(Luku)päiväkirja: Elokuun luetut

 

Tuleekohan tästä yhtä lyhyt postaus kuin mitä on elokuun luettujen lista ? 

Miksiköhän muuten koko ajan sormet meinaavat kirjoittaa "kesäkuun" lista. Mieli on tainnut jäädä kesän alkuvaiheisiin. Liekö sitten syynä se, että helteitä on odoteltu syyskuuhun saakka, eikä niitä ole vieläkään näkynyt. Luovutaanko toivosta ? Varataanko matka jonnekin? 

No pihalla kukkivat syyshortensiat ja ruusut, auringonkukatkin melkein... Tomaattiraakileita on kymmeniä, mutta niiden suhteen olen jo vähän menettänyt toivoni. Ehkä pitää koittaa pussikypsytystä. Uimassakin olen käynyt. Viimeksi tänään aamulla ja ilma oli kesäinen, mutta syksyn valolla. Ihanaa. Ei tässä mitään kesähelteitä enää kaivata. 

Elokuussa riitti monenlaista puuhaa - sain jopa järjestettyä ompeluseuran! Siksikin kai lukeminen jäi vähän vähemmälle. Listalta löytyy vain kuusi loppuun luettua kirjaa. Taputuksen annan olkapäälleni siitä, että peräti kolmesta on kirjoitettu myös blogiin. Kiitettävää aktiivisuutta. 

Loput kolme ovatkin sitten dekkareita. Kaksi cozy mysteryä ja yksi vähän kovempi Kovasten perheestä. Sarjan toinen osa Verilinja ratkaisee jotain mutta jää lopussa sellaiseen koukkuun, että kolmaskin pitänee lukea. 

Murder on the Italian Riviera kertoo taas uuden seikkailun eläkkeellä olevan englantilaiskomisarion ja hänen uskollisen labradorinnoutajansa matkustaessa postikorttimaisen upeasta italialaisesta kaupungista toiseen. Välillä mietin, saako kirjailija jotain sponssituloa Italian matkailunedistämiselimiltä ? Syytä olisi. Sen verran houkuttelevasti kaupunkeja kuvataan. Minua kuvaukset eivät häiritse, mutta kaavamaiset juonet saavat lukemaan sarjasta vain pari osaa kerrallaan. Sitten pidetään taukoa. Sinänsä ihan viihdyttävää iltalukemista, joka ei aiheuttane kenellekään sen pahempia painajaisia. 

Kaivatut on jatkoa Anneli Kannon Näkijä-sarjalle. Ihan viihdyttävä, mutta teemoiltaan ehkä pikkuisen alleviivaava. Ei siinä mitään. Pakolaisten kohtelu ja moderni orjuus ovat karmeita asioita. Ei ole helppoa integroitua uuteen maahaan, kun kielikin on sellaista kummallista ja ihmisistä vaikea tietää, kuka on ystävä ja kuka ei. 

Syyskuussa lukutahti näyttää hieman piristyneen. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä, miten kävi. 

Matti Laine	Verilinja	paperi
Päivi Haanpää, Terhi Rannela	Miksi en kirjoittaisi ?	paperi
T.A.Williams	Murder on the Italian Riviera	ekirja
Anneli Kanto	Kaivatut	paperi
Kira Poutanen	Pariisikoodi : paperisotaa ja poskisuudelmia ranskalaisittain	paperi
Milan Kundera	Romaanin taide	paperi

(Luku)päiväkirja: Kunderaa ja teininostalgiaa

 

Pitäisi ehkä lukea Olemisen sietämätön keveys ja muitakin Kunderan kirjoja (Pila jne.) uudelleen. Tuolla ne hyllyssä odottavat. Samalla pääsisi (joutuisi?) nostalgiamatkalle omiin teinivuosiin. Muistikuvat nosti tällä kertaa mieleen Kunderan kirja Romaanin taide, joka kulkeutui lukulistalleni aiemmin lukemieni kirjoittamista pohtivien teosten suosituksena. Romaanin taide on julkaistu 80-luvulla. Vuosi(kymment)en tauon jälkeen on käsiini näköjään kulkeutunut jo parikin tuohon aikakauteen osuvaa kirjaa. Edellinen oli Juha Tantun kirja Ranskasta, nyt Kafkaa ja romaanin tai romaanikirjailijan olemusta pohtiva Kundera.

Universumin pilailua ennemminkin kuin sattumaa lienee, että tuon ajan kirjoja osuu käsiin näin juuri syksyn korvilla. Tuntuu, että teini-iässä oli aina syksy. Ensimmäiset kylmät aamut kirpaisivat poskia, ilmassa tuoksuivat omenat ja hengittäessä höyrysi. Mielessä myllersivät tunnelmat luetuista kirjoista, joista joidenkin kavereiden kanssa keskusteltiin. Toisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tummat sävyt ja "taiteellisuus" saivat nuorison huokailemaan. Kaipasimme jotain,. Koimme nostalgiaa tulevaan?  Ehkä kirjat toivat tuntemuksiimme maailman painon etuoikeutetun helpossa elämässämme. Myöhemminkin olen lukenut Kunderan kirjoja, mutta mikään ei ole osunut ihan samalla tavalla kuin tuo ensimmäinen.

Romaanin taide koostuu esseistä, haastatteluista ja onpa joukossa palkintopuhekin. Osa meni iloisesti ohi, kun en kommentoituja kirjoja tuntenut. Kafkaa käsittelevä osuus oli ehkä mielenkiintoisin, tai ennemminkin se käsitteli kafkamaisuutta. Kaikkihan me tunnistamme termin "kafkamainen", mutta kuinka moni meistä oikeasti on lukenut Kafkan kirjoja ja ymmärtää viittauksen ja sen taustaa ? En minä ainakaan. Kafka on ollut lukulistallani vuosikymmeniä. Ehkä nyt pitäisi tarttua. Jonkun kerran olen jo Kafkan matkapäiväkirjaa kirjakaupassa sormeillutkin, mutta eihän se tietysti ole sama kuin romaaninsa.

Joka tapauksessa, seuraava kappale jotenkin herätti. Tuo on kirjoitettu jotain 30v sitten, mutta ei tarvitse kuin katsoa uutisia, niin kummasti kaikuu...  

"Totalitaariset valtiot, jotka ovat mainittujen tehokeskittymiä, ovat tuoneet näkyviin Kafkan romaanien kosketuskohdat tosielämään. Mutta jos lännessä tällaisia yhteyksiä ei nähdä, se ei johdu ainoastaan siitä, että ns. demokraattinen yhteiskunta on vähemmän kafkamainen kuin nykypäivän (1980-luku toim.huom) Praha. Yskoakseni se johtuu myös siitä, että täällä todellisuuden taju on kohtalokkaasti heikkenemässä" (Milan Kundera : Romaanin taide s.112)

Vai mitä tuumitte ? 

