(Luku)päiväkirja: Kadotettu sukupolvi sivupoluilla

 Ville-Juhani Sutinen : 

- Kadonnut sukupolvi  - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet 

- Sivupolkuja - kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta 

Kirjastosta 

Vaivan arvoista - kirja sai minut taas muistamaan, miten virkistävää on haastaa aivojaan eri elementtejä yhdistävällä kirjallisuudella. Ehkä olen myös vähän vähemmän väsynyt - kuntoilu ja oman ajan priorisointi on tehnyt tehtävänsä - ja siksi vastaanottavaisempi muullekin kuin kevyelle  ja ajattelun puutteen anteeksi antavalle kirjallisuudelle. 

Siispä siirryin Vaivan arvoista-teoksesta joustavasti Sutisen aiempiin kirjoihin, jotka saapuivat kirjastoon nopeasti haettavaksi. Toinen kertoi minua aina erityisesti kiinnostaneesta aikakaudesta ja täsmensi paljon aiemmin sirpaleista ja romaaneista keräytynyttä tietoa. Toinen konkretisoi esimerkkien kautta kiehtovaa ajatusta paikan vaikutuksesta lukukokemukseen tai paikan vaikutuksesta tarinoissa ja/tai niiden kirjoittamisen rakenteessa. Minulla tämä ajatus on  usein kietoutunut yhteen "Kirjamuistojen" pohdiskelun kanssa. 

Kadotettu sukupolvi 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on minulle vieraampi. Mistäköhän johtuu, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? Näin on aina ollut ja tulee ilmeisesti aina olemaan. Amerikkalaisessa tyylissä on monesti jotain minulle vierasta, se ei kosketa. 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Sivupolkuja

Sutinen lähestyy paikan käsitystä kirjailijoiden ja heidän teostensa kautta. Ajatukset siitä, että kirjailijan kirjoituspaikka heijastuu tarinassa, fyysinen kaupunki voi toimia tarinan rakenteena tai vanha kirja kertoa maantieteellistä historiaa, ovat kiehtovia. Sinänsä on varsin loogista, että todellinen ympäristö jollain tavalla soluttautuu kirjailijan teoksiin - ainahan ihmisen mielikuvitus heijastaa koettua todellisuutta jollain tasolla - mutta en ole koskaan tainnut pohtia paikkoja kirjallisuudessa niin moninaisista näkökulmista kuin tässä kirjassa. Taidan tästä lähtien lukea kirjoja taas hieman eri tavalla. 

Kirjan ja kirjailijan paikkakokemuksen lisäksi nousee esille lukijan sijainti ja erityisesti lukukokemuksen syventyminen lukijan liikkuessa kirjan kuvaamissa tai kirjailijan omissa maisemissa. Pidin empiirisesta otteesta Sutisen matkustaessa oikeasti fyysisille paikoille etsimään kirjojen maisemia ja pohtimaan paikan merkitystä kirjojen tulkinnassa. 

Kuten aina, luvuista saa eniten irti, kun on itse lukenut aiheena olevan teoksen tai muuten tietää kirjailijasta enemmänkin kuin nimen. Yllättäen Sivupolkuja sisälsikin useamman minulle enemmän tai vähemmän tutun kirjailijan. Dostojevskin Pietarissa olen aikoinaan käynytkin, vaikken toki varsinaisesti kaupunkia tunnekaan pikaisten työvisiittien jälkeen. Silti huomaan tunnistavani tietyn tunnelman, jokien vaikutuksen ja suurkaupungin yllättävän ahtauden tunteen, joka välittyy myös Rikos ja rangaistus -romaanin sivuilta. Muista paikoista olen käynyt Berliinissä, mutta Berlin Alexanderplatzia en tunnista nähneeni - en tosin olen lukenut kirjaakaan. 

Pidin myös siitä, miten kirjassa pääsi esille niin kirjailijan elämä, teosten suhden paikkoihin kuin varsinaisten fyysisten paikkojen historia ja se, miten tunnettu kirjailija ja hänen teoksensa ovat edelleen tunnistettavissa ja tunnustettuja. Varsinkin Virginia Woolfin kohdalla hänen elämänsä ja kävelynsä englantilaisella maaseudulla kietoutuvat jännittävästi yhteen teosten sisällön ja jopa rytmin kanssa. Huomaa Sutisen tuntevan Woolfinsa, eikä ihme, onhan hän suomentanut myös tämän päiväkirjat. (Ensimmäinen osa odottaa minua kirjastossa...) 

