(Luku)päiväkirja : Haamutarinoita

 

Joskus aikoinaan aloitin Paul Austerin New York -trilogiaa, mutta en päässyt siinä kovinkaan pitkälle. Ei vaan iskenyt/osunut/kiinnostanut. Ehkä niputin hänet siihen amerikkalaisten modernien kirjailijoiden joukkoon (Irvin, Vonnegut jne.), joiden nihilististä, itsetuhoista ja vähän vulgaaria kerrontatapaa en jostain syystä ole osannut arvostaa. Tunnistan taidon, mutta ei ole minun teekuppini. 

Siri Hustvedt taas - no, olin oikeasti unohtanut, että olen lukenut häneltä ainakin kolme kirjaa ja yleisesti ottaen pitänyt niitä taidokkaina ja oikein ihastunut Kaikki mitä rakastin -teokseen. Sinänsä mielenkiintoista, sillä mieleeni oli jäänyt muistikuva vain juuri tuon kirjan lukemisesta, enkä edes muistanut pitäneeni siitä. 

Muisti onkin jännä juttu. Se tuo mieleen milloin mitäkin vanhaa ja useimmiten enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Samoja tilanteita muistamme eri tavoin. Ihmisiä muistamme eri tavoin. Ehkä siksi Siri Hustvedt on kirjoittanut tämän kirjan miehensä kuolemasta ja ennen kaikkea hänen elämästään. Kun vielä muistaa. 

Siri Hustvedt : Haamutarinoita

Kirjastosta

Pidin Haamutarinoita kirjasta kovasti, jos nyt voi sanoa näin jonkun sairauden ja kuoleman kuvauksesta. Varsinkin alussa kuvaus tapahtumista ja tunteista on koskettavaa, ja vähitellen tarina  liukuu sairaskertomuksesta enemminkin pitkän ja tuottavan elämän ylistykseksi. Kahden kirjailijan yhteiselo on ollut täynnä keskustelua ja kiinnostavia aiheita. Tosin en tiedä, olisinko halunnut tutustua heihin. Olisin tuntenut alemmuutta sivistymättömyydestäni, kirjoittamattomuudestani ja olisin ollut ehdottoman kateellinen heidän keskinäisestä suhteestaan. Hustvedtin kuvauksessa se on ollut niin älyllinen, mielien täydellinen yhteys, jollaista pidän ehkä ihmissuhteista tavoiteltavimpana. 

Kirjan edetessä fokus siirtyy myös pariskunnan keskinäisestä suhteesta lapsiin ja siitä vielä laajempiin kokonaisuuksiin eli politiikkaan. Hieman tuntui välillä, että tyttären ja vävyn tekemiset saavat ilmaista mainosta, mutta se sallittakoon ylpeälle äidille. Politiikassa taas turhautuminen on selvää ja käsittämättömän eteneminen juuri niin kauheaa kuin voisi kuvitella. Tekstissä yleinen yhdistyy yksityiseen ja kuva laajenee. 

 Kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja koskettava, taitavan kirjoittajan kunnianosoitus menehtyneelle puolisolle ja kuvaus pohjattomasta ikävästä. Hieman siitä jäi tumma vire mieleeni moneksi päiväksi. Ehkä tämä ei ole oikeanlaista lukemista stressaantuneelle ja jo valmiiksi vähän alakuloiselle mielelle, joten lukusuositus sillä varauksella. 

(Luku)päiväkirja: Lisää kirjamessuja ja lokakuun luetut

 

Siinä kai se perinteinen messukuva portailta. Huomaisikohan joku, jos vain kopioisin seuraavina vuosina edellisten vuosien kuvia? Todennäköisesti ei. 

Tänä vuonna ehdin lokakuussa peräti kaksille kirjamessuille. Turkuun ja Helsinkiin. Kaikenlaista tuli ostettua, mutta enemmän ehkä esikoisen toimesta. Syntymäpäivänsä osuu yleensä aika lähelle messupäivää, joten äidin lahja on laajennettu kirjabudjetti opiskelijalle... Kissa t-paita ostettiin kummallekin. 

Tänä vuonna päädyin kuuntelemaan erityisesti kääntämisestä ja Japanista. Mielenkiintoista. Lauantaina tosin oli niin paljon porukkaa liikenteessä, että messupäivästä tuli perjantaita lyhyempi. Meitä ei ole tehty suuriin väkijoukkoihin. 

Kaikesta messuilusta ja matkustelusta huolimatta sain lokakuussa myös luettua ihan kiitettävän paljon, sillä listalta löytyy peräti 11 kirjaa. 

Dekkareita listalla on kaksi, samoin viihdekirjoja. Ruoveden paholainen toi etsiväpiirteitä esiin Axel Gallenista ja Teetä ja teräaseita puolestaan jatkaa Hauhon paikallisetsivien edesottamuksia. Mukana tietysti sankaripuudeli terävine hampaineen. Kesäkämppikset kertoo kesämökin tuplavarauksesta eli varsin yleisellä juonenkäänteellä aloitetaan, mutta olihan tuo ihan raikasta luettavaa. Tilinpäätös puolestaan on taattua Kajantoa. Viihdyin siis varsin hyvin lokakuussa, sillä dekkaritkin olivat aika vahvasti siellä cozy mystery puolella. Ei tarvinnut pelätä.

Eikä tullut nälkäkään - tai oikeastaan tuli, kun kuuntelin Stanley Tuccin kuvauksia vuoden ruokakokemuksistaan. Sain oivan vinkin nunnien pitämästä ravintolasta Roomassa ja sinne tosiaan suuntasimme poikien kanssa viimeisenä päivänä lounaalle ennen kentälle lähtöä. Siellä kuulemma käyvät kardinaalitkin. Samoin Matkapäiväkirja Taiwanista oli täynnä mahtavaa ruokakuvausta, samalla kun se käsitteli kolonialismin vaikutuksia, rasismia, ystävyyttä, rakkautta, kirjoittamista ja Taiwanin saaren nähtävyyksiä. Melkoinen lista samassa kirjassa, joka oli viehättävä, surumielinen ja omalla tavallaan julma. 

Ruokaa on tullut myös tehtyä lokakuussa useamman kerran Arkiruokapäiväkirjan resepteillä. Siinä on monta mutkatonta ehdotusta ja huomaan selailevani kirjaa ihan muutenkin. Kirja sai myös kunniamaininnan Ruoka- ja viinimessujen Vuoden kotimainen keittokirja-kisassa. Hattua pitää nostaa Kia Arpialle ja Tara Junkerille, jotka ovat tehneet omakustanteina kaksi keittokirjaa ja myyneet niitä useamman painoksen. Käsittääkseni kirjoja on myyty yli 20 000 ja se on Suomessa aika paljon se. 

Parhaiten taitavat mieleeni jäädä kuitenkin Anna Piiroisen Joan ja minä, sekä Juhani Karilan uutuus Terapeuttini on ihmissusi. Luin myös Pienen hauen pyydystys-romaanin uudelleen ja on se kova. Olin aivan samalla tavalla lumoutunut kuin ensimmäisellä lukukerralla. Uusi on ihan erilainen ja sitä pitää vähän mielessä pureskella vielä. Katsotaan, saanko jossain vaiheessa jotain siitä blogiinkin aikaiseksi. 

