Mikkelintuntijat huomio ! Missä siellä pitää / kannattaa syödä ?

Nyt kaikki Mikkelintuntijat huomio !!!

Olen menossa helmikuussa Mikkeliin. Missä siellä pitää / kannattaa käydä syömässä ? Siis mielellään niin, että keskustasta pääsee autoton suht helposti paikalle...

Vinkit otetaan kiitollisena vastaan :-) 

Yksi vuoka, yksi ruoka... eli miten pääsee illalla helpolla

Kuori perunat, lohko ja pistä vuokaan. Kuori pikkusipulit ja lisää vuokaan. Mausta kana haluamallasi tavalla ja pistä vuokaan (tällä kertaa paprikaa, savupaprikaa, chlijauhetta). Lisää vuokaan valkosipulinkynsiä ja sitruunapaloja sekä vähän persiljaa. Kaada päälle öljyä ja kierittele ainekset käsin joka puolelta öljyisiksi.

Pistä uuniin 200 asteeseen runsaaksi puoleksi tunniksi.  Ripottele päälle vielä persiljaa ja fetamuruja. Lisää halutessasi suolaa ja pippuria. Nosta nälkäisten eteen tarjolle.

Kuulostiko vaikealta ? Enpä usko. Tästä ei ruoanlaitto paljon helpommaksi muutu. Silti lopputulos on herkkua.

Jaa, että mikäkö tässä reseptissä on parasta ? No tietenkin monet muuntelumahdollisuudet. Kanat makkaroiksi tai possupaloiksi, porkkanaa ja pasternakkaa perunoiden lisäksi, uudet mausteet lihan päälle, yrtti toiseksi... kaikki käy ja takaan, että aina kelpaa.


Ja nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket vastata kyselyyn sivupalkissa... 

OLETHAN JO KLIKANNUT ?

Kaakao-kahvi-hasselpähkinämuffinssit valkosuklaa-smetanakuorrutuksella

Tulihan otsikosta nyt varmasti selväksi, mitä kaikkea näissä muffinsseissa on ?

Viime viikonloppu meni aika raskaasti herkuttelun puolelle. Nyt kun yritetään välillä vähän keventää, voin vain muistella tätä luotto-ohjettani, joka ei koskaan petä. Ei vaikka tunkisi taikinaan kaikkea keittiössä silmiin osuvaa.

Helppokin tämä on kuin mikä. Ainekset vaan laitetaan yleiskoneen kulhoon maitoa lukuunottamatta ja annetaan pyöriä tasaiseksi taikinaksi. Lopussa lisätään pari ruokalusikallista maitoa ja sekoitetaan taas. Onnistuu myös käsin, ilman konetta, mutta vie hetkisen kauemmin.

Paitsi, että meillä ei onnistu ennen kuin ostan uuden vispilän. Vanha meni kuorrutusta sekoittaessa poikki. Siis ihan oikeasti - varsi vaan napsahti. En minä ihan noin vahvaksi itseäni olettanut. Siksi tuo kuorrutus jäi ehkä vähän löysäksi. En jaksanut ruveta haarukalla sekoittamaan lisää tomusokeria.

Aineksia laitettiin tällä kertaa seuraavasti :

125g pehmeää voita
1,5 dl sokeria
3 kananmunaa
1,5 dl vehnäjauhoja
vajaa 1 dl hasselpähkinärouhetta
0,25 dl kaakaojauhetta
0,25 dl pikaespressojauhetta
1tl vaniljasokeria
ja sitten lopussa ne 2 rkl maitoa

Kun taikina on sekaisin, se vaan jaetaan muffinssivuokiin ja paistetaan uunissa 190 asteessa noin 15-20 minuuttia.

Muffinssien jäähdyttyä ne voi myös kuorruttaa. Parhaiten minusta tähän sopii valkosuklaa-smetanakuorrutus. Seuraavilla määrillä tuli hiukan enemmän kuin tarvittiin 10 muffinssiin, joten kannattaa ehkä hiukan pienentää  - tosin kuorrutus käytettiin mustikkapiirakan päällä raasteena maanantaina - että ei se hukkaan mennyt.

100g valkoista suklaata
30g voita
puoli (pikku)purkkia smetanaa
0,5 pakettia tomusokeria

Sulata suklaa ja voi yhteen ja anna hetki jäähtyä. Lisää smetana ja sekoita hyvin. Lisää tomusokeria tarpeen mukaan kiivaasti sekoittaen. Me ehdimme lisäämään sellaisen kolmasosapaketin ennen kuin vispilä napsahti. Puoli pakettia olisi varmaan saanut aikaiseksi vähän tymäkämmän kuorrutuksen.

Etukäteen sovitun työnjaon mukaisesti pojat koristelivat ja syötiin yhdessä. Tosin äiti söi eniten. Tuo kahvinmakuinen suklainen pehmeys on ihan vastustamaton. Ja hei, minä ne pääasiassa leivoinkin...

Murakamin Kafka rannalla

Haruki Murakami : Kafka rannalla 

Murakamilla on ainutlaatuinen taito kirjoittaa koukuttavaa tarina, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jonka narunpätkät kuitenkin ovat lopussa sievästi rusetissa.

Tarina alkaa siitä, kun 15-vuotias Kafka karkaa kotoaan. Isä on langettanut kirouksen, jonka toteutumista Kafka haluaa välttää viimeiseen saakka. Karkumatkan rinnalla seuraamme sodanaikaisia outoja tapahtumia metsäaukiolla sekä kissojen kanssa keskustelevan Nakatan matkaa kynnyskiven luokse. Kuulostaako hämmentävältä ?

Kafka rannalla ei ole ihan niin surrealistinen kuin Lammasseikkailu. Lukija pystyy ainakin olettamaan eri juonivirtojen yhdistyvän jossain kohtaa. Yllätyksellisyyttä tarinasta ei silti puutu, eikä yliluonnollisia tapahtumia. Murakamin kertomuksessa maailmat yhdistyvät aika perinteisestikin metsän keskellä olevan portin kautta ja kuolema on lähinnä mielentila.

Murakami tuntuu vähän jakavan mielipiteitä lukijoiden kesken. Toiset kyllästyvät nopeasti, toiset taas heittäytyvät virran vietäväksi ja nauttivat laskelmallisesta kummallisuudesta ja epäsovinnaisesta rytmistä. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja kirja kirjalta kuulun yhä vankemmin Murakamin fanijoukkoon. Kafkan maailmassa kaikki on mahdollista ja unista tulee todellisuutta, eikä sitten kuitenkaan - Loppu yllättää juuri paluulla reaalimaailmaan. Reissureppu kutistuu tavalliseksi.