Leonard Cohenin tunnistan omasta nuoruudestani lähinnä laulujen (sanojen) osalta. Itse taiteilijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään, joten oli mielenkiintoista lukea hänen suhteestaan Hydran saareen kreikassa. Nyt tekisi mieli tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. 

Huomasin kuitenkin kirjan viimeisen luvun resonoivan minussa kaikkein eniten. Olen aiemminkin miettinyt, miksi Kyllikki Villan matkakirjat vaikuttavat minuun niin vahvasti. Ehkä kyse on juuri siitä, miten hän "asuu matkalla". Villa on samaan aikaan poissa kotoa, Matkalla isolla kirjaimella, mutta kuitenkin "paikassa" oleillessaan kohteissa pidempiä aikoja. Varsinkin laivoilla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee kiinteä paikka rutiineineen, jonkinlainen koti kuplassa. Sekavaa. Tunnetta on vaikea selittää.

Kuten tästä hyppivästä selostuksestani voinee päätellä, pidin Sivupolkuja-kirjasta ja sen tavasta sulauttaa kirjat, kirjailijat, lukija ja maantiede keskenään. Nautin sekoituksesta kovasti, varsinkin siitä, kuinka jokin yksityiskohta, kirjan tapahtuma tai vaikka junan kolke raiteilla saattoi herättää myös minun ajatuksissani uusia linkityksiä asioiden välille tai tuoda muistoon teoksesta tai kirjailijasta jotain ihan uutta. Ihan parasta virkistystä väsyneille aivoille. 

Nuoruuteni Pariisi (You wish...)

Tai oikeammin minä toivoisin, Enhän minä Pariisissa ole koskaan asunut, mitä nyt muutaman kerran käynyt pikaisella visiitillä, vielä useamman kerran nähnyt lentokentän juna-aseman ja sitten vielä kerran viettänyt hyvin kaukana tämän kirjan Pariisista olevan viikonlopun EuroDisneyssä. Ei siinä mitään, hieno paikka sekin.

Nyt on kuitenkin kamala kaipuu yhteen tietynlaiseen Pariisiin - siihen, jossa kävivät taiteilijat ja elämä oli keveää - ainakin kirjoissa. Viime aikoina tuo Pariisi on jostain syystä tullut vastaan monessakin kohtaa (esim. täällä ja täällä)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta  (tarjouksessa 4,90€ 10.4. saakka)

Nuorena en pitänyt Hemingwayn kirjoista. Minusta niissä oli jotain niin pessimististä, että ikuinen positiivarikin vähän masentui. Ainoastaan hänen postuumisti julkaistu Käärme paratiisissa -kirjansa sai armon silmissäni ja olenkin käytännössä lukenut sen joka kesä.

Vanhemmiten olen palannut Hemingwayn pariin. Ehkä elämä on kyynistänyt tai sitten olen oppinut näkemään kirjoissakin pintaa syvemmälle. Nyt olen nauttinut suunnattomasti. Vanhus ja meri oli äänikirjana suorastaan puhdistava kokemus ja nyt Nuoruuteni Pariisi vei matkalle, jonka olisi suonut jatkuvan pidempäänkin.

Nuoruuteni Pariisi on nimensä mukaisesti Hemingway 60-luvulla kirjoittama kuvaus ajasta, jolloin hän oli köyhä aloitteleva kirjailija ja asui vaimonsa ( ja sitten myös pienen poikansa) kanssa Pariisissa. Rahaa ei ollut, mutta rakkaus riitti ja henkisesti oltiin upporikkaita. Hemingway seurusteli aikansa kuuluisien kulttuuri- ja kirjallisuushenkilöiden kanssa ja saatuaan itsekin nimeä kirjailijana piirit vain laajenivat. Gertrude Stein, Ezra Pound ja muutamat muut saavat osansa Hemingwayn muistelmissa. Eniten taisin pitää Scott F. Fitzgeraldin ja Hemingwayn Lyonin matkan kuvauksesta. Enpä olisi ihan sellaista odottanut, eikä taitanut odottaa nuori kirjailijakaan.

