehittelemään. (Koittakaa kestää vanhahtavat sanonnat. Kuuntelen juuri historiallista romaania - Vuorisen Siipirikko - äänikirjana. Tarttuu, varsinkin kun juuri mielessäni aina yhdistyy perinteisiin ja vanhaan aikaan)

2. Taikinan alku

Illalla sekoitin keskenään 3 rkl juurta, 1 dl tosi lämmintä vettä ja 2 dl spelttijauhoja. Olen tullut vähän siihen lopputulokseen, että veden pitää oikeasti olla lämpimämpää kuin se suositeltu haalea. Ainakin meillä kaapeissa on sen verran viileää, että jauhoja lisätessä taikinasta tulee liian kylmää, jollei vedestä tule kunnolla lämpöä mukaan. Näin pienessä määrässä vesi saa olla sellaista, että tuntuu melkein kuumalta käteen, muttei vielä polta. Jätin taikinan odottamaan aamua.

3. Varsinainen taikina 

Aamulla sitten avasi kaapin oven ja tutkin, mitä kaikkia jauhoja sieltä oikein löytyykään. Tällä kertaa päädyin tyhjentämään pari jauhopussinpohjaa (runsas 1 dl spelttijauhoja, 3dl täysjyvävehnäjauhoja) ja lisäsin vielä noin 5dl ohraryynejä. Kun puuro ei kerran perheelle kelvannut niin tehdään sitten leipää. Mausteeksi sekaan 2 tl suolaa ja nesteeksi 4 dl vettä (melkein polttavan kuumana). Sitten loppui usko juureen kesken ja ripottelin joukkoon vielä pikkuisen kuivahiivaa.

Taikina sai nousta 45min. Sitten se käännettiin ja jätettiin nousemaan vielä toiset 45min. Sitten pyöräytin jauhoissa taikinasta leivän ja keikautin jauhotettuun kohotuskoriin. Tällä kertaa jauhotin TODELLA hyvin. Jotenkin tuntuu, että aina onnistun jättämään sellaisia välejä, että taikina jää pikkuisen kiinni aiheuttaen epämuodostuneen leivän, mutta tällä kertaa... tuli leivälle vähän jauhoinen pinta, mutta irtosi.

4. Paistaminen

Lämmitin uunin 225 asteeseen ja laitoin keraamisen pannun lämpiämään mukana. Kiepautin leivän pannuun (hyvin irtosi) ja paistoin 50 minuuttia. Laskin ensimmäisen 15 minuutin jälkeen lämpöä 180 asteeseen.

Pannussa leipä näytti nousevan hyvin. Minusta tuntuu, että paremmin kuin pelkällä pellillä leivinpaperin päällä. Johtuu ehkä paksummasta pohjasta ja reunoista, joihin lämpö on kunnolla kerääntynyt. 

Lopputuloksena on rapeakuorinen ja aika tiivis leipä. Hyvänmakuinen. Juuren pistin takaisin jääkaappiin. Saa nähdä, vieläkö toimii ensi kerralla.

LIz Williams : Aavekauppiaan tytär

Liz Williams : Aavekauppiaan tytär
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Tällä kertaa vuorossa olisi yliluonnollista dekkaria Kiinaan sijoitettuna. Nuoria, viattomia tyttöjä on kuollut, mutta heidän aaveensa eivät päädykään taivaaseen vaan jäävät välialueelle harhailemaan tai katovat helvetin bordelleihin. Komisario Chen saa tapauksen tutkittavakseen ja päätyy seikkailemaan yhdessä helvetin siveyspoliisin demonikomisarion kanssa. Jäljet johtavat  poliittiseen eliittiin, jossa valtataistelu raivoaa ja pyritään horjuttamaan maailmojen tasapainoa. .