Sitten on vielä Marcel Proust ja Sur la lecture. Omanlainen nautintonsa sekin ja mielenkiintoinen pieni kirja lukemisesta. 

On ihanaa, kun voi lukea monenlaisia kirjoja. Eri mielentilaan ja tunnelmaan sopivat erilaiset kirjat ja kaikille on paikkansa. Siispä lukeminen jatkuu. Tällä hetkellä kesken on Siri Hustvedtin Haamutarinoita. 

(Luku)päiväkirja : Joan ja minä eli Roomassa luettua

 

Lokakuun toiset kirjamessutkin on messuiltu, mutta palataan vielä Roomaan ja kirjamessujen välillä hankkimaani kirjaan. Tällä kertaa matkustaessani olin liikkeellä nuoruuteni tavalla - siis kirjojen suhteen. Kobo jäi kotiin, mutta matkalaukusta löytyi useampi painettu opus. Tilaa oli, joten mikäs siinä, ja luettiin esikoisen kanssa vähän ristiin. Luettavaa toki on pakko matkasta löytyä aina, muodossa tai toisessa. 

Kovin paljon en lopulta ehtinyt lukemaan, kun vaelsimme ahkerasti kapeita kujia ja historiallisia nähtävyyksiä, ja samaisesta syystä oli iltaisin havaittavissa pientä väsymystä sekä jaloissa että aivoissa. Yhden kirjan sentään sain loppuun ja se olikin jotenkin kummallisen sopiva matkakuplassa luettavaksi. Joan ja minä -kirjassa matkustetaan ja liikutaan paikasta toiseen jatkuvasti Suomesta Amsterdamiin, San Diegosta Hollywoodiin, ja takaisin. 

Minä aloitin kirjan koneessa. Taisin olla jo Roomassa (onneksi), kun jossain kohtaa lukiessa muistan hätkähtäneeni ja ehkä vähän huudahdinkin: "Laterna Magica!" Se kolmas nimittäin tuli vastaan kirjan sivuilla Annan listatessa kirjoja, joihin hän palaa uudelleen. Listalta löytyi juurikin se löytämäni Ingmar Bergmanin muistelmateos. Ympyrä sulkeutui ?  

Anna Piiroinen on taitava kirjoittaja. Sen tietävät kaikki Anna palaa Anna -blogin ja -instan ystävät. Kuvat ja kauniit asiat ovat blogin perusteella aina olleet Annalle tärkeitä, eikä siis liene mikään ihme, että hän ystävystyy kotiportilleen Hangossa eksyneen valokuvaajan kanssa. Ikäero ei haittaa, kun vanhat sielut kohtaavat. Vuosia, (17 kai tarkalleen), Anna kuuntelee tarinoita Joan Gannyn pitkältä uralta, kunnes tajuaa, että näistä pitää kirjoittaa kirja - tai oikeastaan kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä ja keskusteluista elämästä. Joan Ganny nyt vain sattuu kuvanneen Charles Bukowskia, Henry Milleriä, Muhammad Alia ja muita aikakauden kuuluisuuksia, jolloin kirjaan kerätyt anekdootit ovat väistämättä villejä ja kiinnostavia. 

Nykyään on kauheasti muotia tuoda kirjailijan oma elämä mukaan jonkun toisen (yleensä historiallisen ja tunnetun) henkilön tarinaan. Toisinaan ratkaisu tuntuu päälleliimatulta ja huomiohakuiselta. Ratsastetaan toisen tunnettuudella. Toisinaan taas rinnakkaisuus rikastaa tarinaa. Se luo perspektiiviä ja mahdollistaa uudenlaisia yhteyksiä, oivalluksia. Joan ja minä ei kuitenkaan vaikuta rinnakkaiselta tai erillisten osien summalta, vaan muodostaa eheän kokonaisuuden. On kaksi naista, joita yhdistää sielunsisaruus ja vahvaksi hioutunut ystävyys. Lopputulos on kaunis.

Joan Ganny on elänyt täysillä ja tehnyt mielenkiintoisen uran, mutta minulle kirjan anti oli ehkä kuitenkin suurin juuri ystävyyden kuvauksena ja pohdintoina naisen elämästä, vanhenemisesta, äitiydestä, parisuhteesta. Olen Annan kanssa kai suurin piirtein saman ikäinen ja kauhean moni asia kuulosti tutulta, vaikken osaa niitä ilmaista yhtä selkeästi ja kauniisti kuin hän. Osa tunteista ja tilanteista liippasi niin läheltä, että hätkähdytti. Lopputulemat tosin eroavat, olemmehan eri ihmisiä, eri ihmisten kanssa. 

Kirja vahvisti käsitystäni siitä, että vaikka maailma on muuttunut, tietyt asiat ovat (valitettavasti) edelleen ennallaan. Varsinkin, mitä tulee odotuksiin naiseuden ja äitiyden suhteen. Pinta näyttää erilaiselta ja kiiltävältä, mutta sitä raaputtamalla tulee esiin vanhaa ja rumaa. Kehitys on hidasta ja nyt mennään kai taaksepäin taas nopeammin kuin on välillä edetty. Kirja kuitenkin onneksi huokuu positiivista (nais)energiaa, joten voin jättää nuo pohdinnat lehtiotsikoiden lukemiseen. 

Luulenpa, että tästä tulee yksi niistä todella harvoista kirjoista, jonka voisin lukea uudelleen. Sujuva teksti, valtavan mielenkiintoiset anekdootit ja koskettava pohdinta eri aiheista kestävät kyllä uudenkin lukemisen.  

Rooman "residenssin" parven kirjoitusspöytä oli minun käytössäni

(Luku)päiväkirja : Lukemisesta

Olimme esikoisen kanssa niin ajoissa ennen Joan Gunnyn haastattelua, että ehdin vaeltamaan Laterna Magican kapeilla kirjahyllykäytävillä. Tuskin olin astunut sisään, kun silmiini osui aarre. Marcel Proustin Sur la lecture on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja siinä se odotti, näytteille aseteltuna silmieni korkeudella. Lienee sanomattakin selvää, että nappasin sen mukaani. 

Minulla oli edessäni pari päivää itsekseni Turussa. Töistä vapaalla ja vain päivittäinen visiitti vanhempieni luona ohjelmassa. Sitä luulisi, että uppouduin kirjaan toisensa jälkeen, mutta nykymaailman kirous seuraa minuakin. Erehdyin jossain kohtaa lataamaan pelin puhelimeen. Sellaisen ihan älyttömän ratkaise ja räjäyttele kuvioita kuninkaalle, johon nyt olen sitten ihan koukussa. Pitänee poistaa se puhelimesta, jos en osaa rajoittaa kohtuuteen. Sehän auttoi Instariippuvuuteenkin. 

Toki piti myös käydä keskustassa. Vapaapäiviin Turussa liittyy nykyään olennaisesti kaksi asiaa. Lounas Kauppatorin Agnes -brasseriessa ja visiitti Sammakon kirjakaupassa.