Nautinnollisinta kirjan lukemisessa on henkinen varpaillaanolo. Koko ajan pitää pysyä valppaana. Liittyykö tuo tapahtuma johonkin toiseen ? Onko neiti Saeki oikea äitihahmo vai ei ? Miten liittyvät sota-ajan tapahtumat nykyisyyten ? Mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyden henkien luomaa ajan vääristymää ? Jokaiseen kysymykseen Murakami tarjoaa vastauksen vihjeen muodossa, ja kääntää sen sitten osittain päälaelleen tai ainakin toiseen suuntaan seuraavan luvun aikana.

Kukin voi tulkita tarinaa omalla tavallaan - minä näin tapahtumissa vertauskuvan nuoren pojan kasvusta ja irrottautumisesta kotoa. Siitä, miten loppujen lopuksi jokainen määrittelee itse kohtalonsa. Ennustukset ja kiroukset ehkä toteutuvat unimaailmassa, mutta niiden ei pidä estää elämästä. Seksuaalisuuden herääminen on tarinassa tärkeää. Kafkan elämässä tuo pelottava vaihe kietoutuu lapsuuden traumoihin ja äidin hylkäämiseen. Japanilainen kirjailija lainaa sekä nimeltä viitaten että pinnan alle piilottaen kreikkalaisia tragedioita. Mielenkiintoinen asetelma sekin.

Kafka rannalla on yksi niitä kirjoja, joista ei oikein saa otetta. Pitäisi varmaan lukea muutamaan kertaan tajutakseen edes osan kätketyistä viittauksista. Tämä on rakenteellisesti ja tarinaltaan ehkä Lammasseikkailua helpompi, mutta teemojen käsittelyltään huomattavasti raskaampi. Tässä ollaan ihmisiä kautta aikojen askarruttaneiden mysteerien äärellä, kai...

Pommes de terre Sartilly eli siideriperunat

Haute Cuisine - filmin jälkimainingeissa kaivelin omia ranskalaisten reseptien varastoani. Silloin joskus vuosina yksi ja kaksi eli Turussa opiskellessa, olimme miehen kanssa mukana paikallisen Ranskalaisen Seuran toiminnassa. Muutaman kerran vuodessa kokoonnuttiin porukalla erään koulun opetuskeittiöön, seuran aktiivinen Jarmo oli valinnut reseptit ja ostanut tarvikkeet. Sitten kokattiin yhdessä ja istuttiin mukavaa iltaa.

Noista illoista minulle on jäänyt jäljelle useampikin herkkuresepti, mutta siideriperunoita ollaan varmaan käytetty eniten ja nimenomaan maksapihvien seurana. Perunoissa maistuu oikeasti siideri. Niiden hapokkuus täydentää ihanasti pekonin ja maksan täyteläisyyttä. Niin, ja persiljaa pitää ehdottomasti päällä olla runsaasti.

Pommes de terre Sartilly (5-6 annosta)

12 vähän jauhoista perunaa
vajaa pullollinen kuivaa siideriä - huom. mielellään normandialaista tai bretagnelaista oikeasti kuivaa, jota yleensä löytää Alkosta. Älkää missään tapauksessa yrittäkö näillä suomalaisilla makeilla mehuilla.
paketti pekonipaloja
pippuria (ja suolaa jos koet tarvitsevan sitä)
1 rkl öljyä

Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna öljy syvän pannun pohjalla ja laita pekonipalat tirisemään. Kun pekoneista on irronnut rasva ja ne alkavat hitusen ruskistumaan, lisää perunat ja sekoita hyvin. Anna lämmetä muutama minuutti aina välillä sekoittaen. Kaada päälle siideriä niin paljon, että perunapalat peittyvät. Laita kansi päälle ja anna kiehua hitaasti runsaat puoli tuntia.

Kun perunapalat alkavat tuntumaan kypsiltä, ota kansi pois. Anna nesteiden haihtua hiljaisella lämmöllä aina välillä sekoittaen. HUOM. Tämä vaihe on tärkeä, jos haluat lopputuloksena ihanan pehmeän mössömäisen massan eikä erillisiä perunapaloja. Aikaa kuluu 10-20min, vähän nesteen määrästä riippuen. Tarkista lopussa suolan määrä ja lisää pippuria maun mukaan. Ripottele päälle persiljaa.

Maksapihvit tehtiin seuraksi naudanmaksasta. Maksa leikattiin siivuiksi. Siivut jauhotettiin (vehnäjauhoja, suolaa, pippuria) ja paistettiin pannulla. Seuraksi paistettiin pekonia ja ripoteltiin runsaasti persiljaa. Yksinkertaista, mutta voi miten herkullista lohturuokaa.


p.s. perunoita kun taas kuoritaan, niin tässä lienee sopiva hetki muistuttaa sivupalkin kyselystä. Olettehan kaikki jo valinneet suosikkinne ?

Ruokasuunnistusta bittiviidakossa ?

Paperista bitteihin ? 

Nostalgiapuuskan keskellä pysähdyin miettimään, miten ruokaohjeiden jakaminen ja löytäminen Suomessa onkaan muuttunut vajaassa 30 vuodessa. Erityisesti kiinnostuin vaihtoehtojen listauksesta, kun isännälle ostetun uuden Samsungin läppärin mukana tuli Windows 8 ja siinä Jamie Oliverin reseptisovellus tai siis linkki palveluun, josta tilata lisää kyseisen herran reseptejä. Piti oikein pysähtyä kirjaamaan, mitä kaikkea sitä nykyään onkaan tarjolla.

Ensinnäkin, äitien ja mummien (ja isien ja pappojen) opetukset ovat tietysti edelleen arvossaan, keittokirjoja ja ruokalehtiä taidetaan julkaista enemmän kuin ikinä ja jopa kokkikorttien mainoksia tipahtelee postiluukusta edelleen säännöllisesti. Nämä perinteiset ruokaohjeiden lähteet eivät ole kadonneet minnekään.

Suurin muutos onkin tainnut tapahtua kanavien monipuolisuudessa. Kuten media yleensä, myös ruokaan liittyvä kommunikointi hyödyntää sekä vanhoja että uusia kanavamahdollisuuksia. Käyttäjillä on totisesti, mistä valita...

Kanavalistausta

Television tarjonta on moninkertaistunut. Kokkikolmosen ja Teija Sopasen lisäksi olemme tutustuneet "ulkomaaneläviin". Nigella, Jamie, Leila, Laura ja monet muut ovat säännöllisiä vieraita olohuoneissamme ja nämä ovat vasta esimerkkejä ilmaiskanavien tarjonnasta. Repertuaari laajenee vielä huomattavasti kun mennään maksullisten kanavapakettien puolelle ja erityisesti ruokaan keskittyvien erikoiskanavien ääreen. Ainakin minulle tarjonnan laajentumisesta on seurannut se ongelma, että tallennan säännöllisesti ruokaohjelmia myöhemmin katsottavaksi - ja sitten poistan niitä ehtimättä katsomaan, kun digiboksini kovalevy alkaa täyttymään. Onneksi kanavat myös kierrättävät ja toistavat samoja sarjoja, joten yhden tilaisuuden mennessä ohi, voi olla varma, että sama on tarjolla uudestaan muutaman kuukauden sisään.

