Koukutettu!

Siru Kolu: Me Rosvolat!
lukijana: Hannu-Pekka Björkman
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Hahaa... Sainpas koukutettua! Meidän Kirppumme 10v, joka välttelee kirjoja kuin mätiä munia on jäänyt äänikirjakoukkuun. Se alkoi Sysimetsästä ja jatkui nyt vauhdikkailla Rosvoloiden seikkailuilla. Oli kuulemma kivaa.
Parasta Kirpun mielestä olivat "Ne tappelut! Olen samaa mieltä Hurja-Kaarlon kanssa siitä, että tappelut vaan joka paikkaan..." Hmmph, ihan selkeästi poikakirja-tyyppiä siis...

On kesän alku, kun Vilja ryöstetään. Noin vain hän päätyy päällikkö Hurja-Kaarlon kainalossa Rosvoloiden rosvoautoon ja vangiksi. Hurjat maantierosvot eivät kuitenkaan sitten olekaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Suunta otetaan rosvojen kesäjuhlille ja matkan varrella opetellaan rosvouksen hienouksia. Sitten kaikki menee pieleen ja edessä ovat muutoksen ajat niin Rosvoloille kuin Viljallekin.

Rosvoloiden seikkailuissa on pikaisia käänteitä ja hauskoja hetkiä. Aikuisen korvaan jutut ovat välillä ehkä vähän turhaan hauskaksi tehtyjä ja pikkuisen teennäisiäkin, mutta kymmenvuotiaaseen näytti uppoavan. Esikoinen 12v taas kuunteli kaksi ensimmäistä lukua ja jätti sikseen. Ei kuulemma ollut hänelle sopiva kirja. Tiedä sitten oliko kyse tyypistä vaiko parin vuoden ikäerosta.

Henkilöhahmot ovat sopivan yliammuttuja, varsinkin aikuiset. Järjen ääni kuuluukin pääasiassa lasten suusta ja erityisesti Vilja osoittautuu järjestelmälliseksi ja järkeväksi. Hänen ansiostaan Rosvolat saavat ei vain yhtä, vaan useampia merkkirikoksia ja rosvous tuodaan moderniin aikaan. Ehkä lapsia viehättävätkin tarinassa juuri perheen isä ja äiti, jotka syövät lihapullia sinapilla näkkileivän päällä ja haluavat karkkia lounaaksi. Vähän toista kuin salaattia ja muuta terveellistä tuputtava äiti tai nukkumaanmenoajoista naputtava isä...

On kirjassa kuitenkin jonkunlaista opetustakin erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten kompromissit ovat välillä tarpeen. Oli kuitenkin ihana kuunnella kirjaa, joka ei opettamalla opeta vaan painopiste on hauskuudessa.

Kaikkiaan siis varsin oiva äänikirjatuttavuus. Lukijana Hannu-Pekka Björkman oli miellyttävää kuunneltavaa ja tarinan kohkaaminen ei kyllästyttänyt. Rosvoloiden edesottamuksista on tehty muutama muukin kirja, mutta me siirrymme seuraavaksi klassikkoon äänikirjojen osalta. Ehkäpä Hobitin avulla saadaan se esikoinen istumaan paikallaan kirjaa kuuntelemassa :-)

Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Kesävakkari Hemingway

Kuvankin varastin aiemmasta postauksesta

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa
Omasta hyllystä

Minä en ole noin yleisesti ottaen mikään Hemingway-fani, mutta tämän luen yhä uudelleen ja uudelleen eli käytännössä joka kesä. Blogannut en yllättäen siitä ole vielä kuin kerran.

Ennen kuin luen tuota edellistä kirjoitustani niin mietin hetken, mikä kirjassa niin viehättää nykyistä minääni. Kyllä se on se, vapauden illuusio. Tarinan päähenkilö kulkee vaimonsa kanssa Etelä-Ranskan ja Espanjan seuduille asuen milloin hotellissa, milloin vuokratussa talossa. Päivät koostuvat kirjoittamisesta, uimisesta, ruskettumisesta - rytmittyvät aterioilla, siestalla ja paikkakunnan tunnelman mukaan vaihtuvilla drinkeillä. Kukapa sitä ei tuollaisesta elämästä olisi joskus unelmoinut? Minä ainakin olen, tosin vähän pienemmällä drinkkimäärällä kiitos.

Tunnelma ja maisemat siis vievät lukijan suoraan lomalle, mutta ei se siihen lopu. Hemingway kirjoittaa taitavasti. Se ei yllättäne ketään. Minua usein häiritsevän lievän toivottomuuden sijaan vain tällä kertaa hänen tarinassaan on sen traagisistakin käänteistä huolimatta toiveikas perusvire. Se kannattaa loppuun saakka.

David Bourne on nuori kirjailija, joka on häämatkalla kauniin nuorikkonsa kanssa. Eroottiset leikit vievät pariskuntaa yhä kauemmas alkuasetelmasta, kunnes paluuta entiseen ei enää ole. Älkääkä nyt sitten vain sekoittako Hemingwayn eroottisuutta nykykirjallisuuden kohukirjoihin. Tämä on sellaista hienovaraista, vihjailevaa ja aikansa asenteiden mukaista. Perversiotkin ovat nykymittapuulla kuitenkin aika kilttejä. Minä arvostan myös sitä, että tärkeää ei olekaan lopulta seksuaalisuus, vaan sen aiheuttamat muutokset ihmisen perusolemuksessa ja henkilöhahmojen välisissä suhteissa.

Lukukokemukseeni tietysti vaikuttaa jo sekin, että olen kirjan tarinan lukenut niin monta kertaa (varmaan lähemmäs 25) Voihan olla, että mielessäni siihen sekoittuvat jo kaikki ne omat kesät, jolloin kirjan olen lukenut. Silti, tämä on kaikkiaan aivan ihana kesäkirja, joka ei kuitenkaan ole niin kevyt, etteikö se joka kerta herättäisi uusia ajatuksia. Vai ovatkohan ne uusia? Pitääkin lukea nyt tuo aiempi kirjoitus ja katsoa, onko mikään muuttunut.