Tavallaan Romaanin taide toi mieleeni myös Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä teoksen. Siinä oli samanlaista menneen nostalgiaa ja myös historian julmien sattumien ironiaa. Kuvatut kirjailijat eivät ole samoja, mutta samalla tavalla he ovat kirjoittaneet ylös joko kadonnutta idylliä tai sitten sen tilalle tullutta mekanismia, jonka keskellä ihminen kadottaa itsensä (ja itsenäisyytensä / tahtonsa). Kunderan ajatukset kotimaansa poliittisen tilanteen osalta eivät tainneet olla salaisuus, mutta kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, miten kirjailijan tulee ensisijaisesti kuvata henkilöhahmojensa ajatuksia, ei omiaan. Tosin hän välillä myönsi itsekin tulleensa etualalle julistamaan mielipiteitään, vaikka useimmiten verhosi ne vaikeammin tulkittaviksi henkilöidensä ristiriitojen kautta. 

 Ajatuksia herättävä kirja. Sellainenkin tosin juolahti mieleen, että ehkä nämä vanhemmat kirjat ovat viime aikoina erityisesti tuntuneet kiinnostavilta, koska itse noita aikoja eläneenä (ja uutisia katsoneena) saa perspektiiviä tarkasteluun ja huomaa aivan uusia kuvioita. Ehkä siksikin voisi olla hyvä lukea Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Lukisin sen varmasti eri tavoin ja siitä tulisi minulle aivan uusi teos. 

(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja : Heinäkuun luetut

 

Heinäkuu oli hyvä lukukuu erityisesti tietokirjojen osalta. Joukkoon mahtuu peräti 5 erinomaisen mielenkiintoista tietoteosta. Kolmesta jo vähän pikaiseen summeerasinkin täällä. Niiden lisäksi Anneli Kanto jatkoi lukulistallani, tällä kertaa kirjoitusoppaallaan, jota sitäkin oli mielenkiintoista lukea. Varsinkin tuon Elämänlangalla päiväkirjateoksen jälkeen. 

Proustkin kummittelee luetuissa edelleen. Tällä kertaa ilmeisesti kovinkin tunnetun filosofin "elämänohjeina" Proustin liittyvien teemojen mukaan. Olihan How Proust can change your life ihan mielenkiintoinen luettava, varsinkin kun olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä, joten teemoituksesta saa kiinni, mutta... Tähän tosiaan tulee tuo "mutta". En nimittäin koe, että kirjasta olisi jäänyt minulle varsinaisesti mieleen tai käteen oikeastaan mitään. Se oli sellaista yleistä hötöä ja plötinää. 

Kaikkiaan heinäkuu osoittautui runsaaksi lukukuukaudeksi. Loppuun luettuja on kaikkiaan 11. Dekkareitakin jonkun verran, pääasiassa cozy mysteryä, mutta on joukossa yksi vähän erikoisempi (ja rajumpi) tapaus. Rouva Shim, palkkamurhaaja oli verinen juttu. Kate Atkinsonin Kuolema kulkee kartanohotellissa puolessaan oli kirjailijansa tyylinen eli kiemurainen ja monimutkainen ja tasojakin riitti. Tykkäsin. 

T.A.Williamsin kirjasarja englantilaisesta eläköityneestä rikoskomisariosta selvittämässä rikoksia Italian eri upeissa kohteissa mustan labradorinsa kanssa toimii leppoisuudessaan sekä Italian matkailumainoksena eli ihan mukavan rentouttavana viihteenä. 

Lintuneidit kertoi emigranttiperheen tyttäristä eri aikatasoilla. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kirja  jäi ohueksi. En saanut oikein juonesta kiinni, mutta toki todellisen perheen vaiheisiin perustuva tarina koskettaa. 

Sellainen lukukuu heinäkuussa. Elokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta lukeminen vähän vähemmän. Jotenkin on ollut nyt muutakin puuhaa ja katsoimme mm. Yle Areenasta Ei mikään murhamysteeri (This is not a Murder Mystery) - sarjan, josta pidän kovasti. Tämä oli jo toinen katsomiskertani, enkä ihan heti muista elokuvaa tai muuta ohjelmaa, jota olisin jaksanut kerrata. 

(Luku)päiväkirja: Heinäkuu tietokirjojen pauloissa

 

Heinäkuu oli vaihteleva niin säältään kuin lukulistaltaan. Yksi asia on kuitenkin näköjään tullut jäädäkseen. Jäätelöä ehdottaville todettakoon, että se on ollut kesävakiona vuodesta kivi ja kirves, eli siitä ei ole kyse. Minä tarkoitan nyt tietokirjoja. Vuosikaudet, vuosikymmenet itse asiassa, luin pääasiassa fiktiota. Tietokirjat tuntuivat, no, liikaa tietokirjoilta - tylsiltä, faktoilta, koululta... Vähänpä tiesin. 

Keittokirjojen ja satunnaisten elämäkertojen lisäksi on viime vuosina kuin varkain kertynyt yhä enemmän, useimmiten historiaan liittyviä, tietokirjoja. En tiedä, onko niitä myös ehkä ilmestynyt viime vuosina enemmän, mutta ainakin minä olen päässyt niiden makuun oikein tosissaan. Itse asiassa kannatan porttiteoriaa... historiapodcasteja kuuntelulistallani ovat selvästi seuranneet myös jaksojen aiheita lisää avaavat tietokirjat - usein vieraan itsensä kirjoittamana. 

Tai sitten itse podcastin vetäjän kirjoittamana. Yksi heinäkuun mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävimmistä kirjoista nimittäin oli Betwixt the Sheets podcastin vetäjän tohtori Kate Listerin viimeisin kirja. 

Kate Lister : Flick - A History of Female Pleasure

Audiblesta 

Kirja kuvaa, miten käsitys naiseudesta ja naisen seksuaalisuudesta on muuttunut aikojen kuluessa. Milloin on naiset käsitetty seksihirmuiksi, joiden himoja tulee rajoittaa, milloin taas todettu seksuaalisen mielihyvän olevan jotain naisilta luontaisesti puuttuvaa (!?). Käsityksemme naisten seksuaalihistoriasta perustuu pääasiassa harvalukuisiin (miesten kirjoittamiin) lähteisiin ja todellisuus on saattanut olla jotain ihan muuta, niin kuin arkeologiset löydöt esim muinaisista dildoista meille paljastavat. 

Olemme myös historiamme tuotoksia ja edelleen ovat vallalla usein vahingolliset käsitykset naisten mielihyvän lähteestä - ja ei, naisen mielihyvään ei tosiaankaan tarvita penistä. Itse asiassa, vain osa naisista yleensä pystyy saamaan orgasmin penetraation aikana, vaikka ainakin oman ikäluokkani naisista kai suurin osa on oppinut, että "oikea" orgasmi tapahtuu yhdynnässä ja mielellään niin, että molemmat saavat samaan aikaan...  Jos seksistä nyt edes varsinaisesti kukaan mitään kertoi virallisesti. Romanttisista romaaneista ja kavereilta minäkin kai teininä oppini pääasiassa sain. 

Flick on tärkeä kirja ja sen soisi annettavan luettavaksi niin pojille kuin tytöillekin. On terveellistä ymmärtää, mistä käsitykset ja arvotetut mielikuvat kumpuavat. Historia on pitkä, eikä useimmiten naisille suosiollinen. Listerin kertoma statistiikka naisten orgasmeista on itse asiassa vähän surullista kuultavaa. Ei voi kuin toivoa, että nuoremmat sukupolvet saavat paremmat lähtökohdat tasa-arvoisempaan elämään myös seksuaalisen mielihyvän osalta.