Lisäksi meillä on Internet, isolla I:llä. Ensimmäiseksi tulevat (yllättäen) mieleen blogit. Ne tarjoavat monelle sekä viihdettä että hyötyä inspiroivien juttujen ja reseptien muodossa. Yhteisöllisyys on blogeissa kova juttu. Reseptejä kommentoidaan ja vaihdellaa kuin ennen hiekkalaatikon reunalla - piirit vaan ovat laajenneet.  Minäkin sekä kiertelen suosikkiblogeissani että ajan salliessa myös seuraan linkkejä uusiin tuttavuuksiin.

Erityisesti vuoden 2012 aikana blogit ovat valloittaneet alaa myös muualla sosiaalisen median kanavissa. Facebook , Pinterest, Twitter, ja Google+ muiden muassa ovat keskellä ruokaharrastajien maihinnousua. Itsekin lykkäsin blogini Facebookiin ja G+aan.

Näin bloginpitäjän näkökulmasta monikanavaisuuden haasteena on pitää sekä blogin että Facebookin sisältö lukijoita ja itseäni kiinnostavana. Eihän sitä nyt ihan samoja asioita viitsi kaikista tuuteista syytää (eikä lukea), vai mitäs mieltä olette ? Pitääkö sisällön olla erilaista ?

Blogien lisäksi netistä löytyy reseptipankkeja ihan pilvin pimein. Niitä ilmestyy sekä ruokalehtien kylkiäiseksi, että kauppojen ja tuotevalmistajien sivujen oheen. Valio, Pirkka  ja Ruokala ovat vain yksittäisiä esimerkkejä. Lisäksi ruokaan ja resepteihin liittyviä palveluja on alkanut syntymään ja elämään ihan itsenäisinä ( esim. Etsiresepti)

Viimeisin "villitys" lienevät ruokaan liittyvät mobiilisovellukset, joiden avulla sekä reseptit että  ostoslistat kulkevat aina mukana. Pirkka ja  Foodie.fm ovat esimerkkejä Suomesta. Jamiella tietysti on oma palvelunsa jo ollut jonkin aikaa.

Kaikkien näiden vaihtoehtojen keskellä saattaa kotikokille tulla ähky. Minä ainakin olen aika radikaalisti rajoittanut digimedian käyttöäni lähinnä blogeihin - ja sitten noihin perinteisiin.

Mitenkäs te muut hallitsette tätä kanavatulvaa ?


Kaupallisuuden kourissa 

Entäs se raha sitten ? Olemme yleisesti ottaen tottuneet siihen, että kirjat maksavat, lehdet maksavat, tv-kanavista osa maksaa, mutta internetistä kaiken saa ilmaiseksi - ainakin näennäisesti. Monet ruokapalveluista on perustettu joko tukemaan tuotteen tai kaupan myyntiä tai sitten sivuilla joutuu katselemaan mainoksia. Myös blogeissa on näkyvissä enemmän ja enemmän sponsoroituja bloggauksia. Trendistä voidaan olla montaa mieltä, mutta se on varmaa, että kaupallisuus on aina ollut osa ruokaan liittyvää toimintaa ja on tullut jäädäkseen myös digikanavien tarjontaan.

Selkeimmin kaupallisuus näkyy ehkä Jamie Oliverin kaltaisten "tuotteistettujen" nimien tarjonnassa. Alussa mainitussa Windows 8 sovelluksessa vain ensimmäiset reseptit olivat suoraan saatavilla. Loput pitää ostaa erikseen paketteina. Jokainen 10-20 reseptin paketti maksaa vähän alle kaksi euroa ja mukana on myös ohjevideoita.

Olisitteko valmiit ostamaan ?  

Eka kerta...

Tällä viikolla yllätimme itsemme isännän kanssa ja teimme jotain, mitä emme ole kokeilleet edes opiskeluaikoina. Silloin ei Turussa tainnut olla varsinaisesti tarjollakaan ja töihinmentyä ei arkipäivänä kerinnyt tällaisesta edes haaveilemaan.

Siis mistä ? Melkein voin jo kuulla mielikuvituksenne kiitävän mitä hurjemmissa kuvitelmissa. Tästä voi kuitenkin kirjoittaa ihan punastelematta. Ensimmäistä kertaa melkein kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen menimme arkipäivänä elokuviin päivänäytökseen. Juu-uh - pitäähän tämä minun "vapaaherrattarena" oloni jotenkin hyödyntää, kun kerran mahtui miehenkin kalenteriin.

Elokuvaksi valikoitui Haute Cuisine - Mestari keittiössä (orig. Les saveurs du palais) paristakin syystä. Ensinnäkin siinä puhutaan ruoasta ja koko elokuva on täynnä ihania annoksia. Toiseksi, elokuvan presidentin roolissa on ikinuori Jean d'Ormesson. Tämä Ranskan Akatemian jäsen on ainakin minulle tutunpi nimenomaan kirjailijana, joten pitihän hänet käydä bongaamassa tällä kertaa näyttelijänä.

Elokuvan juoni pohjautuu tositapahtumiin. Miterrandin ollessa presidenttinä hän kutsui Elysée-palatsiin yksityiseksi keittiömestarikseen naisen. Tämä aiheutti tietysti machoreaktion presidentillisissä keittiöissä. Tarinassa seurataan kutsun katalysoimia tapahtumia.

Parasta antia tässä filmissä ovat kuvat Elyséestä sekä toinen toistaan upeimpien ruokalajien kavalkadi. Vähän harmillista oli tarinan hajanaisuus. Nykyhetken ja takaumien välillä ei oikein ollut kunnollisia "aasinsiltoja" ja paljon jäi avonaiseksi. Jotenkin tuli sellainen olo, että oli laitettu peräkkäin ruokaan liittyviä kohtauksia varsinaisen juonen kustannuksella. Mielellään tätä katsoi kuitenkin ja onhan se aina mukava kuulla myös kaunista ranskankieltä.

Vähän jäi lopussa haikea olo. Miksi ihmeessä miehet kokivat naisen aseman niin kovin uhkaavaksi ? Ruoanlaitossa olisi niin paljon mahdollisuuksia yhteistyöhön ja palkitsevaan vuorovaikutukseen. Eihän tuosta ole kovinkaan pitkä matka sitten naisten asemaan työelämässä yleensä, mutta jääköön feministinen saarna nyt toiseen kertaan...