Tiesinpäs! Herkullinen elämä - elokuva on kirjaa parempi!

Herkullinen elämä 
Ohjaus : Lasse Hallström
Rooleissa mm. Helen Mirren, Om Puri, Manish Dayal, Charlotte Le Bon

En ole varmaan ikinä sanonut näin, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Elokuva on kirjaa parempi. Kyllähän minä sitä tietysti ennakoinkin. Herttaisesta tarinasta huolimatta, kirja oli aina välillä pikkuisen puisevaa luettavaa, mutta jo tekstistä visuaalisuus nousi silmille.

Nuoren kokin matka intialaisesta perheravintolasta ranskalaisen gurmeeruoan maailmaan hemmottelee ruokaharrastajaa esittelemällä erilaisia ruokalajeja kohtauksesta toiseen. Valmiit annokset eivät kuitenkaan ole pääosassa, vaan tarinan tunteet ja tapahtumat etenevät nimenomaan keittiön toimien kautta. Keittiövälineiden ja ruoanlaiton käyttäminen tehokeinoina toimii. En olisi ikinä uskonut, että kasvisten leikkaamisen katsominen voisi riemastuttaa, tai että kastikkeiden valmistamista kuvaamalla voisi kuvata kihelmöivää jännitettä nuorten välillä. Kaikkein parhaiten mieleen jäi "höyrykohtaus", jonka aikana nauroimme ääneen. Käykää katsomassa elokuva. Tiedätte kyllä, mitä kohtaa tarkoitan. Sitä ei oikein voi selittää, tai no, ehkä voisi sanoa jotain sellaista kuin sumusta esiin ilmaantuva pelottava härkä...

Elokuvassa on hauskasti kaksi päähenkilöpariskuntaa. Nuori chef ja hänen naispuolinen vastineensa ovat tietysti keskiössä, mutta kyllä shown vievät sittenkin "vanhukset". Helen Mirren Michelin-ravintolan Madamena sekä Om Puri intialaisena patriarkkana ovat juuri sopivasti karrikoituja saadakseen aikaan herkullisia tilanteita. Taitaa konkarien kokemus myös auttaa dialogin, katseiden ja eleiden yhteispelissä. Ovathan nuoretkin herttaisia ja ennen kaikkea kaunista katsottavaa, mutta he jäävät auttamatta hieman kokeneempien jalkoihin.

Kauniita ovat myös maisemat. Varsinkin ranskalaisen kylän pittoreskit talot ja kukkulat saavat matkakuumeen nousemaan. Sitten on se tori ja kaikki ne ihanat tuotteet toripöydillä, niin ja metsä herkkutatteineen. Eivätkä intialaisen ravintolan värikäs vilinä ja Michelin-ravintolan hienostunut eleettömyys ole yhtään tylsää katsottavaa nekään.

Itse tarinaa on muokattu kirjasta, mikä on todella hyvä. Vähän jaarittelevat tapahtumat on pakattu juoneen, joka etenee, muttei turhia kiirehdi. Lopustakin tykkäsin enemmän. Onhan elokuva vähän Hollywoodimainen, mutta hyvässä mielessä. Ainakin tarinalla on elokuvassa selkeä rakenne. Jos jotain sanomaa kaipaa, niin sellaisena voisi pitää suvaitsevaisuuden tärkeyttä ja ruoan vahvuutta siltojen rakentajana. Hymy on ehkä se lyhyin matka ihmisten välillä, mutta hyvät maut ja herkuttelu tuovat ihmiset toistensa luokse.

Minä pidin elokuvasta paljon. Se oli juuri sopiva sunnuntai-iltapäivän piristys. Herttainen tarina, jonka parissa hyvästä ruoasta tykkäävä viihtyi mainiosti.

Elokuvan ensi-ilta on 29.8.

Liput elokuvan ennakkonäytökseen (ja kirjan pokkariversion) tarjosi Nordisk Film

Herkullinen elämä

Richard C. Morais : Herkullinen elämä 
Kirjastosta

Ruoasta ja ruoanlaittajista kertovat romaanit ovat aina mielenkiintoisia. Pelkästään herkkujen kuvailu inspiroi monesti myös lukijan keittiöön tai ainakin suunnittelemaan teemaan sopivaa ravintolakäyntiä. Jos kirja on vielä hyvää luettavaa noin ihan kirjallisuutenakin, niin ollaan suuresti plussan puolella.

Richard C. Morais'in Herkullinen elämä levittää lukijan eteen intialaiset tuoksut ja mausteet yhdistettynä ranskalaiseen klassiseen keittiöön. Intialaisen siirtolaisen tarina ryysyistä rikkauksiin, tai lantanuotiolta Michelin-keittiöihin on yhtä sanallista makujen ilotulitusta - harmi vain, että kirjalliset ansiot eivät oikein yllä kuvattujen kulinaaristen herkkujen tasolle.

Olen viime aikoina selvästi kallistunut pitämään enemmän vähän rakenteellisesti haastavammista kirjoista kuin kovin suoraviivainen tarinankerronta. Kyllä minä vieläkin kunnon juonesta ja sen sujuvasta kuljettelusta nautin, mutta tässä mentiin ehkä vähän liikaa keskitasoisen omaelämäkerrallisen teoksen puolelle, vaikka kyseessä onkin puhtaasti fiktio (näin ainakin olen ymmärtänyt). "Sitten tein ja sitten minusta ja sitten minä..." -kerronta puuduttaa jossain kohtaa. Muut kuin päähenkilö jäävät vähän paperisiksi hahmoiksi ja useimmiten katoavat tarinasta jättämättä sen kummempia jälkiä. Päähenkilöstä itsestäkään en oikein päässyt perille, saati että olisin häneen samaistunut millään tasolla.