Ihan jotain muuta on sitten toinen heinäkuussa kuuntelemani tietokirja 

Professor Alice Roberts : Crypt - Life, Death and Disease in the Middle Ages and Beyond

Audiblesta  

Tämä kirja on vähän kuin viime aikoina Netflixistä tuijottamani Bones-sarja. Täynnä luita ja kiehtovia tuloksia niiden tutkimuksista.

Jokainen luku kertoo jostain kaivauksesta ja tarina syventää sekä kaivaukseen liittyvän aikakauden ja paikan historiaa että tutkimusmetodeja, joiden kehittyminen on tuonut mahdollisuuden ihan uusiin tulkintoihin vanhoistakin löydöistä. Kunhan luut on säilytetty seuraavia tutkimuskierroksia varten. 

Kirja valottaa myös tautien historiaa ja esimerkiksi rutto-lussa sen kehityksestä ja vaikutuksesta maailmalla, sekä geneettisestä sukupuusta oli erityisen mielenkiintoinen. Omat lukunsa saivat myös lepra ja syfilis, aina yhteydessä siihen, mitä arkeologisissa löydöissä luut ovat meille kertoneet. 

 Myönnän, että jotkin tieteellisemmät osuudet, kuten selitykset laskelmametodeista esim. uponneen laivan luiden analyysistä, jonka tarkoituksena oli arvioida, paljonko uhreja laivalla oikeasti olikaan, meni iloisesti ohi kuunnellessa äänikirjana. Tosin en ole ihan varma, olisinko jaksanut lukea keskittyneesti tekstinäkään. Mielenkiintoisen yleiskäsityksen kuitenkin sain ja halutessaan voi tässä kirjassa syventyä enemmänkin. 

On myös erityisen palkitsevaa, kun aikaisemmin jostain luettu tieto alkaa yhdistyä uusiin faktoihin ja kokonaiskuva tarkentuu. Vaikka aiheet ja tutkimuskohteet vähän makaabereita tässä kirjassa ovatkin, ne tuovat historian elävänä eteen ja antavat taustaa monille esim. romaaneissa esiintyville kuvauksille. 

Crypt-kirjan tarinat tietysti keskittyvät kirjoittajansa tutkimuskohteisiin ja siitä syystä melko paljon Iso Britannian suuntaan. Oli  siis kiva lukea myös jotain Suomeen liittyvää. 

Elise Pihlajaniemi : Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja. Suomen keskiajan linnanväen tarinoita

Kirjastosta 

Tämän kirjan tarinoissa pyöritään Suomen linnoissa. Jokaisessa luvussa on yksi historiallinen henkilö, joka alussa ensin esiintyy kuvitteellisessa kohtauksessa ja sitten saa historiantutkimukseen ja lähteisiin perustuvan kuvauksen. 

Kirjan nimen mukaisesti pääsemme seuraamaan mm. paria ritaria, linnanrouvaa ja merirosvoa, mutta minusta ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset eri ammattilaisista. Heistä kuulee yleensä aika vähän (eikä taida toki tutkimustietoa ja tutkittavaa materiaaliakaan olla samalla tavalla kuin ylimystön edustajista). 

Luvut ovat lyhyitä ja sisältö tietysti pakostakin aika pinnallista, mutta on tässä oiva kokoelma Suomen keskiajan henkilöhahmoja, joista luki mielenkiinnolla ja mielellään. Kirja on helppolukuinen ja sopinee mainiosti myös historiainnostustaan vasta aloittelevalle. 

Myös elokuu näyttää kiinnostavalta tietokirjojen (ja toki muunkinlaisten kirjojen) osalta, mutta tässä nyt oli kolme toisistaan erilaista, mutta kukin omalla tavallaan kiinnostavaa, teosta heinäkuulta

(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

(Luku)päiväkirja : Bakerika

Kehtaako tuota enää kuukauden keittokirjan sarjaksi kutsuakaan, mutta ehkä voidaan näin ottaa uusi osa listalle muutaman vuoden jälkeen. 

Erika Poussa: Bakerika

Oma ostos 

Aika moni meistä varmaan muistaa nuoren yrittäjän, jonka pakastettu keksitaikina voitti Suomalainen menestysresepti-kilpailun muutama vuosi sitten. Hyviä ovat keksit, mutta niiden lisäksi on (vieläkin) nuori yrittäjä pyörittänyt kahvilaa ja catering-palvelua ja vaikka mitä muuta. Nyt viimeisimpänä aluevaltauksena on julkaistu keittokirja. 

Jo vuosia olen valitellut, että keittokirjaksi ei enää riitä lista reseptejä, vaan niiden  ympärillä pitää olla mielenkiintoista tarinaa. Sitä kautta myös reseptit aukeavat aivan eri tavalla. Bakerika-kirjassa suurin tarina on heti alussa eli juurikin kertomus yrittäjyydestä, sen haasteista ja menestyksistä. Oli virkistävää lukea molemmista puolista. Liian usein yrittäjyys kuvataan joko ruusuisena menestyksestä menestykseen tarinana tai sitten hiuksia nostattavana kauhukertomuksena. Toki tämä on menestystarina, jolle toivoo jatkoa, mutta silti realismi tuntui. 

Resepteissä ei varsinaisesti ole  mitään uutta, mutta on aina kiva nähdä ammattilaisen "kotisuosikkeja". Luvut on jaettu paikkojen ja tilanteiden mukaan ja jokaisen luvun alussa on pikkuinen yhteenveto taustasta. 

Ei liene yllättävää, että kokeiltavaksi päätyi nimenomaan kakku. Tein suklaakakun, suolakaramellin ja voikreemin kirjan ohjeilla. Sinänsä ohjeet olivat mukavan yksinkertaisia, mutta hiukan oletettiin tekijältä kokemusta leipomisesta, jotta yksityiskohtia ei unohdu. Kakku itsessään oli tietysti yltiömakea, mikä oli tarkoituskin ja ainesten perusteella ilmiselvää. Sellaista teki sillä hetkellä mieli. Suklaakakkupohja oli ihanan mehevä ja menee jatkoon vähän vähemmän sokerisilla lisukkeilla varmasti vielä moneen kertaan. 

Kaikkiaan kirja toi iloa kesäloman alkuun sekä lukemisen että leipomisen kautta. Vielä pitää testata ehkä kananmunamuffinssit ja leipätikut.  

Kuukauden luetut : Kesäkuu 12

Olipas aktiivinen lukukuukausi ja blogannutkin olen useammasta. Toki asiaan vaikuttaa jo juhannuksesta alkanut kesäloma, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä. Olen saanut jotain aikaiseksi. Siis muutakin kuin kerännyt kesän ensimmäiset metsämansikat, joita mökin pihapiiri oli pullollaan. 

Kaksitoista kirjaa on aika paljon, vaikka ottaa huomioon joukossa olevat useammat "kevyemmät" luettavat. Dekkareita ja viihdefantasiaa on joukossa peräti 8/12. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut viihdettä tai leppoisaa, sillä palasin pitkästä aikaa vähän pelottavampienkin dekkarien pariin. Vuorossa oli vaihteeksi uusi islantilainen tuttavuus. Toki kaverina sitten vähän vegaanivampyyreitä ja muuta cozy mysteryä. 