Tätä elokuvaa voi suositella kaikille ranskalaisen ruoan (ja yleensä herkuttelun) ystäville. Onneksi elokuvan loppuessa oli lounasaika. Minulla oli sudennälkä, vaikkei kotona odottava pika-ateria sitten  ihan Elysée-palatsin gourmet-kokkailujen tasolla yltänytkään.

EDIT : Mikäli haluaa kokeilla filmin reseptejä, niin FB:n puolelta löytyy linkki...

4/13 kotimaista - Aino Kallas : Sudenmorsian

Aino Kallas on minulla tullut vastaan aikaisemmin lähinnä Eino Leinon rakkauden kohteena romaanissa Mestari. Virolaisen diplomaatin, Oskari Kallaksen vaimo hoiti kodin ja viisi lasta ja kirjoitti siinä sivussa useamman kirjankin. Kunnioitettava saavutus.

Sudenmorsian on kirjoitettu kauan ennen nyt niin muodikasta kyseisistä pedoista kertovaa fantasiagenreä. Ihmissusista kertovia legendoja on kerrottu varmaan niin kauan kuin sudet ja ihmiset ovat toisiaan vainonneet ja tässä tiivistyvät kaikki niihin liittyvät perusteemat. Nuoren ja kauniin neidon surullinen rakkaustarina, muutos verenhimoiseksi sudeksi ja lopulta kuoleman traagisuus kuuluvat jokaisen itseään kunnioittavan ihmissusilegendan kirjaajan repertuaariin.

Kirja on alunperin julkaistu 1928 ja vanhemmaksi tuotokseksi kirjan tunnistaa kristillisestä teemasta, jossa paholainen vie ja ihminen vikisee, kun oma tahto ei riitä puolustautumiseen. Tuttua on myös seksuaalisuus paholaisen toimissa. Metsän henki muuttuu ihmiseksi ja viettää nuoren neidon kanssa metsäaukiolla öitään.

"...ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niin kuin  yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa. "

Vähän toista kuin nykyajan kuvaukset vastaavasta tilanteesta, vai mitä ?

Ote kuvaa hyvin myös kokonaisuudessaan kirjan tekstin tyyliä. Kauniin ja kuvailevan tekstin lukeminen on suoranainen nautinto tarinan julmuudesta huolimatta. Kyllä suomenkieli on sitten rikas. Sillä voi kirjoittaa muutakin kuin kurjuutta ja kiroilua.

Minä siis ihastuin. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen.

Nyt tuleekin sitten pientä taukoa Koen 13 kovaa kotimaista-haasteen suorittamisessa. Minulla on kesken parikin kirjaa, joista kumpaakaan ei ole kirjoittanut suomalainen. Palataan asiaan... Onhan tässä sentään vielä vuotta jäljellä ihan mukavasti. Tämän haasteen saatan jopa saada suoritettua !

Arki-illan pelastukseksi

Sydäntalvella tekee aina välillä mieli kasviksia, vaikkei niitä meinaa löytää oikein mistään. Varsinkin tomaatit ovat varsinainen murheenkryyni. Tomaattisen maun saamiseksi ruokaan on olemassa monenmoisia vippaskonsteja. Niistä tuoretomaatin käyttö kastikkeessa ei ole ollenkaan huonoin.

Lauran inspiroimana alkoi tehdä mieli jonkunlaista kasvispaistosta. Jamien resepteistä mieleen muistui pastavuoka, jonka kastike sopisi kesäkurpitsan ja munakoison seuraksi. Näistä syntyi hybridi, joka maistuu talvisena arki-iltana ja tuo mieleen kesäisen lämmön.

Bonusetuna tässä reseptissä käytettiin myös vähän pieleen menneen leivänleivontasession lopputuloksesta tehtyjä korppujauhoja. Niitä käytettiin myös seuraksi tehdyissä peruslihapullissa. Eihän mitään pidä heittää hukkaan. 

Tomaatti-munakoiso-kesäkurpitsavuoka

4 terttutomaattia
2 dl kermaa
puolikas nippu basilikaa varsineen
suolaa, pippuria
oliiviöljyä
2 kourallista karkeita korppujauhoja
1 rkl punaviinietikkaa
parmesaaniraastetta maun mukaan


1 munakoiso
1 kesäkurpitsa
(mozzarellaa siivutettuna)

Siivuta munakoiso ja kesäkurpitsa ja laita siivut uunipellille 200 asteeseen grillivastuksen alle noin vartiksi.
Tee sillä aikaa kastike eli laita kaikki kastikkeen ainekset tehosekoittimeen ja blitzaa kunnolla sekaisin ja hienoksi.

Öljyä uunivuoka. Levitä pohjalle hiukan kastiketta ja päälle kerros munakoiso- ja kesäkurpitsasiivuja. Sitten taas kastiketta, siivuja, kastiketta ja niin edelleen, kunnes sekä kastike että siivut ovat loppu. Päällimmäiseksi on tarkoitus laittaa kastiketta ja parmesaaniraastetta sekoitettuna vielä korppujauhoihin. Jos haluaa, voi päälle ja väliin siivuttaa myös mozzarellaa.

Kypsennä vielä 200 asteessa uunissa, kunnes pinta on kauniisti ruskistunut eli 20-30 minuuttia.

Voi Muru, minkä teit - me mentiinkin sitten Farangiin

Tuossa syksyllä Murun Henkka kovasti kehui tuolla Leena Lumin blogissa, että "Perheelliselle kiireiselle äidille aina pöytä järjestyy!" - näin siis kun valittelin, että kovin pitkään etukäteen ei tällä rumballa pysty ravintolailtoja varailemaan. No, lastenvahdin päivä varmistui vähän yli viikkoa etukäteen, mutta pöytää ei Murusta sillä varoitusajalla löytynyt - ei vaikka perheenäidiksi itseni esittelinkin ;-)

No, mehän emme tuollaista jää murehtimaan, kun kerran on muutenkin pitkä lista hyviä ravintoloita kokeilematta. Taidettiin meinaan olla miehen kanssa ekaa kertaa kahdestaan ulkona syömässä Helsingissä sitten nuorimmaisen syntymän ja hän täyttää sentään keväällä jo kaksi. Farang on toinen paikka, jonne menoa olemme suunnitelleet jo... no tosi pitkään. Sieltä löytyi pöytäkin.

Taksikuskilla oli pieniä vaikeuksia löytää perille, mutta onneksi isännällä on tarkat silmät, joilla hän bongasi menulaatikon seinältä. Miellyttävä herkkuiltamme saattoi alkaa.


Me pidimme Farangista kovasti ja olisimme olleet aivan myytyjä, kun muutama pikku juttu olisi mennyt vielä ihan odotusten mukaisesti. Palvelu oli ystävällistä ja osaavaa - ajoitukset vain pikkuisen pielessä.

Viereisestä kuvasta voi seurata illan kulkua. Punaiset kohdat ovat niitä, joissa olisi vielä varaa petrata.

