Mekko meni taululle

Luin Aila Meriluodon elämäkerran ja kiinnostuin. Minä olen kamalan huono lukemaan runoja. En itse asiassa lue niitä koskaan, mutta mielenkiintoisen henkilön elämästä ja ajatuksista kirjoitettua proosaa ahmin innoissani. Elämäkerrasta tajusin niitä löytyvän Meriluodonkin tuotannosta.

Mekko meni taululle löytyi myös äänikirjaversiona. Mikäs sen sopivampaa kuunneltavaa hotelli-iltoihin ennen nukkumaanmenoa kuin suomalaisen runoilijan tilitys lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Hauskasti tämä myös osuu tuohon samaan "aikakausisumaan", josta jo vähän kirjoittelinkin.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle 
lukija: Seela Sella
Oma ostos Elisa Kirjasta (vieläkin 6,90€, jos kiinnostaa)

Aila Meriluoto on selvästi ollut erityisihminen jo lapsesta saakka. Ujo, sulkeutunut, kirjoihin uppoutuva ja runoja kirjoittava tyttö oli outolintu maalaiskunnassa. Elämä ei kai siis ollut helppoa, eikä ainakaan muuttunut helpommaksi sotien myötä.

Oli jännä lukea kuvausta lasten leikeistä ja lapsiryhmän "poliittisista" juonista ja valtasuhteista. Niitä kai on aina, mutta Meriluodon käsittelyssä ne muuttuivat kuin kuvaukseksi jostain vakoojaromaanista. Jotenkin tarinasta myös henki lapsen valtaisa kokemus aikuisille ehkä vain ohimenevistä tilanteista. Viime aikoina olen lehdistäkin lukenut siitä, miten aikuisen kommentti voi joko kantaa vuosia tai lytistää loppuelämäksi. Aila-tytölle kerrottiin usein, miten hän oli laiha ja mitätön - ei kai sellainen voi olla vaikuttamatta?

Kauhealta kuulosti sekin, että Ailaa ja hänen sisaruksiaan piiskattiin säännöllisesti, lapsen kokemuksen mukaan koko ajan. Silti vanhemmat olivat rakkaita, eikä lapsuuden kuvaus kuulosta mitenkään painajaiselta. Samoin pommitukset ja niiltä suojaan juokseminen kuulostavat pelottavilta, ehkä juuri siksi, että niistä kerrotaan niin osana arkea. Kaikkeen tottuu.

Tekstinä Mekko meni taululle on runollista, vähän polveilevaa, rönsyilevää ja ilman selkeää rakennetta. Onhan se runoilijan kirjoittamaa. Tarina koostuu enemmänkin välähdyksistä, kohtauksista , yksittäisistä muistoista, kuin kronologisesti etenevästä juonesta, vaikka Aila toki kirjan aikana kasvaakin nuoreksi neidoksi. Rakenne teki kirjasta minun mielestäni äänikirjaksi todella hyvin sopivan Vaikka kuuntelin pätkissä ja välillä jouduin palaamaan takaisipäin nukahdettuani hotellin hiljaisuuteen kesken torkku-ajan, ei mikään mennyt sekaisin ja pysyin mukana.

Lukijana Seela Sella on (tietysti) omaa luokkaansa. Hänen äänensä sopi varsinkin tähän kirjaan ihan mahtavasti ja eloisa, muttei liian näyttelevä lukutapansa loi nuoren Ailan eläväksi mieleen.

Kaikkiaan Mekko meni taululle hyppää sekä kirjana että äänikirjan kuuntelukokemuksena  suoraan suosikkieni joukkoon. Tykkäsin, vaikka vähän lievää dramaattisuutta ja ajan ajatustapoja vierastinkin. Erilaisuus toi kuunteluun oman mielenkiintonsa.

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!

Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

Tältä kohtaa - Meriluoto päiväkirjamerkinnöissä

Aila Meriluoto toim. Anna-Liisa Haavikko : Tältä kohtaa - päiväkirja vuosilta 1975-2004
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä 

Se on jännä, miten hajanaisista, jopa vuoden välein kirjoitetuista lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä voi syntyä yhtenäinen tarinan kaari. Niin vain kuitenkin käy Aila Meriluodon päiväkirjamerkinnöistä koostetun kirjan kohdalla.

Minun täytyy myöntää, etten tunne Aila Meriluodon tuotantoa laisinkaan. Ensinnäkin, olen hirmuisen huono lukemaan runoja. En yleensä avaa runokirjaa oikeastaan koskaan. Jotenkin vain ei kärsivällisyyteni riitä runojen lukemiseen, vaikka niiden kai pitäisi juurikin olla vähän lyhempiä. Tai en minä tiedä, mistä runovälttelyni johtuu. Se ei varsinaisesti taida olla edes tietoista. Toisaalta en tietoisesti myöskään ole päättänyt runoihin perehtyä...

Muitakaan Meriluodon kirjoituksia ei vastaan ole kävellyt. Pitäisi varmaan etsiä niitä käsiini, saattaisin jopa tykästyä. Ainakin uppouduin näihin päiväkirjamerkintöihin. Meriluoto on kirjoittaessaan rehellisen ja avoimen kuuloinen, jopa paljas. Niinhän sitä on "salaiseen päiväkirjaan" tarkoitus ollakin. Iän mukanaan tuomat krempat ja elämänmuutokset ilmaantuvat kertomukseen vähitellen, mutta miehet, vanhat ja uusi eli se joka jäi, ovat mukana kaikissa merkinnöissä.

Klaani on Aila Meriluodolle ilmiselvästi tärkeä, aviomies Jouko hänen maailmansa keskipiste, mutta samalla nousee esille taiteilijan tarve omaan tilaan ja yksinäisyyteen. Jopa se kaikkein rakkain ja tärkein on välillä vain häiriöksi, mikä kai tekeekin taiteilijan kanssa elämisestä niin vaikeaa. Vaaditaan vahvaa luonnetta jäädä säännönmukaisesti toiseksi jollekin epämäräiselle, josta ei koskaan muodostu konkreettista kilpailijaa, mutta joka kuitenkin voittaa - aina.

Elämäkerroissa ja erityisesti päiväkirjamerkintöjen kohdalla ainakin minulla on yleensä hieman häpeilevä tirkistelijän olo. Tässä kirjassa kuitenkin tuntuu kirjoittaja itse antavan luvan katsella ja jopa esittelee itse tekemisiään juurikin lukijoita silmällä pitäen. Vaikutelma taitaa syntyä kahdesta asiasta. Ensinnäkin, Aila Meriluoto valmistelee päiväkirjan aikana aiempien päiväkirjojensa julkistamista. Toiseksi, samalla hän pohtii tarvettaan julkistaa ajatuksiaan ja leikittelee myös ajatuksella näiden tekstien tuomisesta lukijoiden käsiin. Ei siis sinänsä yllättävää, että me tosiaan pääsemme hänen ajatuksiaan ja tekemisiään seuraamaan - oikein luvalla ja suunnitellusti. Silti tuo avoimuus ja paljaus säilyvät. Tuntuu siltä, että Meriluoto tarkoituksellisesti repii itseään auki ja näkyviin.

Hyvä niin. Aila Meriluoto on mielenkiintoinen persoona. Vaikka moni hänen ajatuksensa ja tapansa (mm. alkoholinkäyttönsä) on minulle vierasta, on kyseessä kuitenkin vaikuttava ja suomalaiseen kulttuurielämään vahvastikin vaikuttanut hahmo. Lisäksi kirjassa kuvataan naisen vanhenemista suoraan ja kaunistelematta, mutta kuitenkin lempeästi hyväksyen, mikä tietysti kiinnostaa tällaista vähän yli nelikymppistä, jolla nuo ajat vähitellen lähestyvät.