Jäykkä ja omanarvontunnossaan vähän tärkeilevä taivasorganisaatio, tunteilevia demoneja syytävä ja virastojen byrokratiaan hukkuva helvetti ja välissä maa muodostavat toisaalta tutun ja toisaalta uudenlaisen kokonaisuuden. Helvetin asukkien tehtävä ja tavoitteet on tuottaa maan ihmisille tuskaa ja hankaluuksia. Siksi siellä on kulkutautien virasto, sodan virasto ja monia muita perinteisiä vitsauksia tuottavia virkamieskoneistoja. Kuulostaa nykyihmiselle sopivalta helvetiltä. Kärsiviä sieluja tökkivät pikkupirut lienevät nykyään vähemmän pelottavia kuin virastojen pitkät käytävät ja hitaasti etenevät jonot asiointiluukuille.

Kirja on käytännössä aika perinteinen poliisidekkari, jossa rikolliset vain sattuvat omaamaan myös demonisen olemuksen ja eri maiden sijaan kuljetaan maailmojen välillä ja keskustellaan myös jumalien ja jumalattarien kanssa. Minua ympäristö jaksoi alussa viihdyttää vähän aikaa yrittäessäni päästä selville eri osien ominaisuuksista. Keskivaiheilla tarina  junnasi paikoillaan. Taisin olla tottunut maailmankuvaan eikä henkilöhahmojen vähän päätön huitelu helvetin kujilla oikein jaksanut kiinnostaa. Tarinakin tuntui vähän hajanaiselta. Siitä löytyi aavekauppiaita ja verivarkaita. Päälle päätteeksi komisario Chenin demonivaimon tarina sotkeutui tutkittavana olevaan tapaukseen.  Lopussa tahti taas vähän kiristyi ja juoni pysyi paremmin kasassa.

No jaa, en nyt tiedä olenko tästä niin kovasti innoissani. Tulipa luettua. Jos haluaa tutustua modernisoituun taivas-helvettirakenteeseen, niin tässä on tarjolla viihdyttävä tapa tehdä niin. Napakoita ja jännittäviä dekkareita etsivälle tämä ei ehkä ole paras vaihtoehto, vaikkakin ihan viihdyttävä välipalaluettava. Henkilöhahmotkin ovat ihan sympaattisia osan demonisesta kotoperästä huolimatta.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Puurosotaa ja teeleipiä

Meillä ei lapsille kelpaa puuro. Ei sitten niin millään. Paitsi, jos se on mummin keittämää kaurapuuroa. Äidin keittämänä ei uppoa mikään puuro, ei edes vispipuuro. Tämähän ei tietysti estä äitiä yrittämästä säännöllisin väliajoin.

Viimeksi yrityksen alla oli ohrapuuro. Ostin Turusta messuilta Riihipuodin Äidin unelma luomuohraryynejä, jotka kuulemma hautuvat kiehuvaan maitoon sekoitettuna ihanaksi puuroksi levyltä pois nostettuina. Ihan noin helposti puuro ei kuitenkaan syntynyt, vaan jouduin vähän lisäämään ohjemäärään ryynejä ja hauduttamaa miedolla lämmöllä. Lopputuloksena oli sitten kuitenkin pehmeä ja äidistä hyvinkin maistuva puuro. Vaan kelpasiko lapsille ? Ei tietenkään.

Puurokokeilun aikaan oli Hävikkiviikko vielä päällä, joten puolikas kattilallinen puuroa piti upottaa johonkin. Tein siis samoin kuin edellistenkin puurokokeilujen kohdalla. Leivoin leipää.

Tällä kertaa kokeiluun pääsi muunnelma ryynipussin kyljestä bongatusta teeleipäreseptistä. Kuten kaikki teeleivät, se oli parhaimmillaan tuoreen lämpimänä. Silloin sain pari palaa menemään lapsillakin. Loput jäivät ja taas piti miettiä käyttöä... Loputon kierre tämä hävikin välttäminen krantussa seurassa.

Puuroteeleipä 

4 dl vanhaa ohrapuuroa
2 dl ohraryynejä
4 dl vehnäjauhoja
2 dl kuumaa vettä
4 tl leivinjauhetta
4 tl sokeria
ripaus suolaa (puuro on jo suolattu)
1 dl öljyä

Sekoita kuivat aineet puuron kanssa ja lisää vesi ja öljy. Levitä taikina tasaiseksi leivinpaperin päälle isoon uunivuokaan. Taputtele jauhotetuin käsin ja pistele haarukalla.