Huomasin myös, että muisti ei aina pelaa niin kuin pitäisi. Tiedän lukeneeni Vintagea ja veritekoja joskus aikaisemmin, mutta kun en kerran muistanut siitä yhtään mitään, niin luin uudelleen. Seuraava osa sarjasta on jo varauksessa, joten ajattelin, että kai minun nyt pitäisi vähän edes hahmoihin perehtyä ensimmäisessä osassa. Ihan hauska cozy mystery, joten en ihan ymmärrä, miten en muistanut mitään. Ehkä lukuaikana olen ollut (vaihteeksi) väsynyt. 

Muutenkin luin kesäkuussa oikeastaan vain mielenkiintoisia kirjoja. Ainoa loppuun kuunneltu äänikirja oli Jane Austen at Home eli Austenin syntymän 250v juhlaelämmäkerta. Lucy Worsley on tunnettu elämäkerturi eikä Jane Austenin elämäkertakaan pettänyt. Näkökulmana on kirjan nimen mukaisesti Jane Austen ja hänen useat kotinsa. En tiennytkään, miten monta kertaa kirjailija joutui taloudellisista syistä muuttamaan elämänsä aikana. Asumisjärjestelyjen taustalla oli myös usein perhekuvioita ja kaikkein mielenkiintoisinta olikin kuunnella Austenin perheen ja suvun jäsenistä ja heidän edesottamuksistaan. Kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu ja valaisi hyvin Austenin kirjojen taustoja kirjoittajansa elämänvaiheiden kautta. 

Minna Maijala on puolestaan tunnettu suomalainen elämäkerturi ja hänen viimeisensä Helvi Hämäläinen - kauneuden rakastaja oli itseoikeutetusti lukulistallani. Sekä siitä että Anneli Kannon päiväkirjateoksesta Elämänlangalla sain myös aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani blogiin. 

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähiten kiinnostava oli Juha Tantun Ranskalaisia pastilleja. Se on kokoelma pakinoita,kommentteja, pastisseja Ranskasta ja ranskalaisista pohjautuen ilmeisesti kirjoittajan omiin matkoihin ja tuttavuuksiin. Kaikki Ranskaan liittyvä on tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta tämä kirja on ilmestynyt 80-luvun alussa. Maailma (ja Ranska) oli aika toisenlainen ja monet kommenteista herättivät hupaisia muistoja omilta ajankohtaan liittyviltä matkoiltani, mutta samalla myös hieman haikeutta kadonneesta maailmasta. Toiset taas... no, toisinaan on ihan hyvä, että maailma menee eteenpäin ja jopa ranskalaiset (miehet) kehittyvät - tai ainakin muutosta voisi olettaa tapahtuneen. En itse ole tehnyt laajempaa tutkimusta aiheesta.  

(Luku)päiväkirja: Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - Kauneudenrakastaja 

Kirjastosta

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha olivat nuoruuteni vaikuttavimpien lukukokemusten joukossa. Jotenkin hänen tapansa kuvata ihmisiä ja ihmissuhteiden pinnan alla kuohuvia virtauksia osui ja upposi. Samalla hän kuvaa maailmaa ja elämäntapaa, jota ei enää ole, mutta johon liittyy jokin selittämätön kaipuu.

Kummallista kyllä, en ole koskaan lukenut muita Hämäläisen kirjoja. Itse asiassa jotenkin tajusin niiden olemassaolonkin vasta luettuani tämän elämäkerran. Pitäisi varmaan napata kesälomareissulle hyllystä mukaan nuo vanhat tutut ja etsiä kirjastosta lisää. 

Heti elämäkerrasta kuultuani halusin lukea sen ja jo ensimmäisen luvun jälkeen tiesin osuneeni mielenkiintoisen lukukokemuksen pariin. Ristiriitainen kirjailija ja ihminen keskellä kuohuvaa kautta niin Suomen kulttuurielämässä kuin maailmalla on pakosta kiinnostavaa, ehkä jopa inspiroivaa, luettavaa. Minna Maijala antaa tilaa kirjailijan omalle äänelle ja kirja on täynnä katkelmia alkuperäisistä teksteistä. Hämäläinen kirjoitti omasta elämästään niin päiväkirjamerkintöjä, elämäkertamateriaalia kuin kirjeluonnoksia. Päiväkirjat avattiin tutkijoille vasta 2023. Hämäläinen oli itse antanut luvan jakaa niitä vasta 25v kuolemansa jälkeen. Halusi ilmeisesti, että kukaan niissä esiintyvä henkilö ei olisi enää loukkaantumassa ilmeisen ilkeistäkin kommenteista. Vai olisiko halunnut ajan kuluvan, jotta sodan jälkeen tulenarat poliittiset pohdinnat menettäisivät voimansa?

Kirjailijan omat tekstipätkät elävöittävät tarinaa ja tuovat Hämäläisen kielenkäytön ja tunnelman lukijan eteen . Tyyli on joidenkin mielestä ehkä vähän vanhahtavaa, koristeellista ja jopa kuvauksissaan paatoksellista, mutta minulle siinä on taikaa. Ihan jo sen soinnusta nauttiakseni voisin lukea mainitsemani teokset uudelleen. On kirjailijoita, joiden tekstiin voi upota - Vähän samaan tapaan kuin Proustin ranskankielen kiemuroihin. 

Ëlämäkerrassa pidin ehkä eniten lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta. Tunnekylmä lapsuusympäristö, sekä joka paikassa vastassa oleva ulkopuolisuuden tunne särkevät lukijankin sydäntä. Valtava tarve kirjoittaa ja halu päästä sen osalta eteenpäin antoivat Hämäläiselle voimaa selviytyä vaikeistakin ajoista, vaikka hän tuntuikin joutuvan kuin huomaamatta uhrin asemaan, varsinkin suhteessaan miehiin.

Olavi Paavolainen oli aikansa julkinen ja näkyvä hahmo ja rakkaussuhde nousee isossa osassa kirjaa keskiöön. Ehkä se oli, tai siis todennäköisesti oli, määrittävä ihmissuhde Helvi Hämäläiselle, mutta silti vähän harmittaa, kun kirjailija jotenkin pienenee ja eteemme nousee vain heijastuma Paavolaisen kautta. Egoistinen ja snobi Paavolainen tuotti paljon kärsimystä ja Hämäläinen koitti pitkään päästä suhteesta eroon. Toki hän sai myös "kostonsa". Säädyllisen murhenäytelmän Artur ei tosiaankaan ole imarteleva kuva, mutta Paavolainen taisi oikeastikin olla varsin sietämätön tapaus ylimielisyydessään. Hänen mielessään oli kuva haluamastaan "pikku naisesta" ja se peitti kokonaan ihmisen pöydän toisella puolella. Elämäkerrassa esiin nousee ristiriitainen ihmissuhde, jossa taustojen ja toiveiden erilaisuus loi jännitteitä ja lopulta särki mahdollisuuden onneen. 