Molemmat ovat lempipaikkojani. Tällä kertaa Sammakolta lähti mukaan jo jonkin aikaa katselemani Kafkan matkapäiväkirja, sekä heräteostoksena Ingmar Bergmanin elämäkerta Laterna magica... Kyllä, nimi houkutteli tarttumaan, mutta toki kirjan ostin sen sisällön todennäköisen mielenkiintoisuuden vuoksi. 

Eikö ole kummallista, miten asiat ja sanat yht'äkkiä alkavat toistumaan, tulevat joka kulmalla vastaan? Toki olen kuullut Laterna Magican aiemminkin, mutta nyt muutamassa päivässä kohtaan termin sekä liikkeen nimessä että kirjana. Sattuman magiaa tosiaan. Sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Sur la lecture

Kirjan alku on kuin tapaisin vanhan tutun. Proust kirjoittaa lapsuuden lukukokemuksesta. Siitä, miten ei millään malttaisi jättää kirjaa kesken. Hän piiloutuu lukemaan puistoon, avaa kirjan salaa makuuhuoneessa talon jo hiljentyessä, kärsii hyvän kirjan loppuessa - oli vielä niin paljon, mitä haluaisi tietää henkilöhahmojen elämästä. Tunnelmaltaan ja miljööltään kirja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjan ensimmäistä osaa. Tässä kirjasessa tosin on vain vähän yli 50 sivua. 

Minäkin aloin miettimään lapsuuden lukemista. Luin paljon, aina ja koko ajan - paitsi silloin kun vanhemmat ilmoittivat, että nyt nenä pois kirjasta ja pihalle ulkoilemaan, mitä tapahtui minusta aivan liian usein. Läksyjä en muista pahemmin tehneeni, mutta romaaneja luin. 

Kesälomalla jonkun isä tai äiti vei kaveriporukkani Turun Kaupunginkirjastoon. Jokaisella oli lupa ottaa vain tietty määrä kirjoja - tarkoituksena ilmeisesti, ettmme istuisi vain lukemassa koko kesälomaa. Me tietysti luovasti kiersimme rajoitusta ja istuimme kaverini Liisan takapihalla ringissä - heillä oli hienot kansituolit - ja kirjapinot kiersivät lukijalta toiselle, kunnes kaikki oli luettu. En tiedä lukiko meistä jokainen aivan jokaista kirjaa, mutta minä taisin niin tehdä. Aivan joka kerta. 

Lapsuudesta jäi lukemisen tarve ja tapa, joka on ollut enemmän tai vähemmän vakio elämässäni tähän saakka, enkä usko sen loppuvan ennen kuin haudassa, ja senkin jälkeen palaan todennäköisesti kummittelemaan kirjastoon. Kirjoitan tätä kerrostaloasunnossa ja ikkunastani näkyy kirjastoauton pysäkki. Kyllä tässä kelpaisi vanhuusvuosia viettää... 

Mutta takaisin Proustiin 

Proust kirjoittaa lapsuuden lukemisesta arvostaen, mutta toteaa kuitenkin muistojen ovat enemmän lukemisen paikoista ja tilanteista kuin itse kirjoista. Tavallaan olen samaa mieltä. Hän selittää asiaa eteenpäin - kirjoittajan teksti kuvaa tekijänsä johtopäätöksiä, mutta lukijalle (lapselle) ne ovat ennemminkin kannustusta etsiä enemmän. Kun haluamme kuulla kirjan henkilöistä tai heidän maailmastaan lisää, on se kehotus tutkia eteenpäin, lukea enemmän. 

Kun luemme lisää kirjoja, varsinkin eri aiheista, maailmankuvamme ja ymmärryksemme omasta roolistamme siinä syntyy ja kehittyy usean kirjan vaikutuksesta yhdistyessään aiemmin omaksumaamme. Näin tapahtuu ilman että välttämättä tiedämme, mikä kirja toi minkäkin ajatuksen. Romantiikka, uskonto, tavat, poliittiset asenteet - kaikki saavat vaikutuksia lukemastamme ja siksi kai kansan lukeminen onkin vaarallista ja mm. raamatun kääntäminen kansankielelle koettiin alkujaan ongelmalliseksi. Kontrolli katoaa, kun oma ajattelu kehittyy. Siksi diktaattoritkin polttavat kirjoja. Lukemalla laajemmin paljastuu populististen iskulauseiden tyhjyys ja ymmärrys syvenee - väitän, ettei ajatuksella lukeva ihminen erehdy lampaana seuraamaan äänekkäintä. 

Proust jatkaa, että lukeminen voi auttaa ja parantaa, tai aktivoida älyllistä toimintaa. Kirjailijat ovat yleensä myös ahkeria lukijoita. Varoituksena kuitenkin, että kirjojakaan ei saa ottaa suorana totuutena, vaan vain tutkia niiden vaikutusta omiin ajatuksiin. Silti, Proustin mukaan ystävyys kirjojen kanssa,  joka ilmenee lukiessa, on ystävyyttä puhtaimmillaan. Tästä olen Proustin kanssa eri mieltä. Hänestä reaktiomme ovat aidoimmillaan lukiessa, mutta minusta silloin ei voida puhua ystävyydestä vaan omasta ajattelun kehityksestä. Kirjat antavat ehkä lohtua, huvitusta tai ajateltavaa. Silti ne ovat vain kaikuja kirjoittajansa ajatuksista ja lukiessa ei synnyt todellista vuorovaikutusta toisen ihmisen ajatusten kanssa. Se voi ainoastaan muodostua dialogin, reaktioiden kautta. Vain ajatusten vaihtaminen luo todellisen ystävyyden. Mikä tosin olisikaan paras tapa tutustua ja syventää ystävyyttä kuin kirjojen herättämistä ajatuksista puhuminen?

Vanhojen kirjojen viehätys on myös niistä löytyvissä jäljistä lukijoidensa historiasta. Samoin Proust nostaa lopuksi esille sen, miten vanhemmissa teoksissa näkyy myös ihmiskunnan historian jälkiä ja hän onkin oikeassa. Yksi tapa säilöä historiaa on kirjoittaa omasta ajasta, jotta tulevat polvet saavat kielestä, kerronnasta ja tarinan kulusta oppia, mitä joskus oli, ja miten ennen ajateltiin. Ehkä siksikin tämä pienen kirjan lukeminen viehätti minua. Sen ajatukset ovat ajankohtaisia vielä nytkin, mutta tapa puhua niistä ja kieli, jolla Proust kirjoittaa, vievät kauemmas toiseen, jo kadonneeseen aikaan. 

Alkuperäinen omistusteksti Proustin kirjassa, koen sen sopivan minullekin 

(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja : Syyskuun luetut ja kirjamessuilua Turussa

 

Vähän ehdin viikonloppuna ottamaan esimakua syksyn kirjamessuista. Lauantain iltapäivälipulla mentiin Turun Kirjamessuilla oikein koko rahan edestä, sillä ehdimme esikoisen kanssa neljässä tunnissa katsomaan neljä esitystä ja keräämään useamman kirjan saaliin. Minulle tämä messureissu oli harvinaisen helppo sillä seurasin vain esikoisen itselleen kuratoimaa esityslistaa. Mielenkiintoista - Keskiajan demoneista Punaiseen Beethoveniin. 