Paista 225 asteessa noin 15minuuttia. Pistä palan.päälle reilusti voita sulamaan ja syö heti.

Tähtikirkas, lumivalkea - Joel Haahtelan uusin ei lumonnut sittenkään niin kuin odotin

Joel Haahtela : Tähtikirkas, Lumivalkea 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Rakastuin Elenaan, jonka äänikirja-aalloilla koin jotain kaunista ja liikuttavaa. Odotin samaa myös Haahtelan uusimmalta. Tarina itsessään sisältää kaikki ihastuksen ainekset, aikajanan 1800-luvun lopusta nykypäivään, matkan Euroopan sydämestä Aasiaan, yhden irrallisen elämän tarinan. Viimeksimainitusta tosin taitaa löytyä myös tämän tarinan haaste minun osaltani.

Päähenkilö on eräänlaista päiväkirjaa kirjoittava mies tai sarja kirjeitähän lopputuloksena taitaa enemmänkin olla. Alussa vastaanottaja on kadotettu rakas, myöhemmin epämääräisempi hahmo tai ehkä päiväkirja itsessään. Mies kulkee ajassa ja maissa paikasta toiseen, häpeän takia kotoa karkoitettuna, ylpeydestä(kö?) poissa pysyvänä. Minä en oikein jaksanut sitä surkeutta. Ihan vaan saattumalta miehestä tulee toimittaja ja kaiketi vielä ihan hyvä sellainen. Ihan vain sattumalta hän on keskellä maailman polttavia tapahtumia, mutta mikään ei oikein kosketa. Ei siis koskettanut minuakaan.

Haahtelan kirjojen päähenkilöitä tuntuu leimaavan tietynlainen irrallisuus. Elenassakin mietin puolessavälissä, millaisesta hyypiöstä oikein onkaan kyse. Lopussa tarina kuitenkin kääntyi vähän päälaelleen ja lopputuloksena oli jotain kaunista ja kirkasta. Tästä tarinasta en saanut samanlaista elämystä.

Kuitenkin kirja on kirjoitettu taitavasti. Nautin tunnelmien muutoksesta ajan ja paikan vaihtuessa. Kieli on kaunista ja heijastaa jotenkin jännästi kunkin kuvattavan ajan tyyliä. Miljöö on kussakin osassa kiinnostava ja heijastuu kuvatuista ihmisistä. Arvostan Haahtelan kykyä tuoda lukija keskelle kertojan mieltä. Sitä voi vain antaa tekstin viedä.

Pidin siis kirjasta. Tunnistan kirjoittajan taitavuuden ja tarinan kauneuden kauheudessa (sillä kauheita asioitahan siinä myös tapahtuu). En vain tällä kertaa kokenut tätä ihan omakseni.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Isänpäivän kreemi-hedelmäpiirakka

Meillä on isänpäiväviikonloppu osittain mennyt töiden merkeissä ja varsinaisen juhlistusruoankin joutui isäntä tekemään itse. Tosin hän onkin meillä ainoa, jolta onnistuvat sellaiset ihanat, pilvenpehmät gnocchit.

Piirakan sentään tempaisin pikaiseen iltapäivän herkuksi. Pohjaksi tein ihan tavallisen murotaikinan ja päälle sitten kreemiä ja hedelmiä.

Isänpäivän piirakka


Hiero 250g voita, 3,5dl tomusokeria ja ripaus suolaa vaahdoksi. Sekoita joukkoon 4 keltuaista ja 8 dl vehnäjauhoja. Mikäli taikina näyttää liian kuivalta, lisää lusikalla vähitellen kylmää vettä aina välillä sekoittaen. Laita taikina muovikelmuun jääkaappiin kovettumaan. Taikinasta riittää kahteen piirakkaan.

Tunnin kuluttua kauli taikinasta ohut levy ja peitä piirakkapohja. Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen ja pohja jääkaappiin uunin lämpiämisen ajaksi. Paista pohjaa n.15min ja anna jäähtyä.