Ensinnäkin, minä odotin saavani ruokalistan käteeni suurin piirtein heti pöytään istuttuani, mutta ilmeisesti viereisen pöydän isomman seurueen tarjoilu vei huomion niin, että me istuimme miehen kanssa parikymmentä minuuttia janoisina paikoillamme. Sitten kyllä saimme nopeasti herkulliset coctailit ja meille selitettiin ystävällisesti ravintolan  perusajatus.

Tarjoilija piti myös mukavasti huolta siitä, ettemme tietämättöminä tilanneet liian suurta määrää ruokaa, vaan meillä oli mahdollisuus saada kahdesta annoksesta puolikkaat. Voimme silti maistella haluamiamme ruokalajeja. Tämä oli suuri plussa meidän mielissämme, sillä olimme pikkuisen eri linjoilla haluttavimpien annosten osalta.

Ensimmäinen ruokalaji saapui pöytään ihan mukavan reippaasti ja siitä tahti sitten vain kiihtyi. Minä ymmärrän kyllä tuon aasialaisen periaatteen, että pöydässä on useampi ruokalaji kerralla ja niitä sitten maistellaan vuorotellen, mutta... Asiakaskokemuksen kannalta ainakin minusta olisi mukava keritä aina maistamaan kutakin lajia ennen kuin seuraava kannetaan pöytään. Varsinkin kun kaikissa tuntui kuitenkin olevan myös lämpimiä elementtejä eivätkä sen paremmin tarjoilulautaset kuin meidän ruokalautasemmekaan tainneet olla mitenkään erityisesti lämmitettyjä. Nyt meille tuli vähän hätäinen olo maistelun kanssa. Mielellämme jatkamme makuja vaihdellen kaikkien annosten ollessa pöydässä, mutta ne ensimmäiset suupalat olisi ollut hieno saada vähän suunnitellummin.

Tiedän, että keittiön ja tarjoilun kannalta tuo ei varmaankaan ole mikään maailman helpoin vaatimus, mutta voi, miten se nostaisikaan palvelun huolittelun tasoa ja asiakaskokemuksenkin ihan uusiin sfääreihin.

Nyt, kun nuo alku-urputukset on saatu alta pois niin voidaan keskittyä pääasiaan, ruokaan. Se oli ihan odotusten mukaista eli herkullista. Suosioeroja löytyi kuitenkin myös meidän valitsemiemme ruokalajien joukosta.

Jos en olisi tuntenut alkudrinkin ja viinin vaikutuksia vähän turhankin paljon jo ennen jälkiruokaa niin olisin varmaan ottanut toisen drinkin jälkkärin tilalle. Sen verran hyvää oli kookospainotteinen juomani. Isännän Steven Seagal taas oli hänelle mieleen. Viininä muuten oli talon oma Blue Lotus, joka sopi ihanasti mausteisiin annoksiin.

Parhaasta ruokalajista olimme isännän kanssa yhtä mieltä. Munakoisojen ja sienien täyteläinen kastike ja makuyhdistelmä oli fantastinen. Myös pitkään haudutetun vasikanposken pehmeys ja itujen raikas rapsakkuus saivat makuhermot hykertelemään.

Rapea possu karamellin kera lienee annos, josta Blogistaniassa on viime aikoina kohkattu enemmänkin. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka melkein uitin palasia etikka-chilikastikkeessa niin ruoka oli jopa minunlaiselleni sokerihiirelle ihan liian makea. Isäntä kyllä tykkäsi, mutta hän nyt on muutenkin vähemmän kranttu.

Pienoinen pettymys löytyi taskurapujen kohdalla. Frittitaikina oli paksu ja maistui... no... frittitaikinalle. Ravun makua emme tuosta annoksesta löytäneet parhaalla tahdollakaan. Tietysti lajikin oli meille ihan uusi tuttavuus. Ehkä tuon ei kuulukaan maistua miltään ? Vähän haasteellinen oli myös seurana oleva salaatti. Syynä saatta olla minun ja vihreän mangon yhteensopimattomuus, mutta jotenkin vain sain suuhuni sellaisen etikkaisen pistävän maun, josta en oikein pitänyt.

Lihakääryleet olivat, no, lihakääryleitä,vähän kuivakoita. Niitä söi ihan mielellään, mutta eivät ne mitään hurmiovirneitä aikaiseksi saaneet.

Kaikkiaan iltamme oli oikein onnistunut. Nautimme ruoasta ja seura oli tietysti parasta mahdollista. Tunnelmaltaan Farang on ehkä minun makuuni kaikessa yksinkertaisuudessaan vähän kalsea, mutta se johtunee vaan siitä, etten minä ymmärrä trendikkyyden päälle sisustuksessa.

Ai niin, mahtui meihin vielä pieni jälkkärikin. Mandariinisorbettia ja tapiokahelmiä. Sopivan pieni herkkupala, joka katosi kipoista ennätysvauhtia...

Nopolan novellit - 3/13 haasteeseen

 Sinikka Nopola on nimenä minulle ollut tuttu lähinnä lastenkirjallisuuden puolelta. Itse tosin en ole koskaan Risto Räppääjää tai Heinähattu ja Vilttitossua lukenut, joten tutustuminen kyseiseen kirjailijaan alkoi nyt sitten hänen viimeisimmästä lyhyttarinoiden kokoelmastaan "Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia".

Ehkäpä siihen on syynsä, miksi lastenkirjat ovat saaneet suuremman suosion kuin novellikokoelmat, vaikka niitäkin on ilmeisesti jo kertynyt aika monta. Minä en ainakaan oikein sisäistänyt tarinoiden jujuja. Ihan helppolukuisia, mutten oikein jaksanut innostua. Ainoa, joka kiinnosti ajatukseltaan enemmän oli "Osoite : Malmi 95c" jossa mielestäni nykyaikainen kännykkäriippuvuus kääntyi tragikoomisesti osaksi vanhenemista.

Ihan osuvia tölväisyjä nykyajan kotkotuksiin, mutta nämä eivät oikein jaksaneet minua liikuttaa eivätkä edes oikein naurattaneetkaan. Mukava välipala, ei muuta. Taidan siirtyä jossain vaiheessa tutustumaan tähän kirjailijaan lisää nimenomaan noiden Risto Räppääjien osalta. Niitä taitaa poikien hyllystä muutama löytyä.

Edellinen haasteen kirja löytyy täältä. 

Tammikuun lempileipää - Blogistanian klassikko

Copycat on hykerrellyt onnesta viime aikoina useampaankin kertaan. Blogeista on löytynyt ihania reseptejä perheen kanssa herkuteltavaksi. Muutamat löytyvät FB:n puolelta, mutta pataleipä on ihan pakko nostaa lempileipien joukkoon.