Kirjan suurimmat ansiot ovatkin nimenomaan visuaaliset, vaikka romaanista puhutaankin. Ruokien kuvailut, ympäristöjen esittelyt ja historialliset kontekstit nousevat esille elävinä ja viihdyttävinä. Kirjailija toivoo kiitosteksteissään, että kirjan pohjalta tehtäisiin myös elokuva. Toive onkin toteutunut ja Herkullinen elämä saa Suomen ensi-iltansa ensi viikon perjantaina.

Mielenkiinnolla odotan. Tästä saataneen ainakin värikästä ja "herkullista" katsottavaa ja juonikin sopii ehkä paremmin elokuvan kohtauksiin kuin romaanin rakenteeseen. Hitusen epäilen tuon elokuvakannen perusteella, että tietyt romanttiset tarinankohdat olisivat saaneet elokuvassa huomiota kirjaa enemmän. Ehkä turhia rönsyjäkin on karsittu ja tarinaa suoraviivaistettu.

Olen menossa elokuvan katsomaan, joten kerron myöhemmin miten oikeaan kansiodotukseni osuivat. Ainakin tiedossa on varmasti elokuvahetki, jonka jälkeen on taas nälkä...

Kutsu elokuvan ennakkonäytökseen Nordisk Filmiltä

Vieras kartanossa

Sarah Waters : Vieras kartanossa (suom. Helene Bützow)
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Vieras kartanossa on taas noussut esille useammassakin blogissa. Kun kirjoitukset ovat olleet miltei järjestään positiivisia ja kirja muutenkin lukulistallani jo pidemmän aikaa, niin pakkohan se sitten oli lukea. Lisäksi tuo kansikuva on aivan mahtava ja aiheutti ihania odotuksen väristyksiä.

Olihan kirja mielenkiintoinen ja ihan koukuttava. Kylätohtori kutsutaan auttamaan yläluokkaista perhettä, joka sodan jälkeen on auttamattomasti köyhtymässä. Perheen poika on vammautunut sodassa, kartano rapistuu silmissä ja äiti tyttärineen koettaa pitää entisiä kulisseja pystyssä. Sitten talossa herää jokin ja asiat liukuvat entistä huonommiksi. On kuin perhe olisi kirottu tai jokin yliluonnollinen haluaisi tuhota viimeisenkin suvun jäsenen.

Kirjassa edetään vähän goottilaisissa tunnelmissa. Mikään ei oikein saa missään kohtaa selitystä, mutta kaikkea kamalaa tapahtuu. On pimeitä käytäviä, koputuksia seinissä ja itsekseen soivia kelloja. Onhan tuossa jännitettä, mutta jotenkin minä väsähdin. Tohtorikin omine kunnianhimoineen on vain kuin kirouksen jatke, vaikka hänen kai olisi tarkoitus auttaa.

Sinänsä juonen rakenne on ammattitaitoinen, vaikkakin perinteinen, ja ihan mielenkiintoinen. Henkilöhahmot ovat kaikessa karuudessaan vähän karikatyyrejä ja tuttuja muistakin ajankuvauksista. Parasta kirjassa oli englantilaisuus ja englantilaisen maalaiskylän rakenteiden ja ihmisten kuvaus keskellä suurien muutosten aikaa.

Pidin Watersin toisen romaanin, Silmänkääntäjän, yllätyksellisyydestä. Ehkä odotin liikaa samanlaisia hämäyksiä ja käänteitä tämänkin romaanin suhteen ja jouduin siksi pettymään. Vaikka kirjaa lukee mielellään ja se onkin kaunista kieltä luettavaksi, jää juoni kuitenkin jotenkin junnaamaan paikalleen. Se tärkeä käänne tai kohokohta jää lopulta kuitenkin saavuttamatta ja lukija jää tohtorin kanssa miettimään, mitä oikein tapahtui.

Kenen muuten ajattelette olleen sen vieraan kartanossa ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Blixen-fani tilittää

Minä en ollut koskaan katsonut Minun Afrikkani-elokuvaa. Tämä on sinänsä outoa, sillä luin aikoinaan Judith Thurmanin Blixen-elämäkerran, johon elokuva ainakin osittain perustuu. Sen myötä kiinnostuin kirjailijattaresta aina todelliseen fanitukseen saakka. Karen Blixen on itse asiassa aina ollut suurin piirtein ainoa henkilö, jota voin väittää fanittaneeni - Stingiä ehkä lukuunottamatta.

Tässä yhtenä päivänä osuin avaamaan television juuri elokuvan alettua. Istahdin katsomaan, mutta sitten velvollisuus kutsui ja laitoin kymmenen minuutin kuluttua dvd-tallennuksen kiltisti päälle. Toisen kerran yritin jatkaa elokuvan katsomista lasten kotiuduttua. Se oli virhe. Kahvitehdaspalon aikaan kuului:
"EIIII.... anna se tänne"
"Enkä anna...ÄITIII"
Huokaisten pysäytin elokuvan ennen pakkohuutokauppaa ja ehdin paikalle juuri kun käsirysy oli muuttumassa nyrkkitappeluksi.

Onneksi koulu on alkanut ja sain elokuvan loppuun oman vähän myöhäisemmän aamuni virkistyksenä ennen töiden aloittamista. Onni myös, että ei ollut palaveria ennen iltapäivää. Olivat silmät sen verran punaiset.

On se ihana. Oli se aikakausi jotenkin vain niin omanlaisensa -toisaalta niin viaton, toisaalta niin raadollinen. On se Blixen vaan ollut jännä henkilö ja elänyt ihan uskomattoman elämän.