Sotakin tietysti vaikutti. Ajankuva nousee Maijalla kirjassa esille jotenkin totutusta poikkeavana. erilaisena kuin olen mielestäni aiemmin lukenut. Sellainen vähän naiivi voiman ja johtajuuden kunnioitus vallitsi osassa sivistyneitä piirejä. Sitä ei kai niin ole suurelle yleisölle mainostettu, kun muistaa missä sitä vahvaa johtajuutta ja muskeleita suureen ääneen tuolloin idealisoitiin. On vaikea kuvitella, ettei sivistyneistö tajunnut, mitä julkisivun takana oli, vai eikö vain koettu sen koskettavan suoraan, vaikka jotain tiedettiinkin? Koettiin pakolliseksi valita pahoista se pienemmäksi tulkittu? Olisi kirjailijoiden kuitenkin luullut heräävän ja kauhistuvan viimeistään uutisiin kirjarovioista. Kai se on niin kuin Hämäläinen oli kirjailijahaastattelussa sanonutkin: " Kyllä he tiesivät, mutta he päättivät olla näkemättä" On ihan terveellistä, että tuotakin puolta tuodaan elämäkerrassa esiin. Maijala ei ota kantaa, mutta siirtää verhoa ja antaa tekstien puhua. 

Loppupuolella elämäkerta luo kuvan yksinäisestä ja vähän surullisesta kirjailijasta, jolla on työnsä ja perheensä. Vuosia kuluu ja kirjoja julkaistaan. Jossain kohtaa matkan varrella perheenjäseniä ja ystäviä pikkuhiljaa katoaa ja vanhuus saapuu. 

Minna Maijalan kirjaa on helppo lukea ja esiin piirtyy kirjailija, jonka vain oli "pakko kirjoittaa" huolimatta olosuhteista, jotka eivät siihen varsinaisesti kannustaneet. Helvi Hämäläisen elämäntarina kertoo suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, kauneuden tarpeesta sekä lapsuuden hyväksynnän ja rakkauden merkityksestä aikuisuuden tasapainolle. Samoista asioista Hämäläinen kai kirjoitti koko uransa ajan vasten kuohuvaa aikakautta.  

(Luku)päiväkirja: Elämänlangalla

Anneli Kanto on minulle aiemmin tuttu Rottien pyhimys-kirjasta ja Näkijä-dekkarisarjasta. Toki hänellä on muitankin kirjoja, mutta nuo olen tullut lukeneeksi. Kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kuulosti mielenkiintoiselta, mutta en tiedä, miksi jotenkin odotin sota-ajan juttuja, vaikka toki tiedän, ettei kirjailija ole tarpeeksi vanhan sen ajan historiaan. Väsyneenä ei vissiin jaksanut miettiä pidemmälle ja kirjan nimikin johti hakoteille. 

Anneli Kanto : Elämänlangalla- kolmen sodan päiväkirja 

Kirjastosta 

Kirjassa siis on vuosi kirjailijan elämästä lyhyinä merkintöinä. Tiivistahtinen ja täysi vuosi tuo on ollutkin. Joukkoon mahtuu niin oopperaa kuin teatteria ja vähän musikaaliakin. On Maria Jotunin elämää, isovihan kauheuksia musiikin keinoin ja sitten tietysti tavallisen elämän ja ihmissuhteiden käänteitä. Kanto kuvaa myös luovan työn vaiheita ilosta luopumisen tyhjyyteen. Ilahduin viittauksista Rottien pyhimykseen, kun sen lukeneena tietysti sain kiinni pohdinnoista. Kirjan innoittamana kävin muuten kerran Hattulan kirkossa pyörähtämässäkin. Poika oli vieressä armeijassa ja minä yhdistin vierailun kyydin tarjoamiseen. 

Kanto on kirjoittaessaan 72-vuotias eli 17 vuotta vanhempi kuin minä nyt. Hänen kykynsä ajatella ja työskennellä antaa toivoa. Minäkin haluaisin kaikkea tuollaista. Toki minun taustallani (ja taidoillani?) ei kirjoiteta teatteria, mutta tuo into ja omistautuminen on kadehdittavaa. Samalla on mielenkiintoista, miten olemme eri sukupolvien edustajia. Hän suurta ikäluokkaa vähän sen häntäpäästä, minä sota-ajan lasten lapsi. Ajattelutavassa on eroa, mutta tunnistan jotain vanhemmistani, sitten jotain muuta itsestäni. 

Kirjat myös tuovat aina uusia ajatuksia, tai auttavat jäsentämään vanhoja. Kissan kuolema ja ihmissuhteet heijastuivat omalla tavallaan omasta elämästäni. Ei tietenkään ihan samoina, mutta näkökulmia tarkentaen. Yksityiskohdat pohdinnoista jääkööt tällä kertaa aamusivujeni kätköihin, mutta useamman päivän pohdiskelin. 

Kun lukee päiväkirjamaisia merkintöjä, tuntuu kuin tutustuisi ja pääsisi toisen elämään sisälle. Tavallaan niin tietysti onkin. Sitten, juuri kun tottuu ja asettuu, kirja loppuu. Ehkä siksi Woolfin päiväkirjoja oli niin ihana lukea. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat. Pitäisi aloittaa ne uudelleen. Edelleen koukuttaisi ostaa koko sarja. Painos on loppu. Taas huomaan jättäväni jotain sanomatta. Muistan jossain nähneeni kirjoja vielä tarjolla. En kerro, missä. Jos vaikka oikeasti menen vielä ne sieltä ostamaan. Ihan kuin marjapaikkaa piilottelisi - tai sienikätköä.

Kaikkiaan Elämänlangalla oli mielenkiintoinen hyppy kirjoittajan työn pariin, vanhenevan naisen ajatuksiin iästä ja tapahtumista, yhden elämän käänteisiin vuoden aikana. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan Ranskalaisia pastilleja. Juha Tantun suomalaisia näkemyksiä Ranskasta ajalta, jolloin itsekin aloittelin tutustumista kieleen ja vietin ensimmäisen kerran aikaa maassa. 

(Luku)päiväkirja: Ehdinpäs Dekkariviikolle! Islantilaista Nordic Noiria ja vauvavampyyreja

Ehdinpäs sittenkin, vaikka meinasin unohtaa ihan kokonaan, että on se aika vuodesta eli Dekkariviikko! 

Onneksi olin jo lainannut kirjastosta vaihteeksi jotain ihan muuta kuin yleensä eli laiturilukemistolistani Nordic Noir osaston edustajia. Hivenen hirvitti, sillä dekkarilukemiseni on kummasti keikkunut cozy mysteryn lempeämmällä puolella. 

EDIT: Hätäpäissäni kirjoitin niin nopeaan, että jäi mainitsematta, mikä ihmeen Dekkariviikko. No, se on kirjasomettajien viikko, jolloin keskitytään nimenmukaiseen genreen... enemmän tai vähemmän. Tänä vuonna viikkoa emännöi Tuulevin lukublogi, josta löytyy myös kooste viikolla ilmestyineistä jutuista. 