Vatkaa 1 prk Vispiä (tai kuohukermaa) vaahdoksi ja sekoita siihen lime-lemoncurdia 3 isoa ruokalusikallista. Minulla oli tällä kertaa valmista Cherry Tree-merkkistä lime-lemoncurdia, jonka ostin messuilla. Aivan ihanaa, samoin kuin saman merkin passion-curd, mutta tietysti kreemiä saa kotonakin tehtyä ihan helposti.

Levitä kreemivaahto pohjalle ja laita päälle haluamiasi hedelmäpaloja. Meillä laitettiin tänään nyljettyjä appelsiinilohkoja, ananaspaloja ja pensasmustikoita. Lopuksi vielä ripoteltiin pistaasimurskaa koristeeksi ja tuomaan pieniä rapeita sattumia.

Loput taikinasta paistoin kupeiksi, kun mahtui hyvin pieniin silikonisiin muffinssivuokiin. Niihin laitetaan huomenna jotain.

Kirjallista Tuurileipää juuresta

Ostin Helsingin kirjamessuilta Grantan. Granta on Cambridgessa jo 1889 perustettu lehti, joka koko elinaikansa on julkaissut erilaisia kirjallisia harjoituksia, ensin opiskelijoiden tekeleitä, mutta myöhemmin myös aloittelevien ja tunnettujenkin kirjailijoiden tekstejä. Tänä syksynä näki päivänvalon ensimmäinen suomalainen Granta.

Suomalaisen Grantan teemana on ruoka. Sekin on jo kiinnostavaa, mutta sitten luin jostain lehdestä löytyvän Antti Tuurin kirjoitus hänen innostuksestaan juurileivän tekoon. Granta oli pakko saada luettavaksi. Enkä pettynyt. Minä tiedän, että tämä tuskin vastaa ruokaa romaaneista sarjan kriteerejä, mutta silläkin uhalla...

Tuurin kirjoitus ei edes ole kovin pitkä, vain 8 sivua, mutta voi, miten rakastavasti ja innostuneesti hän kuvaakaan ensimmäisiä kokeilujaan juurileivän teossa. Olen itse laittanut juuren alkuun useammin kuin kerran, välillä vähän paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Aina olen  kuitenkin onnistunut tappamaan juuren suhteellisen nopeasti. Olin siis vapaa kokeilemaan taas uutta ohjetta. Grantasta löytyvä Tuurin ohje onkin mukava siitä, että sillä ei tule kovin suurta määrää. Silloin ei tule niin suurta painetta tehdä leipää ihan niin ahkerasti.

Leipäjuuren teko vaatii aikaa ja huolenpitoa. Työlästä se ei ole, mutta joka päivä pitää muistaa ainakin vilkaista lasipurkkiin tai ruokkia juurta lisäaineksilla. Tuossa taisi olla minun juuritekeleeni suurin ongelma. Kiireisen viikon aikana menin sekaisin päivistä juuren suhteen jo kolmannen kohdalla ja epäilen ainakin yhden päivän jääneen väliin ja tekeytymisen siis pysähtyneen liialliseen odottamiseen. Ainakaan juuri ei kuplinut niin kuin sen pitäisi.

No, pienet hankaluudet eivät ole minua ennenkään estäneet viemästä kokeilua loppuun asti. Eivät siis myöskään tällä kertaa. Rohkaisuna tietysti toimii myös se, että lisäämällä hitunen hiivaa taikinaan, saadaan nousuun lisää ytyä, vaikka juuri olisikin heikonlainen. Kokeilu myös kannatti. Leivästä tuli makoisaa ja se myös nousi kauniisti. Vähän tosin oli liiankin suuria ilmakuplia toisissa kohdissa - johtuen ehkä siitä, etten vielä ole keksinyt keinoa keikauttaa leipä kauniisti uunivuokaan kypsymään. Aina se menee kurtuille ja taitoksille.