Se elokuvasta. Pidän myös kirjailijattaren teoksista. Eurooppalaisena Afrikassa on aivan mahtava ajankuvaus ja itseensä vähemmän vakavasti suhtautuvan kirjailijan välillä ironinenkin kuvaus omasta elämästään. Se on myös koskettava tarina naisesta, joka halusi saada jotain aikaan, mutta jonka eteen kohtalo heitti koettelemuksia koettelemusten jälkeen. Minuun vetoaa vapaudenkaipuu, joka vie Karen Blixenin kauas suvustaan ja kodistaan. En tiedä, oliko hän sitten koskaan oikeasti vapaa tai löysikö etsimäänsä. Jotenkin tuntuu, että todellisuus taisi saada hänet kuitenkin jossain kohtaa kiinni.

On vaikea erottaa kirjaa kirjailijasta. En oikeasti tiedä, paljonko tarinan tosipohjaisuuden tietäminen vaikuttaa kirjasta pitämiseen ja paljonko on kyseessä teoksen kirjalliset ansiot. Fanitan, enkä oikeastaan edes välitä.

Blixenin kertomuskokoelmat taas ovat kaikessa goottilaisuudessaan ja mystisyydessään tarinankerronnan helmiä. Niitä lukiessa voi miltei kuvitella takkatulen rätinän ja valon heijastukset kertojan kasvoilla, itsensä taljalle istumaan ja lumoutuneena kuuntelemaan tarinaa auki kerivää ääntä. Talviset tarinat, Seitsemän salaperäistä tarinaa, Viimeiset tarina - kaikista olen nauttinut.

Ihanasti elokuva toi taas nämä nuoruuden suosikit mieleen. Lukulistanikin kasvoi muutamalla kirjalla, vanhoilla tuttavilla tällä kertaa.

Täten taas todistetaan, että ruoasta tykkäävät ovat kiinnostuneita myös kirjoista. Vaan täyttävätkö dekkarien lukijat ristikoita ?

Ruoka ja kirjat ne yhteen soppii

Tuossa taannoin jaoin blogini kahtia. Reseptit siirtyivät sisarblogiin Tätä (keittiö)elämää. Ilmoitellessani uutta blogia kaikenlaisiin portaaleihin ja muihin, päätin jättää TOP100-ruokablogit listalle tämän kirjablogini keikkumaan siksi aikaa, että ruokablogi tulisi suurin piirtein samalla tasolle.

Vaan kuinkas sitten kävikään ? Kirjablogini keikkuu edelleen siellä 30 huitteilla, kun taas puhtaasti ruokalöpinää sisältävä blogini ei meinaa millään pysyä 100 ensimmäisen joukossa... Kyllähän se tietysti tiedettiin jo etukäteen, että ruoasta tykkäävät ovat kiinnostuneita myös kirjoista. Vuosi sitten oli ihan kärjessä blogini kanssa muutaman päivän. Arvaatteko millä artikkelilla? No tietysti dekkaripohdiskelulla! Mutta silti...

No, ehkä nyt on kuitenkin aika piakkoin poistaa Ja kaikkea muuta kyseiseltä listalta - vaikka on se sääli. Sieltä klikataan edelleen ahkerasti tännekin kylään :-) (Tervetulleita tietysti kaikki, mutta vähän hävettää paikka Ruokablogit listalla, kun blogissa ei enää puhuta ruoasta kuin ihan satunnaisesti)


Täyttävätkö dekkarien lukijat ristisanatehtäviä ? 

Toinen tässä kesän aikana lievää keskustelua aiheuttanut seikka on dekkarien lukijoiden harrastuneisuus suhteutettuna ristisanatehtävien täyttämiseen. Minun piti tästä kysellä jo heinäkuussa, mutta kesä pääsi livahtamaan ohi. Jospa nyt sitten.


SIIS - JOS LUET DEKKAREITA

VASTAA SIVUPALKIN KYSELYYN!

KIITOS!

p.s. samalla testaan taas tuota Bloggerin kysely-ominaisuutta. Saa nähdä toimiiko.

Lisää ruusuista viihdettä... toimii äänikirjana

Debbie Macomber : Rose Harbour in Bloom (lukijana: Lorelei King)
HelMet/Overdrive äänikirjalaina

Olen huomannut, että äänikirjana jaksan kirjoja, joita en ehkä muuten tulisi lukeneeksi. Turhista kirjoista tuossa jo keskusteltiinkin, mutta minä olen vuosia vähän vierastanut (chick litin lisäksi) sellaisia selvästi naisille tarkoitettuja, vähän laskelmallisesti tunteisiin vetoavia tarinoita. Niitä, joissa tapahtuu tragedia, mutta urheasti päähenkilö jatkaa elämäänsä ja siinä sivussa parantelee muidenkin rakkauselämää tai elämää yleensä.

Rose Harbour in Bloom osuu napakymppiin juurikin tuossa elämänparannussarjassa. Jo Marie Rose hankki majatalon miehensä kadottua helikopterionnettomuudessa Afganistanissa. Hän yrittää saada elämää takaisin raiteilleen menetyksestä huolimatta. Majataloon saapuu vieraita, joilla on omat ongelmansa. Annie järjestää isovanhemmilleen 50-vuotishääpäiväjuhlaa, mutta jostain syystä nämä kinastelevat jokaisesta pienestäkin yksityiskohdasta. Mitä on tapahtunut toisiinsa kiinni hitsautuneelle avioparille ? Samalla Annie koittaa viimeinkin päästä eroon pettävästä sulhasestaan, eikä asiaa auta yhtään juhlapaikalle ilmestyvä nuoruudenrakkaus. Mary Smith puolestaan taistelee syöpää vastaan ja saapuu majataloon taakkanaan suuri salaisuus...