Logo puolestaan on tuttuun tapaan Niinan käsialaa (Yöpöydän kirjat - blogista)

Yrsa Sigurdardóttir : Näen sinut ja Muistan sinut

Kirjaston kirjoja

Sigurdardóttir on suosittu kirjailija ja hänen dekkareistaan luin jostain, että ne ovat aika pelottavia. Musta jää -sarjassa on ilmestynyt jo kolme kirjaa, mutta viimeisin on minulla vielä kirjaston varausjonossa. Jo nämä kaksi kertovat kuitenkin tyylistä, jossa kirjailija kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain - ennen rikosta tapahtuvaa sekä kuvausta rikostutkinnasta. Viimeksimainitussa keskeisinä hahmoina ovat rikospoliisi Týr ja oikeuslääkäri Iounn (jonka o-kirjaimen aksenttia en onnistunut löytämään läppärini näppäimistöstä) 

Kuten tavallista, myös tutkijoiden elämän kiemuroita selvitellään osien aikana. Ensimmäisessä osassa Näen sinut, tutustutaan Týrin menneisyyteen, toisessa oikeuslääkäri joutuu kohtaamaan lapsuudenperheensä henkilöitä vuosien jälkeen. Hauskasti muuten Sigurdardóttir kuvaa persoonaltaan aika samantyylistä, sosiaalisesti eristäytynyttä ja kuolemaa erityisellä tavalla pohtivaa hahmoa kuin Sari Rainio ja Juha Rautaheimo Mortuí non silent sarjassaan. (Ihan huikea sarja muuten) Siihen tosin yhtäläisyydet kirjasarjojen välillä sitten oikeastaan loppuvatkin.  

Näen sinut - kirjan tapahtumat sijoittuvat Islannin maaseudulle, eristäytyneeseen maataloon, josta löytyy surmattu perhe. Tarina kehkeytyy pikkuhiljaa ja muuttuu yhä pelottavammaksi. Olen kauhean huono odottamaan yleensäkin ja pienet merkit oudoista tapahtumista ja talossa liikkuvasta pahuudesta saivat sen verran jännittämään, että illalla piti viimeiseksi lukea jotain vähän kevyempää, kun en muutenkin huonosti nukkuvana halunnut kirjan mielikuvia mukaan uniin. 

Muistan sinut ei ollut ihan yhtä pelottava. Siinä joukko ystävyksiä kokoontuu vuosien jälkeen hautajaisiin. Aika kliseisesti menneisyydestä paljastuu ikävä tapahtuma, jonka jälkeen kaikki lähtivät aiemmin omiin suuntiinsa. Tarina on kuitenkin sen verran kiemurainen ja omintakeinen, että mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Luulen myös, että tavallaan tunnistettavissa oleva vaara ei saanut jännittämään ihan niin paljon kuin täysin tuntematon ja näkymätön uhka. 

Oivaa dekkarimateriaalia siis. Islannin maisemista ja säästä on tainnut tulla maailmalla, ja varsinkin Satu Rämön Hildurin myötä myös Suomessa suosittu miljöö jännittäville tarinoille. Sigurdardòttir on kirjoittanut sen verran hyvän sarjan, että "kolmen sääntö" menee rikki, kunhan saan Löydän sinut-romaanin varauslistalta kirjastosta. 

Jaa, että mitäs minä sitten luin iltaisin kevennykseksi ? No, innostuin jatkamaan cozy mysteryä yliluonnollisella twistillä. Vegan Vamp seikkaili jo kahden kirjan verran ja kolmaskin on seuraavana Kobossa vuorossa, joten sama hyvän sarjan peukalosääntö pätee tässäkin. Alunperin tartuin sarjaan siskonn suosituksesta, joten nyt meitä hihittelee jo ainakin kaksi vegaanin vampyyrin seikkailuja. 

Cate Lawley : Adventures of a Vegan Vamp ja The Client's Conundrum

Kobo +

Kyseessä on siis myös dekkarisarja, vaikka toki huomio kiinnittyy aika paljon päähenkilön haasteisiin uutena vampyyrina. Mallory joutui vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi ja heräsi, no, tavallaan uutena vampyyrinä, paitsi että veri aiheuttaa hänelle pahoinvointia ja vampyyriyden hyödyt yliluonnollisina kykyinä tuntuvat ilmenevän vain pakottavissa tilanteissa. Ensimmäisessä osassa jahdattiin muidenkin naisten kimppuun hyökännyttä "luojaa" ja toisessa päästiin sitten jo ratkaisemaan yliluonnollisissa piireissä tunnetun liikemiehen murhaa. 

Malloryn kevyt suhtautuminen uuteen olotilaansa ja tapa lähestyä kaikkia ja kaikkia uteliaana ja valmiina esittämään epähienoja kysymyksiä saavat tarinan kuplimaan. Jotenkin vähän hömelö "babyvamp" osittautuu yllättävänkin vahvaksi selviytyjäksi. Ympärillä pyörivät ystävät ja viholliset ovat mielenkiintoisia, mutta eniten minua taitaa näissä kirjoissa viehättää kaiken keveyaiks. Vaikka päitä putoilee ja taikamiekat sohivat,  ei tästä hupailusta saa painajaisia tekemälläkään eli oikein mukavaa vastapainoa Nordic Noirin pimeydelle ja silti sopivaa dekkariviikon kirjahyllyyn.

(Luku)päiväkirja : Kuukauden luetut toukokuussa

 

Valmistuneiden lasinalusten ja luettujen kirjojen lukumäärästä päätellen en tehnyt toukokuussa muuta kuin luin ja virkkasin. Se ei liene kauhean kaukana totuudesta, paitsi että tein myös pitkää päivää töissä. 

Sara Rosett	Death in an English Cottage	ekirja
Aura Koivisto	Mies ja merilehmä : Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka	paperi
Seana Kelly	Dead don't drink at Lafittes	ekirja
Juan Jacinto Muñoz-Rengel	Luulosairas palkkamurhaaja	paperi
Cate Lawley	Adventures of a Vegan Vamp	ekirja
CC Dragon	Helena goes Hollywood	ekirja
Gareth Russell	Queen James:A New History about the Life and Loves of Britain's First King, James Stuart	äänikirja
Michel de Decker	Louis XIV, Au bon plaisir du roi	paperi
Maija Kajanto	Mittoja ja tilaustöitä	paperi
Maija Kajanto	Itsepä tilasit	paperi
Maija Kajanto	Kuin tilauksesta	paperi
Mirva Saukkola	Murha on muotia	ekirja
C.C.Dragon	Grammy's Secret Recipe	ekirja

Kolmetoista kirjaa ja enemmän painettuja kirjoja kuin vuosiin. Vähemmän äänikirjoja kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Toki, kuukauden ainoa äänikirja oli melko pitkä ja vaati keskittymistä. Tietokirja ensimmäisestä Stuart - kuninkaasta oli hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen.

Aika monta viihteeseen luokiteltavaa - siksikin lista on pitkä. Viihdyttävät välipalat menevät tahtiin kirja per ilta ja koukkasin jo laiturilukemistonkin puolelle. Kaikkiaan viihteeksi tai cozy mysteryksi luokiteltavia on toukokuun listalla 9/13. Lopuista kolme on historiaa ja yksi jotenkin luokittelukelvoton.

  Luulosairas palkkamurhaaja tuli listalleni suosituksena filosofisia yhteyksiä pohtivasta palkkamurhaajasta. No joo, aika nopeasti hieman tylsistyin. Toki kirjassa viitataan kuuluisiin ajattelijoihin ja historiallisiin henkilöihin, mutta kehyskertomus tumpelosta palkkamurhaajasta menee hitusen överiksi rasittavan puolelle. Ainakin minun mielestäni. Tulipahan luettua kuriositeettina. 