Reseptit on tehty sovellettaviksi. Tässä siis (suurin piirtein) niin kuin leivät tällä kertaa tein. Sen oikean, Tuurin reseptin löytää Grantasta ja samalla saa myös monta herkullista lukukokemusta muistakin tarinoista.

1. Sekoita luomuruisjauhoja (1rkl) ja lämmintä vettä (2rk) lasipurkissa ja laitaa odottelemaan lämpimään paikkaan. 
2. Ravistele hiukan seuraavana iltana
3. Lisää kolmantena päivänä luomuruisjauhoja purkkiin (1rkl). Sitten menivät minulla päivät sekaisin, mutta jotenkin seuraavanlaisesti tämä jatkui.
4. Lisää neljäntenä päivänä ruisjauhoja (2rkl) ja lämmintä vettä saman verran. Sekoita hyvin. 
5. Tee viidentenä päivänä alkutaikina eli sekoita keskenään 2rkl juurta (jonka pitäisi kauniisti kuplia), 1 dl haaleaa vettä ja 2 dl spelttijauhoja. Jos juuri ei oikein kupli (kuten minulla kävi) niin ripauta joukkoon puoli teelusikallista kuivahiivaa. Peittele ja jätä huoneenlämpöön odottelemaan seuraavaan päivään. 
6. Lisää taikinaan 4 dl lämmintä vettä, 4 dl täysjyvävehnäjauhoja, 5 dl spelttijauhoja ja pari ripausta Maldon suolaa. Jätä nousemaan peitettynä 45 minuutiksi. Käännä taikina kulhossa ja jätä nousemaan peitettynä toiset 45 minuuttia. Jaa taikina kahtia, pyöräytä jauhoissa leivänmallisiksi ja laita koriin nousemaan peitettynä tunniksi. 
7. Uuni saa olla kuuma, 225 astetta ja uunivuoka kuumentua samalla kuin uunikin. Kiepauta toinen leivistä leivinpaperille kuumalle uunipellille ja toinen kannelliseen uunivuokaan. Kypsennä 20min 225 asteessa. Laske sitten lämpö vajaaseen 200 asteeseen ja anna kypsyä vielä vartin verran. Poista uunivuoasta kansi ja tarkista, miten kypsä on pellillä paistuva leipä. Sen voi joutua jo ottamaan pois. Vuoassa oleva leipä saa ruskistua vielä 10-15min ilman kantta. 

Anna leipien jäähtyä hiukan ja nauti siivuina voin kera, tai juuston, tai miten nyt mielesi tekee. Takaan, että pari kertaa itse tällaista leivottuasi eivät kaupan pussileivät kelpaa perheessä enää kenellekään.

Pläjäysten pläjäys ja lokakuun lukulistan musta hevonen

Karen Chance : Touch the Dark, Claimed by Shadow, Embrace the Night, Curse the Dawn, Hunt the Moon - Siskolta luettavaksi 

Viihdefantasia on kiireisten päivien iltojen pelastus. Vauhdikasta menoa ilman keskittymispakkoa tarvitaan aina välillä. Harmittava puoli näissä moderneissa rakkaus-seikkailutarinoissa on nopea kyllästyminen. Sarjat tuntuvat jatkuvan loputtomasti, mutta minun mielenkiintoni lopahtaa toisen tai kolmannen osan jälkeen.

Nyt pääsi yksi sarja kuitenkin yllättämään monellakin tapaa. Ensinnäkin, luin sarjaa ihan huomaamattani peräti 5 ensimmäistä osaa. Toiseksi, luulin lokakuun olleen niin täynnä töitä ja kirjamessuja (kuten täällä ja täällä), ettei lukemiseen ole jäänyt aikaa laisinkaan, mutta sitten tajusin listaltani kolmen noista viidestä tulleen luetuksi lokakuun aikana.

Tämä yllätyssarja on Karen Chancen Pythia-sarja. Siinä pääsemme seuraamaan tapahtumia muutaman kuukauden ajalta (kyllä - 5 kirjaa ja muutama kuukausi), kun Cassandra Palmer tajuaa yllättäen tulleensa valituksi näkijöiden näkijäksi. Pythiana hän pystyy matkustamaan ajan virrassa tahtonsa mukaan ja hänen tehtävänään on huolehtia, ettei menneisyyttä häiritä.