Kuten arvata saattaa ja tietää jo kirjaan tarttuessaan, elämänsolmut aukeavat silmien avautumisen myötä ja kirjan lopussa asiat ovat ainakin matkalla parempaan suuntaan. Herttaista, lämpöistä ja jotenkin niin herkän parantavaa - ja jotenkin vähän kornia ja ärsyttävää. Niin, kirjana en tähän välttämättä tulisi edes tarttuneeksi. Äänikirjana taas...

Toki kyseessä on myös henkilöhahmot taitavasti eläväksi tekevä lukija, mutta jotenkin tällainen dialogia käyttävä ja nimenomaan henkilöhahmoihin keskittyvä tarinointi sopii hurjan hyvin vähän pätkittäin kuunneltavaksi kirjaksi. Tämä oli yksi parhaita äänikirjakokemuksiani. Ei kirja tietysti ole tekstinäkään huonosti kirjoitettu, mutta äänikirjana näköjään nautin jotenkin myös vähän toisenlaisista kirjoista kuin lukiessa.

Ehkä äänikirja jotenkin muistuttaa perinteistä tarinankerrontaa? Kun kuuntelee, ei oikein voi palata tarkistamaan yksityiskohtia, kielelliset virheet eivät särähdä samalla tavalla ja muutenkin sitä vain eläytyy tarinaan ja tunnelmaan enemmän kuin "kirjallisiin ansioihin". Se ei tietysti aseta luettavalle kirjalle yhtään pienempiä vaatimuksia, mutta sitä kiinnittää huomiota jotenkin erilaisiin asioihin. Nimenomaan ne tarinalliset seikat nousevat arvossaan. Enhän minä toki kirjoja lukiessakaan ole mikään kielipoliisi, kaukana siitä näillä kompetensseilla, mutta kuitenkin.

Turhia kirjoja?

Sophie Kinsella : Hääyöaie
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Lottie haluaa naimisiin. Kun hänen poikaystävänsä ei sitten kosikaan odotetussa tilanteessa, Lottie jättää miehen ja ryntää pika-avioliittoon nuoruudenihastuksensa kanssa. Fliss, Lottien avioeroprosessin keskellä kärvistelevä sisko, järkyttyy ja päättää estää Lottieta tekemästä elämänsä suurimman virheen. Avioliitto on saatava mitätöityä ja sitä varten nuoripari ei saa päätyä viettämään hääyötään... Kun mukaan lisätään komea bestman, lisää nuoruudenihastuksia ja yksi surullinen poikaystävä, on soppa sekaisin.

Tämä kirja on puhdasta viihdettä. Ei liian roisia, ei liian vaikeaa, ennakoitava juoni ja päähenkilöt,jotka käyttäytyvät arvattavien kaavojen mukaisesti. Kyseessä ei siis ole mitenkään suureksi kirjallisuudeksi luokiteltava teos.

Oliko sen lukeminen siis täysin turhaa ajanhukkaa ? Mitäs tuumitte ? 

Minusta ei välttämättä ollut. Kyllähän sitä välillä oli hitusen turhautunut ja mietti, miksi ihmeessä jatkoi seuraavaan lukuun. Kirjan helppouteen nähden sen lukeminen myös kesti yllättäen useamman päivän ajan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällainen "tyhjä" tarina tekee välillä hyvää.

Ensinnäkin, se tyhjentää aivot mukavasti. Nukahtaminen lukujen jälkeen on erityisen helppoa, kun mitkään juonenkäänteet tai jännitys ei jää mieleen pyörimään. Toiseksi, on rentouttavaa lukea kirjaa, jonka juonenkäänteet ovat turvallisella tavalla tuttuja. Sitä voi keskittyä miltei aivottomaan lukemiseen ja antaa ajatusten levätä. Kolmanneksi, tekee hyvää välillä lukea herttaista tarinaa, jossa sinänsä kovasti vakavat sydänsurut ovat kuitenkin pientä dekkarien rikosten tai maailman tapahtumien. Maailma on loppujen lopuksi aika paha paikka, mutta löytyy sieltä jotain kevyesti kaunistakin.

Hääyöaikeen lukeminen oli siis ihan ok. Tosin täytyy myöntää, että pidin enemmän siitä ainoasta toisesta Kinsellan kirjasta jonka olen lukenut eli Kevytkenkäisestä kummituksesta.. Siinä oli enemmän omanlaisensa asetelma sekä vähän yllättävämpiä (ja raisumpia) juonenkäänteitä.

Chicklit ei ole välttämättä ominta kirjallisuudenlajiani, mutta pieninä annoksina, aina välillä, varsin rentouttavaa luettavaa.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Kirpun kanssa Sysimetsässä

Colin Meloy : Sysimetsä 
lukijana Eero Saarinen, 
suomentanut Peikko Pitkänen
luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Meidän isompia poikiamme ei saa sitten millään tarttumaan kirjoihin, siis ei millään. Blogia vähänkään kauemmin seuranneet ovat tästä tainneet kuulla joskus ennenkin. Tänä kesänä otin käyttöön uuden taktiikan. Kun kerran minäkin kuuntelen mielelläni äänikirjoja, niin ehkä sitten pojatkin ?

No, esikoinen missattiin ensimmäisten lukujen aikana - oli kuulemma parempaakin tekemistä - häntä tosin sitten vähän harmittikin myöhemmin. Keskimmäisen sain koukutettua Sysimetsän tarinaan. Se oli tarpeeksi vaihteleva ja jännä ja lisäksi kuuntelu näytti sopivan pojalle, jolle paikallaan pysyminen tuottaa todellisia vaikeuksia. Hän leikki jollain vieressä koko ajan samalla kun tarina soljui puhelimesta ja yllätys - pyysi jatkamaan tarinaa yleensä useamman luvun kerrallaan!.