Hyödyllisin uusi tuttavuus ei kuitenkaan tainnut tällä kertaa olla varsinaista lukemista vaan ostin muutaman vihkosen niitä iltoja varten, kun pitää saada kuopus eroon tietokoneesta. Jos saan isoveljensä houkuteltua mukaan, voi suunnitelma jopa onnistua. Raportoin onnistumisesta, kunhan sinne saakka keritään. 

Kirjastokauhun ilmenemistä eivät kirjamessut tietysti auta yhtään. Yleensä sieltä tulee hankittua iso pino luettavaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Tämän vuoden pakollinen kirjamessuhankinta on tietysti Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi. Rakastin hänen edellistä romaaniaan Pienen hauen pyydystys, joten odotukset ovat hirmuisen korkealla. Vähän koitan toppuutella, etten pilaa lukukokemustani ihan itse omalla asennoitumisellani. Tämä on kuitenkin eri kirja. 

Lisäksi esikoinen hankki muutaman kirjan mm. lavakeskustelun pohalta melkein riemastuttavalta vaikuttavan Keskiajan demonit. (Keskiajan hirviöt meillä onkin jo luettuna molemmilla.) Vähän haasteellisempaa luettavaa edusti sitten Rick Rubinin Luovuus ja olemisen taito. Selvästi on seuraava polvi fiksumpi jo nuoresta pitäen. En tasan olisi vähän yli parikymppisenä lukenut paljon muuta kuin romaaneja.

Esityksistä parhaiten taisi mieleen jäädä päivän viimeinen eli Sarjakuva soikoon! Sen aikana Ville Tietäväinen, Aapo Kukko ja Sami Nyyssönen kävivät keskustelua sarjakuvan olemuksesta, sen suhteesta esittäviin taiteisiin ja kertoivat omista teoksistaan, jotka olivat mielenkiintoisesti erilaisia niin filosofialtaan kuin sisällöltään. En oikeastaan tunne sarjakuvaa kirjallisuudenlajina, enkä lue niitä oikeastaan koskaan. Asiaintila pitänee korjata, sillä kaikkien kolmen uudet teokset vaikuttivat mielenkiintoisilta. (Metsän kuningatar, Punainen Beethoven ja Olet mitä luet - sarjakuvan ymmärtämisen selitys) 

Kuukauden luetut : Syyskuu 

Syyskuu osoittautui oivalliseksi lukukuukaudeksi. Loppuun pääsin 10 kirjan verran. Kuuntelussa on nykyään näköjään pääasiassa tietokirjoja ja sekä The Silk Roads että Queer Georgians olivat sujuvaa ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Anthony Delaney luki teoksensa itse ja se toi tietysti oman sävynsä myös tekstiin, varsinkin kun queer-historia on selvästi kirjailijalle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. 

Milja Kaunisto	Napoleonin koodi	paperi
Peter Frankopan	The Silk Roads	äänikirja
T.A Williams	Murder in Portofino	ekirja
Eppu Nuotio	Hevosenkenkä	paperi
Nelli Hietala	Puun sielu	paperi
Patti Smith	Enkelten leipää	paperi
Anthony Delaney	Queer Georgians	äänikirja
Andrey Kurkov	Kiovan korva	paperi
Terhi Rannela	Kuolema Kaivopuistossa	paperi
Barbara Pym	Oivallisia naisia	paperi

  

The Silk Roads avaa maailmanhistoriaa vähän uudesta näkökulmasta vaihtamalla maailman keskiöön Euroopan sijasta Aasian ja erityisesti Lähi-idän alueen. Tekee hyvää vähän katsoa oman kouluhistorian ulkopuolelle. Onhan se selvä, että jokaisen maan kouluissa keskitytään läheiseen historiaan ja asemointi on sen mukaista. Jo Ranskan ja Suomen koulujen historiaohjelmassa on merkittäviä eroja ja edes pieni poikkeaminen vielä kauemmas tekee hyvää. Tässäkin kirjoittaja on  selvästi eurooppalainen ja näkökulma tavallaan tuttu, mutta fokusoituminen uudella tavalla antaa paljon uutta tietoa ja pistää ajattelemaan. (Sekä Silkkitiet että sen uudempi painos on myös suomennettu ja Atena julkaissut - kannattaa tarttua, jos tulee vastaan) 

Historiallisten romaanien karttelutaukoni päättyi Milja Kauniston Napoleonin koodiin ja kolmesta dekkaristakin peräti kaksi on historiallisia. Vähän samoihin aikoihin sijoittuvia, eli viime vuosisadan alkupuolelle, mutta toinen Ukrainasta ja toinen Suomesta. Ne pari  muuta dekkaria ovat sitten cozy mysteryä parhaimmillaan eli Rakel Oksan uusin mysteeri ja Armstrong & koiransa Oskar uudessa seikkailussa. 

Viihdettä kuukauteen mahtui yhden kirjan verran, mutta Oivallisia naisia oli paljon enemmän kuin vain romanttista viihdettä. Itse asiassa se ei oikeastaan ollut hirveän romanttinen - ainakaan perinteisessä mielessä. Pidin kovasti. 

Nelli Hietalan Puun sielu oli jonkunlainen naisen kehityskertomus, mutta en ihan päässyt siihen sisälle. Ymmärrän puun halailun hyvää tekevän vaikutuksen, mutta en pysynyt kärryillä tarinan edetessä. Luin kirjan loppuun, mutta kauhean suurta muistijälkeä se ei tainnut jättää. 

Sellaista tällä kertaa. Nyt siirryn jatkamaan uuden läppärin asennusta. Tämä vielä toimii, mutta kun sitä uutta Windowsia ei tähän enää saa ja muutenkin vähän aina välillä kiukuttelee tunnistautumisessa niin päätin 7 tai 8 vuoden jälkeen siirtyä uuteen. Katsotaan, mitä kivaa tekniikan kehitys on mahdollisesti tuonut mukanaan. 

(Luku)päiväkirja: Oivallisia naisia

 

Voi tätä syksyn valoa. Se tulee vinosti ja muuttaa kaiken kullaksi, ainakin hetkeksi ennen kuin pimeys laskeutuu. Kuvanottopäivänä nautittiin muutaman sateenropinaa täynnä olleen päivän päätteeksi syksyn kauneimpia hetkiä. Tuntui melkein kesältä, mutta jotenkin aurinkoa arvostaa enemmän, kun sitä joutuu vähän etsimään eikä se keimaile korkealla. 

Vähän samoin Barbara Pymin kirjassa Oivallisia naisia valo tulee vähän vinosti ja paljastaa varjoista kaikenlaista. Kertoja Mildred on papin tytär ja vanhapiika. Viiskytluvun käsitysten mukaan siis varjossa ja oikeastaan onneton. Paitsi, että elämä itsellisenä naisena voi olla hyvinkin täynnä tapahtumia ja tunteita, kun mikään ei tunnu toimivan ilman Mildredin apua vaikka hän joutuukin sitten toimimaan lähettinä avioparin katastrofikirjeenvaihdossa tai keittämään teetä useammassakin kriisitilanteessa. Mildrediä tarvitaan käytännön tukena niin kirkon myyjäisten järjestämisessä kuin vierashuoneen seinien maalauksssa . 