Olen reseptiä ihaillut useammassakin blogissa, mutta vasta Herkku ja koukku blogin versio sai meilläkin Kokkipadan pois kaapista. Se kannatti. Leipä on helppoakin helpompaa. Sen rapea kuori rasahtelee ihanasti ja sisuksen pehmeä "höhhömäisyys" on leipien aatelia. Tein sitä ensimmäistä kertaa, kun isommat pojat tulivat kavereineen välipalalle ja silloin piti itse pitää kiirettä, että ehti maistamaan. Katosi parempiin suihin sen verran nopeasti.

Joulukuun lempileivästä tarinoidaan täällä ja täältä taas löytyvät kaikki suosikkini tähän mennessä. 

Nostalgiatrippi - Muistatteko näitä ?

Muistatteko näitä ? 

Viime aikoina olen kummasti taas selannut vihkojani ja tehnyt uudestaan vuosia sitten kirjattuja reseptejä.

Tästä laatikosta alkoi minun kokkailuinnostukseni silloin joskus 80-luvulla. Äiti tilasi reseptikortteja. Diili oli, että sain pitää satsin, jos olin edellisestä tehnyt ainakin yhden reseptin. Perjantai tai viikonloppu yleensä olikin minun kokkailuaikaani. Melkein joka viikko tein ainakin yhden aterian.

Siitä se sitten lähti. Ei tainnut äiti ymmärtää, mitä tuli aloittaneeksi. En tosin itsekään muista, kenen aloitteesta näitä kortteja ruvettiin tilaamaan. Saattaa olla, että olen itse pyytänyt. Äitini kun ei ole koskaan kokkaamisesta ollut varsinaisesti innostunut, vaikka osaakin tehdä hyvää ruokaa.

Ruoka vie ison osan ajastani ja ajatuksistani vielä nykyäänkin, vaikkei ammattini ole sitä lähelläkään. Kaiken lisäksi satuin menemään naimisiin ranskalaisen miehen kanssa, mikä on lisännyt ruokakeskustelujen määrää entisestään. Vai moniko aviomies soittaa vaimolleen töihin vain kysyäkseen, mitä tämä söi lounaaksi ?

Tässä yhtenä päivänä nostin laatikon lattialle ja selailin kortteja. Sieltä löytyy edelleen monta kokeilemisen arvoista reseptiä. Korealainen lihapata, sitruunakuivakku, rakuunajauhelihapihvit ja monet muut saavat edelleen veden herahtamaan kielelle. Vähän on kuvaustyyli vanhentunut, mutta hei ! Retrohan on muotia ! Hupaisaa oli myös lueskella kasvisosioon listattuja reseptejä. Niistä suurimmasta osasta kun löytyi vähintäänkin pekonia.

Täytyykin pitää laatikko ainakin vähän aikaa poissa kaapin kätköistä. Kun seuraavan kerran aivot lyövät tyhjää illan ruokaa suunniteltaessa, niin täältähän sitä voi poimia esille jonkun vanhan suosikin.

Perunoita kuorimassa

Kun kerran noita kuorimaveitsiä (olettehan jo vastanneet sivupalkin kyselyyn ?) tuli tuossa ihmeteltyä, niin tottahan niitä pitää vähän ihan käytännössäkin käyttää. Peruna on monipuolinen herkku eikä kovin kalliskaan, joten kuorimaveitsi on kannattava investointi noin arki-iltojen pikaruokia silmällä pitäen.

Yksi meillä kovasti tykätyistä herkuista on ranskalaista alkuperää oleva crique. Paljon helpommaksi ei resepti mene, varsinkin jos paistaa yhtenä isona pannullisena, kuten meillä tehtiin.

Käytännössähän tässä vaan kuoritaan ja raastetaan perunoita, mielellään sellaista vähän jauhoista lajiketta. Maustetaan halutulla tavalla (ei kuitenkaan suolalla, ettei vesity pannulla). Puristetaan raasteesta liiat vedet pois ja levitetään lätyksi pannulle öljyn ja voin sulatettuun sekoitukseen. Annetaan ruskistua, käännetään vaikka kantta tai lautasta apuna käyttäen ja ruskistetaan toinenkin puoli. Lopuksi päälle hitunen suolaa - maun mukaan.

Siihen mennessä, kun molemmat puolet ovat ruskistuneet on keskellä ihanan pehmeä kypsä perunamössö ja crique on valmista tarjolle. Koko operaatioon ei pitäisi mennä puolta tuntia kauempaa. Seuraksi sitten jotain salaatin tapaista - meillä syötiin omatekoista coleslawta.

Kun osaisikin kirjoittaa näin... Woolf : The Waves

Nuorena luin Aallot suomeksi ja vaikutuin. Nyt luin the Waves alkukielellä ja olen ihan ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Kun osaisikin kirjoittaa näin. Kirjan nimi heijastuu tekstissä niin monella tasolla, ettei kaikkia varmaan edes pysty huomaamaan saatikka analysoimaan.

Tarina seuraa yhden päivän kulkua meren rannalla ja samalla koko ihmisen elämänkaarta. Aallot kuvaavat minun tulkinnassa ensinnäkin ajan jatkuvaa virtaa. Niin kun aallot seuraava toisiaan, etenee myös aika vääjäämättä. Samalla aallot myös heittelevät kirjan henkilöitä kuin lastuja laineilla (suonette kliseen anteeksi). Pääsemme seuraamaan kuuden lapsen kasvamista aikuiseksi ja vanhenemista. Kaikilla on oma luonteensa, kaikkien elämä etenee omaa rataansa. Vain lapsuuden kesien heidän välilleen luoma side säilyy ja tuo heidät yhteen joissakin elämän käännekohdissa.

Kaikkein vaikuttavinta aaltoilua on kuitenkin itse tekstin kulku. Eri kertojanäänet kuvaavat samojen tapahtumien ja tilanteiden eri puolia, kukin omalla tavallaan, Jinny kaikkien rakastaman kaunottaren näkökulmasta, Louis Australialaisen maahanmuuttajan ainaisesta ulkopuolisuudesta, Neville runoilijan tarkkuudella. Rhoda arkailee kaikkea, myös elämää itsessään ja sulkee itsensä kauas tapahtumista. Bertrandilla on tarina jokaiseen tilanteeseen ja hän kulkee läpi elämän etsien jotain ja saaden kaiken. Susan on maanäiti, jonka juuret pitävät usein myös lapsuudenystävät maan pinnalla. Näkökulmat vaihtuvat. Kertojanääni muuttuu. Lukijaa kokee keinuvansa tekstin mukana aaltojen pinnalla keikkuvan kaarnaveneen tapaan. Lukiessa voisi melkein tulla merisairaaksi, jos siihen on taipumusta.