Olikin aikamoinen tarina. Varikset sieppaavat Pruen pikkuveljen ja lentävät vauva mukanaan tiettömään metsään. Prue lähtee etsimään veljeään Curtis-ystävänsä kanssa ja he joutuvat keskelle suurta valtataistelua. Kojoottiarmeija, metsän ryövärit, leskikuningatar, mystikot ja lintujen kruununprinssi ovat kaikki vuorollaan äänessä. Kaikilla on omat toiveensa ja tavoitteensa, mutta kuka sitten lopulta onkaan se pahis ? Tämä tarina ei ole sopiva ihan pienille koululaisille. Ihmisiä ja eläimiä kuolee ja sodan kauhut kuvataan elävästi.

Minua viehätti tarinassa erityisesti se, että mikään ei oikeastaan lopult ole ihan sellaista kuin näyttää. Niinhän tosielämässäkin on. Aikuinen osasi kirjasta vähän ennakoidakin käänteitä, mutta oli jännä seurata, miten kymmenvuotias koki muutokset. Hän suorastaan järkyttyi, kun joitakin suunnitelmia paljastui ja taistelukohtausten melske heijastui silmistä. Kirjan tapahtumiin palattiin välillä kuunteluhetkien välilläkin, kun piti setviä henkilöiden motiiveja ja tekoja vielä vähän lisää.

Klassikko ansaitsee paikkansa ja äänikirjakokeilu oli erittäin onnistunut. Seuraava yhdessä kuunneltava äänikirja on jo ladattuna (Me rosvolat) - tosin huomasin, että Sysimetsähän on ilmeisesti trilogia. Onnistuisinkohan houkuttelemaan Kirpun oikein kirjan ääreen ?  Ainahan sitä voi yrittää...

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Jäljet

Markus Ahonen : Jäljet
Arvostelukapple kirjailijalta 

Elokuvateatterita löytyy kuollut mies. Joku on iskenyt pitkäteräisen veitsen istuimen selkänojan läpi sydämeen saakka. Kukaan ei ole nähnyt murhaajaa ja lähiseudun valvontakamerat näyttävät tyhjää. Lumesta löytyy vain yksi jalanjälki, enkelinkuva tasaisella pohjalla. Kun murhat jatkuvat, joutuu Helsingin poliisin väkivaltajaosto pinnistämään voimansa äärimmilleen löytääkseen miltei yliluonnollisella tavalla katoavan tappajan.

Markus Ahosen Jäljet on kolmas osa Isaksson-sarjaa. En ole aiempia osia (Meduusa, Palava sydän) tullut lukeneeksi, mutta pysyin silti kärryillä myös poliisien henkilökohtaisen elämän kiemuroissa, jotka jo perinteeksi tulleeseen pohjoismaiseen tapaan varmaan kehittyvät kirjasta toiseen. Henkilöt ovatkin sympaattisia ja jotenkin tunteellisempia, kuin monissa dekkareissa. Heillä on omat ongelmansa, mutta Ahonen on osannut kuvata erityisen hyvin nimenomaan heidän tunteitaan, ajatusten ja järkeilyn lisäksi.

Toisaalta kuvailu oli kompastuskivenäni tämän kirjan kohdalla. Teksti rönsyilee ajatusten kuvauksista paikkakuvauksiin niin, että välillä vähän väsähdin. Vanha ohje "näytä, älä kerro" olisi tässä ehkä ohjannut pieneen tiivistykseen, kuvailuun tapahtumien kautta. Varsinkin näkymä murhaajan pään sisälle miltei joka toisessa luvussa alkoi jo hiemaan toistaakin itseään, vaikka toki usein nytkäytti tarinan ymmärrystä myös eteenpäin.

Miljöönä joulukuinen Helsinki loi sopivan ympäristön vähän paranormaaleiltakin vaikuttavia elementtejä sisältävään murhatutkimukseen. Kukapa ei uskoisi yliluonnolliseen pimeässä kaupungissa hiljaisen lumisateen keskellä ? Jotenkin lumisateesta lukeminen myös virkisti, kun pihalla ei viihdy paahtavassa auringonpaisteessa montaa minuuttia kerrallaan.

Pidin myös kirjan nimestä, joka sopi tarinaan sekä poliisien löytämien jälkien muodossa että mieleen nousseena laajempana teemana. Millaisia jälkiä jättävät lapsuuden teot ja tapahtumat ? Onko niiden vaikutuksista mahdollista irtaantua laisinkaan ?

Arvostelukappale kirjalijalta 

Kanen aikakirjat - äiti luki, kun poikia ei saanut tarttumaan kirjaan

Rick Riordan : Kanen aikakirjat

Punainen pyramidi, Liekehtivä valtaistuin, Pedon varjo 

Luettavaksi kirjastosta 

Tänä kesänä olen käynyt kirjastossa vain kaksi kertaa, mutta aikamoiset pinot mukaan lähti luettavaa. Tarkoituksena oli lainata kirjoja, joita voisi sitten vähän sillain vaivihkaa ujuttaa luettavaksi myös esikoiselle (ja tuurin käydessä myös keskimmäiselle). 

Lienee sanomattakin selvää, että äidin juonet eivät fiksuilla lapsille menneet läpi millään tavalla. Esikoinen vilkaisi äidin kirjapinoa ja totesi, ettei kiinnosta. Ei kuulemma jaksa fantasiaa enää Pottereiden jälkeen... Keskimmäinen katsoi äitiin ja tuhahti. (Tosin hänet sain houkuteltua sentään edes kuuntelemaan äänikirjaa... 1-1)

No, eivät kirjat meillä hukkaan mene. Äiti lukee. 