Rauhallinen elo häiriintyy, kun naapuriin muuttaa jännittävä Napierin pariskunta. Rouva on antropologi ja mies komea upseeri, eikä kumpikaan käyttäydy totuttujen normien mukaisesti. Mildred pääsee kurkistamaan ihan uudenlaisiin ympyröihin, eikä draamasta ole puutetta. Omien tunteidenkin perässä on välillä vaikea pysyä. 

Nautin kirjasta suunnattomasti. Se kertoo melko tavanomaista tarinaa sodanjälkeisen Englannin yhteisöstä. Kirkossa käydään ja pappi on kaiken keskipisteenä. Kaikessa on kuitenkin joku kummallisen nurinkurinen tuntu. En oikein osaa tuota edes selittää. Arvot ovat voimissaan vaikka maailma onkin muuttumassa uudenlaiseksi ja moni asia päälaellaan. Päähenkilöllä on epätavallisen tarkka katse ja ironinen suhtautuminen myös omiin toiveisiinsa ja ajatuksiinsa. Hän ei naura ilkeästi, mutta hymähtelee ja vähän hymyilee vinosti. Minä suorastaan rakastuin Mildrediin, joka uskoo hyvään tahtoon ja rakkauteen, mutta näkee savuverhon läpi eikä sokeudu romantiikasta sen paremmin kuin sovinnaisuuden vaatimuksista. 

Pymin katse on tarkka ja kynä terävä. Oivallisia naisia on perinteinen kuvaus ihmissuhteista ja ajankuva elävä, mutta voi miten hellän julmasti hän kuvaa henkilöhahmojaan. Herkullinen ja riemastuttava, siinä kai ainakin kaksi sanaa kuvaamaan lukukokemustani. Minä pidän siitä, kun joku ei ota itseään tai muita liian vakavasti ja samalla kuitenkin kirjoittaa haudanvakavista asioista.

Minä taisin odottaa jotain vähän tyttökirjamaista tai historiallista romaania, mutta tämä on ajaton kuvaus ihmisten toiveista ja tarpeista kohdata toisiaan ja kuitenkin samalla pysyä yhteiskunnan odotusten sisällä. 

(Luku)päiväkirja: Kirjastokauhua ja Enkelten leipää

 

Ylpeänä raportoin, että edelleen olen käynyt meressä uimassa vähintään kerran viikossa. Kokeilu siis jatkuu. Ylpeänä raportoin myös olevani nykyään ahkera kirjaston käyttäjä. Oikeastaan Helmet-sovelluksen käyttöni ahkeruus on aiheuttanut myös lieviä kauhunhetkiä. Varauslistaan tulee merkittyä kaikenlaisia kiinnostavia kirjoja, mikä on tietysti hyvä asia, mutta... Sitten ollaankin jo vähän pulassa, kun se lista alkaa purkautua ja lainattujen kirjojen pino kasvaa samaa tahtia stressitason kanssa. Miten minä ikinä ehdin nuo lukemaan ennen eräpäivää ? 

Onneksi siellä on se "jäädytä varaus" toiminto. Joku roti sitä pitää olla siinäkin, paljonko on "pakollista" luettavaa, kun lähestytään lokakuun kirjamessukautta. Tarkoituksena olisi ehtiä sekä Turkuun että Helsinkiin, mutta katsotaan nyt. Kummallisen kiireistä sekä töiden että muiden puuhien kanssa viime aikoina. 

Sen verran olin hätäpäissäni, että parista viimeksi luetusta kirjasta en sitten ottanut kuvan kuvaa. Olen selvästi menettänyt otteeni bloggaamisesta sen jälkeen, kun hyppäsin käytännössä kokonaan ulos Facesta ja Instasta. Sometustavat hukassa. Kirjastoon siis lähti päivää ennen eräpäivää mm. Patti Smithin Enkelten leipää. 

Olen lukenut muusikko/kirjailija/taiteilijalta pari muutakin kirjaa - korjaus - olen kuunnellut pari hänen kirjaansa äänikirjoina, tekijän itsensä lukemina. Varsinkin MTrain kolahti todella lujaa ja nimenomaan kielen osalta. Silloin sanoin vähän pelkääväni suomennoksen lukemista, mutta niin minä nyt sitten kuitenkin tulin tehneeksi. 

Pelko osoittautui ehkä vähän oikeutetuksi, mutta eri syystä kuin oletin. Antti Nylénin käännöksessä ei ole mitään vikaa. Tunnistan rytmin ja lauseiden kierron samaksi, mutta nimenomaan lukiessa (suomeksi?) jotain jää puuttumaan. Äänikirjassa on hypnoottisena tekijänä Patti Smithin oma tapa kertoa. Painotukset ja vähän matala ja laiska, välillä karhea ääni vievät mukanaan. Sillä tavalla voisin ehkä kuunnella hänen runollista kerrontaansa loputtomiin. 

Lukiessa nousee sisältö enemmän etualalle. Enkelten leipää kertoo yhden elämän vaiheista. Patti Smithin lapsuudenkuvaus oli lumoava, mutta on pakko myöntää pudonneeni kelkasta melkolailla totaalisesti musiikkiuran vaiheista kertovissa luvuissa. Nimet, konsertit, kappaleet menivät minulta iloisesti ohi. Jotain tunnistin, mutta taika puuttui. Lukemisesta tuli työläämpää. Tuntui kuin edessä olisi kirjavia palloja ilmaan heittelevä esiintyjä, jonka jäljiltä käsiin tipahtaa puhelinluettelo. Olen ehkä liian ankara ja musiikkimaailmaa vähänkään tunteva olisi varmasti eri mieltä. 

Loppupuolella saavuimme taas samoille raiteille, kirja ja minä. Osaltaan tuttuihin maisemiin, sillä Smith kertaa omia vaiheitaan, jotka lukija jo muistaa aiemmista teoksista. Juonessa ei enää ole yllätyksiä. Se ei tunnetun henkilön elämäkerrallisessa teoksessa tietenkään haittaa. Aina on mukana jotain lisää enkä tietenkään yksityiskohtia niin muistakaan muutaman vuoden takaa luetusta. 

Ei Enkelten leipää ole huono kirja kiukuttelustani huolimatta. Ei missään tapauksessa. Patti Smith ei kai huonoa jälkeä osaa edes tehdä. Minä kuitenkin taidan kokeilla tuon jossain kohtaa uudelleen äänikirjamuodossa, ja erityisesti Smithin itsensä lukemana, jos sellainen versio on saatavilla. Ehkä taika silloin syntyy uudelleen. 