HIstoriakirjoista luin ranskaksi keskimmäisen pojan kirpparilta isälleen lahjaksi bonganneen elämäkerran Aurinkokuninkaasta, pääasiassa hänen naissuhteidensa kautta. Kyllähän minä tiesin hänen olleen melkoisen narsistinen tapaus, mutta hohhoijaa. Enpä olisi halunnut hänen hovissaan asustella. Ei, että noin olisin naisena kuningasta houkuttanut, mutta kaikkinensa oli hovi aika kurja paikka ja isolta osalta aurinkonsa epäterveen valon vuoksi. Toki aikakausikin oli vaikea ja täynnä juonitteluja ja vaaroja, mutta silti. Au bon plaisir du roi - tosiaankin. 

Aura Koiviston kertomus Georg Stellerin matkasta etsimässä pohjoista reittiä Amerikkaan oli mielenkiintoinen, mutta enemmän tietokirjamainen kuin Iida Turpeisen upea Elolliset-romaani. Mielenkiintoinen toki, mutta vähemmän vaikuttava. Eikä noita kahta kirjaa tietysti pidä verratakaan. Ovat sen verran erilaisia. 

Tällä hetkellä olen vaihtanut cozy mysteryt hetkeksi nordic noiriin eli luen islantilaista dekkaria. Hitusen hirvittää. Äänikirjana on kesken Jane Austen at Home. Hirmuisen mielenkiintoinen elämäkerta. 

(Luku)päiväkirja : Epäsäännöllisen säännöllistä, mutta kesä tulee kumminkin ja laiturilukemisto!

Nimittäin tämä minun bloggaamiseni. Luen kyllä ja myönnän nauttivani lukemastani suunnattoman paljon. Huvittavasti tuntuu kuin olisin "vapautunut", kun poistin Storytelin. Saa nähdä, onko olo samanlainen kun alati kasvava kirjastovarausten listani alkaa purkautua. 

Sen verran pitkiä ovat varausjonot, että kesäksi ei paniikki vielä ehtine iskeä. Laiturille en taida kauheasti tänä kesänä ehtiä. Biarritzin kiintopiste muutti helmikuussa Suomeen ja kesäsuunnitelmat yleensä ovat vielä melkoisen avoinna, mutta kai sitä kesän lukulistaa pitäisi miettiä ? Perinteinen laiturilukemistokatsaus siis... 

Mitä kuuluu laiturilukemistoon ? Äkkiseltään mieleen nousevat viihde, dekkarit ja elämäkerrat. Muitakin toki sen mukaan, mitä eteen osuu, mutta noita kai nyt eniten. 

Jos kurkkaan kirjaston lainaus- ja varauslistojani, ovat kyseiset genret hyvin edustettuina. Tosin tässä kävi nyt niin, ettei edes kesäkuu ehtinyt alkaa, kun olin jo lukenut kolme kaikkein ilmeisintä viihdekategorian kandidaattia. Maija Kajannon trilogia Titasta työstressin, remontin ja parisuhteen keskellä kipuilemassa meni tahdilla kirja per ilta. Huomasin nyökkäileväni parissakin kohtaa työelämäkuvauksissa, vaikka ihan noin karikatyyristä ei meno ole minun kohdallani koskaan ollut. Vauva-aika ja taaperoaikakin toivat mieleen muistoja. Jotkut niistä aiheuttivat edelleen kauhunväristyksiä. 

• Maija Kajanto : Mittoja ja tilaustöitä 
• Maija Kajanto : Itsepä tilasit
• Maija Kajanto : Kuin tilauksesta 
• Maija Kajanto : Pyykkipäivä
• Maija Kajanto : Tilinpäätös
• Vera Vala : Persikankukkien aikaan

Trilogian varasin, koska Kajannon uusimman Puistokadun pesula-sarjan Tilinpäätös-osalle olen varauslistalla nro 473. Ei taida ehtiä tälle kesälle. 

Olen nyt kovasti ollut tykästynyt Maija Kajannon kirjoihin viihteen saralla. Niissä on jotain elämänmakuista, vähän rosoista eikä liikaa vaaleanpunaista huttua. Huomaan tarvitsevani pieniä säröjä. Aloitin lukemaan Soraya M. Lanen Italialainen tytär - romaania, mutta se jäi nopeasti kesken. Vaikken lukenut kovin pitkälle, tuli tunne liiasta sokerista. Vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tuosta kovasti, mutta tänä kesänä tarvitsen toisenlaista. Se ei tietenkään estä, etteivätkö muut voisi pitää. 

Vera Vala sopii nimenä kesän dekkarilistalle, mutta tällä kertaa olen pistänyt hänen uusimpansa varaukseen viihde ja romantiikkaosastolle. Katsotaan ehtiikö. 

Dekkareista minulla on nyt lukulistalla ja kirjaston varauksessakin islantilaista. Noita en ole lukenut, mutta pitäisi olla jännää ja ovat kiiteltyjä. Kotimaisista aion jatkaa Matti Laineen Kovaset-sarjaa. Se on vähän sellaista vakoojameininkiä, jota en ole lukenut vuosikausiin. 

Lisäksi huomaan, että olen Goodreadsin mukaan lukenut dekkarin Vintagea ja veritekoja. Huomasin sen siitä, kun Teetä ja teräaseita kirja tuli jossain vastaan ja se kuulosti hupaisalta. Sitten huomasin sen olevan toinen osa... Todennäköisesti muistan lukeneeni heti parin ensimmäisen sivun jälkeen, mutta nyt lyö aivoissa tyhjää. Uskon Goodreadsia, mutta olen tainnut lukea tuon jossain ylenmääräisessä väsymystilassa. Koitetaan korjata asia kesän aikan. 

• Yrsa Sigurdardottir : Näen sinut
• Yrsa Sigurdardottir: Muistan sinut
• Yrsa Sigurdardottir : Löydän sinut 
• Matti Laine : Isänsä tytär
• Matti Laine : Verilinja
• Hanni Maula : Vintagea ja veritekoja
• Hanni Maula : Teetä ja teräaseita
• Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja 

Mielenkiinnolla odotan tuota listan viimeisintä. Ajatus 50-vuotiaasta naisesta, joka rupeaa palkkamurhaajaksi ja on siinä hyvä, kuulostaa tavallaan voimaannuttavalta. Odotan huumoria ja lievää vahingoniloa maailman kohdatessa jotain ennakko-odotuksista poikkeavaa. Katsotaan vastaako kirja sitten odotuksia. Olen jonossa sijalla72, joten saattaa ehtiä kesän laiturilukemistoon. 

Elämäkertoja listallani on kolme. Niistä kaksi ehtinee kesään, kolmannesta en ole ihan varma. Patti Smithin MTrain oli kirja, josta täysin tapojeni vastaisesti otin paperille lainauksen. Se on edelleen yöpöytäni savikulhossa. Enkelten leipää on kirjastosta varauksessa, mutta ehkä se pitäisi lukea alkukielellä. En tiedä. 

• Patti Smith : Enkelten leipää 
• Anneli Kanto : Elämänlangalla - kolmen sodan päiväkirja
• Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Olisiko tuossa jo lukemista laiturinnokkaan ? Ei että minulla olisi tiedossa mitään laituria, mutta lomaa odottelen. Vielä kaksi ja puoli viikkoa. 