 Rick Riordanin Kanen aikakirjat -sarja oli ihan viihdyttävää luettavaa. Kanen sisarukset on kasvatettu erillään äidin kuoltua salaperäisessä onnettomuudessa. Carter on kiertänyt maailmaa egyptologi-isänsä matkassa, Sadie viettänyt koululaisen normaalielämää Lontoossa isovanhempien hoteissa. Sitten isä-Kane katoaa räjähdykseen British Museumissa, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Sisarukset huomaavat olevansa egyptin faaraoiden perillisiä ja osa taikureiden mahtavaa salaseuraa - tosin taikureista suurin osa haluaa surmata sisarukset, koska he seuraavat jumalten tietä. Osittain syystä, sillä jumalten tie toi vanhat egyptiläiset jumalat takaisin maan päälle ja siitähän seuraa vain tuhoa ja kaaosta. Apep-käärme on nousemassa ja haluaa nielaista auringon. Jonkun pitää herättää auringonjumala ja nousta vastarintaan. Arvannette ketkä ottavat homman hoitaakseen ? 

Sitten taistellaan ja valmistaudutaan muutaman kirjan verran. Kirjat ovat täynnä nopeita käänteitä ja uskoisin fantasiasta pitävän nuorison viihtyvän mielikuvituksellisten jumalolentojen parissa. Mukaan on ujutettu myös vähän romanssia kaikkien taistelujen keskelle. Kaikkea kaikille. Toisaalta runsaus on myös kirjojen ongelma. Juoni kun tuppaa vähän hajautumaan ja rönsyilemään.

Kirjan rakenne on jotain vähän uutta, ainakin minulle ja tässä genressä. Kertoja on saanut viestejä Kanen sisaruksilta äänikirjeen muodossa ja välittää heidän kertomuksensa lukijalle varoitellen kovasti tuhosta ja siitä miten totta tarinat varmastikin ovat. Sisarukset pääsevät ääneen vuorotellen ja vähän nahistelevat sulkeiden sisällä. Aikuinen vähän hymistelee, mutta ehkäpä tuollainen toimii nuoremmilla, siis aika paljon nuoremmilla, lukijoilla.

Nämä ovatkin kirjoja, joita periaatteessa minusta voi hyvin suositella jo tuollaisille kymmenkesäisille mielikuvituksellisuutensa vuoksi. Tosin voi olla vaikea ehkä pysyä kärryillä, jollei lapsi ole yhtään ollut kiinnostunut jostain pyramideihin ja Egyptiin liittyvästä. Nuoremmille en näitä välttämättä antaisi luettavaksi, eivätkä he kai oikein jaksaisikaan pitkää ja rönsyilevää tarinaa.

HIljainen heinäkuu piristyi loppua kohti ja meni melkein fantasiaksi

Heinäkuun alkupuolisko näytti lukemisen kannalta vähintäänkin heikolta. Lomareissulla ei pahemmin tullut luettua yhtään mitään, vaikka sadesää siihen olisi ehkä kannustanutkin. Olen tainnut täällä aikaisemminkin mainita, että kolmevuotiaan viihdyttäminen pienessä mökissä ei pahemmin anna tilaa kirjan viereen istahtamiselle...

Alkukankeudesta päästyämme ja kotiin palattumme tahti sitten kuitenkin kiihtyi ja lopussa olen ihan normikuukauden tasolla. Luin nimittäin heinäkuussa kaikkiaan 11 kirjaa. Kirjoista 2 oli äänikirjoja, kolme painettuja ja loput sitten e-kirjoja. Kirjastosta (sähköistä tai painettua) tuli lainattua peräti 7 - tämä taitaa olla jonkin sortin ennätys minulle viime vuosilta.

Parhaiten luetuista jäi mieleen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Lähinnä kai siksi, kun kirjasta on puhuttu niin paljon ja minä luin sitä pitkään jotenkin hämmentyneenä. Kunnes sitten tajusin, että luin sitä ihan vääränlaisena kirjana. Se ei kuitenkaan ollut paras kuun aikana lukemani kirja.

Eniten pidin Helena Wariksen Vuori-kirjasta, vaikka kovin kauas taakse ei jää myöskään Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane. Muutenkin kuukausi oli superhyvä fantasian osalta, sillä lukemani nuortenfantasia salamurhaajattaresta ei ollut huono sekään.

Äänikirjat osuivat jännästi molemmat joksikin muuksi kuin suomenkieliseksi. Ranskaksi kuunneltu muistelu Edith Piafista ei ollut suurta kirjallisuutta, mutta ranska on aina kaunista kuunneltavaa. Kuukauden toinen dekkari oli Death of an Artist. Ihan kuunneltava sekin.

Harry Quebertin kanssa syksyn puhutuimman kirjan tittelistä kisaa lukulistallani myöskin Hyvä aviomies. Mielenkiintoinen kuvaus nuoruuden tekojen kauaskantoisista vaikutuksista. En ole ihan varma olisiko tämäkin dekkari. Se olisi sitten kolmas heinäkuulle.

Kuukauden pettymyksestä puolestaan vastasi Herra Darwinin puutarhuri. Uskoin pitäväni kirjasta, mutta sitten se ei vaan iskenyt. Niin käy aina joskus. Darwiniin liittyi myös kuukauden toinen ei-fiktiivinen luettava eli Stephen Jay Gouldin esseekokoelma. Siitä pidin kovasti. Ei-fiktiivisestä kai käy myös Princesses Behaving Badly, vaikka ainahan historiassa, varsinkin pidemmän ajan takaa, on mukana myös mielikuvituksen tuotetta.

Vielä olisi jäljellä yksi heinäkuussa luettu kirja, mutta siihen palataan myöhemmin, samoin kuin kyseiseen kirjaan liittyvään elokuvaan. Ruoasta oli puhe tuossa tarinassa.

Tämän bloggaajaan ruokajuttuja puolestaan voi lukea TÄÄLLÄ. Heinäkuun aikana kerittiinkin kokkailemaan kaikenlaisia herkkuja ja kokeiltiin myös matkamuistoreseptejä!

Lasten kanssa Tohtori Whosta Oktonautteihin..