Kuvaukset ovat lähteneet mestarin kynästä, joten laatua voi odottaa, En silti odottanut tekstin vetävän niin täydellisesti mukaansa, Kuvaukset ovat eläviä, vaikka välillä vähän ilkeitäkin. On kiehtovaa lukea "juouruilua" niminä tutuista kuuluisista ihmisistä. Hemingway ei myöskään säästele itseään, vaan lempeä itseironia leimaa kerrontaa läpi kirjan.

Eniten kuitenkin nautin elämäntavan kuvauksesta. Kirjoittamista kahviloissa kylmää työhuonetta vältellen, kävelyä pitkän työpäivän jälkeen, vierailuja salonkien säkenöivissä keskusteluissa... ihan kuin jostain romaanista. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi romaaniksi tituleerata. Kyseessä on löysästi kronologisessa järjestyksessä ketjuttuvista rikastetuista anekdooteista.

Mielenkiintoista oli myös, miten Nuoruuteni Pariisi päättyy samanlaiseen kuvioon kuin mitä Hemingway kuvaa kesälempparissani (Käärme paratiisissa). Pitänee jostain hankkia Hemingwayn elämäkertakin ja tehdä pientä vertailevaa analyysiä. Ehkä sitten ensi kesänä.

Ja Pariisiin pitää mennä tarkastamaan löytyisikö edes kaikuja entisten aikojen tunnelmasta.

Työmatkalla eli pää pilvissä, mieli merellä

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous 4,90€ voimassa kesäkuun 2015 loppuun)
lukijana: Ismo Kallio 

Viime viikolla taisi kollega vähän jäädä ihmettelemään, mikä otus minua oli pistänyt.

Tiedättehän sen tunteen, kun kieli kantaa ja mieli lentää? Tunnistattehan, kun sanon, että pelkät sanat toistensa perässä voivat aiheuttaa aivoissa lievää humalatilaa muistuttavan tunteen? Siitä tunteesta tietää, että kyseessä on todellinen klassikko.

Hemingwayn Vanhus ja meri on juuri sellainen kirja. Tarina on surullinen ja vähän julmakin kertomus vanhasta miehestä, joka mittelee voimiaan suuren miekkakalan kanssa ja voittaa, kuitenkin lopussa häviten merelle, oikulliselle rakastajattarelle. Kirjaa voi tulkita monella, monella tavalla, mutta tällä kertaa en halua lähteä miettimään ihmisen pienuutta luonnon edessä tai elämän kiertokulun ja ihmisen nöyryyden merkitystä tai...

Niin, minun piti vain kertoa, miten saavuin toimistolle ajatukset suurella merellä vietettyäni tovin paahtavan auringon alla paksu siima olkapäideni yli kietoutuneena, yhtä veljeni kalan kanssa. Piti mainita, miten vaikeaa on sanoilla kuvata silmät suurina kuunteleville kollegoille sitä tunnetta, kun sanat soljuvat kauniina musiikkina ja kielen rytmissä keinuminen miltei huimaa ja kun tekisi mieli pakottaa kuulokkeet kaverinkin korville. Saada hänetkin ymmärtämään.

Niin, mainitsinko jo kyseessä olevan taas äänikirja?

Olen ennenkin täällä hehkuttanut klassikoiden uusia ulottuvuuksia kuunneltuina (Hobitti, Taru Sormusten herrasta, Sinuhe egyptiläinen...) Ismo Kallion ilmeikäs, mutta kuitenkin sopivasti tasainen lukutapa sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän. Hänellä on taito tuoda vanhuksen ajatukset, väsymys ja kokemuksen tuoma juonikkuus yhteen meren keinunnan kanssa, ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Olen lukenut Vanhus ja meri -kirjan joskus vuosia sitten. Silloinkini totesin ymmärtäväni sen klassikkoarvon, mutten sen enempää innostunut tarinasta. Vasta nyt jotenkin pääsin sen kauneuteen todella sisälle. Ehkä syynä on oma vanhenemiseni. Kirjathan kokee eri tavoin elämän eri vaiheissa. Voi tosin olla niinkin, että kun yhdistetään hyvä lukija kirjalliseen klassikkoon, on lopputulemana jotain suurempaa kuin osiensa summa - vai olenko minä vain loman tarpeessa?

Kesävakkari Hemingway

Kuvankin varastin aiemmasta postauksesta

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa
Omasta hyllystä

Minä en ole noin yleisesti ottaen mikään Hemingway-fani, mutta tämän luen yhä uudelleen ja uudelleen eli käytännössä joka kesä. Blogannut en yllättäen siitä ole vielä kuin kerran.