Tarinaa ei tietenkään riittäisi kovinkaan moneen osaan, jos kaikki sujuisi. Haasteita Cassandralla riittää. Ensinnäkin, hän ei oikein hallitse voimaansa, kun ei ole kerran saanut mitään opetusta. Toiseksi vampyyrit haluavat hänet omaan valtaansa. Kolmanneksi velhot haluavat hänet omaan valtaansa. Neljänneksi... no, te tajusitte kaavan. Näissä kirjoissa mennään lujaa. On pahantahtoisia demoneja, jumalaisen houkuttelevia vampyyreita, pelottavia demonimetsästäjiä ja maailmanvaltaa havittelevia jumalia. Viihdyttävää, muttei kovinkaan syvällistä. Taukokamaa töiden lomassa.

Tulin siis lukeneeksi sarjaa peräti viisi osaa ihan huomaamattani. Sitten aloin muistelemaan muita lukemiani enemmän tai vähemmän viihteellisiä fantasiaksi luokiteltavia sarjoja. Alla siis pläjäys esimerkkejä lukemistani ja myös bloggaamistani sarjoista. Oikein sopivaa luettavaa syksyn pimeisiin iltoihin, rankkojen työpäivien tai muuten vaan sateen väsyttämille fantasian ystäville.

Mitäs te muut suosittelisitte tältä alueelta ?

Ja tässä listausta viimeisen runsaan vuoden ajalta...

Teinifantasiaa tai muuten nuoremmille :
Varjojen kaupungit - (jaksoin kaksi osaa)
Ilkka Auer : Nicholas North  Pohjoista mytologiaa vauhdikkaasti
J.S.Meresmaa : Mifongin perintö 

Viihdefantasiaa :
Kevin Hearne : The Iron Druid Chronicles Hauska maailmankuva ja Väinämöinenkin vilahtaa
Ben Aaronowitch : Rivers of London Uudenlainen Lontoo ja Bobbyjen Bobby? 
Benedict Jacka : Alex Verus Ei ole helppoa elämä velhoillakaan
Karen Chance : Pythia-sarja
Charlaine Harris : Sookie-sarja No, Sookie - tarvitseeko tämän sen enempää esittelyä ? 
Deborah Harkness : Discovery of Witches Historioitsijan kirjoittama ja se näkyy - varsinkin toisessa osassa ihanasti Elisabethin Englantia

Steampunk viballa
Gail Carriger : Parasol protectorate Hauska ja näistä kaikkein viihdyttävin tähän saakka
Cindy Spencer Pape : Harlequin goes Steampunk 
Harlequin kertonee, millaisesta on kyse, mutta näitä minä jaksoin sentään lukea - toisin kuin sitä standarditavaraa
Cady Cross : Steampunk Chronicles No joo, luettavaa... ehkä vähän nuoremmille tarkoitettua

Vähän vakavampaa uutta fantasiaa :
Helena Waris :Uniin piirretty polku (Pohjankontu-sarjaa) IHANA !
Neil Gaiman : Neverwhere Minusta tuli Gaiman-fani ihan kertaheitolla - lukulistalla vielä useampia
Petteri Hannila : Kaukamoinen  Mielenkiintoinen kalevalainen maailma

Klassikkoja :
Maameren tarinat Klassikkojen klassikkoja
Hobitti ja Taru sormusten herrasta  - nämä on kai pakko mainita, vaikken niitä koskaan ole blogannutkaan

Samppanjaruhtinas

Kåre Hallden : Samppanjaruhtinas
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Champagnen alueen maisemia ja samppanjamaistelua on luvassa, kun tähän kirjaan tarttuu. Alkoi oikein tehdä mieli lähteä kiertelemään viinitiloja, tai reissun puutteessa käydä vaikka hakemassa lasillinen kuplivaa lukuhetken nautinnoksi. Tosin meiltä ei juuri sillä hetkellä löytynyt mitään kuplilla jääkaapista (edes vissyä), joten piti pärjätä mielikuvituksen varassa.