(Luku)päiväkirja: Napoleonin koodi paransi historiallisten romaanien lukujumini

 

Minulla on jonkun aikaa ollut haasteita historiallisten romaanien kanssa. Todennäköisesti se on johtunut siitä, että niin moni niistä on rakkaustarina tai ainakin sisältää yhden tai useamman rakkaustarinan. Varsinkin olen huomannut vierastavani sukutarinoita. Ei, en halua tietää, miten viisi sukupolvea linkittyy toisiinsa ja jokainen tuottaa sankarin, sankarittaren ja pari mustaa lammasta.

Napoleonin koodi oli virkistävästi vähän erilainen sekä kuvioltaan että sankarittareltaan. 

Artémis Brandicourt on apteekkari, eikä mikä tahansa sellainen vaan isänsä pienestä pitäen kouluttama ja pienetkin yksityiskohdat muistava taitaja. Kolikolla on toinen puoli, järjestelmällinen ja älykäs mieli sisältää myös sosiaalisesti kömpelön ja kovia ääniä kaihtavan, suorasukaisesti kommunikoivan puolensa. Kirja siis kertoo neuroepätyypillisen naisen elämästä maailmassa, jossa lakikin vaatii naista toimimaan tiettyjen kaavojen mukaan. 

Vuonna 1804 Napoleonin Ranskassa isorokko riehuu ja Artémis joutuu muuttamaan väkivaltaisen aviomiehensä mukana pieneen kylään maaseudulla, kun uusi laki asettaa vaikeuksia apteekkarina toimimiseen Pariisissa. Sitten mies katoaa ja Artémis huomaa joutuneensa nappulaksi ahneiden peliin, jossa panoksena on sekä hänen henkensä että tieto siitä, miten isorokkoa ehkäistään. 

Pidin Artémisistä, pidin kylän omalaatuisista asukkaista ja erityisesti pidin siitä, että romanttinen rakkaus oli kaukana päähenkilön unelmista ja hän halusi ennen kaikkea turvata isänsä apteekin. Kuten aina Kauniston kirjoissa, aikakausi aukeaa lukijan eteen rehevänä ja kaunistelemattomana. Onneksi Villecomtalin kylässä on kaunista ja kuvauksessa kuuluukin kirjailijan kiinnostus kotikylänsä historiaan ja ympäristöön. 

Oli myös kiehtovaa, vaikka tietysti samalla vähän suututtavaa, lukea Napoleonin voimaantuoman historiallisen lakikokoelman naisia syrjivistä klausuuleista ja niiden vaikutuksista vallankumouksessa hieman asemaansa parantaneen sukupuolen asemaan. Napoleon ei ole muutenkaan suuri suosikkini, mutta hänen vanhoillinen tapansa kuitata naiset jonkinlaisena miehen jatkeena ja omaisuutena saa minut pitämään hänestä vieläkin vähemmän. Kaunisto selvästi tuntee asiansa, eikä "opetus" tuntunut siltä vaan asiatieto kietoutui ihan mukavasti osaksi tarinaa. 

Nautin kirjasta, ja vaikka käänteissä jotain arvasinkin, niin tarpeeksi jäi arvoituksia kiinnostuksen ylläpitämiseen. Virkistävää vaihtelua. Loppuun jäi kutkuttavia koukkuja, vaikka tarinan narunpätkät kauniisti solmittiinkin rusettiin. Tuleekohan tälle jatkoa? 

(Luku)päiväkirja: Elokuun luetut

 

Tuleekohan tästä yhtä lyhyt postaus kuin mitä on elokuun luettujen lista ? 

Miksiköhän muuten koko ajan sormet meinaavat kirjoittaa "kesäkuun" lista. Mieli on tainnut jäädä kesän alkuvaiheisiin. Liekö sitten syynä se, että helteitä on odoteltu syyskuuhun saakka, eikä niitä ole vieläkään näkynyt. Luovutaanko toivosta ? Varataanko matka jonnekin? 

No pihalla kukkivat syyshortensiat ja ruusut, auringonkukatkin melkein... Tomaattiraakileita on kymmeniä, mutta niiden suhteen olen jo vähän menettänyt toivoni. Ehkä pitää koittaa pussikypsytystä. Uimassakin olen käynyt. Viimeksi tänään aamulla ja ilma oli kesäinen, mutta syksyn valolla. Ihanaa. Ei tässä mitään kesähelteitä enää kaivata. 

Elokuussa riitti monenlaista puuhaa - sain jopa järjestettyä ompeluseuran! Siksikin kai lukeminen jäi vähän vähemmälle. Listalta löytyy vain kuusi loppuun luettua kirjaa. Taputuksen annan olkapäälleni siitä, että peräti kolmesta on kirjoitettu myös blogiin. Kiitettävää aktiivisuutta. 

Loput kolme ovatkin sitten dekkareita. Kaksi cozy mysteryä ja yksi vähän kovempi Kovasten perheestä. Sarjan toinen osa Verilinja ratkaisee jotain mutta jää lopussa sellaiseen koukkuun, että kolmaskin pitänee lukea. 

Murder on the Italian Riviera kertoo taas uuden seikkailun eläkkeellä olevan englantilaiskomisarion ja hänen uskollisen labradorinnoutajansa matkustaessa postikorttimaisen upeasta italialaisesta kaupungista toiseen. Välillä mietin, saako kirjailija jotain sponssituloa Italian matkailunedistämiselimiltä ? Syytä olisi. Sen verran houkuttelevasti kaupunkeja kuvataan. Minua kuvaukset eivät häiritse, mutta kaavamaiset juonet saavat lukemaan sarjasta vain pari osaa kerrallaan. Sitten pidetään taukoa. Sinänsä ihan viihdyttävää iltalukemista, joka ei aiheuttane kenellekään sen pahempia painajaisia. 

Kaivatut on jatkoa Anneli Kannon Näkijä-sarjalle. Ihan viihdyttävä, mutta teemoiltaan ehkä pikkuisen alleviivaava. Ei siinä mitään. Pakolaisten kohtelu ja moderni orjuus ovat karmeita asioita. Ei ole helppoa integroitua uuteen maahaan, kun kielikin on sellaista kummallista ja ihmisistä vaikea tietää, kuka on ystävä ja kuka ei. 

Syyskuussa lukutahti näyttää hieman piristyneen. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä, miten kävi. 

Matti Laine	Verilinja	paperi
Päivi Haanpää, Terhi Rannela	Miksi en kirjoittaisi ?	paperi
T.A.Williams	Murder on the Italian Riviera	ekirja
Anneli Kanto	Kaivatut	paperi
Kira Poutanen	Pariisikoodi : paperisotaa ja poskisuudelmia ranskalaisittain	paperi
Milan Kundera	Romaanin taide	paperi

(Luku)päiväkirja: Kunderaa ja teininostalgiaa

 

Pitäisi ehkä lukea Olemisen sietämätön keveys ja muitakin Kunderan kirjoja (Pila jne.) uudelleen. Tuolla ne hyllyssä odottavat. Samalla pääsisi (joutuisi?) nostalgiamatkalle omiin teinivuosiin. Muistikuvat nosti tällä kertaa mieleen Kunderan kirja Romaanin taide, joka kulkeutui lukulistalleni aiemmin lukemieni kirjoittamista pohtivien teosten suosituksena. Romaanin taide on julkaistu 80-luvulla. Vuosi(kymment)en tauon jälkeen on käsiini näköjään kulkeutunut jo parikin tuohon aikakauteen osuvaa kirjaa. Edellinen oli Juha Tantun kirja Ranskasta, nyt Kafkaa ja romaanin tai romaanikirjailijan olemusta pohtiva Kundera.