Teksti on kaunista, henkilöt eläviä ja tarina mielenkiintoinen, mutta missään tapauksessa Woolf ei päästä lukijaansa helpolla. Tätä on raskasta lukea. Sitä tietää tehneensä töitä, kun pääsee luvussa loppuun. Siinä on myös osa kirjan viehätyksestä. Ulkomaailma unohtuu ja sitä vain nauttii tekstistä.

Woolf on ikiaikainen suosikkini, vaikken ihan kaikkiin hänen kirjoihinsa olekaan rakastunut tällä intensiteetillä. Majakan olen lukenut monta kertaa, samoin Orlandon. The Jacob's room on ollut kesken jo useamman vuoden ajan, enkä ihan heti taida sitä jatkaa.Onneksi vielä on monta hänen kirjaansa kokonaan tutustumattakin. On mitä odottaa.

Pellillinen makeaa

Peltipiirakat ovat makeannälkäisen perheen ruokahuollon pelastus. Meitä kun istuu pöydässä 5 sokerihiirtä, niin pienempi kakku katoaa kerralla. Uunipelti on sentään kooltaan sen verran iso, ettei tarvitse heti ruveta uudelleen leipomaan, vaikka kyllä minulla tämänkin kanssa meinasi tulla kiire saada edes joitakin paloja pelastettua myös pakkaseen.

Ei tätä kuitenkaan ihan kerralla syöty. Vanhemmat reseptit ovat sen verran tuhtia tavaraa, että yksi pala riittää jälkiruoaksi tai kahvin kanssa. Tällä reseptillä on minunkin vihossani ikää jo yli kaksikymmentä vuotta. Kummitädiltäni sen aikoinaan bongasin ja siitä lähtien on sitruunainen rahkapiirakka ollut osa vakinaista repertuaaria. Kummitädiltäni on peräisin muitakin hyviä reseptejä.

Hiukan kevensin ja vähensin voin määrää, mutta vieläkin taitaisi vähemmällä onnistua. Tässä kuitenkin resepti sellaisena kuin sen tällä kertaa tein.

Sitruunainen rahkapiirakka 

Sekoita keskenään

4 lasia vehnäjauhoja
2 lasia sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2 tl vaniljasokeria
225g sulaa voita

Jaa seos kahteen osaan, joista toinen on tortun pintapuoli. Pohjaan lisätään

1 kananmuna
1 lasi piimää

Valmista myös täyte sekoittamalla keskenään

2 purkkia maitorahkaa
1 lasi sokeria
2 kananmunaa
1 tl vaniljasokeria
1 sitruunan mehu (modernina lisäyksenä myös sitruunan kuori niin maistuu vahvemmin)

Levitä pohja pellille, lisää täyte ja ripottele lopputaikina murusina päälle. Paista uunissa 200 asteessa, kunnes pinta ruskistuu.

EDIT P.S. Seuraava pellillinen makeaa löytyy täältä...

13 kotimaista II - Neiti Soldan iskee kaksi muutakin kärpästä

 Soldanin sisarukset Venny ja Tilly rakastuvat molemmat samaan mieheen, kirjailija Juhani Ahoon. Venny on jo tunnettu taiteilija, Tilly vielä etsii paikkaansa elämässä. Lopputuloksena on vuosikymmeniä kestävä kolmiodraama. Vaimon eli Vennyn ja vaimon siskon eli Tillyn välillä epäröivä Aho pyörii kuin tuuliviiri. Naiset kärsivät, mutta kumpikaan ei osaa lähteä tai sanoa ei.

Tuula Levo on kirjoittanut tarinan kertojaksi Tillyn. Rakkaudesta tietämätön nuori tyttö tuntee vetoa vanhempaan mieheen ja antautuu vieteltäväksi. Tarinan Tilly ei kuitenkaan ole mikään uhri, vaan hyvinkin aktiivinen osapuoli sekä suhteen alussa että sen jatkuessa. Venny jää kirjassa vähän etäiseksi. Hänen suuttumuksensa ymmärtää, samoin kun sen, että sisar on kuitenkin aina sisar.

Vähiten kirjassa saa myötätuntoa kirjalija Aho. Hänet on kuvattu aikamoisen mukavuudenhaluisena heikkona miehenä, joka ei kykene valintaansa tekemään vaan hyvittelee kumpaakin naista, miten kulloinkin parhaiten saa elämänkulkunsa siloiteltua. Nykyajan naisen mieleen tulee nopeasti, että "nakatkaa se äijä nyt jo pellolle", mutta eihän rakkaudelle mitään mahda. Viime vuosisadan alussa ei myöskään naisen ollut ihan niin helppo lähteä omille teilleen kuin nykyisin, varsinkaan lapsen tai lapsien kera.

Kaikkiaan kirja on helppolukuinen ja tuo mielenkiintoisella tavalla lukijan eteen niin aikakauden tapoja kuin poliittisen ja kulttuurielämän henkilöitä ja tapahtumia. Vaikea sitä on varmasti tietää, mitä oikeasti kolmiodraaman osapuolten päässä liikkui, mutta uskottavia olettamuksia Tuula Levo on aiheesta tehnyt. Pidin kirjasta. Kannattaa lukea, jos aikakausi ja siihen liittyvät henkilöt kiinnostavat.

Tyylinsä, aihealueensa ja helppolukuisuutensa ansiosta kirjaa voinee erityisesti suositella vähän vanhemmille koululaisille historiankirjojen oheislukemiseksi.  Siksi kai se löytyy "lukudiplomin" yhdeksäsluokkalaisten kirjatarjottimelta. 13 kotimaisen lisäksi osallistunkin tällä kirjalla myös hdcaniksen lanseeraamaan lukudiplomihaasteeseen. Tylsänä poimin tehtävälistalta sen helpomman eli : "Kirjoita kirja-arvostelu valitsemaasi lehteen" ja totean, että tämä blogi nyt saa ajaa lehden virkaa.

Kolmas kärpänen eli haaste on itselleni asettamani tavoite 25 kirjan lukemisesta TBR100 listaltani. Tämä on järjestyksessä kolmas luettu, mutta toinen blogattu tänä vuonna.

Sunnuntai-aamun "pieniä ihmeitä"

Glorian ruoka & viini lehdessä oli ohje espanjalaisille churroksille. Me olemme niiden tekemistä suunnitelleet niin kauan kuin muistan. Näin sunnuntaiaamuna oli sopivan rento hetki, joten...

No, alle kaksivuotiaan kanssa nuo rennot hetket eivät yleensä kestä kovinkaan kauan ja niin kävi nytkin. Siinä hässäkässä ei sitten ohjetta ilmeisesti seurattu tarpeeksi tarkasti ja taikinasta tuli vähän löysää. Näin ollen pursottaminen ei ollenkaan onnistunut. Se niistä churroksista.