Toisaalta voi tietysti olla hyväkin, ettei ollut lasia kädessä. Eipähän läikkynyt kirjan vauhdikkaita käänteitä ihmetellessä ja niitähän tarinassa riitti. Välillä melkein hengästytti.

Ruotsalainen turisti Harald Poppe löytää sattumalta viinikierroksella kuolemaa tekevän samppanjatilan viinimestarin. Vähitellen käy ilmi, että kyseessä ei ehkä ollutkaan iäkkään herrasmiehen sydämen pettäminen vaan jotain paljon synkempää. Kun viinimestarin lapsenlapsi Isabella ryhtyy tutkimaan kuolemaa yhdessä Haraldin kanssa, alkaa ruumiita ilmaantua lisää. Äkkiä Harald huomaa olevansa keskellä tapahtumia, joiden juuret juontavat sodan aikaisen natsimiehityksen juonista ja vastarintaliikkeen toimista.

Kirja oli sujuva luettava, mutta välillä ainakin tähän lukijaan iski uskonpuute. Tapahtumat kuulostivat ehkä hiukankin liian mielikuvituksellisilta muukalaislegioonaveteraaneineen ja samppanjamiekkamurhineen. Ehkä juoneen oli ympätty vähän liikaakin kaikkea - historiallisia juonenkäänteitä, rakkaustarinaa, agenttitouhuja ja luksussamppanjan bisneskiemuroita. Varsinkin sodanaikaiset takaumat tuntuivat jotenkin päälleliimatuilta. Toisaalta ne kyllä veivät tarinaa myös reippaasti eteenpäin ja valaisivat taustoja, joista lukija tiesi koko ajan vähän enemmän kuin päähenkilö.

Kyseessä ei siis ollut maailman paras dekkari, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin. Enkä ainakaan minä ihan suoralta kädeltä arvannut loppuratkaisua kovinkaan aikaisessa vaiheessa, tai ainakaan sitä varsinaista motivaatiota. Kirja aloittaa Wine Crime-nimisen sarjan ja kaipa niitä jatko-osiakin sitten pitää lukea. Jos ei muuten, niin saa hyvän syyn herkutella lasillisella samppanjaa. Siis, kunhan muistaa varautua etukäteen.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Kuinka keittokirja luetaan

Keittokirjoja lukeva etsii aina reseptejä kokeiltavaksi. Tuo lienee yleisin käsitys keittokirjaan tarttuvan lukijan päämäärästä ja odotuksista. Näin varmasti usein onkin, mutta inspiroivimmat  keittokirjat tarjoavat paljon muutakin kuin reseptiikkaa ja parhaimmillaan niitä voi lukea yhtä keskittyneesti kuin jännittävintä dekkaria. 

Itse huomaan palaavani yhä uudelleen resepteihin kirjoissa, joissa kirjoittaja on onnistunut luomaan yhteyden reseptin, sen käyttötarkoituksen ja reseptin antajan oman elämän välille. Nigella Lawson on tässä taidossa ihan omaa luokkaansa. Rouvan maneereista ja kokkailun oikoteistä voidaan olla montaa mieltä, mutta hänen kirjojaan lukee mielellään. Niissä on aina selvitystä reseptien syntyhistoriasta, Nigellan omista mielipiteistä kokkailuun liittyen sekä häpeämätöntä vertailua esikuviin. Siksi Forever Summer ja Nigella Bites ovat edelleen vuosien jälkeen keittiömme vakiokamaa – niin, ja tietysti siksi, että reseptit ovat helppoja ja herkullisia. Nigel Slaterkin on Keittiöpäiväkirjoineen tunnelmointiin sopivaa luettavaa ja nimenomaan luettavaa. Täytyy myöntää, etten ole ainuttakaan reseptiä kirjasta tehnyt – inspiraatiota omaan kokkaukseen tosin olen saanut useasti. 