Universumin pilailua ennemminkin kuin sattumaa lienee, että tuon ajan kirjoja osuu käsiin näin juuri syksyn korvilla. Tuntuu, että teini-iässä oli aina syksy. Ensimmäiset kylmät aamut kirpaisivat poskia, ilmassa tuoksuivat omenat ja hengittäessä höyrysi. Mielessä myllersivät tunnelmat luetuista kirjoista, joista joidenkin kavereiden kanssa keskusteltiin. Toisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tummat sävyt ja "taiteellisuus" saivat nuorison huokailemaan. Kaipasimme jotain,. Koimme nostalgiaa tulevaan?  Ehkä kirjat toivat tuntemuksiimme maailman painon etuoikeutetun helpossa elämässämme. Myöhemminkin olen lukenut Kunderan kirjoja, mutta mikään ei ole osunut ihan samalla tavalla kuin tuo ensimmäinen.

Romaanin taide koostuu esseistä, haastatteluista ja onpa joukossa palkintopuhekin. Osa meni iloisesti ohi, kun en kommentoituja kirjoja tuntenut. Kafkaa käsittelevä osuus oli ehkä mielenkiintoisin, tai ennemminkin se käsitteli kafkamaisuutta. Kaikkihan me tunnistamme termin "kafkamainen", mutta kuinka moni meistä oikeasti on lukenut Kafkan kirjoja ja ymmärtää viittauksen ja sen taustaa ? En minä ainakaan. Kafka on ollut lukulistallani vuosikymmeniä. Ehkä nyt pitäisi tarttua. Jonkun kerran olen jo Kafkan matkapäiväkirjaa kirjakaupassa sormeillutkin, mutta eihän se tietysti ole sama kuin romaaninsa.

Joka tapauksessa, seuraava kappale jotenkin herätti. Tuo on kirjoitettu jotain 30v sitten, mutta ei tarvitse kuin katsoa uutisia, niin kummasti kaikuu...  

"Totalitaariset valtiot, jotka ovat mainittujen tehokeskittymiä, ovat tuoneet näkyviin Kafkan romaanien kosketuskohdat tosielämään. Mutta jos lännessä tällaisia yhteyksiä ei nähdä, se ei johdu ainoastaan siitä, että ns. demokraattinen yhteiskunta on vähemmän kafkamainen kuin nykypäivän (1980-luku toim.huom) Praha. Yskoakseni se johtuu myös siitä, että täällä todellisuuden taju on kohtalokkaasti heikkenemässä" (Milan Kundera : Romaanin taide s.112)

Vai mitä tuumitte ? 

Tavallaan Romaanin taide toi mieleeni myös Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä teoksen. Siinä oli samanlaista menneen nostalgiaa ja myös historian julmien sattumien ironiaa. Kuvatut kirjailijat eivät ole samoja, mutta samalla tavalla he ovat kirjoittaneet ylös joko kadonnutta idylliä tai sitten sen tilalle tullutta mekanismia, jonka keskellä ihminen kadottaa itsensä (ja itsenäisyytensä / tahtonsa). Kunderan ajatukset kotimaansa poliittisen tilanteen osalta eivät tainneet olla salaisuus, mutta kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, miten kirjailijan tulee ensisijaisesti kuvata henkilöhahmojensa ajatuksia, ei omiaan. Tosin hän välillä myönsi itsekin tulleensa etualalle julistamaan mielipiteitään, vaikka useimmiten verhosi ne vaikeammin tulkittaviksi henkilöidensä ristiriitojen kautta. 

 Ajatuksia herättävä kirja. Sellainenkin tosin juolahti mieleen, että ehkä nämä vanhemmat kirjat ovat viime aikoina erityisesti tuntuneet kiinnostavilta, koska itse noita aikoja eläneenä (ja uutisia katsoneena) saa perspektiiviä tarkasteluun ja huomaa aivan uusia kuvioita. Ehkä siksikin voisi olla hyvä lukea Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Lukisin sen varmasti eri tavoin ja siitä tulisi minulle aivan uusi teos. 

(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja : Heinäkuun luetut

 

Heinäkuu oli hyvä lukukuu erityisesti tietokirjojen osalta. Joukkoon mahtuu peräti 5 erinomaisen mielenkiintoista tietoteosta. Kolmesta jo vähän pikaiseen summeerasinkin täällä. Niiden lisäksi Anneli Kanto jatkoi lukulistallani, tällä kertaa kirjoitusoppaallaan, jota sitäkin oli mielenkiintoista lukea. Varsinkin tuon Elämänlangalla päiväkirjateoksen jälkeen. 

Proustkin kummittelee luetuissa edelleen. Tällä kertaa ilmeisesti kovinkin tunnetun filosofin "elämänohjeina" Proustin liittyvien teemojen mukaan. Olihan How Proust can change your life ihan mielenkiintoinen luettava, varsinkin kun olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä, joten teemoituksesta saa kiinni, mutta... Tähän tosiaan tulee tuo "mutta". En nimittäin koe, että kirjasta olisi jäänyt minulle varsinaisesti mieleen tai käteen oikeastaan mitään. Se oli sellaista yleistä hötöä ja plötinää. 

Kaikkiaan heinäkuu osoittautui runsaaksi lukukuukaudeksi. Loppuun luettuja on kaikkiaan 11. Dekkareitakin jonkun verran, pääasiassa cozy mysteryä, mutta on joukossa yksi vähän erikoisempi (ja rajumpi) tapaus. Rouva Shim, palkkamurhaaja oli verinen juttu. Kate Atkinsonin Kuolema kulkee kartanohotellissa puolessaan oli kirjailijansa tyylinen eli kiemurainen ja monimutkainen ja tasojakin riitti. Tykkäsin. 

T.A.Williamsin kirjasarja englantilaisesta eläköityneestä rikoskomisariosta selvittämässä rikoksia Italian eri upeissa kohteissa mustan labradorinsa kanssa toimii leppoisuudessaan sekä Italian matkailumainoksena eli ihan mukavan rentouttavana viihteenä. 

Lintuneidit kertoi emigranttiperheen tyttäristä eri aikatasoilla. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kirja  jäi ohueksi. En saanut oikein juonesta kiinni, mutta toki todellisen perheen vaiheisiin perustuva tarina koskettaa. 

Sellainen lukukuu heinäkuussa. Elokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta lukeminen vähän vähemmän. Jotenkin on ollut nyt muutakin puuhaa ja katsoimme mm. Yle Areenasta Ei mikään murhamysteeri (This is not a Murder Mystery) - sarjan, josta pidän kovasti. Tämä oli jo toinen katsomiskertani, enkä ihan heti muista elokuvaa tai muuta ohjelmaa, jota olisin jaksanut kerrata. 