Väsymys painaa. Tänä aamuna etsin autonavaintani melkein kymmenen minuuttia toimiston parkkihallissa. Tiesin avaimen olevan mukana. Olinhan juuri ajanut autolla paikalle, eikä se liiku ilman avainta. Tyhjensin käsilaukkuni ja läppärilaukkuni pariinkin otteeseen. Kävin läpi kojelaudan lokerot. Sitten muistin minulla olleen takki yllä autolle tullessani. Siellä se oli takaluukussa ja taskussa siististi MOLEMMAT autonavaimet. En ollut edes huomannut kulkevani vara-avaimella. Tiedä, miten kauan avain oli taskussa oleillut ja odottanut löytymistään.  

Lomalle on tarvetta. 

Mitä muuta suosittelette listalle ? 

Jos vaikka satun lukemaan jo ennen lomaa, tai kirjaston varauslista ei etene... 

(Luku)päiväkirja: Kirjojen bongaaminen podcasteista johtaa kaikenlaisiin toimenpiteisiin

 No, ei tässä nyt kuitenkaan mitään suuria elämänmuutoksia ole tehty. Kunhan tulin ottaneeksi Audiblen vuositilauksen heti kun olin lopettanut Storytelin... Syytän Betwixt the Sheets: The History of Sex, Scandal and Society podcastia. Siellä haastatellaan usein mielenkiintoiselta kuulostavia kirjoja kirjoittaneita tutkijoita. Englanninkielisiä tietokirjoja on aika kallista ruveta tilailemaan, mutta monet niistä toimivat myös äänikirjoina. 

Toinen ehkä kevääseen liittyvä juttu on virkkausinnostuksen herääminen. Novitan uusi lehti Kesä & käsityöt on täynnä inspiroivia ohjeita. Annoin itselleni luvan aloittaa lasinalusten tehtailun - muita lankoja ei saa ostaa ennen kuin ainakin yksi jo aiemmin aloitetuista (ja edelleen kesken olevista) neulomuksista on saatu valmiiksi. Ainahan sitä voi kuvitella pitävänsä itselleen jöötä... 

Kuva Audiblen sovelluksesta

Janina Ramirez: Femina - A New History of the Middle Ages, Through the Women Written Out of It

äänikirja Audiblesta

Ihan ensimmäiseksi tartuin Janina Ramirezin tietokirjaan historian osittain (tarkoituksella) unohtuneista vaikuttajanaisista. Historia on miesten kirjoittamaa. Vasta viime vuosi(kymment)en aikana on herättu huomaamaan, että puolet väestöstä on jäänyt jonnekin taustalle pesemään pyykkiä. Aikojen kuluessa naisten mahdollisuus julkiseen elämään ja poliittiseen vaikuttavuuteen on toki ollut rajallinen, mutta se ei tarkoita, etteikö naisia olisi ollut näkyvissä valta-asemissa myös keskiaikana. Heidät on vain sopivasti jätetty huomiotta, jotta isät ja pojat (tai veljet) ovat saaneet näkyvimmän roolin historiankirjoituksessa. 

Femina listaa keskiaikaisia naishahmoja, joista osasta olen kuullut ennenkin, mutta esim. Jadwiga, joka ilmeisesti oli ainoa naispuolinen kuninkaaksi julistettu hallitsija oli aivan uusi tuttavuus. Samoin oli mielenkiintoista lukea soturihaudasta, joka esineistön mukaan oli määritelty mieheksi, mutta geenitutkimus kertookin aivan muuta. Hämmästyttävää on myös tiedeyhteisön (miesten?) kyky vastustaa uutta tietoa. Hautalöydön tutkimukseenkin on väitetty jos jonkinlaista vääntöä miehen luurangon katoamisesta alkaen. 

Jokainen luku alkaa kirjassa arkeologisen (tai muunlaisen ) löydän kuvauksesta ja jatkuu siitä itse tarinaan, tai siihen, mitä tiedetään ja miten tietämys on vuosien varrella muuttunut. Silmiä avaavaa ja kieltämättä vähän ärsytystä aiheuttavaa. Mikä ihme siinä on, ettei kunniaa voi antaa sille, jolle se kuuluu? Ihan sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta. Miten niin on joltain pois, jos vaikka tyttären/äidin nimi mainitaan isän ja (tyttären)poikien lisäksi ? Parikin kuningatarta oli ilmeisesti vain "unohdettu" keskiaikaisen Englannin historiakirjoituksesta. "His story" tosiaankin. 

Femina kuitenkin on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Eikä se edes pahemmin paasaa feminististä näkökulmaa, vaikka se toki siellä taustalla onkin. Kunhan listaa kaikenlaisia faktoja. 

Kuva Audiblen sovelluksesta 

Gareth Russell: Queen James - The Life and Loves of Britain's First King

Äänikirja Audiblesta 

Toinen Betwixtistä nappaamani lukuidea on Gareth Russellin Queen James. Jos Feminassa mainittiin King Jadwiga, joka ilmeisesti ihan oikeasti kruunattiin nimenomaan kuninkaaksi ja allekirjoitti dokumenttinsa sillä tittelillä, on Queen James todellisuudessa King James (Stuart) I tai VI eli Skotlannin kuningas, josta Elisabeth I:sen kuoleman jälkeen tuli myös Englannin kuningas. Queen viittaakin enemmän huhuihin ja juoruihin, joita hänestä kerrottiin elinaikanaan. 

Ei savua ilman tulta eli mitä ilmeisemmin kuninkaan suosikkiystävät (bedbuddies) olivat muutakin kuin hyviä ystäviä, joilla oli lupa tavan mukaan nukkua kuninkaan makuuhuoneessa. Oli Jamesilla kuningatar ja lapsiakin, mutta ilmeisesti kuningattaren lisäksi ei puhuttu rakastajattarista vaan huhuttiin kauniista miehistä hallitsijan ympärillä, mikä tietysti oli tuohon aikaan vaarallista kuninkaallekin, kun homoseksuaalisuus oli kuolemalla rangaistava teko. 

Russellin kirja ei kuitenkaan keskity vain rakkaussuhteisiin vaan luo kuvan kokonaisesta ihmisestä, jonka traagiset lapsuustapahtumat (äiti oli kuningatar Mary, joka syöstiin vallasta ja jonka Elisabeth I teloitti maanpetoksesta) ja jatkuva kidnappausten ja vallananastusten uhka saivat kavahtamaan varjoja. Silti kirjasta tulee esiin myös myötätuntoinen ja rakastava mies, joka kykeni suuriin tunteisiin ja antoi niiden välillä ohjata tekojaan. 

Myös aikakauden tapahtumat, maailmanpolitiikka ja valtaisa juonittelun määrä nousevat kirjasta esiin rikkaiden yksityiskohtien kera. Pidän myös siitä, miten Jamesin kuningatar Anne (of Denmark) ei jää miehensä varjoon, vaan Russell kuvaa, miten hallitsijapari toimi tehokkaana poliittisena valtayksikkönä. Lisäksi kuningattaren oma tahto ja toiminta nousevat esiin silloinkin, kun hän on miehensä kanssa eri mieltä. Inhimillinen kuva kuningasparista on täydempi kuin yleensä kuninkaiden patsastellessa yksittäisessä valokeilassa. 

Lisäksi telkkaria : 

Olen ollut viime aikoina ihan historialla kyllästetty, kun telkkaristakin olen lähinnä katsonut Yle Areenasta Historien om Sverige (ja Netflixistä Bonesia). Onkohan Suomesta tehty jotain vastaavaa ?