Tänä kesänä on hassusti kehkeytynyt joka pojan kanssa oma yhteinen aktiviteettinsa. Minullehan noita on siunaantunut kolme kappaletta eli Esikoinen kohta 12v, Kirppu 10v ja Toto3v. Ovat jotenkin sen verran eri ikäisiä, että kiinnostuksenkohteetkin vaihtelevat.

SciFi-jännitystä isoimman kanssa 

Esikoisen kanssa on ryhdytty katsomaan vähän isompien elokuvia. Indiana Jones, Pirates of the Caribbean... katsottavaa riittää ja pojalla pitkä lista viihdettä vielä edessä. Olen melkein kade.

Vaikka olemme me löytäneet yhteisen, äidillekin uuden kiinnostuksen kohteen. Yle lähettää joka arkipäivä jakson Doctor Who -sarjaa. Sarja on lähtöisin 60-luvulta ja tämä uudistettu versiokin on varsin viihdyttävä. SciFiä puhtaimmillaan ajassa ja ulottuvuudessa matkustavan Tohtorin ja hänen ystäviensä mukana. Tallennettuna on jo aika monta osaa. Edessä viikonlopun minimaraton...

 Äänikirjajännitystä keskimmäiselle

Kirppu on kaimansa mukainen hyppelehtijä, jonka istuttaminen pidemmäksi aikaa vaatii mielenkiintoista tekemistä. Sellaista on yllättäen löytynyt - äänikirjasta. En tiedä onko syynä tarinan mielenkiintoisuus vai äänikirjan tarjoama mahdollisuus moniajoon eli samanaikaiseen mahdollisuuteen leikkimiseen, mutta Sysimetsää olemme nyt kuunnelleet jo pidemmän aikaa. Loppu häämöttää Pruen ja Curtisin seikkailulle synkässä metsässä.  Mitähän sitä seuraavaksi keksisi yhteiseksi kuunneltavaksi ?

Kuopuksesta tuleva lääkäri ?

Viimeisenä, muttei toki millään lailla vähäisimpänä on Toto ja Toton suosikit. Kirjoissa jatkamme edelleen Barbapapojen maailmassa. Toto tietää, mitkä niistä ovat ranskaksi (Papan luettavaksi) ja mitkä taas suomeksi äidille kannettavaksi. Missään tapauksessa ei nykyään saisi sekoittaa. Äidillä ei ole lupa edes katsoa "väärän kielisiä". Välillä vähän harmittaa, kun valikoima on kuitenki vähän rajallinen.

Televisiosta taas Pikku Kakkosesta on löytynyt kaksi selkeää suosikkia. Kimmo Kuu ja Oktonautit. Ehkäpä meillä tosiaan on kasvamassa pieni (eläin)lääkäri. Viikonlopun kievarisynttäreilläkin harmaa pirttipöytä sai toimia valaana, jota lääkäri Peso kävi avustajiensa kanssa laastaroimassa useampaankin kertaan. (Kyllä, meillä on pojassa selkeästi johtaja-ainesta tai sitten se vaan oli se kaikkein äänekkäin leikinsuunnittelija)

Kullekin pojalle siis omat touhunsa ja äiti pääsee mukaan kaikkeen. Vielä kun jostain saisi lisää aikaakin käytettäväkseen kaikkeen kivaan.


Mitkäs teillä muilla ovat olleet lasten viimeisimpiä suosikkeja ?

Taiteilijan kuolema

Kate Wilhelm : Death of an Artist 
HelMet/Overdrive äänikirja 

Stef on levoton, äärimmäisyyksiin menevä ja toisinaan julma nainen. Hän on myös maailmanluokan taiteilija, joka mustasukkaisesti pitää kiinni teoksistaan. Kun hän putoaa portailta kuolemaansa ja aviomies numero neljä esittelee sopimuksen luvasta myydä viimeisimpiä tauluja, tietävät hänen äitinsä ja tyttärensä jonkin olevan pielessä. Onneksi lähistölle on muuttanut myös entinen New Yorkin murharyhmän etsivä, joka suostuu auttamaan kuoleman selvittelyssä.

Death of an Artist on äänikirjana mukava. Juoni ei ole kovin monimutkainen ja henkilöhahmot ilmaisevat itseään selkeästi. Lukijan ei tarvitse muistaa miljoonia pieniä juonenpätkiä ja nimiä pysyäkseen jutussa kärryillä. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tarina on kuitenkin tarpeeksi monimutkainen, että mielenkiinto säilyy. Tosin lopussa homma vähän lätsähtää. Kirjan alkuosa luo asetelmia ja murhanhimoiset tunteet vellovat useammankin henkilön mielessä, mutta sitten asioita vain tapahtuu ja minä ainakin jäin vähän hämmennyksiin. "Tuossakos se loppukliimaksi nyt olikin ? Meni jo."

Kirjaa kuunteli kuitenkin mielellään. Rantakaupungin maisemat ja leppoisa elo tulevat tarinassa kauniisti esille. Kaupungin asukkaista löytyy paljon miltei karikatyyrisiä hahmoja sivuhenkilöiksi. Maalaustaiteen ja radiokuunnelmien äänitehosteiden maailma tuo mukaan pientä pikanttia sävyä.

Kyseessä on siis ihan kelpo dekkari, jonka parissa viihtyy. Eihän se ole mitenkään kauhean erityinen, mutta mukavaa keskitasoa. Kyllä tuota kelpasi kuunnella kesähelteillä.

Ihan sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä englanninkielisissä äänikirjoissa on aivan poikkeuksetta ollut tosi mahtavat lukijat. Niin tässäkin (Carrington MacDuffie). Ilmeisesti he ovatkin aina näyttelijöitä ja usein vieläpä äänikirjoihin tai kuunnelmiin erikoistuneita. Se kyllä kuuluu.

Norkkukin on kuunnellut tämän