Ennen kuin luen tuota edellistä kirjoitustani niin mietin hetken, mikä kirjassa niin viehättää nykyistä minääni. Kyllä se on se, vapauden illuusio. Tarinan päähenkilö kulkee vaimonsa kanssa Etelä-Ranskan ja Espanjan seuduille asuen milloin hotellissa, milloin vuokratussa talossa. Päivät koostuvat kirjoittamisesta, uimisesta, ruskettumisesta - rytmittyvät aterioilla, siestalla ja paikkakunnan tunnelman mukaan vaihtuvilla drinkeillä. Kukapa sitä ei tuollaisesta elämästä olisi joskus unelmoinut? Minä ainakin olen, tosin vähän pienemmällä drinkkimäärällä kiitos.

Tunnelma ja maisemat siis vievät lukijan suoraan lomalle, mutta ei se siihen lopu. Hemingway kirjoittaa taitavasti. Se ei yllättäne ketään. Minua usein häiritsevän lievän toivottomuuden sijaan vain tällä kertaa hänen tarinassaan on sen traagisistakin käänteistä huolimatta toiveikas perusvire. Se kannattaa loppuun saakka.

David Bourne on nuori kirjailija, joka on häämatkalla kauniin nuorikkonsa kanssa. Eroottiset leikit vievät pariskuntaa yhä kauemmas alkuasetelmasta, kunnes paluuta entiseen ei enää ole. Älkääkä nyt sitten vain sekoittako Hemingwayn eroottisuutta nykykirjallisuuden kohukirjoihin. Tämä on sellaista hienovaraista, vihjailevaa ja aikansa asenteiden mukaista. Perversiotkin ovat nykymittapuulla kuitenkin aika kilttejä. Minä arvostan myös sitä, että tärkeää ei olekaan lopulta seksuaalisuus, vaan sen aiheuttamat muutokset ihmisen perusolemuksessa ja henkilöhahmojen välisissä suhteissa.

Lukukokemukseeni tietysti vaikuttaa jo sekin, että olen kirjan tarinan lukenut niin monta kertaa (varmaan lähemmäs 25) Voihan olla, että mielessäni siihen sekoittuvat jo kaikki ne omat kesät, jolloin kirjan olen lukenut. Silti, tämä on kaikkiaan aivan ihana kesäkirja, joka ei kuitenkaan ole niin kevyt, etteikö se joka kerta herättäisi uusia ajatuksia. Vai ovatkohan ne uusia? Pitääkin lukea nyt tuo aiempi kirjoitus ja katsoa, onko mikään muuttunut.

Kesäklassikkona Ernest Hemingway : Käärme paratiisissa

Tämän kirjan olen lukenut ainakin 20 kertaa. Ja mistäkö tiedän ? No siitä, että olen saanut kirjan vuonna 1990 ja sen jälkeen olen lukenut sen vähintään kerran kesässä. Niin myös tänäkin kesänä.

Kaikkein parasta kirjassa on kuvaus Etelä-Ranskan maisemista ja tunnelmasta. Alkujaan taisin lukea sitä vain päästäkseni niistä nauttimaan. Myöhemmin lukuhetkiin ovat tuoneet uudenlaista tunnetta omakohtaiset kokemukset samoilta alueilta.

Myös tarina on mestarin tapaan mestarillisesti kirjoitettu. Avioliitto, rakkaus, seksi, mielen järkkyminen ja uusi alku kietoutuvat toisiinsa. Kerrankin myös tarinan lopusta löytyy toiveikkuutta paremmasta tai ainakin elämän jatkumisesta. Ehkäpä juuri siksi tämä on ainoa Hemingwayn tarina, josta pidän (siis niistä, joita olen tullut lukeneeksi). Huolimatta kolmiodraamasta ja ajoittain myös julman selkeästä kuvauksesta seksuaalisen identiteetin ja samalla mielen järkkymisestä ja sen vaikutuksesta tärkeään ihmissuhteeseen, tuntuu lopulta kaikki kääntyvän parhain päin.

Kirja julkaistiin vasta 25 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Osittain syynä oli ilmeisesti se, että se perustuu omakohtaisiin kokemuksiin. Koska ketään mahdollisia todellisuuden esikuvia ei enää ole elossa, jää todenmukaisuuden aste arvailuksi.

Ehdottoman suositeltava kesäkirja.