(Luku)päiväkirja: Heinäkuu tietokirjojen pauloissa

 

Heinäkuu oli vaihteleva niin säältään kuin lukulistaltaan. Yksi asia on kuitenkin näköjään tullut jäädäkseen. Jäätelöä ehdottaville todettakoon, että se on ollut kesävakiona vuodesta kivi ja kirves, eli siitä ei ole kyse. Minä tarkoitan nyt tietokirjoja. Vuosikaudet, vuosikymmenet itse asiassa, luin pääasiassa fiktiota. Tietokirjat tuntuivat, no, liikaa tietokirjoilta - tylsiltä, faktoilta, koululta... Vähänpä tiesin. 

Keittokirjojen ja satunnaisten elämäkertojen lisäksi on viime vuosina kuin varkain kertynyt yhä enemmän, useimmiten historiaan liittyviä, tietokirjoja. En tiedä, onko niitä myös ehkä ilmestynyt viime vuosina enemmän, mutta ainakin minä olen päässyt niiden makuun oikein tosissaan. Itse asiassa kannatan porttiteoriaa... historiapodcasteja kuuntelulistallani ovat selvästi seuranneet myös jaksojen aiheita lisää avaavat tietokirjat - usein vieraan itsensä kirjoittamana. 

Tai sitten itse podcastin vetäjän kirjoittamana. Yksi heinäkuun mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävimmistä kirjoista nimittäin oli Betwixt the Sheets podcastin vetäjän tohtori Kate Listerin viimeisin kirja. 

Kate Lister : Flick - A History of Female Pleasure

Audiblesta 

Kirja kuvaa, miten käsitys naiseudesta ja naisen seksuaalisuudesta on muuttunut aikojen kuluessa. Milloin on naiset käsitetty seksihirmuiksi, joiden himoja tulee rajoittaa, milloin taas todettu seksuaalisen mielihyvän olevan jotain naisilta luontaisesti puuttuvaa (!?). Käsityksemme naisten seksuaalihistoriasta perustuu pääasiassa harvalukuisiin (miesten kirjoittamiin) lähteisiin ja todellisuus on saattanut olla jotain ihan muuta, niin kuin arkeologiset löydöt esim muinaisista dildoista meille paljastavat. 

Olemme myös historiamme tuotoksia ja edelleen ovat vallalla usein vahingolliset käsitykset naisten mielihyvän lähteestä - ja ei, naisen mielihyvään ei tosiaankaan tarvita penistä. Itse asiassa, vain osa naisista yleensä pystyy saamaan orgasmin penetraation aikana, vaikka ainakin oman ikäluokkani naisista kai suurin osa on oppinut, että "oikea" orgasmi tapahtuu yhdynnässä ja mielellään niin, että molemmat saavat samaan aikaan...  Jos seksistä nyt edes varsinaisesti kukaan mitään kertoi virallisesti. Romanttisista romaaneista ja kavereilta minäkin kai teininä oppini pääasiassa sain. 

Flick on tärkeä kirja ja sen soisi annettavan luettavaksi niin pojille kuin tytöillekin. On terveellistä ymmärtää, mistä käsitykset ja arvotetut mielikuvat kumpuavat. Historia on pitkä, eikä useimmiten naisille suosiollinen. Listerin kertoma statistiikka naisten orgasmeista on itse asiassa vähän surullista kuultavaa. Ei voi kuin toivoa, että nuoremmat sukupolvet saavat paremmat lähtökohdat tasa-arvoisempaan elämään myös seksuaalisen mielihyvän osalta.

Ihan jotain muuta on sitten toinen heinäkuussa kuuntelemani tietokirja 

Professor Alice Roberts : Crypt - Life, Death and Disease in the Middle Ages and Beyond

Audiblesta  

Tämä kirja on vähän kuin viime aikoina Netflixistä tuijottamani Bones-sarja. Täynnä luita ja kiehtovia tuloksia niiden tutkimuksista.

Jokainen luku kertoo jostain kaivauksesta ja tarina syventää sekä kaivaukseen liittyvän aikakauden ja paikan historiaa että tutkimusmetodeja, joiden kehittyminen on tuonut mahdollisuuden ihan uusiin tulkintoihin vanhoistakin löydöistä. Kunhan luut on säilytetty seuraavia tutkimuskierroksia varten. 

Kirja valottaa myös tautien historiaa ja esimerkiksi rutto-lussa sen kehityksestä ja vaikutuksesta maailmalla, sekä geneettisestä sukupuusta oli erityisen mielenkiintoinen. Omat lukunsa saivat myös lepra ja syfilis, aina yhteydessä siihen, mitä arkeologisissa löydöissä luut ovat meille kertoneet. 

 Myönnän, että jotkin tieteellisemmät osuudet, kuten selitykset laskelmametodeista esim. uponneen laivan luiden analyysistä, jonka tarkoituksena oli arvioida, paljonko uhreja laivalla oikeasti olikaan, meni iloisesti ohi kuunnellessa äänikirjana. Tosin en ole ihan varma, olisinko jaksanut lukea keskittyneesti tekstinäkään. Mielenkiintoisen yleiskäsityksen kuitenkin sain ja halutessaan voi tässä kirjassa syventyä enemmänkin. 

On myös erityisen palkitsevaa, kun aikaisemmin jostain luettu tieto alkaa yhdistyä uusiin faktoihin ja kokonaiskuva tarkentuu. Vaikka aiheet ja tutkimuskohteet vähän makaabereita tässä kirjassa ovatkin, ne tuovat historian elävänä eteen ja antavat taustaa monille esim. romaaneissa esiintyville kuvauksille. 

Crypt-kirjan tarinat tietysti keskittyvät kirjoittajansa tutkimuskohteisiin ja siitä syystä melko paljon Iso Britannian suuntaan. Oli  siis kiva lukea myös jotain Suomeen liittyvää. 

Elise Pihlajaniemi : Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja. Suomen keskiajan linnanväen tarinoita

Kirjastosta 

Tämän kirjan tarinoissa pyöritään Suomen linnoissa. Jokaisessa luvussa on yksi historiallinen henkilö, joka alussa ensin esiintyy kuvitteellisessa kohtauksessa ja sitten saa historiantutkimukseen ja lähteisiin perustuvan kuvauksen. 

Kirjan nimen mukaisesti pääsemme seuraamaan mm. paria ritaria, linnanrouvaa ja merirosvoa, mutta minusta ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset eri ammattilaisista. Heistä kuulee yleensä aika vähän (eikä taida toki tutkimustietoa ja tutkittavaa materiaaliakaan olla samalla tavalla kuin ylimystön edustajista). 

Luvut ovat lyhyitä ja sisältö tietysti pakostakin aika pinnallista, mutta on tässä oiva kokoelma Suomen keskiajan henkilöhahmoja, joista luki mielenkiinnolla ja mielellään. Kirja on helppolukuinen ja sopinee mainiosti myös historiainnostustaan vasta aloittelevalle. 

Myös elokuu näyttää kiinnostavalta tietokirjojen (ja toki muunkinlaisten kirjojen) osalta, mutta tässä nyt oli kolme toisistaan erilaista, mutta kukin omalla tavallaan kiinnostavaa, teosta heinäkuulta