No, meillähän ei mitään yleensä heitetä pois ja itsepäisesti yritämme aina katkeraan loppuun saakka. Tällä kertaa lopusta tosin tuli ennemminkin appelsiinintuoksuinen ja makea.

Lusikalla saa taikinan öljyyn siinä missä pursottimellakin ja kun sen maustaa appelsiininkukkavedellä niin äkkiä vaihdetaan maata ja lautasella onkin "pieniä ihmeitä". Näitä söi isäntä lapsuudessaan Ranskan Ardèchen kukkuloilla.

Voilà les merveilles - "nam, nam, nam", kommentoi Toto ja nuoli suklaaganachea...

Kuukauden kapine - Kinaa kuorimaveitsistä

Kullakin meistä on tapamme saada perunat eroon kuoristaan. Meillä kotona on vuosikausia kinattu siitä, onko kuorimaveitsi parempi vaihtoehto kuin juuresveitsi. Isäntä liputtaa juuresveitsen puolesta enkä minä saa ohuita kuoria pois sillä ollenkaan. Lisäksi ainakin telkkarista katsoessa, Jamie Oliver kuorii perunansa vielä kolmannenlaisella veitsellä.

Jatkuva keskustelu aiheesta sai minut  miettimään, millaisia vaihtoehtoja sitä oikein onkaan tarjolla. Siispä kamera mukaan ja matkaan asiaa selvittämään. Chez Mariuksen Jonna ystävällisesti lupasi vastailla tyhmiin ja vähemmän tyhmiin kysymyksiin.  Kiitokset siitä :-)

Perille päästyäni huomasin asian olevan vielä oletettuakin mielenkiintoisempi.  Kuorimaveitsien ihmeellinen maailma vaati pientä selvitystä. Siis toimeen. 

Kuorimaveitset voidaan luokitella seuraavasti

 

 1) Suorat kiinteät  kuorimaveitset

 

Tämä on peruskuorimaveitsi. Tekniikkana on sisäänpäin veto, mikä ergonomisesti ajatellen ei välttämättä ole se paras vaihtoehto.  Suurempia määriä kuoriessa peukalonjuuri saa kramppeja. Kyse on kuitenkin tottumuksesta ja monille meistä tämä on se ainoa oikea. Näin olen minäkin kuvitellut. Omenan kuorimisessa olen edelleen sitä mieltä, että tätä ei voita mikään.  

2) Suorat liikkuvateräiset kuorimaveitset 

Ammattilaiset suosivat kääntyvää kuorimaveistä sen nopeuden takia. Kokkikoululaisia kehotetaan opettelemaan sen käyttö, vaikka kuinka tuntuisi oudolta aluksi. Kuorimasuunta on ulospäin, mikä tietysti noin turvallisuuden suhteen on aina kannatettavaa.  Tätä suosii myös Chez Mariuksen Jonna ja täytyy myöntää, että porkkanoiden ja perunoiden suhteen alan olemaan käännynnäinen kohta minäkin.  Työ sujuu nopeammin, uskottava se on.

3) Poikittainen kuorimaveitsi

Tämä on kuulemma pääasiassa tarkoitettu vähän erikoisempiin kuorimistilanteisiin. Esimerkiksi parsalle ja mustajuurelle tai vastaaville  tämä on omiaan. Tosin tämä on juuri se kuorimaveitsi, jonka käyttöä olen Jamie Oliverin ohjelmissa aina ihmetellyt. Hän kun tuntuu tällaisella vetäisevät kuoret pois ihan mistä tahansa . Vähän kyllä hirvittää katsella kun vetelee tyynesti päältä kiinni pitäen terää kuorittavaa juuresta pitävän käden rannetta kohti.  Ei siis suositeltavaa kotoisaan perunateatteriin, parsankeittopuuhiin kylläkin. 

4) Juuresveitset 

Meidän isännän suosikki - tosin ajattelin hänelle antaa tuon kotiin juuri saapuneen kääntyvän kuorimaveitsen myöskin vielä jossain kohtaa kokeiltavaksi. Katsotaan, miten reagoi. Tämä on se perinteinen, jolla melkein kaikkien äidit, isoäidit ja muut sukulaiset ovat perunansa ja porkkanansa kuorineet. Toimii, mutta minusta vaatii kyllä oikean tekniikan opettelua tai sitten lähtee kuorien lisäksi aina vähän turhan paljon myös itse perunaa tai mitä nyt milloinkin on kuorimassa.

Alalajina juuresveitsistä mainittakoon käyräteräinen juuresveitsi, joka on ihan ehdoton tomaattiruusukkeiden ja muiden koristeiden väkertämisessä. Mahtavatkohan ne thai-kokitkin niitä kukkiansa kaivertaa jollain vastaavalla ? 

Kuoretkin käyräteräisellä juuresveitsellä tietysti lähtevät, siinä missä normaalilla juuresveitselläkin.

Vähän himottaisi tuollainen hankkia kotiinkin  - olen viime aikoina innostunut väkertämään tomaattiruusukkeita salaatteihin. Tosin minun taiteellisuuden puuskani eivät yleensä koskaan kestä kovinkaan kauan.

Toinen tykkää tyttärestä ja toinen... 

Mitäs näistä sitten käytetään eniten ? Kaupan myyntitiedoista päätellen ei kallein aina ole se kaikkein paras. Ammattilaiset nimittäin suosivat eniten ihan yläkuvaan merkittyjä perusversioita. Tietysti niitä ravintolamaailmassa aina välillä katoilee ja lisäksi kuorimaveitset kuluvat siinä missä muutkin veitset. Niitä ei myöskään saa sitten enää teroitettua, kun tylsyys iskee vaan on hankittava uusi. Senpä vuoksi kuorimaveitset on myös syytä pitää kaukana tiskikoneesta. Vesi kun on yllättävän tehokas kuluttaja - ajatelkaapa vaikka jokien ajan myötä kallioon kuluttamia kanjoneita.  

Kaikille veitsityypeille ja merkeille löytyy kuitenkin käyttäjänsä. Jokaisella meistä taitaa olla oma suosikkimme.  Jonna tykkää liikkuvateräisestä suorasta. Minä olen jumittunut kiinteäteräiseen suoraan (vaikka pikkuhiljaa alan olla käännytetty tuohon liikkuvateräiseenkin). Meidän Isäntä vannoo juuresveitsen nimeen. Kukin siis taaplaa tai tässä tapauksessa kuorii tavallaan. 

Mistäs te muut tykkäätte ? Käykääpä klikkaamassa suosikkinne sivupalkissa olevaan kyselyyn. Vastausaikaa on tammikuun loppuun ja sitten katsotaan, mikä äänestettiin suosikiksi.  

Kuorimaveitsiä voi käydä ihailemassa ja myös itselleen hankkimassa Chez Mariuksen verkkokaupassa.