Kotimaisista kirjoista on viime aikoina käteen eksynyt eniten Murun keittokirja. Siinäkin tarina on reseptejä tärkeämpää, vaikka kokeilemaan houkuttelevia ohjeita useampia sivuilta löytyykin. Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus Murun henkilökunnasta ja päivästä.  Nicolas, Timo ja Henri tuntuvat kuin vanhoilta tutuilta, kun on seurannut heidän päivänsä onnistumisia ja stressihetkiä. Lukijan tekee mieli ravintolaan tai ainakin kokeilla jotakin kokkien lempiresepteistä. 

Tässä syksyllä innostuin pyytämään luettavakseni mestarikokkien reseptipankkina mainostetun "Suomalaista kotiruokaa"-kirjan. Siinä kuulemma pääsisin kurkistamaan, mitä kokit syövät kotona perheen parissa ja tarjoavat ystävilleen. Odotin herkullista lukukokemusta, mutta sainkin vain listan reseptejä.

Älkää käsittäkö minua väärin, reseptit vaikuttavat oikeasti hyviltä ja kokeiltu punajuuri-sinihomevuoka vei kielen mennessään. Harmittaa vain, kun idea niin hurjan hyvältä kuulostavan idean toteutus on jäänyt puolitiehen.

Ensinnäkin, kuvia on hurjan vähän eikä niissä vähissäkään ole kuvatekstejä viittaamassa siihen, mistä reseptistä on kyse. Keittokirjoissa kuvat usein houkuttavat ainakin minua tarkastelemaan reseptejä "sillä silmällä", mutta tässä se on vaikeaa, kun oikean reseptin löytäminen vaatii selausta ja etsiskelyä. Ymmärrän oikein hyvin kuvien olevan kustannuskysymys. Mitä enemmän niitä on, sitä kalliimmaksi kirja tulee.

Kuvien puute ei siis ole se asia, joka minua tämän kirjan osalta eniten harmittaa. Minua harmittaa se, että huolellisemmalla toimittamisella tästä kirjasta olisi saanut jokaisen kotikokin lempikirjan, mutta homma on jäänyt kesken. Pieni tekstinpätkä jokaiseen reseptiin kertomaan, missä tilanteessa sen antanut mestarikokki reseptiä käyttää ja miksi, olisi tuonut lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden. Samoin jäin kaipaamaan listaa reseptit antaneista kokeista. Lyhyt lista kirjan takaa löytyykin, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki reseptejään lahjoittaneet, mikä lienee vielä vähän pahempi juttu kuin listan puuttuminen kokonaan. Kirjassa on myös resepti, jonka bongasin sivuilta kahteen kertaan...

Kirjan idea siis on aivan mahtava, mutta toteutus jää vajaaksi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kirja on täynnä houkuttelevia reseptejä. "Mestarikokkien reseptipankki - Suomalaista kotiruokaa" toimii ihan hyvin juuri tuona, reseptipankkina. Sääli vain, kun potentiaalia olisi ollut johonkin niin paljon suurenpaan.

Anonyymin punajuurigratiini, kuten sen itse tein

Raastoin pari isoa punajuurta ja silppusin ison punasipulin. Suolasin hitusen ja kuullotin molempia vähän aikaa pannulla. Sitten huomasin, että kerma olikin lopussa (ja kauppa kiinni), joten pistin punajuuri-sipuliseoksen purkkiin ja yöksi jääkaappiin.
Seuraavana päivänä laitoin seoksen takaisin pannulle ja kuumensin sen siinä. Sekoitin joukkoon pienen pussillisen sinihomejuustoa,  pari desiä kermaa, pippuria, purkillisen ananasmurskaa mehuineen sekä muutaman pienen timjaminoksan riivittynä. Kuumensin. Raastoin pinnalle reippaasti parmesaania ja laitoin pariksi tunniksi uuniin 170 asteeseen.

Lopputuloksena oli ihanan pehmeä ja hiukkasen makea vuoka suolaisella sinihomeviballa. Herkullista.

Luettavaksi ja kokattavaksi kirjan tarjosi Readme.fi

p.s. tällä myös käytettiin jääkaappiin unohtuneet punajuuret Hävikkiviikon kunniaksi